Avainsana: lyhytromaani

Vihan päivä

Posted on by kangasvalo

Eliisalla on ongelma, lapsuudesta asti mukana kulkenut toivottomuus. Isä on lähtenyt, äiti on hysteerinen ja itsekeskeinen kusipää. Eliisa itse on elänyt tahdottomana läpi elämänsä, kunnes päätyy naimisiin tylsän Askon kanssa, jolle synnyttää kaksi lasta, Lahjan ja Aarteen, joita rakastaa ja ei rakasta. Asetelma on tyypillinen. Ulospäin kaikki on hyvin. Tosiasiassa niskassa painavat mielenterveysongelmat ja rahahuolet. Perheen kassasta päävastuussa oleva Eliisa ei voi myöntää perheelleen heidän olevan vararikon partaalla. Rahaa ei riitä asuntolainan lyhennykseen, laskuihin tai mihinkään muuhunkaan kuin ruokaan. Lopputulos on selvä, Eliisa syöttää pirtelössä yliannostuksen unilääkkeitä koko perheelleen, poimii autotallissa lojuvan aseen ja tappaa perheensä ja itsensä. Tämä ei ole juonipaljastus, asia kerrotaan takakannessa ja on selvä ensimmäisestä sivusta alkaen.

Markku Pääskysen (s. 1973) lyhytromaani Vihan päivä (Tammi, 2006) on fiktiivinen kuvaus perustuen todelliseen rikokseen, vuonna 2004 Porvoon Anttilassa tapahtuneeseen joukkomurhaan, jossa velkaantuneen perheen äiti tappoi perheensä ja itsensä. Detaljit itse rikoksesta ovat suunnilleen samat, teoksen kertojan, surmaajan, mielenliikkeet kuviteltuja. Teos vaikuttaa perheellisen ja tapauksesta järkyttyneen kirjailijan yritykseltä selvittää tapahtumat itselleen.

Vihan päivä on teemoiltaan kiinnostava, klaustrofobinen tarina, jonka lähes pilaa suomalaiselle romaanitaiteelle kummallisen tyypillinen, runollisiin korkeuksiin kurkottava koivuklapiproosa. Koivuklapiproosan ongelma ei ole ytimekkyys, siis lyhyt ja tiivis ilmaisu, vaikka sitä siitä usein pilkataan. Paljon raskauttavampaa on, että joka toinen virke pitää sisällään “tarkan” huomion tai “kauniin” sanankäänteen, jossa ulkoisesti havaitulle annetaan kiertoteitse ilmaisu, joka ylevöittää sitä, viis siitä onko havainnon tekevällä henkilöllä siihen realistisesti kyvykkyyttä tai ei. Toisin sanoen kertomukseen luodaan tekosyvällisyyttä ja muka-merkityksiä maailman oletettuja todellisuuksia paljastavalla kaunopuheisuudella, jonka barokkimaisia kiemuroita proosan lyhytvirkkeisyys korostaa groteskiuteen asti. Eliisa on siis varsin koristeellinen puhuja ja ilmaisultaan kirjallisen kiertelevä ollakseen joukkosurmaa suunnitteleva mielenterveysongelmainen. Kirjallisuuden taikaa, sano.

Haluan lisätä, että koivuklapi ei ole suomalaisten miesten yksinoikeus. Edellinen kritiikkini huomioon ottaen myös naisoletetut kirjoittavat koivuklapia sydämensä kyllyydestä, he vain kyllästävät sen toisenlaisella krumeluurilla eli pidemmillä virkkeillä.

Pääskysen hahmot elävät, niin kuin hänen näennäisesti valoisammassa Sielut-teoksessaan (Tammi, 2015), klaustrofobisesti kuvatussa keskiluokkaisessa maailmassa, jossa yliopistoseikkailuiden jälkeen vanhemmat asettuvat omakotitaloihin kasvattamaan lapsia, katsomaan televisiota ja odottamaan etelänlomia. Vaivaannuttavinta on, etten ole varma, onko tämä asetelman kauhistuttavuus ollut kirjailijan tarkoitus.

Vihan päivässä ei ole ahdistavinta päähenkilön kokema toivottomuus vaan siihen johtavat syyt. Eliisa ei osaa hakea itselleen apua, toisaalta hän kokee tarvetta olla normaali. Hän hylkää yliopistoaikaisen (ja kömpelösti tarinaan kirjoitetun) naispuolisen kumppaninsa, ainoan ihmisen joka on rakastanut häntä täydellä vilpittömyydellä, ja tyytyy keskinkertaiseen Asko-nimiseen aviomieheen, jonka kanssa he elävät Porvoossa. Suomenruotsalainen naapuri lekottelee onnellisena riippumatossa samalla, kun Eliisa ampuu perheensä haulikolla.

Lyhytromaanin nimi on monitahoinen. Dies Irae on mahdollisesti Tuomas Celanolaisen (n. 1200–1270), Latino Malabranca Orsinin (?–1294) tai jonkun huomattavasti vanhemman tahon kirjoittama latinankielinen hymni tuomiopäivästä ja silloin koittavasta niin elävien kuin kuolleiden sielujen punnitsemisesta. Teksti oli kauan tärkeä osa katolilaista sielunmessua, ja se on siksi luonnollisesti osa monia läntisen klassisen musiikin sävellyksiä. Toisaalta nimi voi viitata Carl Theodor Dreyerin (1880–1968) samannimiseen, erinomaiseen elokuvaan vuodelta 1943, jossa noitavaino ja tuomituksi tulemisen pelko ajavat päähenkilön katkeraan marttyyriuteen.

