Avainsana: proosa

Jääkansi

Posted on by kangasvalo

Kun minimalistista tai ennemmin pientä kirjoitusta kehutaan siitä, ettei siinä ole mitään liikaa, käy mielessä ymmärtääkö sanoja, miten kirjoja toimitetaan.

Harvassa oikean kustantamon läpi päästämässä teoksessa on mitään liikaa. On vain tyylieroja. Luin Jääkannen kanssa samaan aikaan László Krasznahorkain Seiobo There Below -teosta (2008). Kirjat eivät voisi olla tyylillisesti kauempana toisistaan.

Jokainen Seiobo There Below’n pitkä luku koostuu muutamasta valtavasta virkkeestä, joka jatkuu sivujen ajan. Siinäkään ei ole mitään liikaa. Krasznahorkai kirjoittaa harkittua proosaa, jonka ilmenemismuoto on groteski. Se ei tee tekstistä sinänsä tuhlailevaa.

Hanna Hauru kirjoittaa Jääkannessa (2017) vähän sivuja, lyhyitä lukuja (parin kappaleen päästä löytyvässä lainauksessa on yksi luvuista kokonaisuudessaan) ja selkeitä virkkeitä, jotka pyrkivät aforismin tai runon nasevuuteen.

Joskus tiivis ilmaisu on tehokasta, tekijä viettelee; joskus kömpelöä, kertojaa ei tahdo kuunnella. Haurun teksti on lähempänä ensimmäistä mutta ei tarpeeksi; se on tehokasta vaan ei nouse korkeuksiin.

Tässä välissä juoni: Jääkansi kertoo pohjoisessa kylässä varttuvan tytön lyhyen tarinan. Sotien jälkeen isä palaa lautapalttoossa takaisin. Isän tilalle tulee uusi mies, rintamaveteraani, jonka tyttö risteää Pahaksi. Sielultaan vinoutunut äitimuori Betti mätkii lastaan ohimennen turpaan, ja katsoo näennäisen passiivisena sivusta, kun uusi ukko ryyppää itsensä järjiltä. Sisaruksia ja omakin lapsi tytölle tulee, eikä heidän tulevaisuutensa ole sen valoisampi.

*

Heräsin vasta, kun lumi yritti peittää minut. Valkea pihamaa poltti ummessa olevia silmiäni. Kun totuin valoon, näin Bettin seisovan vieressäni. Hän roikotti huutavaa lasta, mutta en halunnut avata syliäni. Betti jätti minut vaikertamaan ja raahasi vauvan kainalossaan takaisin tupaan.

Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös. Kun mieleni oli jäätynyt tarpeeksi, vein itseni tyhjään mökkiin. Etsin ruokaa ja löysin kattilaan unohtuneita perunoita. Söin ne kuorineen ja etsin piirongin laatikosta itselleni vaatetta. Vain kukkamekkoni löytyi sieltä ja puin sen ylleni. Se mahtui taas, mutta ohut kangas oli repeillyt eikä lämmittänyt. Sytytin hellaan tulen ja istuin sen edessä.

Heräsin lattialta hikisenä. Tuli juoksi hellan viertä. Heitin hellaan vettä ja suljin luukun. Siirryin sänkyyn Bettin paikalle ja nukuin niin kauan, että kevät sulatti hangen mökin oven edestä.

Kurjuus on estetisoitua, näin on aina. Suomalaisista kirjailijoista Arto Salminen onnistuu paskan kiillottamisessa. Hänen kontrastinsa ovat härskejä, silti Salminen ilmaisee vahvasti. Hän esittää rumuuden olevan muuta kuin totuus maailmasta. Rumuus on väkevästi esillä, mutta sitä ei peitellä sanojen koruttomuudella. Kukaan ei nuku hangen alla symbolina masennukselle ja toivottomuudelle.

Jääkantta lukiessa tuli tuttu tunne. Teksti on kauniiksi kirjoitettua, sillä vain se tekee lukijalle helpommaksi niellä hapanta hilloa. Rumuus on totta, mutta ainakin on kielen suoma helpotus, onhan pakkanenkin kaunis ilmiö ja sana.

Lukija voi tavata kirjaa vaikuttuneena. Liian suurta inhoa ei tarvitse tuntea, koska sanat ovat niin korkeakirjallisia, että ne ovat tuttuja, lämpimiä. Kurjuutta käsittelevä kirjallisuus, jossa ei olisi ulkokultaisuutta, olisi helposti lähellä epätoivoa itseään. Siksi ymmärrän hyvin, jos kuvaukset köyhälistöstä ovat ilman herkkyyttä lukijoille rasittavaa inhorealismia.

*

Kannessa olevat Haurun vertailut Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiin ovat Jääkannen tapauksessa huonoja. Mukan ja Liksomin hahmot on mahdollisista kertojan maalailuista huolimatta päästetty puhumaan omilla (eli kirjailijan keksimillä), rujoilla ja kouluttamattomilla äänillään.

Muusta Haurun tuotannosta en osaa sanoa. Tulen siihen joka tapauksessa tutustumaan, sillä Suomesta ei lyhytromaaneihin keskittyviä kirjoittajia juuri löydy.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) tuli etäisesti mieleeni, tosin Nälkävuoden lukemisesta on aikaa. Muistelen kummassakin olleen tyylinä kylmän ja nälän ja tuhon peittäminen tiiviillä lauseilla ja huuruisilla sanavalinnoilla.

