Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: Mike Wozniak

St. Elwick’s Neighbourhood Association Newsletter Podcast

Posted on 26.03.202323.09.2024 by kangasvalo

St. Elwick’s Neighbourhood Association Newsletter Podcast (2019–) on Mike Wozniakin käsikirjoittama komediapodcast, joka käsittelee Lounais-Englannin Exeterissä sijaitsevan fiktiivisen St. Elwickin kaupunginosan tapahtumia.

Nimensä mukaisesti podcast on St. Elwickin naapurustotiedotteen korvike. Printtipuoli on leikkausten takia lopetettu, joten lehti on korvattu podcastilla, jota juontaa lehden ainoa tekijä, säälaitoksella työskentelevä Malcolm Durridge (Wozniak).

Durridge ei hallitse tekniikkaa ja on pyytänyt yliopistossa opiskelevaa tytärtään Jessicaa eli Jessiä editoimaan jaksot ja poistamaan kömmähdykset. Jess ei ole kiinnostunut isänsä toiveista ja on ladannut nauhoitteet eetteriin sellaisenaan. Durridgen ohjelmat ovatkin täynnä epätoivoista huokailua, pahantahtoista juoruilua naapureista, yli lentävien helikoptereiden meteliä, pitkiä hiljaisuuksia sun muuta häiriötä, joka ei koskaan pääsisi ammattimaisesta podcastista läpi. Luonnollisesti kaikki tämä kertoo oikean podcastin huolellisesta käsikirjoituksesta.

Wozniakin komedian lajista kertoo paljon, että komea mies on kasvattanut törkeät pensseliviikset, jotka on ominut osaksi hahmoaan mauttoman ruskean puvun lisäksi. Wozniak näyttää ja kuulostaa elämänsä kriisin kynnyksellä olevalta maantiedonopettajalta. Siltä kuulostaa myös Durridge, joka roikkuu päivästä toiseen sormenpäidensä varassa mielenterveytensä kielekkeeltä.

Durridge on Wozniakin komediatyylin bravuuri, hänen tyyppihahmonsa, joka toistuu niin hänen stand-upissaan kuin TV-esiintymisissään. Durridge on oman elämänsä straight man. Änkyttävä, laimealla tavalla konservatiivinen perheenisä ei haluaisi mitään niin paljon kuin elämän jatkuvan samalla tylsällä uomallaan, mutta naapurustoa kansoittavat eksentrikot ja typerykset tekevät toiveet mahdottomiksi.

Vaikka sarjassa on Wozniakin lisäksi vierailevia näyttelijöitä esittämässä naapuruston asukkaita, perheenjäsenet luonnostellaan pakinaperinteen mukaisesti lähes yksinomaan Malcolmin kertomusten perusteella. Jonkinlaisen juonen edetessä kuuntelijalle paljastuu Malcomin elävän tapahtumaköyhässä avioliitossa vaimonsa Cathyn kanssa, eivätkä lapset piittaa isästään tai tiedä tästä ihmisenä mitään. Jess raahaa sitcom-tyyliin kotiin ei-toivottuja poikaystäviä, ja teini-ikäinen Paul on isänsä sanojen mukaan “täysi paskiainen”.

Kuvitteellisen naapuruston nimi on ilmeinen väännelmä Exeterin monista St.-alkuisista paikannimistä ja Exwickin esikaupunkialueesta. St. Elwick on kuva normaaliudesta ahdistavana paikkana. Pinnan alla kuohuu hysteria, mitä korostavat naapuruston idyllisyys sekä arjen pienuus ja keskinkertaisuus. Malcolm on St. Elwickin ja ennen kaikkea omien odotustensa vanki. Paikka todella on mielentila.

*

Kokonaisuutena St. Elwick on yksi kiinnostavimmin käsikirjoitetuista ja tuotetuista komediapodcasteista, joskin se hyödyntää myös Beef and Dairy Network Podcastista (2015–) tuttua improvisaatiota. Wozniak on yksi Beefin vakionäyttelijöistä.

