Aurinkoontuijottelua-blogissa oli asiaa viihdekirjallisuuden lukijoiden kokemasta lukuhäpeästä.
Lukuhäpeä ilmenee siis niin, että viihdekirjallisuutta kuluttava henkilö ei uskalla tuoda esille mielihalujaan tai kokee tulevansa jotenkin muuten sorsituksi oletettavasti korkeakulttuuria suosivalla taidekentällä.
Luulin kirjoittaneeni aiheesta itsekin, mutta en nopealla syynillä löytänyt tekstiä blogiarkistosta. Kenties se on jossain luonnoksiksi jääneiden tekstien joukossa.
Kirjoitin seuraavan kommentiksi, mutta liian hankalaksi käynyt kirjautumisprosessi esti kommentin postaamisen. Niinpä laitan sen tähän.
Lisään yhden huomion, joka tulee mieleeni aina, kun on kyse niin kutsutusta tunnepuheesta.
Kuvaillessaan tunteitaan ihmiset käyttävät tunteiden nimiä. Järjestään jää kuvailematta, miltä tämä tunne kokijassaan tuntuu.
Häpeä on vahva tunne, joka ilmenee usein fyysisenä stressireaktiona. Kämmenet hikoavat, posket punottavat, ehkä kyyneleitä tulee silmiin tai ajatukset karkaavat. Ihminen voi käydä vaisuksi tai suuttua tai haluta paeta tilanteesta.
Näinkö viihdekirjallisuutta lukeva tuntee, kun tuntematon kysyy häneltä: “Mitäs luet?”
Vai olisiko kyseessä älyllistetympi reaktio, josta käytetään nimitystä häpeä, vaikka kyse on tavanomaisesta arkisesta toiminnasta? Ei ole epätyypillistä vältellä epämukavaa tilannetta tuntematta silti häpeää.
Niin voi tehdä jo siksi, että haluaa välttää raskasta keskustelua aiheesta, josta ei nyt vain jaksa. Tai siksi, ettei vain kiinnosta. Tai siksi, että ei viitsi keskeyttää lukutuokiotaan ventovieraan uteluiden takia. Nämä reaktiot voivat olla kytköksissä johonkin häpeän kaltaiseen, olla ehdollistettuja häpeän jatkeita, mutta ovatko ne sitä itseään?
Myös ahdistus on voimakas tunne ja sana. Olen kiinnittänyt sen käyttöön arjessa huomiota, myös omassa puheessani. Yhä useampi ihminen kuvailee ahdistuneensa jostain arkipäiväisestä epämukavuudesta. Kaupassa kassa katsoi liian tiiviisti silmiin ja se “ahdisti”.
No, tuskin useimmiten kuitenkaan. Tilanne oli vain epämukava hetken.
Sama kärjistynyt tunnepuhe näkyy muuallakin, mediassa ja arkikielessä. Asioita vihataan, rakastetaan, palvotaan, pelätään. Toki näidenkin tunteiden kokemisessa on spektrejä, mutta näitä varten on olemassa lievempiä tunneilmaisuja.
Poissa ovat sellaiset tunteet ja olotilat kuin tyytymättömyys, kateus, tyhjyyden tunne, mielihyvä, inho, vastentahtoisuus, epämukavuus, ujous, vitutus, pänniminen, murehtiminen, tylsistyminen, ihastus, ystävyys, pahat aavistukset, vaatimattomuus, ylimielisyys, ilahtuminen, uskollisuus, korkea mieliala, melankolia, synkistely, haikeus, nostalgia, kaipuu…
Ne on siivottu pois, koska kärjistävä retoriikka saa paremmin huomiota. On yksinkertaisempi sanoa, että jokin “ahdistaa” tai “hävettää” tai “siihen on ihan rakastunut”. Samalla keskustelu vääristyy jo lähtökohtaisesti pelkkiin tunnehuippuihin, jotka eivät mahdollisesti edes pidä paikkaansa.
Ei kuulosta teoreettisesti jykevältä sanoa, että “en halunnut näyttää ventovieraalle lukemaani kirjaa, kun siitä tuli vähän epämukava olo”. Se kun vihjaisi, että kyse ei aina ole sosiaalisesti luodusta paineesta. Sen sijaan kyse on aina häpeästä, liioitellusta tunnustuksellisuudesta.