Joka tapauksessa luin Jääkannen paljon mieluummin kuin Ollikaisen teoksen, joka on teeskenteleväistä ja vastenmielistä roskaa.

On kelpo ratkaisu siinä missä muutkin kertoa tarinat ehdottomalla kirjailijan äänellä ja realismista viis. Valitettavasti sitä ei tässä tapauksessa käytetä kertomaan mitään, mihin en olisi lukijana hieman kyllästynyt. Tekniikka ylentämisen sijaan paljastaa kokonaisuuden vajavuuden. Taas arktista hysteriaa.

Kertojaminä on uhri, kaikki muut ihmiset perseestä, kirjan lopputulos taputeltu ennen kannen avaamista. Suurin yllätys oli, ettei tapahtumien joukossa ollut insestiä. Näin alan kaivata transgressiota. Että jos yksinkertaisen uhrin sijasta olisi jotain monimutkaisempaa?

Jos ei saada täyttä pelkoa ja inhoa, olisiko huono ratkaisu taipua hiukan valoon, jotta kertomuksen keskiössä oleva tyttörukka saisi jalansijan maailmassa roudasta rospuuttoon nilkuttamisen sijasta?

En kyseenalaista onnettomia loppuja. Kirjallinen onnettomuus vain on kovin yhdenlaista, kurjuus totaalista, Tolstoi-sitaateista viis. Tämä häiritsee minua eniten, luultavasti liikaa, teoksen esteettisissä pyrkimyksissä, sillä pienen ilmaisun kirjallisuus, yrittäessään sanoa jotain todellisesta kurjuudesta, tiivistää elämän kammottavuutta tavalla, joka on elämälle vieras. Edes depression syvimmässä pohjukassa on harvemmin yksitotisen valotonta, koska valottomuus on siistiä ja käsitettävää kuin skandi-designilla sisustettu asunto.

Jääkansi on kirja, joka mielikuviini pulpahtaa, kun joku mainitsee silmiään pyöritellen jättävänsä suomalaisen kirjallisuuden väliin sen raskauden vuoksi ja lukevansa jotain hauskaa ja kevyttä, vaikka Puhtaan järjen kritiikkiä (1781) tai Finnegans Wakea (1939).

Rautakausi

Posted on by kangasvalo

Jos Rautakausi (2018) on vapautunutta Tommi Melenderiä, odotan innolla hänen tulevaa fiktiotuotantoaan.

Rinnakkain on kaksi tarinaa. Esseisti Onerva on hetkellisesti saanut kurat niskaan, kun on mennyt myöntämään lapsia vieroksuvan luonteensa. Ihan hyvin ei myös mene avioliitossa siipan, Akilleksen, kanssa. Huipuksi Onerva epäilee, että yläkerrassa asuvaa pikkupoikaa pahoinpidellään, nainen tahtoo auttaa.

Kirjailija Melender sen sijaan suunnittelee suurta taidonnäytettään, tuhannen sivun kyrpäjyrää nimeltä 700 veljestä. Sitä ennen on kirjoitettava kaiken maailman välitöitä ja välteltävä ahdistavia tilanteita kustantamon kinkereillä.

Kirjan ohut muoto on mahdollisesti raskaasti editoitu, sillä vielä jokin aika sitten Rautakaudella oli tyystin eri kansi ja kirjan kuvauksessa kokonaiset kolme päähenkilöä lisää, joista ei lopullisen teoksen sivuilla juuri näköhavaintoja tehdä, jos ollenkaan. Tavallaan sääli. Toivoa sopii, että näitä aihioita tullaan käyttämään vielä jossain.

Toisaalta karsinta on luultavasti ollut kirjan etu. Nenäkkään, Miki Liukkosen tyyppisen, liioittelun ja kirjavan felliniläisen naamagallerian sijaan paketti on tiivis ja siksi metatasoiltaan onnistuneempi.

DFW-tyylinen paisuttelu olisi korostanut tylsästi teoksen jälkimodernin kirjallista luonnetta: taas yksi mahdottomien hahmoyhdistelmien ja kummallisten yhteensattumusten pieruparaati.

Teoksen ohuuden myötä syntyvä painotus Juha Seppälän tyyliseen miesproosaan sen sijaan on suomalaisessa kirjallisuudessa raikkaalla tavalla ironista. Tyyliä, jossa räiskyvyys väärinkäsitetään kokeellisuudeksi, parodioidaan eräässä kirjan tekstikatkelmassa. Eräs raakalainen hehkuttaa hahmo-Melenderille mielikuvitustaan ja luettelee tuosta noin juonisynopsiksen, joka voisi olla Liukkosen seuraava romaani.

*

Nauraminen tekee hyvää sielulle, aivoille ja koko keholle. Vaikeaksi sen tekee, että niin kutsuttu viihde, tarkoituksella tehty huumori, naurattaa usein paljon vähemmän kuin juttelun lomassa syntynyt vitsailu ja tilannekomiikka ystäväporukassa. Onnistuneen stand-up-koomikon löytäminen on kuin matkalla Kupittaalle kääntyisi väärästä kulmasta Kultaiseen Kaupunkiin.

En ole juuri teini-iän jälkeen kirjoille nauranut, enemmän itkenyt, luultavasti valitsemieni kirjojen takia. On vaikeaa löytää huumorikirjallisuutta, joka ei olisi juhavuorismaisia kainalopieruja, passiivisaggressiivista mielensäpahoittajaa tai älykköjen muka-hauskaa.

