Pidän todella paljon Litku Klemetin musiikista. En ole ainoa. Kävin taannoin katsomassa hänen ja Tuntematon Numero -bändin keikkaa, lämmittelijänä mitäänsanomaton Lokit. Tupa oli täynnä. Ahtaudesta huolimatta nautin olostani, pääesiintyjä oli juuri niin antaumuksella mukana kuin olin toivonut.
Sanna Klemetti on Litku-roolissaan luonut poppia, jonka leviäminen Internetissä tuntuu samalta kuin mielikuvitusta kiehtoneiden viiden tähden arvioiden löytäminen musiikkilehdistä teinivuosina. On kuin löytäisi oman jalokiven, vaikka tietää saman tiedon olevan tuhansien saatavilla.
Artistista tulee vaihtoehtomusiikin tähti, kun keikoista leviää hurjia huhuja. Ensimmäinen iskelmää, garage rockia ja indie popia yhdistelevä levy ei räjäytä pankkia, mutta saa tarpeeksi kriittistä huomiota. Soundi tekee Litkusta vuoden tulokkaan, vaikka muusikko on julkaissut progressiivista rockia jo vuosia aiemmin. Soolonsa hän alustaa julkaisemalla singlen, josta tulee kulttihitti. Kokopitkän ainoa fyysinen kopio tulee ulos puolen tunnin mittaisena c-kasettina. Musiikkivideot ovat kotikutoisia kollaaseja tai taltiointeja laulajasta säestämässä itseään balalaikalla nurmikolla tai metsän keskellä.
En ole pitkään aikaan kuunnellut musiikkia niin mielelläni kuin kuuntelin Klemetin ja Tuntematon Numero -yhtyeen Horror ’15 -levyä: kuuntelin sitä niin silmät kiinni sängyllä maaten kuin lukemisen taustalla, kaupungilla, lenkillä, matkoilla.
Pelottava sana on sanottava. Jokin Litkussa on aitoa. Ja välitöntä. Kuin olisin hetkeksi unohtanut, miltä suomalaisessa popissa sellainen voi tuntua, kun normiksi on tullut mitättömyyksien tuotteistaminen televisio-ohjelmien ja loputtomien toisten levyillä tapahtuvien vierailuiden avulla, joita edes vaihtoehtomuusikot eivät enää kyseenalaista.
Olen miettinyt johtuuko aitouden tuntu siitä, että Sanna Klemetti on saman ikäinen kuin minä, sen verran vanhempi kuin nuorimmat skenen uudistamista himoitsevat popparit, että tarve olla ironinen tai tarpeettoman mystinen on hänelle väsyttävää ja taakse jäänyttä aikaa.
Jotain haurasta Litku-jutussa on. On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.
Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö. Koominen oli Joni Klingin kolumni Rumbassa, joka on esimerkki pop-kritiikkiin liittyvästä ylikirjoittamisesta ja rakastumisesta omaan tulkintaan:
“On myös virkistävää kuulla levy, jolta uupuu herkkien, ahdistuksen kanssa kamppailevien pikkukaupungin poikien rivien välistä pilkottava misogynia tai huumoriin verhottu väkivaltakuvasto.”
Näin Kling kirjoittaa pääkaupunkiseudun ulkopuolisesta rock-skenestä. En ymmärtänyt paljon mitään. Eikä ymmärtänyt jutun Facebookiin laittanut artistikaan.
En myös saanut kiinni toteamuksesta “ensimmäisen polven siirtolaisten” eli maalta kaupunkiin muuttaneiden tarpeesta löytää jotain yhteistä lähihistoriastaan. Rivien välistä voi lukea asenteen, että maaseutu on Klingille vain yksi versio Impivaarasta.
Olen kuitenkin armelias, koska moni popista kirjoittava syyllistyy joskus läträämiseen, erityisesti kun kolumniin liitetään sana “essee”. Eikä Klingin teksti ole sentään mikään Jean Ramsayn hengentuote, jota tulkitessa Jacques Derridakin löisi hanskat tiskiin ja lähtisi baariin.
Seuraavaa ei saisi kirjoittaa, mutta teen niin naurettavuuden uhalla. Vakuutan, että tarkoitan kaikkea muuta kuin mitään esineellistävää. Olen hieman ihastunut Litku Klemettiin. Siis Litkuun. En Sannaan, jota en tunne lainkaan.
Enkä tietysti niin kuin ihastutaan läheiseen ystävään, vaan kuten pop-laulajaan ihastutaan, oman tunteensa lapsellisuus myöntäen. Luulen, että jaan myös tämän – teini-iän jälkeen mielestäni pyyhkiytyneen – tunteen joidenkin muiden kanssa. Se vaikuttaa musiikkielämykseen.
Toisaalta haluan kirjoittaa, että ihastuksessa suuri osa on sillä, että hän on upea muusikko, ja niin on mahdotonta tehdä tarkoittamatta Litkun lisäksi Sanna Klemettiä.
Vähemmästäkin alkaa miettiä, milloin hauras raja rikkoutuu ja mitä sitten tapahtuu. Media ihastuu samalla tavalla, mutta se on ohikiitävää. Indie-darling kokee yleensä jo muutaman ensimmäisen levyn aikana suosionsa huipun. Sitten hän laskeutuu vuorelta tekemään juttuaan omalle yleisölleen.
Esimerkiksi Joose Keskitalo voi julkaista uransa hienoimpiin kuuluvan levyn, Julius Caesarin anatomian, eikä pääse millään neljän ensimmäisen studioalbuminsa aikaiseen suosioon. Sen näki myös keikalla, jossa kävin, paikka sama kuin Litkulla. Keskitalon tapauksessa käsiä olisi voinut salin puolivälissä heiluttaa kuin tuulimyllyn lapoja eivätkä ne olisi osuneet kehenkään.
Suosion vakiintuminen todelliselle tasolleen voi olla myös siunaus. Jäljelle jää kuuntelijajoukko, joka on valmis antamaan muusikolle itsestään enemmän, tulee nauttimaan eikä pällistelemään. Koko Klemetin keikan ajan selkäni takana kirkui humalainen nainen, joka halusi kuulla vain Juna Kainuuseen -hitin. Hän ei tiennyt, ettei Tuntematon numero soita artistin soolokappaleita.