Eliisa ei silti puhu viimeisestä päivästään vihan vaan ilon päivänä. Valehteleeko hän? Onko vihan päivä jokin toinen päivä? Onko sillä kuitenkin uskonnollinen merkitys, jota ei pidä sotkea surmaan? Vai voivatko ilo ja viha sotkeutua keskenään? Näennäisen levollinen kerronta on kontrastissa monien sävellysten raivoon kuten Mozartin (1756–1791) sävellyksen lisäksi tunnetuimmassa Verdin (1813–1901) versiossa:

Myös Dreyerin elokuva on täynnä raivoa. Se on kertomus eräänlaisesta hengen totalitarismista. Samoin Pääskysen kirja, vaikka se kuvaa näennäisesti masennusta. Viimeisillä hetkillään protagonisti ajattelee olevansa pian vapaa “kylästä” ympärillään, sillä häpeä “kylän” edessä ajaa häntä tekoonsa vähintään yhtä paljon kuin mielessä elävä mustuus. Vielä päähenkilöäkin ahdistavampi on Pääskysen luoma kuva keskiluokkaisen keskimääräisestä maailmasta, joka ajaa päähenkilön kurjuuteen kuin ainoan henkilön, johon hän teoksessa ilmeisesti samastuu: naapurin kapisen kissan.

Samalla on huomioitava, että Pääskynen kuvaa päähenkilönsä toiminnan vain masennuksen kautta. Tämä on, kikkailevan kielen lisäksi, teoksen suurin särö. Silkka masennus ja häpeä eivät perhesurmaamiseen riitä eivätkä aja siihen. Eliisa kuvataan rakastamassa lapsiaan erillisinä ihmisinä itsestään, mikä ei ole psykologisesti täysin tosi kuvaus ihmisestä, joka aikoo seuraavaksi syöttää yliannostuksen jälkikasvulleen ja ampua heidät, jotta he voivat olla yhdessä seuraavassa maailmassa.

En ole varma tässäkään tapauksessa, onko Pääskynen ollut tarkoituksellinen. On huomioitava, että teos on kuvattu Eliisan näkökulmasta ja hänen ehdoillaan. Jos ajattelen kyynisesti, Pääskynen on kirjoittanut humaania proosaa, jotta voisimme nukkua yömme rauhassa ja armossa, kuitaten tapahtuneen tuntemalla empatiaa tappajaa kohtaan. “En hyväksy mutta ymmärrän”, on hyvä tuutulauluhokema. Päämääränä lässytys ei ole millään tapaa mielenkiintoinen vaan pornografinen sanan negatiivisessa merkityksessä. Siis kamaa, jota lahjotaan Finlandia-ehdokkuuksilla, jos ymmärrätte yskän. Niin Vihan päivälle myös kävi.

Jos ajattelen myötäsukaisemmin, Eliisa on epäluotettava ja epäsympaattinen kertoja, kaunokirjallisessa kaunopuheisuudessaan narsistinen tai epävakaa, sillä lähinnä persoonallisuushäiriöinen tai hoitamattomalla tavalla psykoottinen on valmis kiistämään toisten ihmisten toimijuuden ja kykenevä suunnitelmallisuuteen, jossa vie niin lapsensa kuin puolisonsa mukanaan helvettiin. Kenties tähän teoksen nimi viittaa; teko on Eliisan kosto tylsälle puolisolle, lapsille joita ei tosiasiassa halunnut, vittumaiselle äidille, lähteneelle isälle, Suomen Pankille, verovirastolle, nimismiehelle, presidentille, Porvoolle ja koko rottamaiselle maailmalle.

Samalla Eliisan rakkaus lapsiaan kohtaan puhuu ensimmäisen vaihtoehdon puolesta ja sen, että Pääskynen ei tunne tarpeeksi hyvin ihmisen psykologiaa, koska tietämyksen sijasta on päättänyt ymmärtää tunteilla tekoa, jonka selitys on pohjimmiltaan vähemmän kaunopuheinen ja enemmän banaali tai tavoittamaton kuin usein myönnetään. Kaunokielisessä kulttuuripuheessa hehkutetaan mielellään, että fiktio auttaa meitä ymmärtämään toisia ihmisiä. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että kirjailijat ovat luonnostaan suuria ihmistuntijoita. Useimmat eivät ole. Edes psykologit, lääkärit ja papit eivät ole, vaikkakin todennäköisemmin kuin kirjailijat. Tunne ei ole tiedon väärti, koska tunnemme samoissa tilanteissa toisin kuin muut ihmiset, tavalla jolle olemme jo varhain ehdollistuneet, vaikka yrittäisimmekin jakaa toisillemme tunteemme puhumalla.

Lyhytromaanista puuttuu Michael Haneken (s. 1942) elokuvan Seitsemäs manner (1989) kaltainen transgressiivinen haastavuus, siis haluttomuus selittää väkivaltaista tekoa sanallakaan. Pääskysen teoksessa käsittämättömälle annetaan selitys, vähän liian helppo, vaikka kiinnostavimmassa taiteessa selitykset ovat yleensä aivan muita kuin humanistisia, lähempänä reaalista.

Mouchette ja köyhyys

Posted on by kangasvalo

Seuraava teksti on laajasti muokattu versio aiemmassa blogissani julkaistusta kirjoituksesta vuodelta 2015. Julkaisen sen tässä nyt, koska sen pohja oli hyvä ja toivoisin voivani kirjoittaa edelleen niin täynnä näkemystä siitä huolimatta, että alkuperäinen kirjoitus syntyi mielentilassa, jota en enää allekirjoita.

Jotkut taiteen ilmaisukeinot ovat väkeviä. Niinkin vahvoja ne ovat, että jos teoksissa käsiteltyjä aiheita käsitellään muissa yhteyksissä, vaikkapa politiikassa, vaikutelma on äkkiä lattea.