Thomas Bernhardin mahdottomimmat kommervenkit huvittavat minua, Markus Kajon parhaisiin, varhaisiin pakinoihin ja Ihmisen käsikirjaan, palaan usein, kun tarvitsen lohtua.

Mutta vaikka luen esimerkiksi Veikko Huovista mielelläni välipalalukemistona (viimeksi lukemani Kasinomies Tom (1990) oli ajoittain herkullinen vaikka kirjana epäonnistunut), hän ei onnistu kovin paljoa naurattamaan minua.

Rautakauden vitsit on suunnattu pienelle lukijakunnalle. Onnekseni taidan kuulua heihin. Kirja hymyilytti, jopa nauratti ääneen, mikä on iso kehu. Melenderin seikkailu kustantamon bileissä on niin hyvä jakso, että luin sen pari kertaa. Lainaan siksi tästä luvusta, mutta lainaus on huono tapa selittää, koska komiikka on meta-asetelmassa ja kokonaisuudessa:

Nainen tuijottaa Melenderiä niin palvovasti että Melenderin on pakko vilkaista taakseen ja varmistua, ettei hänen takanaan seiso Juha Hurme tai Kari Hotakainen. Käsittämätöntä. Nainen todellakin lähestyy Melenderiä kuin ihmistä, jonka kohtaamisesta on unelmoinut hartaasti. Oletko sinä Tommi Kinnunen, nainen kysyy. Melender huokaisee helpotuksesta, hän ei kykenisi ottamaan vastaan naisesta tulvivaa ihailua eikä hänen tarvitsekaan.

Onnistuneella hauskuudella on käytännöllinen puoli: jumalauta, haluan lukea kirjan heti uusiksi! Luin Rautakauden kanssa samaan aikaan toista huumoriveikkoa, Juha Hurmeen Finlandia-voittaja Niemeä (2017), joka on valitettavasti tukehtua huvittavuuteensa. Sen jälkeen oli ähky, eikä halua koskea opukseen uudelleen.

Niemi ei ole huono esseeteos, joka se ilmiselvästi on, fiktioproosan keinoin tuotettua asiatekstiä. Se on paikoin onnistuneen humoristinen, mutta nauru on mukana peittääkseen show’n esitelmällisyyden.

Hurme onnistuu samassa paljon paremmin Nyljetyissä ajatuksissa (2014), joka on edelleen luettaessa raikas, hieno kirja, ja jännempi, koska yhdistää railakkaammin romaanin ja esseen lajit. Hahmojen seikkailu rinnastuu seikkailuun suomalaisessa kirjallisuudessa.

Rautakauden huumori elää sen tyylissä. Sillä ei peitellä mitään, vaan kirjan on vain tarkoitus olla ajatteleva ja hauska. Saavutus on piristävä, yllättävän vaikuttava erityisesti ottaen huomioon, että aiemmin lukemani Melenderin fiktioteokset eivät ole olleet mieleeni.

Joten taidan kuulua siihen porukkaan, joka kirjassa jaksaa mussuttaa Melender-hahmolle, että tämän pitäisi vain tehdä niitä esseitä.

*

Paremmin Antiaikalaisessa käsitellyt teokset läpikotaisin tunteva osannee kertoa, mitkä kaikki kirjan eri kohtaukset ovat suoria, tietoisia varkauksia muusta jälkimodernista proosasta.

Viittauksia osui jo omiin silmiini rutkasti: Onervan poikaystävän saama paasauskohtaus on mukaelma Jouko Turkan Aiheita-teoksen (1982) kuvitelmasta Iso Homo, joka tässä kirjassa saa muodon Paha Vassari. Yhden hahmon nimi myös on Turkka, toisen Jouko.

Kustannustoimittaja kutsuu ohimennen nykyistä miesproosaa jatkosotaextraksi… Onerva tapaa miehensä Sebaldin, Bolañon ja Siri Hustvedtin äärellä. Oikea valinta, Sebald, johtaa kiintymykseen.

Hahmo-Melender taas käy ottamassa kuvan ladosta. Viereen tulee ronski ketku, joka alkaa johdattaa keskustelua samaan suuntaan kuin Don DeLillon romaanissa Valkoinen kohina (1984), representaatioiden ja jälkimodernin tielle, tietenkin. Ihan kuva ladosta tämä vain on, äimistelee kirjailijahahmo.

Kirjan nimi taas tulee Melenderin Arvopaperi-lehteen 2017 tekemästä haastattelusta. Otsikon konteksti kirjassa on myös haastattelu, joskin radioon.

Kirjailija parodioi myös omaa Finlandia-ehdokastaan Ranskalaista ystävää. Karskeja machomiehiä vyörytetään viimeisillä sivuilla joukoittain kuin Juha Seppälän (joka myös nimeltä mainitaan) teoksissa ja uhkaava tunnelma on vahvasti läsnä. Jäljet johtavat kuitenkin aina kirjoittajaan…

Tekijä hyväntahtoisesti kusee omien idoliensa ja aikomustensa nilkoille. Lopullinen nitistys kohdataan, kun haavikkolaisesti suuntautunut puunhalaaja flippaa väkivaltaisesti tajutessaan eksyneensä elämässään keskelle suomalaista miesproosaa. Lopuksi ollaan Camus’n Sivullisessa (1942), tietenkin!