Galveston (1968) on ilmiselvästi sodanvastainen kappale sille, joka osaa lukea. Myös laulun tekijä, yhdysvaltalainen Jimmy Webb (s. 1946) on sanonut lyriikoiden kertovan miehestä, joka on liian syvällä ongelmissa, joista ei ymmärrä mitään ja haluaisi olla missä tahansa muualla. Kappale on tehty Vietnamin sodan (1955–1976) kiihkeimmän vaiheen aikaan. Vaikka laulu kertoo näennäisesti Yhdysvaltain sisällissodasta (1861–1865) noin sata vuotta aiemmin, tosiasiassa se kommentoi ajankohtaisten tapahtumien inhimillistä painoa.
Erityisesti vaikutelmaa korostavat sanoitusten toinen ja neljäs säkeistö:
Galveston, oh Galveston
I still hear your sea waves crashing
While I watch the cannons flashing
I clean my gun
And dream of Galveston
Ja:
Galveston, oh Galveston
I am so afraid of dying
Before I dry the tears she’s crying
Before I watch
Your sea birds flying in the sun
Galvestonin pikkukaupunki Atlantin rannalla rinnastuu lyriikoissa kotona odottavaan tyttöön. Toki kappale tekee selväksi, että puhuteltava kohde you on koti ja tyttö on she, kolmas osapuoli, mutta she ja you antavat viimeisessä säkeistössä pienen tahallisen väärinymmärryksen mahdollisuuden. Itkevä tyttö ja merilintujen ympäröimä kaupunki ovat hetken rinnasteiset. Tunnustaessaan pelkonsa kaupungille, sotilas tunnustaa sen mielessään myös naiselle. Teema on kirjaimellisesti yksi kaikkein vanhimmista läntisessä kulttuurissa, nostos, kotiinpaluun toive kriisin hetkellä. Kotihan ei ole vain Ithaka vaan kodin ytimessä on sen elämää puhkuvat keuhkot, Penelope.
Mitä siis sanoa, kun kappaleen definitiivisen version, Glen Campbellin (1936–2017) esittämän, kommentit YouTubessa ovat täynnä omia sotamuistojaan läpi käyviä vanhoja jermuja tai eri maiden sotaveteraanien lapsia, jotka kappaleen yhteydessä ylistävät sotureiden urheaa panosta ja nostavat joukolla kättä lippaan? Pian ei kai tarvitse sanoa mitään, kun tekoäly kirjoittaa kommentit puolestamme, mutta kuvitellaan tämän kirjoituksen vuoksi tulkintojen tarkoittavan vielä jotain.
On ristiriitaista lukea ylistystä kotimaansa puolesta kaikkensa antaneille, kun laulun sanoma on kirjaimellisesti päinvastainen. Sota ja rakkaus asettuvat harvoin yhtä selkeässä kontrastissa rinnakkain. Mutta koska kuulijalle ei taivuteta sanomaa vielä enemmän rautalangasta, syntyy mahdollisuus täysin päinvastaiseen tulkintaan. Henkilökohtainen projisointi ylittää lukukyvyn, vaikka kaikki ymmärtävät sen verran, että yhdestä sodasta kertova laulu voi kertoa myös muista sodista.
Galvestonin, ja monien muidenkin taideteosten, haaste on, että taiteilija kuvittelee teoksensa vastaanottajat älykkäämmiksi kuin mitä nämä ovat. Watchmen-sarjakuvan (1986–1987) hahmo Rorschach on tästä toinen erinomainen esimerkki. Monelle älyn- ja tunteenlahjoiltaan keskinkertaiselle taiteentulkitsijalle poliittinen konteksti, symbolit, metaforat, kaksoismerkitykset, harmaat ihmiskuvaukset ja muut monimutkaisuudet ovat liian vaikeita käsittää, painolastia kirjaimellisen ja sentimentaalisen tulkinnan päällä.
Niinpä kun laulun sotilas ajattelee pyssyään kiillottaessaan kotia, tulee siitä lukutaidottomille ja tietynlaisen kasvatuksen saaneille kunniakas mielikuva. Tulkintaa tukee kappaleen ironinen sovitus, jossa soivat romanttiset jouset, Campbellin haikea lauluääni ja optimismia hehkuvat torvet. Patrioottisessa mielenlaadussa elävälle laulu ei voi olla mitään muuta kuin isänmaallinen.