Georges Bernanosin (1888–1948) lyhytromaani Mouchette (1927) on niin äärimmäinen kuvaus köyhyydestä, että minun oli vaikea löytää uutta kiinnostusta yhteiskunnalliseen köyhyyskeskusteluun luettuani sen. Ranskalainen tyhjensi pajatson kirjoittamalla köyhyydestä teoksen, jossa ei ollut mukana ainuttakaan latteutta.

Koska sellainenkin on näemmä mahdollista, nousee esiin kysymys siitä, miksi keskustelua köyhyydestä sitten käydään edelleen vain latteuksin. Ehkä samasta syystä en ole itsekään halunnut puhua köyhyydestä ja työttömyydestä, vaikka uskon voivani kirjoittaa hyvin kummastakin. Ei tarvita suurta ennustajaa kertomaan, että unohdetusta kirjallisuudesta tai elokuvan estetiikasta kirjoittaminen tyylilläni ei saa yhtä paljon lukijoita kuin jämäkin lausein kirjoitettu kuvaus köyhyydestä. En aio silti kirjoittaa siitä, toivoakseni koskaan. Epäilen saavani aikaan pettymyksen. Pelkään taantuvani toistamaan huonosti ajateltuja keskinkertaisuuksia.

Sen sijaan kirjoitan pari sanaa Mouchettesta ja taiteen vaikutuskeinoista. Teoksen kuva köyhyydestä ei ole yhteiskunnallinen, vaan se keskittyy yksinomaan tuskaan. Köyhyyttä ei esitetä sosiologisena tilanteena, jolle löytyy yhteiskunnallisia selityksiä, joiden seurannaisina toisilla nyt vain on enemmän rahaa kuin toisilla. Kirjan sivuilla köyhyys on maailman ja mielen tyhjyyttä, yhteiskuntaan kirjottu väistämätön tosiasia.

Mouchette on nimellisesti kasvutarina, mutta ilahduttavasti Bernanos jättää kertomuksesta täysin ulos mahdollisuuden kasvuun. Jos jotain sen tapaista sattuu, se on romaanin nimihenkilön, teinitytön, havahtuminen asioiden tilaan, joka on kaikilta muilta henkilöiltä (juopolta isältä, kuolevalta äidiltä, ankaralta opettajalta, tytön raiskaavalta surkimukselta) piilossa.

Mouchette tekee sen, mitä ihminen voi liian kirkkaasti nähtyään enää tehdä ja ilman suurempia pohdintoja tappaa itsensä hukuttautumalla jokeen. On kuin hänen päässään olisi käynyt oikosulku: Maailma on paska, ihmiset ovat paskoja, tunteideni päälle paskannetaan ja minäkin olen pelkkää paskaa… Mutta olen elossa… Miksi?

Bernanos kirjoittaa (suomennos Leena Kristinä):

”Jos kurjat kykenisivät yhdistämään kurjuutensa kuvat toisiinsa, he olisivat varhain lannistuneet. Mutta heidän kurjuutensa on heille vain loppumaton joukko kurjuutta, onnettomien sattumien vyöryä. He muistuttavat sokeita jotka laskevat vapisevin sormin kolikoita näkemättä koskaan niiden kuvapuolta. Kurjille riittää kurjuuden idea. Heidän kurjuudellaan ei ole kasvoja.”

Mouchette on liian johdonmukainen. Hän näkee kurjuuden kasvot, ja ne ovat kirkkaat ja palavat.

Bernanos oli katolilainen konservatiivi. Hän vastusti työväenliikettä ja sosialismia, haikaili monarkiaa mutta vihasi fasismia todistettuaan omin silmin Francon hirmutekoja Espanjassa. Hän oli toisten ajan konservatiivisten toisinajattelijoiden tapaan siis yksin. Hänen tunnetuimmista teoksistaan on tehty kaksi Robert Bressonin elokuvaa (Maalaispapin päiväkirja ja Mouchette, josta on myös tämän kirjoituksen kuva) ja yksi Maurice Pialat’n elokuva (upeasti nimetty Saatanan auringon alla). Nykyisin hän on lähes täysin unohdettu kirjailija Ranskan ulkopuolella. Se on sääli, koska hän on erinomainen sanankäyttäjä. Mouchettessa on myötätuntoa ja surua enemmän kuin yhdessäkään lukemassani yhteiskunnallisia epäkohtia sisäsiististi korjaamaan lähteneessä romaanissa.

Kun väitän, että romaani nitistää keskustelun köyhyydestä, tiedostan liioittelustani huolimatta tietysti kaksi asiaa.

*

Ensimmäinen tällainen asia on se, ettei julkista keskustelua koskaan voida käydä samalla retoriikalla kuin taideteoksissa. Siksi julkinen keskustelu on niin masentavaa lätinää. Kun kansanedustaja kertoo tekevänsä kaikkensa, jotta yhteiskunnallinen tasa-arvo toteutuisi, toivon jonkun ampuvan hänet katapultilla Suomenlahteen.

Nämä naiivit eli umpikyyniset jahkailut väsyttävät enemmän kuin suorasukainen tylytys. Ne jättävät tunnustamatta kärsimyksen ja alentuvat lässytyksen litaniaksi. Hyvä taide (harvinaisuus sinänsä) on tällaiseen lööperiin sivusta tuleva kommentti, Gordionin solmun halkaiseva miekka.

Useimmat taideteokset jätetään tosin huomiotta ja niiden yhteiskunnallinen vaikutus on rajattu. Moni teos on liian pliisu, kun niiden pitäisi olla kovan argumentoinnin ytimessä ja kansakunnan pulssilla siten kuin kulttuuriministerien juhlapuheissa niiden väitetään olevan. Ne jätetään passiivisesti huomiotta. Raflaavat teokset ja tekijät taas jätetään aktiivisesti huomiotta vihamielisyyttä osoittaen.