Onervalla sen sijaan menee niin hyvin, että hänen tarinansa kliimaksia ei tarvitse edes kertoa. Jos Melenderin hahmo seikkailee miesproosassa, on Onerva vankina esseistisessä pohdinnassa, jossa ei tapahdu juuri mitään: arkipäivän kärpäsistä tehdään härkäsiä.

Onerva teoretisoi elämää, niin kuin esseistin kai sisältöä luodakseen täytyy tehdä, ja torjuu sitä näin loputtomiin. Onerva tajuaa, ettei halua toimeksiannosta huolimatta kirjoittaa lehteen itsekeskeisen pornotähden urasta mitään vaan pelkästään tämän inhimillisistä, haavoittuvista puolista. Se avaa myös jossain taustalla esseistille itselleen väylän rehellisyyteen itseään kohtaan.

Seurataan kumpaa hahmoa tahansa, kaikki on saatanan estynyttä. Melender on vilpittömän oloinen mutta sisältä pimeä, välittömyyden aina vaikeana kokeva herkkis. Onerva on hankala seuraihminen, vähän autistisen oloinen kovanaama, joka nielee tunteensa.

Onervan isä taas saa koomisen kohtauksen kadulla ja rinnastaa miehen, joka ei poimi mustinsa paskoja kadulta, lapsentappajiin. Vaimon kuolema purkautuu ulos vasta, kun isän koira kuolee, mikä loukkaa tytärtä, jolla on vielä toivoa, kykyä suoriin tunteisiin ja väistöliikkeeseen Sivullisen tieltä: kun Melender saa kliimaksissa eksistentialistisen kohtauksen, äidin kuolema tuntuu Onervasta joltain, pahalta.

Tarinalla on jopa hetken harkinnan jälkeen petollisen selkeä opetus. Olisi parasta olla toivomatta eristymistä muilta ihmisiltä, toive voi vaikka toteutua. Joku symbolinen hyvästijättö tämä voisi olla vielä vuosia sitten Flaubertin hengessä kaiken kurjuudesta paasanneelle Melenderille, joka on sittemmin blogissaan myöntänyt asenteensa olleen epäterve.

Onerva on edelleen skeptinen, rationaalinen älykkö mutta positiivisempi hahmo, tunteva vaan ei tunteidensa vanki. Eräänlainen uusi Melender, ehkä. Tässä kontekstissa vanha tekijä joutaakin mielisairaalaan.

Matkasanakirja hiljaisuuteen

Posted on by kangasvalo

Matkasanakirja hiljaisuuteen (2018) taiteilee rajalla, jossa suomalaiskansallinen hiljenemisen klisee ei olekaan uuvuttavaa vanhan toistoa vaan kivaa kirjallista kikkailua.

Soile Veijolan ja Janne Säynäjäkankaan toimittamassa teoksessa seitsemän tekijää on rakentanut hybridin, jota voi kutsua luontevasti vain nimellä kirjallisuus. Kotihyllyssä oli vaikeaa päättää, mihin väliin tämä solahtaisi. Valitsin esseet.

Nimen matkasanakirja on kirjaimellinen ohje. Teos on kokoelma katkelmallista matkakirjallisuutta, 101 hakusanaa joiden alta löytyy lyhyttä esseismiä. Kokonaisuus toimii sanakirjan logiikalla. Jotkut merkinnät ovat aforistisia kiteytyksiä.

Lähtökohdat ovat ironiattoman suomalaiskansalliset, minkä huomaa valituista sanoista: avanto, mummola, nuotiolla, uuninpankko. Sauna on pääosassa monissa teksteissä. Epätyypillisempää päätä edustavat esimerkiksi dialogi, matsutake ja ympäripyöreys, josta seuraava katkelma, Soile Veijolan käsialaa:

Mikä sitten on ympäripyöreyden positiivinen vastakohta? Neliskanttinen? Suorakuutio? Suunnikas? Matriisi? “Puhutaanpa nyt suoraan eli neliskanttisesti!” Ajatukseni hakeutuivat nopeasti takaisin ympäripyöreyteen, missä ne tuntuivat viihtyvän paremmin.

Ympäri kuljettu pyöreä. Ympäri-stö. Ympäriinsä. Ympärillään. Ympäröimänä. Jokaisen oma ympäristö.

Hakematta mieleen tulee Jukka Viikilän, Tommi Nuopposen ja Janne Nummelan suurtyö Ensyklopedia, joka ilmestyi 2011 Poesialta. Matkasanakirja vain on tarkemmin rajattu, assosiaatioiltaan hempeämpi ja vähemmän katkelmallinen.

Kuvaelmat pyörivät paljon metsän, jossain määrin veden ympärillä. Sielun maisema on laavu, metsikkö tai mökki. Kaupungissa ollaan lähinnä, kun puhutaan hyggeilystä. Tai kaamoksesta.

*

Saavutus on kirjallisesti kiinnostava, lohduttavampi ja luettavampi kuin useimmat samaa peltoa kyntävät self-help-oppaat ja nettiartikkelit. Tähän vaikuttaa kirjoittajien kunnianhimo, teksti on uudelleen luettavaa proosaa, ei käyttökirjallisuutta.

