Julkaisin tänään Laajakuvassa esseen Barbet Schroederin Idi Amin -dokumentista.
*
Skamissa alkoivat neljännen tuotantokauden jaksot. Siltä ei ole voinut välttyä. Sarjassa 00-luvun alkupuoliskon tunnelmia myydään nykyaikaisessa kuoressa varsinaisen kohderyhmänsä lisäksi kolmekymppisille, jotka kaipaavat myyttiseen teini-ikään.
On huvittavaa nähdä, vieläkö samaa jaksetaan myydä, kun nykyiset kolmekymppiset ovat nelikymppisiä vai aletaanko silloin jo kiinnittää huomiota nuorempien nostalgiahimoihin.
Yritin katsoa sarjaa, mutta en jaksanut kuin toisen kauden puoliväliin. Ei se huono ole mutta ei hyväkään. Olen kiltimpi kuin moni tuntemani ihminen, joiden ääni ei Skamista puhuttaessa ole tullut esiin. Media on jo rakastanut sarjan kuoliaaksi. Faniraivon rasittavuutta miettiessäni epäröin kirjoittaa näinkin epäileväisiä sanoja, vaikka minustakin sarja on ihan okei.
Suhtautumiseni johtuu luultavasti siitä, että en tunnista Skamin kehuttua näkemystä teinitodellisuudesta. Pääsyy ei ole siinä, että monet tärkeimmistä hahmoista ovat nuoria naisia: naiseus ei ole sen mystisempi diskurssi taideteoksissa kuin mikään muukaan, josta teosta tarkastelevalla ei ole omakohtaista kokemusta.
Jos teoksen katsojalla on empatiakykyä ja mielikuvitusta, moni ei-omakohtainen tarina koskettaa, eikä sen saavuttamiseksi tarvita voodoota. Muuten ollaan tilanteessa, että kukaan ei voi sanoa yhdestäkään teoksesta mitään.
Minua häiritsee, että on luotu voittamaton diskurssi; Skam on muka niin realistinen, että jos sitä kritisoi, kritiikki voidaan torpedoida sillä, että katsoja ei vain jaa todelliseksi oletettua kokemusta henkilökohtaisesti. Skam on monien kultiksi nousseiden fiktioteosten tapaan synnyttänyt fantasian, jota halutaan kutsua todeksi.
Koska mielestäni tunnistan fantasian, kun näen sellaisen, enkä osta realismidiskurssia, suhtaudun sarjaan kuin mihin tahansa teini-ikää käsittelevään teokseen: Oikein mukavaa, että hyviä sellaisia tehdään, mutta se ei ole minulle. Se ei käsittele asioita, jotka kiinnostaisivat minua, vaan ikävaihetta, jota en enää elä ja jonka ongelmien vatvomisesta en saa paljon mitään irti.
Monen muun valtavirtailmiön tapaan Skamissa kiinnostavinta minulle on sen vastaanotto, ei itse sarja.
Populaarikulttuurin koko käyttövoima on tarkoitettu taaksepäin katsomiselle; markkinalogiikan mukaan ihmiset on hyvä saada innostumaan vanhasta niin kauan kuin vanhassa puhtia riittää, koska uuden kehittäminen on työläämpää.
Pyrin välttämään “poppia” tässä mielessä. Se on syy, miksi Skam ei näkökulmastani ole jännittävä. Tunnistan sen valistavan asenteen ja romanttiset juonikuviot nuortenkirjoista ja -sarjoista omasta lapsuudestani. Se on samaa vanhaa mutta tämän hetken kuoressa. Se ei ole mikään huippuansio, koska trendikkyys itsessään ei ole positiivinen määre.
En pääsääntöisesti ole kiinnostunut “sopivasti uudesta” tai “tutusta ja turvallisesta”, koska moni sellainen asia on pohjimmiltaan vähän tylsä.
Näyttelijät ovat hyviä, mutta heidän hahmonsa ovat tyypilliseen tapaan epätäydellisiä, eli heidän luonteenpiirteissään on yksi hallitsevan korostunut ja ristiriitainen elementti, joka luo “draaman”.
Hahmot elävät teinimaassa, jossa aikuisia ei korostetusti paljoa ole. Tämä on aikuisen näkemys nuoruudesta, koska sellaisena se näyttäytyy muistoissa. Tunnistan sen: muistan ensisijaisesti, kuinka hauskaa oli sekoilla ja mitä kavereiden kanssa tehtiin.
Sarjan teiniglooria on positiivisten piirteidensä lisäksi myös ikävystyttävää, koska se on osaltaan luomassa nostalgiassaan piehtaroivia lapsiaikuisia, joiden menneisyyden kokemuksien jahtaamista ei voi kutsua oman olemuksensa selvittämiseksi vaan jo menetettyjen kiksien simuloinniksi, jatkuvaksi paikallaan polkemiseksi.
Loppujen lopuksi Skam ei mielestäni eroa paljoa 30-vuotiaille suunnatuista nostalgiatuotteista. Kaikki on kauniimpaa ja ehostetumpaa, siksi se on niin hyvä tulkita todellisuudeksi.