Uskon kokemukseni takia, että loistava taideteos voi sanoa enemmän maailmasta ja puhutella yksilöä voimakkaammin kuin koko muu maailma itse, koska taiteessa sisäiset (esteettiset, moraaliset, filosofiset, poliittiset…) ristiriidat ovat mahdollisia tavalla, joka on yhteiskunnallisesti muuten mahdotonta.

Edellinen ei tarkoita kuitenkaan sitä, että pitäisin taidetta lopullisesti erillisenä maailmasta, sen vaikutusmahdollisuuksia täysin mahdottomina. Pidän taidetta täydellisesti maailman osana, mutta samalla suhteessa kuin suurennuslasilla on osa muurahaisten maailmassa. Onnistunut taideteos on suurennuslasi, sen tarkastelun kohteena olevat asiat joukko muurahaisia lasista heijastuvan polttavan valon alla. Iloa saa lähinnä se, joka on lasin toisella puolella, hyväksyy teoksen, antautuu sille.

*

Toinen tiedostamani asia on tietysti käytännöllinen. Julkisesti asioista keskustelemisen tarkoitus ei edes ole olla oivaltavaa ja edistyksellistä vaan turruttavaa ja jankkaavaa. Samoja kohtia toistetaan, jotta ne jäävät hitaimmillekin päähän ja niiden toistamista jatketaan senkin jälkeen, koska ne toimivat loitsuina, hyvän fiiliksen kohottajina kuin kannatuslaulut joukkueurheilussa.

Argumentteja pyöritetään ja toistetaan jatkuvasti siksi, että niillä pyritään ehdollistamaan. Ei isoilla foorumeilla voida vaihtaa ajatuksia, niissä voidaan vain julistaa; todelliset keskustelut käydään kulissien takana tai pienissä ympyröissä, kirjein, kasvokkain. Todellisissa, aikuisille tarkoitetuissa keskusteluissa ei ole samaa mantran voimaa kuin jatkuvassa toistossa, siinä diskurssimyllyssä, johon yleisö viskataan pyörimään. Esimerkiksi hyvä romaani on tällainen aikuisen puheenvuoro toiselle aikuiselle.

Teos, tekijänsä oksennus, on ihmeellinen taikakalu. Se on maailmanparannuksen pirstaleiksi lyövä nyrkki, joka jättää oikealla taajuudella olevalle kokijalleen miellyttävän epävarmuuden tunteen, levollisen rauhattomuuden. Hyvä taide siis riisuu kokijansa. Paljaana ihminen on alistunut taideteokselle kuin ristiään raahaava Kristus kohtalolle.

Jos köyhyydestä puhutaan samoin jankkaavin argumentein, se ei ole koskaan muuta kuin saman mantran hokemista. Se ei välitä kokemuksen totaalisuutta sillä tavalla kuin vaikka Mouchette; eli näytä köyhyyttä puhtaana, itsessään, välittämättä siitä, mitkä yhteiskunnalliset syyt kokemukseen ovat johtaneet.

Siniset silmät musta tukka

Posted on by kangasvalo

Nuori ulkomaalainen mies jättää kummatkin rakastajansa, niin miehen kuin naisen. Ennestään toisilleen tuntematon kaksikko kohtaa toisensa sattumalta ravintolassa ja tunnustaa murheensa. He päättävät lohduttaa toisiaan tietämättä intohimojensa hämärän kohteen olevan sama tyyppi. Nainen alkaa käydä miehen luona öisin. Yhdessä he toistavat samoja rituaaleja päästäkseen ylivoimaisesta surustaan yli.

Teos on uuden ranskalaisen romaanin merkkihenkilön, Marguerite Durasin, Siniset silmät musta tukka (1986). Annikki Sunin suomennos on ilmestynyt 1991. Tekstiä ymmärtääkseen siitä on sisäistettävä tämä: siinä itketään paljon, niin tolkuttoman paljon, että jopa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni (2009–2011) jää toiseksi. Laskin suurpiirteisesti, että itkukohtauksia on 43. Sivuja on 122. Kyseessä täytyy olla jonkin sortin ennätys.

Syynä on luultavasti jokin muu kuin halu todistaa tunteiden kaikkivoipuudesta – eli mikä: ironia tehokeinona, yritys etäännyttää? Vai tuleeko itkusta merkitsijä, signaali lukijalle, että kerronnassa on pysähdytty taas hetkeksi ennen seuraavaa askelta? Teksti selvästi yrittää normaalintaa itkua oletettua patriarkaalista ja itkun “välttävää” kirjoitusta vastaan. Kuten Knausgårdille itku on itseensä käpertymistä, tunne-elämän vastine runkkaamisesta seuraavalle ejakulaatiolle, tässä kirjassa se on rakastelua. Yhdessä itkemisen ruumiillisuus on ihanaa nesteillä läträämistä.

Naisen ja miehen yhteisiin rituaaleihin kuuluu, että nainen makaa vailla rihman kiertämää sängyssä ja pitää kasvoillaan mustaa kangasta. Mies haluaa katsoa naista, kun hän nukkuu. Nainen saapuu miehen luo yöksi vietettyään ensin aikaa väkivaltaisuuteen taipuvaisen korvikerakastajansa luona. Miehen homous on naiselle jonkinlainen haaste. Miehen tekisi taas mieli runnella nainen hajalle.