Matkasanakirja hiljaisuuteen ei kuulu niihin tekeleisiin, joiden ainoa tavoite on rohkaista ihmistä lähtemään luontoon, koska sen jälkeen jaksaa paremmin taas työskennellä. Ei sillä, että minulla olisi töitä vastaan mitään. Työnteko on ihanaa.

Toisaalta olen kirjaa kehuessani vähän innoton. Voin samastua siihen periaatteessa, kukapa ei äkkiseltään ajateltuna voisi, vaikka hiljaisessa järvimaisemassa omien ajatustensa kanssa painiminen aiheuttaisi tosiasiassa stressireaktioita ja ahdistusta.

Näin jyrkkä tyyppi en ole. Pidän omasta rauhasta. Saan sitä kuitenkin usein tarvitsematta lähteä maaseudulle, kotona, kirjastossa, puistonpenkillä.

Luonnon hiljaisuus on 20 vuotta luonnon helmassa asuneelle romantisointia, joka ei aivan löydä paikkaansa. Nautin luonnossa olemisesta, kaikkinensa, mutta olen ollut viimeiset 10 vuotta elämästäni kaupunkilainen eikä asiaan ole tulossa muutosta.

En tuijota älypuhelinta, koska en liiemmin käytä sosiaalista mediaa, saati lue uutisia. En altista itseäni jatkuvalle äänisaasteelle, mutta en ole hiljenemisen kunnioittaja. Suomalaiset ovat valitettavan usein hiljaa seurassakin ilman, että täytyy vielä eristäytyä.

Pidän siitä, että kohisee ja humisee, ambientista ja industrialista. Rauhoittuminen ei ole yhtään niin hauskaa, jos ihmisen ja ihmisen rakentamien koneiden äänet eivät kuulu muun seassa. Nukun tuuletin päällä, koska sen tasainen jyrinä peittää muut äänet, jotka nousisivat hiljaisuudesta.

Huomaan kaipaavani metsään, kun haluan huutaa, noustakseni esiin monotoniasta. Kaupunki on meteliä täynnä, mutta täällä ei ole missään turvallista paikkaa kirkua.

*

Ongelma ei ole hiljeneminen, vaan se, että Suomessa hiljaisuus yhdistetään syrjään vetäytymiseen, mikä ei ole tavoiteltava tila. Jollain tapaa sivilisaatiosta erillään ollaan myös tässä kirjassa. Ikään kuin palataan toistuvasti metsään etsimään sielun hiljaisuutta, vaikka yhä useammat eivät ole siellä asuneetkaan ja saman hiljaisuuden voi löytää myös työvuoron linja-autossa.

Mereltä puhaltaa tuuli, kaukaa kuuluu ohikiitävän auton moottorin hurinaa, liikennevalojen merkkipiipitys kilisee jossain. Kun tuuli on oikea, Tuomiokirkon kellojen lyönti kuuluu pihalle asti.

Se on kotikaupunkini hiljaisuutta, ihan kuin kahisevat oksat, lintujen juttelu ja hirvikärpäsen surina ovat maaseudun hiljaisuutta.

Vain talvi on suuri tasoittaja, kaikkialla vain lumen kaiken jyräävä kohina, pakkasen oma ääni, niin kauan kuin lunta vielä Suomeen sataa.

Kiitos ntamolle arviokappaleesta.

The Collected Stories of Lydia Davis

Posted on by kangasvalo

Niin sanottu flash fiction eli väläysproosa on kiinnostava itseilmaisun laji. Jotain sen kaltaista olen itsekin satunnaisesti kirjoittanut tähän blogiin.

Väläysproosassa viehättää, että siinä on mahdollista sanoa tiivistetysti kaikki mutta kirjallisen ilmaisuvoiman katoamatta. Sen lisäksi siinä katoavat usein fiktion ja esseen väliset rajat, mistä pidän erityisesti.

Mahdollinen tarinallisuus on osattava lukea rivien välistä. Kuten moni minimalistinen taiteenlaji, väläysproosa on epäonnistuessaan kaamean teeskenteleväistä, onnistuessaan hyvin kiehtovaa. Usein lopputulos riippuu yksin lukijan mieltymyksistä.

Lydia Davis (1947–), joka on luonut kirjallisen uransa ranskalaisten klassikkojen kääntäjänä, on flash fictionin moderni suuruus. Davis on voittanut lukuisia palkintoja, mutta häntä, kuten monia muita novellisteina uransa luoneita, ei juuri lueta niin sanottujen laatukirjallisuusympyröiden ulkopuolella.

Pitäisi lukea, sillä Davisin tekstit ovat helppolukuisia ja lähestyttäviä. Ne käsittelevät tuttuja aiheita laajalta alueelta: perhesuhteita, myyttejä, ikäkausia, valtaa. Niitä voi lukea lyhyessä ajassa pari kerrallaan, ja jos yksi tarina ei kolahda, se on nopeasti ohi seuraavan kiihdyttäessä päälle.

Davisin kolmella eri vuosikymmenellä julkaistut neljä novellikokoelmaa yhdistävässä järkäleessä The Collected Stories of Lydia Davis (2009) väläystarina saattaa olla vain rivin mittainen lause tai peliä otsikon ja ilman otsikkoa täysin irralliselta tuntuvan anekdootin välillä, kuin runoudessa.

Kaikki ei ole pelkkää nopeaa välipalaa, vaan joukossa on pidempiä tarinoita, jotka noudattavat kylläkin samaa tarinankerronnan moodia kuin lyhyemmät kertomukset. Tarinat lyhenevät kuitenkin mitä lähemmäs kronologiassa tullaan nykyhetkeä. Kehitys on beckettiläinen.

