Tämä kirjoitus ei liity vasta järjestettyihin performatiivisen lukemisen SM-kisoihin, vaikka mielestäni tempaus oli niin kuin kaikki nuorison vastaavat jutut eli lähinnä tekosyy hassutella. Vaikutusarvoltaan mitätöntä semi-intellektuellia hörhellystä, juuri sitä mitä tempauksella yritettiin parodioida. Joo, protestoidaan Rustan tiloissa Rosebudin siirrosta toiseen kortteliin. Ihan sama, jo syntyessään kuollut vitsi. Vaan mikäs siinä, ainahan hupsutella saa. Vaikka en tiedä mitään whitenoisempaa kuvausta “tästä ajasta” kuin Pontus Purokuru palkitsemassa Miki Liukkoseksi sonnustautuneen tyypin performatiivisesta lukemisesta.
No okei, vituttihan se. Mutta olen silti tosissani; SM-kisat eivät ole tämän tekstin aihe. Sen sijaan haluan kirjoittaa performatiivisesta lukemisesta laajemmin.
Esitysluontoinen lukeminen on nyt erityisen paljon tapetilla, ikään kuin se olisi yleinen juttu. Ilmiöllä tarkoitetaan sitä, että lukee jotain vaikuttavaa teosta julkisella paikalla niin, että muutkin näkevät, mitä henkilö lukee. Samalla lukija voi tehdä poseerauksestaan postauksen sosiaaliseen mediaan.
Ja tämä on se synti, jolle on irvailtu. Että lukee niin, että muut varmasti näkevät. Erityisesti nuoria miehiä on syytetty tällaisesta tekopyhästä käytöksestä.
Lukemisen esittämisen rikoksessa on sopivan memeettiset ainekset. Moni tunnistaa, mistä on kysymys, ja epäilee ehkä todistaneensa sellaista. Samalla irvailun kohteille ei oikein löydy puolustajia ja meemiä voi varioida loputtomiin hyödyntäen sitä omiin tarkoitusperiinsä. Aihe herättää tunteita sisältämättä oikeastaan mitään, erityisesti koska sen keskiössä on kirjallisuus, jonka ystävillä on aiheesta palavat näkemyksensä. Julkisuus, älyllisyys, tyhjyys risteytyvät kimeeriksi.
*
Tietysti aivan kaikki muukin, mitä julkaistaan sosiaalisessa mediassa, on performatiivista. Kuvat ja videot kengänkärjistä, kesähetkistä rannalla, punaviinilaseista ja muusta ovat puhdasta performanssia, iloa jota ei ole olemassa ilman, että se pitää jakaa muille.
Ero on se, että muu on laajalti hyväksyttyä performanssia, koska siihen on totuttu. Siitä on tullut osa sosiaalista normistoa. Sitä ei siis nähdä performanssina, koska se on tosi-olemista niin monille. Muu performointi on sallittua myös naisille, ei vain miehille. Kaikki saavat kuvata auringonnousua mökillä ja loikoilua takkatulen edessä. Performatiivinen lukeminen taas yhdistetään ennen kaikkea miehenä olemiseen. Älykköjätkät esittävät lukevansa Nietzscheä, että saisivat pildeä, sitähän se kaikki on, halpahalliversiota rokkitähteydestä.
Samalla poikien lukutaidosta ollaan huolissaan. Kulttuuri onkin naisten aluetta. Naiset lukevat kaunokirjallisuutta selvästi enemmän kuin miehet, kulttuuripiireissä työskentelee enemmän naisia ja naiset myös kirjoittavat ahkerammin. Kaikki edelliset linkit eivät ole aivan tämän tai edellisen vuoden satoa eivätkä kerro Suomesta juuri nyt, mutta ne kertovat yleisestä suunnasta. Vastaavia esimerkkejä löytyy paljon lisää niin ulkomailta kuin kotimaasta. Anekdootti: Ollessani Runeberg-esiraadissa olimme ensimmäinen raati sitten vuoden 2016, joka oli valinnut ehdokasjoukkoon enemmän miehiä kuin naisia. (Siinä mielessä on poikkeuksellista, että palkinto on näinä vuosina jaettu varsin tasaväkisesti kummallekin sukupuolelle.)