Joku sanoisi varmaankin, että etäännyttävää. Naiskirjoitukseen ihastunut löisi minua kirjalla päähän ja sanoisi, että normatiivinen mieheyteni saa näkemään etäännyttävänä jotain, joka ei ole muotin mukaista. Syytös voi olla aiheellinen, mutta käytetään tekstissä tyypillisen brechtiläisiäkin keinoja. Tapahtumia kommentoidaan välissä äänenpainoin, jotka antavat olettaa kyseessä olevan esityksen käsikirjoituksen. Hahmoille annetaan ohjeita siitä, miten heidän tulee roolinsa tulkita. Tulkinnat ovat muuta tekstiä eleettömämpiä, staattista luentaa, oikeastaan ohjattua harjoitusta.

Naiskirjoitusta tämä romaani voisi tosiaan olla, vaikka suomennoksen lauseet ovat katkonaisuudessaan kuin infarktin saanutta Juha Seppälää. Kuten Hélène Cixous’n Meduusan naurun luettuani mietin, toisen aallon feminismin näkemys sukupuolesta aiheuttaisi nykyään nikotuksia. Osana toisen aallon feminismiä joissain historiallisissa naiskirjoituksen edustajissa on filosofisen idean kutkuttavasta perusajatuksesta huolimatta nykyfeminismin sukupuolikäsityksen valossa vanhentuneita piirteitä.

Tämän huomaa Durasin teoksessa esimerkiksi siitä, että nainen houkuttelee homomiestä painamaan kasvonsa hänen vaginaansa. Onhan joka miehen nyt naiseuteen kerran sisälle päästävä. Gender fluidia vastavuoroisuutta? En sanoisi. Jokin tässä on symbolisellakin tasolla alentavaa ja epämukavaa, enkä usko, että sellaisella tavalla, jota Duras toivoi. Eikä yhtään helpommaksi tilannetta tee, että homoseksuaalin reaktio naiselliseen kehoon on alistaminen ja väkivaltaiset impulssit, sillä “onhan hän mies”.

Tämä misandria/misogynia-split on toivottavasti tahaton. Teos tuntuu tarkoittavan naiseutta ja mieheyttä mystisenä kahden osan palapelinä, kuin näiden hahmon välillä oleva bi-rakastaja olisi molemmista maailmoista osansa saavana sokraattinen, kahden toisiaan etsivän puolen yhdistävä silta, joka miehen ja naisen on rakennettava uudelleen välilleen. Juuh. Jos ei ole tullut selväksi, tämä on ranskalaisempaa kuin Marcel Marceaun ruokatorveen tarttunut patonki. Samoin loputon paasaus kuoleman ja seksin yhteisyydestä.

Ajattelen lukiessani, että edistyksen jarru on vanha tuttu: Jos nainen käyttäytyy kuin kusipää mies, on virhe olettaa heti, että kyse on naisen tekemästä diskurssin haltuunotosta. Aivan mahdollista on, että naisesta on tuolloin vain tullut uusi kusipää mies, ja miehinen toimintamalli on ottanut hänet haltuunsa. Mielestäni naiskirjoitus ei anna tähän ongelmaan tyydyttävää ratkaisua, sillä pidän “uuden lauseen” keksimistä mahdottomana ilman väistämättä seuraavaa binaarista vertailua suhteessa “vanhaan lauseeseen”, jolloin kaikki muut jo olemassa olevat ilmaisun tavat katoavat näkymättömiin. Tarkoitan: Naiseuden korostaminen Mieheyttä vasten ja vice versa on tahattomasti muiden sukupuolellisten kokemusten päähän potkimista rautasaappaalla. Ei sillä, että minulla olisi tästä vahvaa mielipidettä.

Kuten jotkut muutkin lukemani Durasin teokset, tämä lyhytromaani on kummallisuudessaan kirjoittamaan inspiroiva… Eli siinä mielessä se tavoittaa naiskirjoituksen ihanteet. Lukukokemuksena se ei silti ole suuri nautinto vaan oudon arkaainen ja paikoin sietämättömän kliseinen ja teennäinen.

Sivuhuomiona voidaan mainita, että vaikka Duras tupataan luokittelemaan osaksi nouveau romania, määritellään hänet kansiliepeessä osaksi elokuvan uutta aaltoa. Mitä hän toki oli. On vain hiukan erikoista, että kirjailijalle lähdetään hakemaan vertailukohtaa elokuvan eikä kirjallisuuden lähihistoriasta. Kertooko se jotain ajan suomalaisen elokuvakulttuurin vahvuudesta suhteessa kirjalliseen kulttuuriin? Kyseessä oli sentään jo neljäs Duras-suomennos Otavan kirjastolta.

Jääkansi

Posted on by kangasvalo

Kun minimalistista tai ennemmin pientä kirjoitusta kehutaan siitä, ettei siinä ole mitään liikaa, käy mielessä ymmärtääkö sanoja, miten kirjoja toimitetaan.

Harvassa oikean kustantamon läpi päästämässä teoksessa on mitään liikaa. On vain tyylieroja. Luin Jääkannen kanssa samaan aikaan László Krasznahorkain Seiobo There Below -teosta (2008). Kirjat eivät voisi olla tyylillisesti kauempana toisistaan.

Jokainen Seiobo There Below’n pitkä luku koostuu muutamasta valtavasta virkkeestä, joka jatkuu sivujen ajan. Siinäkään ei ole mitään liikaa. Krasznahorkai kirjoittaa harkittua proosaa, jonka ilmenemismuoto on groteski. Se ei tee tekstistä sinänsä tuhlailevaa.

Hanna Hauru kirjoittaa Jääkannessa (2017) vähän sivuja, lyhyitä lukuja (parin kappaleen päästä löytyvässä lainauksessa on yksi luvuista kokonaisuudessaan) ja selkeitä virkkeitä, jotka pyrkivät aforismin tai runon nasevuuteen.