Kokoelman viimeisissä novelleissa Davisin ilmaisu lähenee runoa: yhden virkkeen mittainen tarina, joka proosallisena olisi liian irrallinen muistikirjan raapustus, saa säkeisiin jaottelusta uutta painoarvoa. Sen siis lukee eri tavalla:

The Busy Road

I am so used to it by now
that when the traffic falls silent,
I think a storm is coming.

Virkkeen jakaminen säkeisiin korostaa sen luentatapojen monimuotoisuutta ja lauseen yksi kerrallaan avautuvia iskuja paremmin kuin yksittäinen proosakappale.

Novelliksi tekstin voi lukea siksi, että sitä ympäröivät kirjoitukset ovat valtaosaltaan perinteisemmin jaoteltua proosaa, jossa tekstiä ei jaeta säkeisiin vaan kappaleisiin.

Etusijalla ovat ihmisten tunteet, mutta Davis kuvaa ulkokohtaisesti, kuin ihmiset olisivat hyönteisiä, vaikka puhuja olisi kertojaääni tai korostettu minä.

Henkilöhahmoilla ei mene hyvin, mutta heidän tunteidensa sopukat jätetään koluamatta. Sen sijaan teksti kuvaa tunteiden herättämiä tekoja (tai tekemättömyyttä, hahmot ovat korostetun passiivisia) ja reaktioita, jopa koomisiin mittoihin saakka, kuten kertomuksessa Varieties of Disturbance, jossa Davis kuvaa ahdistuksen tarttumista perhepiirissä tavalla, joka on tosi ja ironinen; aluksi oudolta tuntuva, kunnes tajuaa, ettei kyse ole liioittelusta vaan realismin tavoittelusta koomisia mittasuhteita saavalla tarkkuudella:

She hurt my brother’s feelings as she was protecting my father from certain feelings of disturbance anticipated by him if my brother were to come, by claiming to my brother certain feelings of disturbance of her own, slightly different. Now my brother, by not answering his phone, has caused new feelings of disturbance in my mother and father both, feelings that are the same or close to the same in them but different from the feelings of disturbance anticipated by my father and those falsely claimed by my mother to my brother. Now in her disturbance my mother has called to tell me of her and my father’s feelings of disturbance over my brother, and in doing this she has caused in me feelings of disturbance also, though fainter than and different from the feelings experienced now by her and my father and those anticipated by my father and falsely claimed by my mother.

Intensiivisimmillään, kuten edellisessä lainauksessa, tarinat ovat vahvaksi tislattua Thomas Bernhardia, toistuvien termien ja pakkoajatusten rykelmiä, joissa päähenkilöiden ajatukset pyörivät ympyrää.

Tällaisen neuroottisen passiivisuuden kuvaaminen on piirre, jota inhoan ironisen kylmissä, usein yhdysvaltalaisissa perhedraamakirjoissa, kuten Jonathan Franzenin teoksissa, mutta Davis välttää pahimmat haaverit.

Hän välittää henkilöhahmoistaan, ei vihaa heitä sadistisella ylemmyydentuntoisuudella. Davis ei silti ole edes herkimmillään sentimentaalinen vaan suora ja hiukan kuiva, kuin opas museossa, mitä edesauttaa se, että hänelle juoni ei ole tapahtumia vaan henkilöhahmojen kokemuksia, niin kuin historia on vastavuoroisesti valitettavan usein vain tapahtumia, ei kokemuksia lainkaan.

Davisin yliasiallinen kirjoitus taipuu moneen. Useampi kokoelmien teksti on ohimennen myös parodia historiallisesta tai tieteellisestä kirjoituksesta ja niiden epäinhimillistävyydestä, joka tekee niin tragediasta kuin arkisista asioista vieraita.

Tästä käy erinomaiseksi esimerkiksi We Miss You: A Study of Get-Well Letters from a Class of Fourth-Graders, josta otsikko kertoo jo kaiken. Novellissa analysoidaan koululaisten ystävälleen (opettajan käskystä) kirjoittamia parane-pian-kirjeitä muun muassa näin. Näennäisen neutraali sävy muuttuu kontekstissa ylimielisyydeksi:

There is a tendency toward non sequiturs in the letters: one sentence often has little to do with the sentence that follows or precedes it (e.g., “The temperature keeps on changing. I can’t wait until you come back to school”).

Some letters, however, develop one idea with perfect cogency throughout: e.g., Sally’s grim letter, Scott’s enthusiastic, somewhat violent letter threatening to “yank” Stephen out of bed, and Alex’s informative letter about sledding, which names the location of the sledding and notes progress from last year—“We had some fun over at Hospital Hill. We went over a big bump and went flying through the air. This year I went on a higher part than I used to.”

Novelli Mrs. D and Her Maids taas käy systemaattisesti läpi liberaalin perheen piikojen nopeasti kuolevia työsuhteita. Erityisenä vertailukohteena on naistenlehtiin novelleja kirjoittava äiti, joka omaksuu piika piialta yhä käytännöllisemmäksi ja samalla mekaanisemmaksi käyvän asenteen.