Minusta tuntuu, että kaunokirjallisuuden naisistumista ei silti osata pitää oikeana ongelmana. Korkeintaan nimellisesti. Välillä joku kirjoittaa huolestuneen artikkelin, ja siinä se. Naisia ei tunnu paljoa painavan miesten poissaolo ja onpa puhetta siitäkin, että on oikeastaan hyvä, että kirjallinen kulttuuri on naisten käsissä. Miesten ei tarvitse olla päsmäröimässä kaikkialla. Eikä sinänsä tarvitsekaan. Samalla kärsijöitä miesten sivistymättömyydestä ovat kuitenkin miesten itsensä lisäksi myös naiset, mikä näkyy pahvien rakastamana populismina, jonka nousua lukutaidottomuus ei ainakaan hidasta. En haluaisi olla näin banaali, mutta pidän tosiasiana, että sivistymättömyys johtaa nopean informaation yhteiskunnassa lähes väistämättä sivistymättömien tekojen leviämiseen, vaikka sivistys ei johdakaan automaattisesti pelastukseen.
Poikien lukemisesta ollaan huolissaan, miesten lukemisesta ei enää niinkään. Ikään kuin 18 ikävuoden jälkeen ihminen lakkaisi olemasta vaikutteiden ja ennakkoluulojensa alainen. Tai kuin peli olisi siinä kohtaa menetetty, sori! Se on nyt kuule ihan miehen omalla vastuulla, että lukee. Niin kai onkin, itsehän miehet ovat lähteneet kirjallisuuden parista. Vaikea sitä on silti pitää hyvänä asiana.
Oltiin asiasta joskus enemmänkin huolissaan. Kuten niin monessa muussa asiassa kirjallisuusmaailmassa, trendien vaihtelunopeus on kauhea. Muistatteko vielä ilmiön #pojatkinlukee? Siitä on nimittäin melkein kymmenen vuotta, kun tämä kampanja oli “juttu” eikä vain laiska aihetunniste muiden joukossa. Tai no, oli se sitä silloinkin, mutta ainakin se oli joku tekosyy miehille performoida lukemista.
Eivätkä paineet tietysti yksin miehiin kohdistu, vaikka tässä heidät esiin nostinkin. Performatiiviselle lukemiselle ilkkumisesta saavat osansa kaikki, mukaan lukien osa neuroepätyypillisistä ihmisistä, joiden voi olla vaikea ymmärtää, mikä on valtavirralle kelvollista toimintaa ja jotka voivat kokea syyllisyyttä maskaamisestaan, sekin eräänlainen performanssi. Jos luet mitä tahansa vakavampaa, lue se oman kotisi seinien sisällä. Ulkomaailmassa ei saa lukea kuin viihdettä, tiedä se!
Performatiivisesta lukemisesta on tullut sosiaalisessa mediassa pimeän käänteen ottanutta paasaamista, huumoriksi naamioitua portinvartijuutta, populismia taidepiirien sisällä. Se on sitä paljon enemmän kuin performatiivinen lukeminen itse, joka on pohjimmiltaan aika harmitonta ja tekee lähinnä siihen syyllistyneen itsensä naurunalaiseksi aivan omin voimin.