Joskus tiivis ilmaisu on tehokasta, tekijä viettelee; joskus kömpelöä, kertojaa ei tahdo kuunnella. Haurun teksti on lähempänä ensimmäistä mutta ei tarpeeksi; se on tehokasta vaan ei nouse korkeuksiin.

Tässä välissä juoni: Jääkansi kertoo pohjoisessa kylässä varttuvan tytön lyhyen tarinan. Sotien jälkeen isä palaa lautapalttoossa takaisin. Isän tilalle tulee uusi mies, rintamaveteraani, jonka tyttö risteää Pahaksi. Sielultaan vinoutunut äitimuori Betti mätkii lastaan ohimennen turpaan, ja katsoo näennäisen passiivisena sivusta, kun uusi ukko ryyppää itsensä järjiltä. Sisaruksia ja omakin lapsi tytölle tulee, eikä heidän tulevaisuutensa ole sen valoisampi.

*

Heräsin vasta, kun lumi yritti peittää minut. Valkea pihamaa poltti ummessa olevia silmiäni. Kun totuin valoon, näin Bettin seisovan vieressäni. Hän roikotti huutavaa lasta, mutta en halunnut avata syliäni. Betti jätti minut vaikertamaan ja raahasi vauvan kainalossaan takaisin tupaan.

Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös. Kun mieleni oli jäätynyt tarpeeksi, vein itseni tyhjään mökkiin. Etsin ruokaa ja löysin kattilaan unohtuneita perunoita. Söin ne kuorineen ja etsin piirongin laatikosta itselleni vaatetta. Vain kukkamekkoni löytyi sieltä ja puin sen ylleni. Se mahtui taas, mutta ohut kangas oli repeillyt eikä lämmittänyt. Sytytin hellaan tulen ja istuin sen edessä.

Heräsin lattialta hikisenä. Tuli juoksi hellan viertä. Heitin hellaan vettä ja suljin luukun. Siirryin sänkyyn Bettin paikalle ja nukuin niin kauan, että kevät sulatti hangen mökin oven edestä.

Kurjuus on estetisoitua, näin on aina. Suomalaisista kirjailijoista Arto Salminen onnistuu paskan kiillottamisessa. Hänen kontrastinsa ovat härskejä, silti Salminen ilmaisee vahvasti. Hän esittää rumuuden olevan muuta kuin totuus maailmasta. Rumuus on väkevästi esillä, mutta sitä ei peitellä sanojen koruttomuudella. Kukaan ei nuku hangen alla symbolina masennukselle ja toivottomuudelle.

Jääkantta lukiessa tuli tuttu tunne. Teksti on kauniiksi kirjoitettua, sillä vain se tekee lukijalle helpommaksi niellä hapanta hilloa. Rumuus on totta, mutta ainakin on kielen suoma helpotus, onhan pakkanenkin kaunis ilmiö ja sana.

Lukija voi tavata kirjaa vaikuttuneena. Liian suurta inhoa ei tarvitse tuntea, koska sanat ovat niin korkeakirjallisia, että ne ovat tuttuja, lämpimiä. Kurjuutta käsittelevä kirjallisuus, jossa ei olisi ulkokultaisuutta, olisi helposti lähellä epätoivoa itseään. Siksi ymmärrän hyvin, jos kuvaukset köyhälistöstä ovat ilman herkkyyttä lukijoille rasittavaa inhorealismia.

*

Kannessa olevat Haurun vertailut Timo K. Mukkaan ja Rosa Liksomiin ovat Jääkannen tapauksessa huonoja. Mukan ja Liksomin hahmot on mahdollisista kertojan maalailuista huolimatta päästetty puhumaan omilla (eli kirjailijan keksimillä), rujoilla ja kouluttamattomilla äänillään.

Muusta Haurun tuotannosta en osaa sanoa. Tulen siihen joka tapauksessa tutustumaan, sillä Suomesta ei lyhytromaaneihin keskittyviä kirjoittajia juuri löydy.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) tuli etäisesti mieleeni, tosin Nälkävuoden lukemisesta on aikaa. Muistelen kummassakin olleen tyylinä kylmän ja nälän ja tuhon peittäminen tiiviillä lauseilla ja huuruisilla sanavalinnoilla.

Joka tapauksessa luin Jääkannen paljon mieluummin kuin Ollikaisen teoksen, joka on teeskenteleväistä ja vastenmielistä roskaa.

On kelpo ratkaisu siinä missä muutkin kertoa tarinat ehdottomalla kirjailijan äänellä ja realismista viis. Valitettavasti sitä ei tässä tapauksessa käytetä kertomaan mitään, mihin en olisi lukijana hieman kyllästynyt. Tekniikka ylentämisen sijaan paljastaa kokonaisuuden vajavuuden. Taas arktista hysteriaa.

Kertojaminä on uhri, kaikki muut ihmiset perseestä, kirjan lopputulos taputeltu ennen kannen avaamista. Suurin yllätys oli, ettei tapahtumien joukossa ollut insestiä. Näin alan kaivata transgressiota. Että jos yksinkertaisen uhrin sijasta olisi jotain monimutkaisempaa?

Jos ei saada täyttä pelkoa ja inhoa, olisiko huono ratkaisu taipua hiukan valoon, jotta kertomuksen keskiössä oleva tyttörukka saisi jalansijan maailmassa roudasta rospuuttoon nilkuttamisen sijasta?