Jälkimodernissa ajassa kukaan ei voi tehdä taiteesta vääriä tulkintoja. Klisee “kauneudesta katsojan silmässä” on kääntynyt ympäri alkuperäisestä merkityksestään, jonka mukaan katsoja on usein harhainen ja tulkitsee näkemäänsä miten sattuu. Nykyään tokaisu käsitetään yksilöllisten mielipiteiden arvokkuuden ylistykseksi.
Mutta mitä ajatella, kun kaikki paitsi kuulijan subjektiivinen kokemusmaailma puhuu teoksen tulkintaa vastaan? Tulkinnan ja todellisuuden ristiriita tulee väistämättä esiin mitä vanhempia taideteoksia käsitellään. Kun puhutaan esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta, lukijat joutuvat aikalaislähteiden puuttuessa puoliksi arvaamaan monien teosten takana olevat vaikuttimet. Niin minäkin olen tässä blogissa tehnyt useasti. Kuuluu asiaan.
Galvestonin kohdalla tällaista tekosyytä ei ole. Kaikki mitä kappaleen tulkitsemiseksi tarvitaan on saatavilla. Kuulija saa helposti eteensä tekijän omat kommentit, laulun sanat, tiedot historiallisesta ajankohdasta ja siitä, miten laulua on perinteisesti tulkittu yli puoli vuosisataa. Elossa on koko liuta ihmisiä, jotka kuulivat kappaleen ensiesityksen. Galvestonin tulkitseminen umpipatrioottiseksi lauluksi ei ehkä ole väärin, mutta se ei ole myöskään relevanttia.
Tähän relevanttiuteen haluan tarttua, sillä tulkinnanvapaudesta puhutaan usein lähinnä oikean ja väärän termein. Objektivismin vastaiset esteettiset teoriat (tiedän, subjektiivinen teoria on outo käsite, mutta minä en keksi näitä sääntöjä) lähtevät usein liikkeelle negatiivisen määrittelystä: Ei ole vääriä taidetulkintoja. Tämä ei ole varsinainen virhe. Virhe syntyy vasta ajatuksen jatkokehittelyssä. Väärien tulkintojen puuttuessa kaikkien tulkintojen ajatellaan olevan oikeita. Tämä on epäloogista ja johtaa osaltaan vain toisenlaiseen, paradoksaaliseen objektivismiin: kaikki on totta, joten kaikki yritykset väittää totuutta epätodeksi ovat objektiivisesti vääriä, jolloin kaikki ei voikaan olla totta.
Johdonmukaisempi lopputulema on, että jos ei ole olemassa väärää, ei ole myöskään oikeaa. Näin ollen tulkinnan oikeellisuus on estetiikan tapauksessa jo alkujaan epäoleellista.
Ehkä merkityksestä, relevanssista, puhuminen auttaisi hahmottamaan paremmin taiteen osaa ja muotoutumista sosiaalisena merkitsijänä, sen tehtävää laajemmassa mittakaavassa. Subjektiivisessakin maailmankatsomuksessa taideteoksesta voi edelleen puhua osana sosiaalista verkkoa. Miten näen teokset ei ole koskaan kiinni vain itsestäni vaan myös suhteestani todistamiini asioihin ja minuuteeni.
Kun ihminen tulkitsee tunnettua ja laajalti tietyllä tavalla luettua tekstiä vastahankaisesti, se kertoo siitä, ettei hän tunne teoksen laajempaa sosiaalista kontekstia, käy sitä vastaan tietoisesti tai molempia. Ensimmäinen vaihtoehto on vain tiedon puutetta, toinen kapinaa.
Oikeassa olemista mielekkäämpää onkin puhua tulkintojen merkitysvajeesta. Veteraanien lapset saavat lukea Galvestonia edelleen miten lystäävät, mutta näin syntyneet tulkinnat eivät ole laulun laajemmassa kontekstissa relevantteja. Ne voidaan siis ohittaa, mikäli halutaan puhua kappaleen muista puolista kuin sen merkityksestä maailmankuvaansa pönkittäville nationalisteille.