Asetelma onnistuu lähes mahdottomassa. Riiston ja eriarvoisuuden teemaa ei osoitella tekstissä, ja juuri siksi herran ja orjan suhde tulee tuskallisen todeksi. Tarina on yksi kokoelman parhaista. (Kaikki, jotka ovat lukeneet Pohjolan poliisi kertoo -kirjoja tietävät, että joskus kliininen, jopa kömpelö ilmaisu saa hyytävämmät sävyt kuin tyylittely…)

Novellissa on luettavissa autofiktiivistä ironiaa, sillä kirjailijan omat vanhemmat, mukaan lukien kirjailijana itsensä elättänyt äiti, tunnettiin kommunisteina. Elämäkerralliset yksityiskohdat eivät mene aivan yksi yhteen, mutta ei vaadi loputtomasti mielikuvitusta ymmärtääkseen, mistä D on lyhenne.

Yhteiskunnallisuudesta puheen ollen Davis ei ole nähdäkseni ensisijaisesti feministinen kirjoittaja, vaikka myös näitä sävyjä on joukossa ja suosittelisin kokoelmaa varauksetta modernin feministisen kirjallisuuden ystäville.

Tarinoiden näkökulma on läpitunkevan feminiininen ja tarkoitan kaikkea mahdollista muuta kuin sanan latistavinta tulkintaa. Kertomukset muistuttavat monia Ingmar Bergmanin elokuvia: Davisin hahmot kertovat tarinoitaan useimmiten naisen silmistä katsoen ja silti irrallisina, yhtaikaa läheltä ja etäältä, menettämättä mitään ihmisyydestään eli muuttumatta symboleiksi, mikä on virkistävää ja taidokasta.

Rakkaus, niinku

Posted on by kangasvalo

Ostin kirjan viidellä eurolla, vaikka arvasin, etten pitäisi siitä. Olin oikeassa.

Tämä oli lukukokemuksena vastenmielinen. Reaktioni oli hyvin primaalinen jo ensimmäisiltä sivuilta asti.

30-vuotias pahvinen mieshahmo, Joona, vaeltaa halki ihmissuhteiden valaan vatsan. Mikään ei taas kerran tunnu miltään eli toisin sanoen kaikki tuntuu aivan helvetin pahalta. Chuck Palahniukit ja Houellebecqit on luettu, totta munassa.

Tietenkin Joonalla on taistolainen isä, jonka kanssa mitellään sukupolvieroista. Kirja etenee dialogimuodossa isän ja pojan, välillä pojan ja muiden ihmisten välillä.

Pohditaan työtä ja sitä kuinka ei kuulu mihinkään ja kuinka on niin merkityksetöntä olla mainostoimistossa töissä ja kuinka meemit ovat kaikkialla ja kuinka silti kaipaa rakkautta ja kuinka kaikki on täynnä pop-viitteitä ja kuinka kommunikaatio on niin vaikeaa ja kuinka rakenteet ovat kaikkialla ja kuinka kaikki on vain konstruktiota ja kaikkialla on seksismiä ja rasismia ja kuinka vaikeaa yhteisöllisyys on ja kuinka työ on niin merkityksetöntä ja kuinka kapitalismi on ainoa vastaus ja samalla täysin nujertavaa ja kuinka kaikki on lopulta samaa…

Tätä 400 sivua.

Aiheiden luetteloiminen ja puhekielen tasolle jäävä käsittely on vähemmän kiinnostavaa kuin yhden tai kahden aiheen hajottaminen atomeiksi olisi.

Päästään siihen lukeeko ihminen todella avartaakseen maailmankuvaansa. Ehkä tietokirjallisuutta. Fiktiota luen silti löytääkseni tutuiksi tunnistamiani tunteita, silloinkin kun yllätyn niistä. Etsin mielihyvää ja todenmukaisuutta. Silloin liian suuret erot minun ja kirjoittajan maailmankuvassa avaavat välillemme railon.

Kyse ei ole politiikasta. En vain jaksa kyseenalaistamisen itsensä vuoksi eteenpäin laahautuvaa, teeskenteleväistä itsekeskeisyyttä keneltäkään varttia kauempaa. Keskimittaisena romaanina sama jorina on kammottava urakka.

Sukupolvikokemus… Tietysti käsitettä ironisoidaan kirjassa. Se ei ole betoniporsas kritiikille. Se vain tarkoittaa, että kirjailija on maineestaan ylpeä, tietää oman paikkansa ja hyväksyy sen. Miksi muuten kirjoittaa tällainen teos, miksi mainita koko asiaa?

Kun kirja on kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen vanhentunut, onko se tahatonta tai tahallista ironiaa vai vain väistämätön tosiasia? Olen iloinen, että luin Ekholmin teoksen vasta nyt. Etäisyys on sopiva.

Ymmärrän, että kyse on näkökulmaeroista. Periaatteessa kuulun romaanin kohdeyleisöön. Joku, moni, toinen löytää itsensä tästä. Olen 30-vuotias enkä tunnista itseäni kirjasta juuri lainkaan.

En koe olevani edellisille sukupolville katkera, mikä on kirjan jonkinlainen lähtöoletus. Toisin kuin päähenkilölle, työ tuo minulle mielekästä sisältöä elämään, arvostan terveyttä enemmän kuin ideologista selkeyttä, sosiaaliset piirit ja yhteiskunta eivät ahdista.