En kyseenalaista onnettomia loppuja. Kirjallinen onnettomuus vain on kovin yhdenlaista, kurjuus totaalista, Tolstoi-sitaateista viis. Tämä häiritsee minua eniten, luultavasti liikaa, teoksen esteettisissä pyrkimyksissä, sillä pienen ilmaisun kirjallisuus, yrittäessään sanoa jotain todellisesta kurjuudesta, tiivistää elämän kammottavuutta tavalla, joka on elämälle vieras. Edes depression syvimmässä pohjukassa on harvemmin yksitotisen valotonta, koska valottomuus on siistiä ja käsitettävää kuin skandi-designilla sisustettu asunto.

Jääkansi on kirja, joka mielikuviini pulpahtaa, kun joku mainitsee silmiään pyöritellen jättävänsä suomalaisen kirjallisuuden väliin sen raskauden vuoksi ja lukevansa jotain hauskaa ja kevyttä, vaikka Puhtaan järjen kritiikkiä (1781) tai Finnegans Wakea (1939).

Todiste / Illallinen

Posted on by kangasvalo

Spoilaan tekstissä kummankin teoksen, joten varokaa.

Joskus mietin, että julkaiseeko Siltala César Aira -suomennoksia vain minua varten. En koskaan kuule kenenkään kirjallisuutta harrastavan ystäväni puhuvan argentiinalaisen avantgardistin töistä. Jos näistä suomennoksista on tehty kirjallisuusartikkeleita, olen onnistunut ohittamaan ne.

Kirjablogeista huomaa, että sentään joku muukin on Airaa lukenut, mutta nämäkin kirjoitukset jäävät vähäisiksi – ja usein hämmentyneiksi. Kirjailijan teoksista tuntuu löytyvän joka kerta omat tulkintansa tai sitten kädet nousevat suosiolla ilmaan. Löytyykö Suomesta ketään, joka tunnustautuu Aira-faniksi?

Tänä vuonna ilmestyi suomennossarjan neljäs osa, joka sisältää tuttuun tapaan kaksi pienoisromaania. Yllätyin, sillä odotin kolme vuotta sitten julkaistun Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä -kaksikon (1993/2001) jäävän viimeiseksi. Suomentajissakin on vuorossa jo kolmas, kun Anu Partasen ja Pentti Saaritsan jälkeen työtä jatkaa Sari Selander.

César Airan tyyliä kutsutaan usein vaikeasti määriteltäväksi. Ainakaan suomennosten perusteella näin ei rakenteeltaan ole. Kirjailijan tapaan kuuluvat äkkiväärät suunnanmuutokset tarinassa ja sen moodissa, joita itse näennäisrealistinen teksti ei dramaattisesti korosta. Kertojaäänet, tapahtumapaikat, genret, tempo ja tunnelmat vaihtuvat kesken kappaleiden ja virkkeiden, tunne harkitusta kokonaisuudesta ei.

Todisteessa (1992) teini-ikäiset päähenkilöt puhkeavat puhumaan kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti – eli brechtiläisesti – “kirjailijan kielellä” selventäessään ajatteluaan. Illallisessa (2006) tarina rahasta ja epäonnistumisesta saa uusia käänteitä, kun kesken kaiken kirjoitus muuttuu zombie-splatteriksi. Kummankin teoksen “genre” on kauhu, filosofia, essee, kummassakin aktiivinen tuhoavuus pyyhkäisee mennessään harmaan olemisen.

Aira on kuvaillut kirjoittavansa itsensä umpikujiin ja sitten yrittävänsä keksiä tien ulos niistä. Hänen ihanteensa ovat sadut, eikä hän pidä teoksiaan romaaneina, koska ajattelee kokeellisen fiktiokirjallisuuden historian viimeisen sadan vuoden ajalta pitkälti jättäneen romaanin avut taakseen.

Hän kohtelee kirjojaan vain kirjoina ja siksi julkaisee jokaisen novelliksi tai pitkäksi esseeksi perinteisesti ajatellun tekstinsä erikseen kovissa kansissa. Julkaisuja on kertynyt tähän mennessä yli 80, joista on vaikeaa poimia yhtä pääteosta.

Usein mainittu ja yliviljelty sana on unenomainen, mutta Airan teokset noudattavat jo mainittujen satujen kerrontatapaa, jossa tarkoitus on kuunnella kertomusta ja antautua sille kuin julma sulttaani Shahrazadille, ottaa tarina millaisia kierroksia tahansa.

Aira kirjoittaa usein pohjimmiltaan kirjoittamisesta. Joissain teoksissa se on aiheena kuin salaa, kuten hänen hienoimpiinsa kuuluvassa lyhytromaanissa Miten muutuin nunnaksi, jossa lapsen poukkoileva kehitys on ilkikurisen osoittelevasti kertomus tekijän kirjailijaminän luomisesta.

Todisteessa vuorostaan kaksi lesbopunkkaria, Mao ja Lenin, haluavat maata heteroksi tunnustautuvan lähes banaalin tavanomaisen Marcian kanssa. Viekoittelukeinoihin kuuluu herkkien eleiden sijasta totaalinen nihilismi, jota Marcia yrittää vastustaa normien ja sivistyneisyyden käytösviidakolla.

Rakkaus ei ole tietoa, se vain on. Ei ole mitään on argumentti, johon vastalause on, että meidän on kuitenkin elettävä säädyllisesti, johon vastalause on, että entä sitten.

Miksi kirjoittaa sääntöjen mukaisesti, kun kirjoittamiselle ei voi todellisuudessa asettaa mitään sääntöjä? Kaiken voi laittaa liekkeihin, polttaa kaiken tutun – ja tehdä sen rakkaudesta, sillä ympäristön odotuksista huolimatta vain rakkaus on niin järjenvastaista, että sen on sallittua ajaa ihmiset tekemään yleensä mitään.

Toki teosta voi lukea myös suoremmin, filosofisena pulp-rakkauskertomuksena, jollaisena siihen samastun. Mao ja Lenin ovat nihilismissään raivostuttavia, myös minun kaltaiselleni lukijalle, joka pidän sääntöjen maailmasta, mutta heidän rakkauskeskeinen asenteensa on totuudenmukainen.

Järkeiltynä rakkaus ei ole rakkautta. Se ei tee siitä valhetta. Tai kuten Mao kiteyttää aforistisesti teoksen käännekohdassa: “Sillä vaikka rakkautta ei voi selittää, sen voi todistaa.” Sitten seuraa todiste eli tuhoa ja hävitystä.

Sitähän myös kirja, teos, on kirjallisuutta arvostavalle: rakkaudentunnustus. Ja avantgarden tapauksessa tuhoa ja hävitystä – sovitun, sovinnaisen. Jäljelle jää yksi uskollinen lukija, mutta jo se riittää.

Todistetta voi lukea rajuna LGBT-pamflettina, mutta Aira tuntuu tehneen päähenkilöistään lesboja alleviivatakseen rakkausteemansa yleispätevyyttä ja asetelman anarkismia. Siis vahvistaakseen, että sukupuolien eroavaisuus ei estä päähenkilöitä puhumasta samasta asiasta, ei korostaakseen sukupuolisuutta yhteiskunnallisessa mielessä.

Illallinen on kahdesta teoksesta silti ehkä mielenkiintoisempi. Siinä nimettömäksi jäävä minähenkilö huomauttaa äitinsä tuntevan kaikkien kyläläisten nimet, vaikka hän itse ei ole perustanut tällaisista triviaaleista seikoista, jos juuri mistään. Konkurssin kokeneena epäonnistujana hänen päivänsä matavat hiljaa ja vastenmielisinä.

Itse illallinen on minähenkilön rikkaan ystävän talossa tapahtuva tapaaminen, johon ovat kutsuttuja niin kertoja kuin hänen äitinsä. Ruokailun jälkeen seuraa isännän outojen harrastusten esittelykimara. Jättikokoinen mollamaija ja ihmismäiset, vedettävät lelut seuraavat toisiaan ja hermostuttavat vieraita, jotka ovat lähinnä helpottuneita päästessään kotiin.

Kotona äiti painuu nukkumaan, minähenkilö avaa television, jossa seuraa erikoisuutislähetys: paikallisen hautausmaan kalmot ovat nousseet ylös ja tappavat eläviä. Näkökulma vaihtuu kolmanteen persoonaan, esiin tulee hetkessä detaljeja, joita uutiskamera ei voisi paljastaa.

Kertomus muuttuu pulp-tarinaksi Pringlesin kaupungin epätoivoisesta taistelusta tuhansia epäkuolleita vastaan. Katastrofi vältetään viime hetkillä, kun asukkaat viimein tajuavat, mikä tepsii: he alkavat tunnistaa vainajia, antavat kuolleille nimet takaisin ja ajavat nämä siten takaisin hautoihinsa. Minähenkilön parjaama nimien muistaminen palauttaa rauhan maahan.

Epilogissa zombikertomusta ehdotetaan fiktioksi fiktion sisällä, uneksi tai kenties kuitenkin todelliseksi tapahtumaksi. Päähenkilön näkökulmaan palataan. Hän on päättänyt suostutella ystävänsä rahoittajaksi liikeideaan. Mutta puhelimen päässä odottaa ankara ääni, jota ei paljon kiinnosta mahdollinen zombi-invaasio, kun on tähdellisempiäkin asioita:

– – Menestyksen salaisuus piilee älykkäässä yrittämisessä, sinnikyydessä ja kovassa työssä, jossa pidetään järki mukana; siihen vaaditaan itsekriittisyyttä, arviointikykyä ja ennen kaikkea tavoitteita. Enkä puhu nyt mistään simppelistä rahantavoittelusta vaan niistä nuoruuden unelmista, joista ei suinkaan tarvitse luopua, vaan joista päinvastoin on pidettävä ehdoin tahdoin kiinni. Ihminen ei voi ajatella vain hengissäpysymistä; meidän on osattava katsoa pidemmälle, meidän pitää pystyä myös antamaan jotakin, sillä vain ne, jotka antavat jotain muille, voivat odottaa saavansa jotain vastineeksi. Ja tätä tarkoitusta palvelee luovuus. Mielikuvitus. Liiketoiminnan proosan ilmaisuvälineeksi tarvitaan elämän runollisuutta.

Illallinen on överisti poliittinen satiiri, joka kujeilee lukijan odotuksilla. Uhrit odottavat passiivisina kuolemaansa, intellektuellit puhuvat tyhjää, kaupunginjohtaja on rottamainen pelkuri ja organisaatiot romahtavat. Pelastukseksi jää historian myöntäminen osaksi nykyisyyttä. Toiseksi teemaksi tulee luominen. Paikkasi löydettyäsi tehtäväsi on tehdä, ihminen.

Argentiinan poliittisen historian ja kylmän rahan kritiikki on tahallisen ilmiselvä, nojatuoliälyköille suunnattu osio kirjassa, jonka alla piilee muuta; jälleen kirjailijuuden eri asteiden pyörittelyä, jossa luominen vertautuu tuhoavaan voimaan, joka repii hajalle halutessaan kerronnallisen minuuden ja yhteiskuntajärjestyksen.

Turha putkea on katkaista. Olisi mainiota saada Airaa täysi kymppi suomeksi julkaistuna. Olisiko Siltalalta tulossa lisää? Mitkä seuraavaksi? Tohtori Airan ihmeteot (1996)? Pieni buddhalainen munkki (2005)? Ompelijatar ja tuuli (1994)?