Luen – enkä kai ole ainoa – osin, koska olen lapsena saanut lukemisesta jotain sellaista, jota en ole voinut saada muualta ja koska etsin samaa aikuisena. En tarkoita pakenemista arjesta… tai tarkoitan, mutta… en etsi “toista todellisuutta” vaan mahdollisuutta nauttia todellisuudesta tavalla, jonka vain sanat voivat nostaa esille. Lukeminen on parhaimmillaan ruumiillinen nautinto, voin maata paikallani, minulla on lämmin, pidän kirjaa käsissäni rintakehäni päällä, jotta en näkisi mitään muuta. Sanat vyöryvät silmiini pakottomasti, määräämälläni tahdilla, minulle luontevalla. Lukeminen on turvallisuuden merkki. Välillä katson muualle nähdäkseni hengittääkö muu maailma vielä. Hengittää, ja jokin tuossa hengityksessä nostaa hyvän teoksen arvoa. Kirja on pysähtynyt ja samalla kiihdyttää kaikkea liikettä lukijan ympärillä. Tässä tarkan havainnoinnin tilassa, myrskyn silmässä, olen äkkiä enemmän läsnä kuin olen saattanut olla moneen päivään – niin kuin saatan olla, kun tunnen lämpöä toista ihmistä kohtaan ja näen hänet uudelleen pitkän tauon jälkeen. Mutta läsnäoloni ei ole pakotettua tai jännittynyttä, se on rentoa ja arvokasta, täynnä iloa, aika kuluu tuolla jossain.
Mestariuden tae on, ettei pelkää itseään. Hienoimmat kirjailijat ovat hylänneet tavanomaisen äänenmuodostuksen. He rääkyvät, muuten maa ei voisi järistä.
Kun kirjoitan näin, tiedostan ettei edes yksilöllisenä taiteena pidetty kirjallisuus synny tyhjiössä. Sitä kustannustoimitetaan, luetutetaan toisilla, muokataan. Moni hieno kirjailija on löytänyt äänensä toisen ihmisen avulla.
Joitain liian suuriksi kasvaneita pitäisi suitsia enemmän.
Väkevintä taidetta minulle on silti ollut pidäkkeetön raivo, täysi sielun ylennys tai alennus. Sivuilta voi aistia, kun tekijä on suvereeni eli ymmärtänyt mitä tarkoittaa kirjoittaa.
Raivolla en tarkoita, että teksti on vihaista, vaan että se on syntynyt kirjallisuuden ja elämän yhteistunteesta, joka on pidäkkeetön ja ehdoton. Siltä minusta, lukijasta on tunnuttava.
Lukija aistii tämän ihailuna kirjallista taituruutta kohtaan, mutta ihailu ei hukuta kirjaan uppoutumista on kyse sitten tarinasta, kielen taituruudesta tai tekstin kyvystä hyödyntää juuri kirjallisuudelle ominaisia piirteitä.
Hyvää kirjaa voi lukea jatkuvasti kahdella tasolla, tarkastellen sitä niin tekstinä, kirjainten sarjana, kuin nautintona, eikä kirjoitus kärsi siitä mitenkään. Kirjallisuus on esteettistä siinä missä mikä tahansa taide.
*
Todella hyviä kirjoja on vähän. Niin on myös todella huonoja kirjoja. Suurin osa kirjoista asettuu jonnekin välille “siedettävä – ihan hyvä”.
Mietin usein, miksi en vaikutu useammin, vaikka teilaan taideteoksia mielestäni aika vähän enkä ole nirso. Edes hatchet jobit eivät synny kirjoittajanlaadulleni luonnollisesti.
Pystyn myös nauttimaan keskinkertaisesta taiteesta. Lievemmät nautinnot ovat mahdollisia, vaikka maku olisi vaativa.
Minulla on ystävä, jonka kanssa käyn joitain kertoja vuodessa teatterissa ja muissa menoissa. Kerran erään varsin tavanomaisen hupinäytelmän yhteydessä hän pahoitteli minulle, että raahasi minut katsomaan jotain sellaista, joka ei olisi “minun tyyppiäni”.
En tiedä onnistuinko vakuuttamaan hänet siitä, että vaikka näytelmä oli kieltämättä aika huono, se ei latistanut kokemuksen mukavuutta. Olinhan hänen kanssaan, ja esitys oli teknisesti hiottu ja sen taiteellisen riman mataluus alusta asti selvä. Tuolloin teoksen voi hyväksyä sen omilla säännöillä, rentoutua, nauraa mukana ja kävellä tyytyväisenä ulos.
Paljon pahempia ovat korkealle kurottavat tai taiteellisuutta teeskentelevät epäonnistumiset, feikkaukset. Tekijä tavoittaa korkeaa nuottia, mutta ulos ei tule omaa ääntä vaan pelkkää ulkoa opeteltua loruilua.