Podcastin huumori perustuu arjen outouttamiseen ja sosiaalisten tilanteiden vaikeuteen. Jaksot etenevät usein pitkiä pätkiä ilman vitsin vitsiä, mutta mukana on liuta eksentrisiä ja joskus liiankin aidoilta tuntuvia hahmoja, jotka huvittavat vaikkeivät ehkä naurata.

Hyväksi esimerkiksi käy jakso 4, joka perustuu yksinomaan sille, että työurallaan turhautunut Durridge yrittää haastatella entistä työtoveriaan Lyndsey Mulligania (Yasmine Akram), joka on siirtynyt yrittäjäksi ja perustanut merkittävän yrityksen. Samalla Durridge yrittää ilmaista haluavansa päästä yritykseen töihin. Mulligan ei kuitenkaan tajua Malcolm-paran vihjailuja vaan haluaa puhua yksinomaan koirien parissa tekemästään vapaaehtoistyöstä.

Seuraa melkein parikymmentä minuuttia kestävä, farssin perinteiden mukainen piinallinen mestarinäyte noloista sosiaalisista tilanteista, jossa yksi yrittää ja toinen ei ymmärrä tai ymmärtää mutta haluaa vältellä aihetta. Periaatteessa vitsi on koko ajan sama, mutta tilanteen ahdistava koomisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Lopussa odottaa katastrofi.

Sarjan vetovoima on kaikille tuttu; Durridgen elämä on niin turruttavan ikävää ja keskinkertaista, että kuuntelija tuntee helpotusta verratessaan sitä omaansa. Malcolm ei sarjan edetessä opi koskaan artikuloimaan haluamaansa selvästi, eivätkä hänen taitonsa kehity vuosien mittaan suuntaan tai toiseen. Hänen naapurinsa ovat kuuroja hänen valitukselleen. Durridgen onneksi juuri kukaan naapurustossa ei tunnu kuuntelevan hänen podcastiaan, vaikka jokainen kovasti niin vakuutteleekin. Näin ollen sarjaa kuuntelevalle tulee outo tunne; kuin vakoilisi tavallisia ihmisiä näiden arkisissa puuhissa ja kuulisi jotain, mitä ei todellakaan pitäisi.

Podcastin edetessä eräänlainen jännite syntyy siitä, joutuuko Malcolm nauhalle lipsauttamastaan koskaan kuseen. Cringe-huumoria parhaimmillaan (tai pahimmillaan). Durridgea käy melkein sääliksi, mutta hahmon omaan nilkkaan osuva nihkeys ja perienglantilainen konservatiivisuus saavat kuuntelijan tuntemaan pikemminkin uteliaisuutta, vähän kuin katsoisi työmuurahaista raahaamassa liian raskasta sokeripalaa.

Vieraina on tuttuja ääniä: Benjamin Partridge ja Henry Paker ovat Wozniakin tovereita Beef and Dairyssa ja mainiossa improvisaatioon perustuvassa Three Bean Salad -podcastissa. Toisaalta lähes kaikki Wozniakin Taskmaster-kumppanit vierailevat sarjassa: Sarah Kendall, Charlotte Ritchie, Jamali Maddix ja Greg Davies ovat kaikki vuorollaan näytelleet St. Elwickissä.

On valitettavaa, että St. Elwick on Wozniakin muiden kiireiden vuoksi jäänyt vaille uusia jaksoja yli vuoden ajan. On epävarmaa jatkuuko sarja enää koskaan. Wozniak oli 2021 esitetyn Taskmaster-kautensa suosituin kilpailija, ja hänellä on riittänyt show’n jälkeen kiireitä uuden stand-up-kiertueen, Three Bean Saladin, Beefin ja We Are Not Alone -komediaelokuvan (2022) parissa. Toivoa kuitenkin sopii, kaipaan Malcolm Durridgen lamaannuttavaa keskinkertaisuutta.