Jos olisin lukenut tämän, kun olen ollut 17, ymmärtäisin paatosta paremmin, pyörisin siinä, välittäisin siitä enemmän. Ja paatoksellinen Rakkaus, niinku todella on, vaikka sen lukisi tekstin eri tasojen mikromanageroimisen, moniäänisyyden simulaation ja muun jälkimodernin kirjallisuusteorian kautta.

Olen liian maalainen. Kirjan kuvaamat ongelmat lakkaavat pohdituttamasta, kun ei seuraa aikaansa eikä teeskentele elävänsä samassa maailmassa kuin moni kulttuurista mediaan kirjoittava. Omat vanhat ajatukset paljastuvat postmodernin akateemisen jargonin pilaamiksi.

Sitten mustat homesienet rapistuvat pois, tilalle syntyy jotain muuta, raakaa. Todellisuus on vähemmän pirstoutunut kuin akatemiasta katsoen näyttää.

Minusta on tullut pelätty tunneihminen, joka karrikoidaan passiiviseksi älykkyyden vastustajaksi. Pidän siitä, että jokin saa minut hyvälle mielelle, teen kivoja asioita mielijohteesta. En koe velvollisuutta kiinnostua päivän puheenaiheista.

Kerettiläisesti ajattelen, ettei kovasti manattu yhteiskunta ole niin sairas ja kalpea kuin ajatellaan. En tietenkään väitä kaiken olevan hyvin, mutta tunne kaiken kurjuudesta syntyy myös, kun puhutaan jatkuvasti kaiken kurjuudesta.

Sairastunut on asenne, joka ironisoi jatkuvasti, vaikka vikisee samalla vain kaipaavansa rakkautta; se, joka on syntynyt pakkosyötetystä jälkimodernismista ja joka ottaa Jean Baudrillardin kaltaiset huuhaamiehet aivan liian tosissaan.

Olen itsekin joitain vuosia sitten lukenut innoissani huru-ukkoja, Žižekejä, Bartheseja, sun muita, kai koska ajattelin sen kuuluvan sivistykseen. Todella sivistynyt valikoi paremmin kuin minä tein.

Halusin vain kuulla sanoja, joita olin ajatellut itse valmiiksi, tulla opetetuksi helpolla tavalla näennäisen monimutkaisista asioista ajattelematta totuudellisuutta tai hyvää, paikkaani kokijana tässä todellisuudessa.

Ajatus kaikenlaisista rakenteista olisi hyvä ahdistuksen purkaja, jos se ei itse aiheuttaisi ahdistusta. Käsitteen “rakenne” vaikeus on, että se on voittamaton niin kauan, kun sitä ajattelee tai siitä kirjoittaa. Ulkoa annettua ei voi koskaan purkaa minuuden välineillä.

Myös tämä on kirjan päähenkilön ongelma. Se voisi olla kiinnostavaa. Valitettavasti asetelma ei tuo mitään uutta. Kirjoitus on kliseistä ja omahyväistä, Suomessa uutta, muun maailman mittapuulla väsynyttä.

Mietinkin, että onko kirjan vastaanotossa tehty kauttaaltaan virhe, jota myös itse toistan; ehkei tämä olekaan mikään samastumiskoe vaan peili, jonka on tarkoitus satirisoida postmodernia kirjoitusta ja varoittaa median luomien mantrojen toistelusta.

En vain jaksanut, Rakkaus, niinku jäi kesken, niinku jossain 200 sivun kohdalla. Selasin loput silmäillen ja luin tarkemmin viimeiset noin 50 sivua. Kirja päättyi tismalleen niin kuin ajattelin sen päättyvän. Todellisuus on kirjallisuutta rikkaampaa.

Jos pitää keskiluokkaisten valkoisten miesten maailmantuskasta kirjoittamista itsessään huonona asiana, lisätty metan ja ironian kerros ei helpota oloa. Nakkikioskilla turpaan toisia hakkaava öykkäri ei ole vähemmän mulkku ymmärtäessään täysin mitä tekee, päinvastoin. Tiedostaminen ei tee yksin mistään nokkelampaa, positiivista tai kirjallisempaa.

Asiaa ei auta myös edellisen tekopyhyyden kerroksen tiedostaminen tekstissä. Ydin on jatkuvasti sama.

En näe valkoisten miesten tilityskirjallisuutta itseisarvoisesti kauheana, koska pidän ihmissielua jakamattomana ja kokemuksiltaan arvokkaana riippumatta siitä kenen ulkokuoren sisälle se on piilotettu, vaikka hienoa on, ettei vain yhdenlainen ryhmä dominoi kirjallisuuskenttää.

Jos angsti kiinnostaa, paremmin kirjoitettuja opuksia löytyy pilvin pimein. Tai hyviä elokuvia, kuten Lindsay Andersonin pian 50 vuotta täyttävä If… (1968).

Rakkaus, niinkusta tulee paha mieli, ei “hyvällä tavalla paha mieli”, jolla puhekielessä tarkoitetaan pohjimmiltaan “kasvattavaa” kärjistetyn luterilaisessa mielessä.

Joillekin kumpi tahansa pahan mielen ilmentymä on saavutus. Jos kuitenkin ajatellaan, että taiteella ei voi olla tehtävänä vain valistaa, ei kenelläkään ole syytä lukea ahdistavia kirjoja yksin kuvitellun sivistyksen nimissä.

Lohdullisena koen, että onneksi monilla meistä on toisemme ja hyvät asiat. Minun tapauksessani jälkimmäistä on tätä parempi kirjallisuus.