*
Tietysti kyse on myös siitä, että tuhansien näkemieni elokuvien ja lukemieni kirjojen keskinkertaisuudesta on tullut keskiarvo. Olen joskus muotoillut asian raadollisesti: olen kulttuurimylly, suurimmasta osasta minuun syötettyjä asioita on tullut hahmotonta jauhelihaa.
Paljon koetun jälkeen isosta osasta taidetta tulee keskinkertaista, mestareita enää harvoista. Vuosia kestäneen valkoisen kohinan jälkeen myös hiljaisuuden merkitys korostuu. Maailma on edelleen täynnä mielenkiintoisia asioita, mutta enää minulla ei ole tarvetta nähdä niin paljon. Voin katsella sadepisaroiden valumista ikkunassa ja olla hiljaa tyytyväinen.
Pohjimmiltaan tämä kertoo vierineistä vuosista, ja tulevaisuudessa tunne kai vahvistuu. Juuri siksi sitäkin tärkeämpänä pidän tätä mainitsemaani suvereeniteettia, pelottomuutta. Elämän kokijan on oltava peloton ja vaadittava itseltään enemmän, siksi myös taiteen on tunnuttava elämältä. Pelokas taide on turhauttava kuin kuolema.
Alle kaksikymppisenä ostin pinoittain yleissivistykseksi käsittämääni kirjallisuutta, jotta minulla olisi opiskelupaikkakunnallani sievä kirjahyllyllinen lukemista.
Kävi niin, etten jaksanut opiskeluaikanani lukea juuri mitään.
Haalimieni kirjojen joukkoon kuului hyllyrivillinen Fjodor Dostojevskin teoksia. Olin lukenut Muistelmia kuolleesta talosta. Muistaakseni pidin siitä silloin, mutta rehellisyyden nimissä muistikuvani ovat melkein olemattomat.
Vuosien ajan venäläisen kirjallisuuden mestarihahmon tuotanto lojui kirjahyllyssä, aina samassa kohdassa, enkä tarttunut niihin. Ai niin, nämäkin, ja sitten avasin jotain muuta.
Tietyt klassikot jäävät kohdallani selaamatta. Olen aina ollut kiinnostuneempi kaikista muista kirjallisuuden vuosisadoista kuin 1800-luvusta, jolloin romaani alkoi tavoitella nykyistä muotoaan.
Nykyisellään suuret klassikot hiukan kammottavat minua, sillä olen suuntautunut pieniin klassikoihin.
Rohkaistuin ja kaikkien vuosien jälkeen luin jokin aika sitten Rikoksen ja rangaistuksen. Kirjaan tarttumiseen meni melkein viisitoista vuotta. Inhosin sitä. Rikos ja rangaistus on yksi viime vuosien huonoimmista lukukokemuksistani.
Seurauksena minulla on hyllyrivillinen kirjallisuutta, jota en halua lukea. Aistin, ettei kirjailijan tyyli muutu tarpeeksi teoksesta toiseen ja tämän vastenmielisenä pitämäni moralismi vielä vähemmän.
Vuosia aiemmin olisin pitänyt kirjat hyllyssäni silti. Parikymppisenä minun oli lähes mahdotonta luopua painetusta sanasta. Kirjallisuus oli väärällä tavalla pyhää.
Muutamaa vuotta myöhemminkin olisin pitänyt kirjat mutta eri perustein. Olisin kutsunut niitä työvälineiksi ja luultavasti sanonut jotain ympäripyöreää siitä yleissivistyksestä.
En ole täysin ehdoton. Aion lukea Dostojevskilta vielä yhden teoksen, joka minua kiinnostaa eniten, joko Karamazovin veljekset tai Riivaajat. Sitten kirjat saa joku onnellinen.
Kirjallisuusharrastajan valaistuminen on piste, jossa inho ja mielihyvä asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin ja sivistys palvelee kumpaakin. Jos mielenhäiriö iskee ja haluan palata Dostojevskin maailmaan, samat niteet löytyvät suomalaisista kirjastoista ikuisesti.
Arvostan vapautuvaa tilaa enemmän, siihen saa enemmän kirjoja, joita luen oikeasti, venäläisistä vaikka Tšehovia.
Hemingwayt ja muut olen heittänyt helvettiin sentään jo vuosia aiemmin samoilla perusteilla.