*
Kannan itse usein kirjaa mukanani, jos olen menossa johonkin. Yleensä kyseessä on jokin verrattain pienikokoinen teos, mutta en katso sen tarkemmin aihetta, kunhan se on kesken. Olkoon Aku Ankka tai Theodor Adorno, jotain on saatava mukaan reppuun. Onko minulla aina aikaa tai jaksamista lukea huvikseni? Ei. Mutta joskus on, sillä saa tunnit kulumaan esimerkiksi virastojonossa tai julkisissa kulkuvälineissä. Liikkeellä ollessa lukemiseen tulee uusi painotus. Linja-autossa, kahvilassa tai puistossa maisemat ja muut ihmiset muovaavat luettua eri kontekstiin kuin kotona kyhjöttäminen. Rattaat kolisevat, synapsit kipinöivät, syntyy ideoita. Palettiin kuuluu lähes ilmeetön tuijottaminen tyhjyyteen, jos ajatus jää päälle. Ulospäin touhu saattaa näyttää performatiiviselta jo siksi, että harva ylipäätään lukee paperikirjaa enää muualla kuin kirjastossa. Iältäni ja naamaltani alan tosin olla sen verran gubbe, että minua tuskin syytettäisiin niin herkästi kuin parikymppistä kollia. Silti tuntuu huvittavalta, että jossain on heimo ihmisiä, jotka hyppäisivät toljottamiseni todistamisesta tuomitseviin johtopäätöksiin. Ihmisiä, joiden pitäisi olla oman aidon lukijuutensa kautta muiden ihmisten sisäisen elämän ymmärtäjiä.
Performatiivisuuden bongailua näkee elokuvataiteenkin puolella. Letterboxd-sivustolla on tapana haastatella julkkiksia näiden neljästä suosikkielokuvasta. Jos henkilöt luettelevat vähänkin erikoisia filmejä tai outoja elokuvayhdistelmiä suosikeissaan, alkavat videoiden kommentoijilta viuhua runsaasti tykätyt syytökset feikatusta filmihulluudesta. Eihän kukaan voi nauttia oudosta elokuvataiteesta, eihän? Tai ainakaan pitää liian kummallista teosta elämäänsä mullistaneena!
Kokonaan sivuutetaan se, että onko mikään muu kuin jonkin tason performanssi edes mahdollista näyttelijältä, jonka naaman eteen tungetaan nuorison suosiman sivuston glamour-toimittajan pitelemä mikrofoni.
Portinvartijuus ei kannusta ketään tutustumaan taiteeseen avoimin mielin. Sen sijaan se vetää syvän juovan sen välille, mikä on aito tapa nauttia taiteesta verrattuna minuun, juuri minuun, joka olen ihanan aito ja raikas tuulahdus omaperäisyyttä: On rehellistä nauttia populaarista, ja siis nimenomaan nauttia. On epärehellistä saada iloa jostain muusta saati teeskennellä, ettei pelkkä suoraviivainen nautinto ole ainoa asia, joka taiteessa kiinnostaa.
Seuraava osoittaa minulta ironisesti paranoidia ajattelua, mutta tunnistan tällaisen puheen jo omasta nuoruudestani kauan ennen sosiaalista mediaa. Ympäristö leimasi monien tuttujeni toisenlaiset intressit erikoisuudentavoitteluksi. Esittämisestä syyttämisen tarkoitus oli takoa törröttävät naulat takaisin lautaan. Takana oli milloin mitäkin syitä: epävarmuutta, vieraan pelkoa tai ihan vain kiusaamista.
Kaiken takana oli asenne, jota vastaan puhuin usein Laajakuvan (joka on muuten nyt palannut) päätoimittajana: Kykenemättömyys uskoa, että joku voi pitää eri asiasta kuin mistä pidän itse. Uskomus on syvään juurtunut, erityisesti omaa laumaansa varjelevilla yksilöillä. Takana on pohjimmainen epäluottamus muita ihmisiä kohtaan, mikä ilmenee haluna jakaa kulttuurin sisällä kaikki meihin ja muihin – ei mielipiteiden vaan jo silkan olemassaolon perusteella.
En ole naiivi. Eivät lukemaan kykenemättömät ala lukea sen enempää, vaikka häpäisyn kulttuuria ei olisikaan. Mutta ehkä juuri siksi olisi hyvä, ettei latisteta niitä, jotka edes yrittävät. Täällä on ihan tarpeeksi raskasta ilman, että nettikiusaamisesta tehdään joukolla muka itseironista performanssia.