Beef and Dairy Network Podcast

Posted on 25.03.202323.09.2024 by kangasvalo

Benjamin Partridgen (s. 1986) aivoituksista syntynyt Beef and Dairy Network Podcast (2015–) on luultavasti parasta, mitä olen podcastien saralla kuullut. Sarja on Maximum Fun -podcast-perheen outo lintu: Beef on tietääkseni ainoa Maximum Funin brittiläinen podcast ja tyyliltään vahvasti surrealistinen. Show’ta esitetään myös BBC Radio 4:lla. Genre on komedia.

Beef and Dairy Network esittää olevansa samannimisen lehden sisarjulkaisu. Kumpikin on suunnattu naudanlihan ja maidon intohimoisille ystäville. Lihateollisuus on podcastille lähtökohta, jonka avulla käsitellään, deadpan-huumorin ja surrealismin keinoin, elämän absurdiutta. Jokaisessa jaksossa Partridgen esittämä nimetön haastattelija tapaa mitä oudoimpia henkilöitä, joilla on joku yhteys maatalouteen.

Tällainen hahmo on esimerkiksi Mike Bubbinsin esittämä Eli Roberts, teurastamonsa turvallisuusohjeita laiminlyönyt yrittäjä, josta tulee sarjan edetessä sarjamurhaaja, hullu filosofikuningas ja Etelä-Koreassa asuva kulttijohtaja. Toinen fanien suosikkihahmo on Henry Pakerin esittämä runoilija Michael Banyan, jolle on kirurgisesti ommeltu lehmän turpa ihmiskasvojen tilalle.

Sarjassa puhutaan myös myyttisestä viidennestä lihasta, jonka vihjataan olevan ulkoavaruudellista alkuperää oleva ja supervoimia antava aine. Toistuvana vitsinä kaikki viidennestä lihasta puhuvat henkilöt salamurhataan välittömästi. Lampaanliha taas on naudanlihan ystävien mielestä epäpuhdasta, koska se toimii porttina mintunkäyttöön, joka voi ajaa ihmisen heroiinin lailla perikatoon.

Podcastissa on paljon eksistentiaalisen pelon ja kehokauhun elementtejä, mikä on kiinnostavaa siksi, että Partridge ei omien sanojensa mukaan pidä kauhusta tai ole siitä kiinnostunut. Sarja ei paljasta, onko Beefin maailma kokonaan vaihtoehtoinen todellisuus vai ovatko podcastin oletettu yleisö, innokkaat nautakarjaharrastajat, omituinen fanikultti meille kuuntelijoille tutun todellisuuden sisällä. Asetelmaa muunnellaan sen mukaan, mikä toimii parhaiten kulloisenkin jakson kontekstissa.

Joka tapauksessa kertomuksissa kuljetaan unen ja valveen rajamailla. Vaikutelmaa tukee, että tekijöiden pokka pitää. Näyttelijät eivät naura omille ja toistensa jutuille, (tosin live-nauhoituksissa on joskus toisin). Ilmiselvimpiäkään vitsejä ei korosteta merkitsevin tauoin tai hassuin äänenpainoin. Beefin maailma on absurdi kuuntelijalle, ei sarjassa eläville hahmoille. Kun kuulijaa naurattaa, se tapahtuu yllättäen järjettömyyksien kasautuessa mahdottomuuksiin asti toistensa päälle.

Partridgen tehtävä on yleensä olla straight man, joka reagoi muiden hahmojen edesottamuksiin. Vakiokalustoon kuuluvat Bubbinsin ja Pakerin lisäksi muun muassa Mike Wozniak, Josie Long, Katy Wix, Nadia Kamil, Gemma Arrowsmith, Tom Neenan ja Ed Gamble. Sarjassa ovat piipahtaneet jakson tai parin verran myös Greg Davies, Isy Suttie, London Hughes, Cariad Lloyd, Kevin Eldon ja Nick Offerman. Linnea Sagea kuullaan lähes joka jakson alussa satiiristen mainosten tekopirteänä äänenä.

