Kuvataiteessa modernismi on keskenään radikaalisti erilaisten tyylisuuntien ajanjakso, osin konservatiivista kauhistelua mutta pääasiassa uuden ajan kakofonian syleilyä. Se on vuosisadan vaihteen avantgarden ja ennen kaikkea kameran keksimisen siivittämä uuden ihmisyyden ja taiteen vaihe. Kun realistinen kuvien toisintaja alkoi mahtua jokaisen laukkuun ja myöhemmin taskuun, kuvataiteen oli räjäytettävä kaikki ennalta tullut taivaan tuuliin.
Sen sijaan arkkitehtoninen modernismi on staattisempaa, kamerasta ei tarvinnut huolestua. Mullistajaksi tulikin toisella tavalla väkivaltainen Le Corbusier (1887–1965).
Modernismin ajan uudet julkiset tilat, korostetusti museot, ovat toisiaan muistuttavia, sukulaisiaan, vaikka edustaisivat näennäisesti eri suuntauksia. Gargantuamaisia möhkäleitä. Museoiden sisällä avaruus ja valkeus on tarkoitettu esitteeksi, johon taiteilijat ripustavat teoksensa. Museo on mainostaulu, jonka sisällä voi kävellä.
Modernismin kuvataide on minimalismin, väriräjähdysten, ironisoinnin ja esittävän taiteen sekamelskaa, joka näihin yhtenäisiin museoihin laitetaan esille. Jokin kontrastissa huvittaa – ja häiritsee.
Puhun tahallani ennen kaikkea modernismista. En kiistä jälkimodernismin olemassaoloa, mutta jos modernismi on yhteyden katkaisemista sitä edeltävään, ei jälkimodernismi ole kovin onnistunut irtiotto. Se on modernismin toinen aalto. Huolimatta väitetysti jälkimodernismia seuranneista uusmodernismista ja uusnaiiviudesta ja ihan kaikesta, mikä voi jonkun taideteoreetikon mielestä olla “uus-“, en ole vieläkään nähnyt tarpeeksi rajuja irtiottoja modernismin hegemoniasta.
Papukaijamaisesti hoetaan, että kapitalismin loppua on vaikea kuvitella. Minun on sitä vaikeampi hahmottaa modernismin loppu. Oli sen loppu mikä tahansa, sen täytyy olla teknologian määrittämä. Mutta mikä olisi kameran tai tietokoneen veroinen keksintö, joka kääntää taidehistorian rattaita? Alati kehittyvä tekoäly?
Onko kaiken modernismin väitetty taiteellinen rikkaus pohjimmiltaan yhtenäisen modernismikäsityksen huomassa – niin kuin värien räjähdykset ja käsiteteokset lymyilevät yhteneväisen kulmikkaissa museoiden kuorissa?
Olen tietoinen sanan “modernismi” monitulkintaisuudesta ja pohjimmaisesta vaikeudesta vertailla arkkitehtuurin ja kuvataiteen modernismeja. Mutta eivät erilaiset modernismit umpiossakaan toisiinsa nähden elä.
Ehkä seuraavan murroskauden koittaessa museoita muutetaan entistä radikaalimmin esittelytiloista taideteoksiksi itsessään. Museo olisi tärkein, elävä talo, teokset enää sen osia, unissaan ääntelevän eläimen ynähdyksiä, joita mikä tahansa tietokoneäly voi tuottaa loputtomiin.