Sarjan toteutustapa on kiinnostava. Partridge listaa ylös joukon ideoita ja mihin suuntaan haluaa niitä kehittää. Hän lähettää idealistat vieraille, jotka valitsevat hahmon, jota haluavat esittää, ja vievät esitettyjä ideoita omalla ajallaan eteenpäin. Jos kyseessä on hahmon monologi, vieraat saavat improvisoida aiheen ympäriltä nauhoitteen. Jos kyseessä on haastattelumuotoinen jakso, Partridge lähettää kysymykset vieraille etukäteen, jotta nämä saavat pohtia, mitä roolihahmo kysymyksiin vastaisi. Yleensä jaksot ottavat haastattelumuodon, jota rikotaan, aitoon brittiradiotyyliin, lyhyillä dokumentaarisilla pätkillä.

Varsinaiset nauhoitukset ovat siis improvisaatiota, jossa näyttelijät ovat asettuneet roolihahmojensa nahkoihin ja saavat kehittää näitä löyhän käsikirjoituksen puitteissa, mihin suuntaan haluavat. Esimerkiksi Eli Robertsin epäonnistunut teurastamobisnes on Partridgen keksintöä, mutta hahmon muutos kulttijohtajaksi on Bubbinsin aikaansaannosta. Ainoat kokonaan käsikirjoitetut osiot ovat ohjelman livenä yleisön edessä tehdyt lähetykset ja Partridgen omat monologit. Hän onkin arvioinut materiaalista noin 90 prosentin olevan improvisoitua.

Partridgen tärkein tehtävä on leikata haastattelumateriaali koherentiksi. Samalla hän säveltää ohjelmaan sopivan musiikin ja luo tunnelmaa erilaisin äänitehostein ja editointijipoin. Podcastin kauhuelementti syntyy äänimaailman ja improvisoitujen tarinoiden välisestä kontrastista. Beef and Dairy Network onkin äänisuunnittelultaan erittäin tasokas. Sarja pyrkii aitouselementtiä korostaakseen teknisesti BBC:n dokumentaaristen keskusteluohjelmien tasolle.

Beef and Dairy Network Podcast on selvästi sukua Chris Morrisin (s. 1962) BBC Radio 1:lle tuottamalle Blue Jamille (1997–1999), joskin Partridge on maininnut esikuvaksi toisen Morrisin tuotoksen, Armando Iannuccin (s. 1963) kanssa luodun On the Hourin (1991–1992). Beef on kuitenkin edellisiä hupsumpi ja Blue Jamia huomattavasti vähemmän musiikkivetoinen.

Sarjaan tutustuville suosittelen sisäänheittomateriaaliksi jaksoa 42, The Ballad of Parsnip Flendercroft, tai jaksoa 29, Professor Colin Plenty.

Lopuksi esimerkkejä sarjan niche-olemuksesta. Jaksossa 35 haastateltu vaihtoehtohistorioitsija James Harcombe (Mike Shephard) väittää, että ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa palveli hevosten sijaan lehmiä. Todisteena hän esittää vanhan nauhoitteen kadulla tallennetusta sotaveteraanin laulusta, joka ylistää sotilaiden sorkallisia kumppaneita. Kappale on parodia Gavin Bryarsin (s. 1943) avantgarde-sävellyksestä Jesus’ Blood Never Failed Me Yet (1971), jonka voi referenssiksi kuunnella keskimmäisestä videosta. Jos tällainen ehkä tusinalle kuuntelijalle suunnattu satiiri huvittaa edes ajatuksena, kannattaa podcastille antaa mahdollisuus. Runoilija Michael Banyanin näytteen vuoden 2022 Lontoon podcast-festivaaleilta voi taasen kuunnella alimmasta videosta.

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Ei kannata varastaa hyviltä
  • Ihmeistä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme