Avainsana: kulttuuriympäristö

Sankaruuden hinnoittelua

Posted on by kangasvalo

Katsoin Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvan (2017). Odotetusti elokuvassa korostetaan kuinka pohjimmiltaan tavallinen, keskiluokkainen mies Touko Laaksonen oli. Hänellä nyt vain sattui olemaan tällainen hiukan erikoinen piirre itsessään, vähän kuin kyseessä olisi joku harrastus.

Erityisesti sotaveteraaniuden näkökulma nostetaan esiin kerta toisensa jälkeen hyväksyttävän kunniallisen kansalaisen merkkinä.

Seksuaalisuus jää lyhyinä väläyksinä näytetyksi jörnimiseksi puistoissa ja yksityisasunnoissa. Poliisien hyökkäykset keskeyttävät ne kuin Keystone Cops -elokuvassa konsanaan.

Elokuva jättää vähemmälle Laaksosen taiteen esittelyn. Ratkaisu huvittaa, koska Tom of Finlandin taide on huomattavasti kiinnostavampi ja merkittävämpi asia kuin hänen kuviteltu elämänsä. [1]

Tiukkapipoisinkin katsomossa lähes unohtaa, kuinka Toukon fetisistisissä piirroksissa karhumiehet rakastelevat toisiaan hyvin graafisesti. Fetisismin juuret natsiunivormuissa sivuutetaan.

Tilalle loihditaan nallukkamaisen lempeää Village People -meininkiä. Kuva ihmisen seksuaalisuuden ulottuvuuksista jää todella, todella ohueksi, vaikka seksuaalisuus on elokuvan pääasia ja kaikki kietoutuu sen ympärille. Kuva homoudesta identiteettinä jää harhailemaan animaalisen himon ja ihmisoikeuskysymysten väliseen sumuun.

Olen vanhanaikainen. Suosin roisimpaa homoeroottiseen kuvastoon liittyvää kamaa, esimerkiksi Jean Genet’n ja William S. Burroughsin kirjoja sekä Luther Pricen videotöitä, kuten hänen installaatiotaan Sodom (1989). Niissä tuntuu lihallinen ruumis ja ruumiillisuudesta ylös kohoava henki.

Nämä ovat homoseksuaalisen taiteen historian merkkiteoksia ja siitä outoja, ettei niitä välttämättä olisi lainkaan helpompi julkaista tätä nykyä.

Suostuisiko esimerkiksi mikään iso taidegalleria Suomessa ottamaan Pricen avantgardistista homopornoa esitykseen? Pidettäisiinkö Burroughsin näkemystä seksuaalisuudesta liberaalissakin yhteiskunnassa edelleen liian ronskina, uhkaavana ja maskuliinisena julkaistavaksi jonkin muun kuin pulp-lafkan kautta?

Silti Burroughsin, Pricen ja Genet’n teokset saavat minut ymmärtämään moninaista seksuaalisuutta paremmin kuin korostetun tavallinen lgbt-draama uusioperheistä – kuten takavuosien Oscar-ehdokas, kertakaikkisen puiseva The Kids Are All Right (2010) – koska en ole kiinnostunut keskiluokkaisista perhedraamoista heteroseksuaalisinakaan versioina.

Tarkoitukseni ei ole tietenkään sanoa, etteikö seksuaalisuuden kenttä ole valtava. Olen yhtä lailla tietoinen, että Pricen installaation kaltainen reteää paneskelua ja autofellaatioita esittelevä kollaasi tulisi välittömästi kielletyksi umpikonservatiivisessa yhteiskunnassa.

Samoin ymmärrän, että Tom of Finland -elokuva on tehty enemmän äitini ikäpolvelle jonkinlaisena valistusprojektina, ei itselleni ja nuoremmille, mutta ei kai sen silti täydy tarkoittaa näin hajutonta ja mautonta kokonaisuutta?

En voi olla ainoa, jonka mielestä siirtymä poikkeuksellisuudesta tavanomaisuuteen on aivan saatanan tylsää.

Konservatismi ja liberalismi muuttavat eri asioita eri keinoin mutta kohti samaa yleistä hyväksyttävyyttä, kohti keskiluokkaa ja vakaata perheyksikköä. Yksinäisille susille ja pimeytensä kanssa painiville on enää vähän tilaa.

Asiaa sivutaan vloggaaja ContraPointsin eli Natalie Wynnin mainiossa videoesseessä The Darkness (2019), jossa hän käsittelee mustan huumorin merkitystä. Wynn, jonka tausta on filosofiassa ja joka on itse transnainen, pitää turvallisuutta ymmärrettävänä vaatimuksena.

Mutta, hän argumentoi, myös pimeydelle, haavojen ja lian näyttämiselle, on oltava olemassa oma tila. Jos yksillä on oikeus turvaan, on toisilla oltava oikeus ristiriitaan, joka ei ole sovitettavissa; se on kiinnostavan taiteenkin elinehto. Ihmisen on sisäsiistin “ryhmän edustajan” lisäksi saatava olla itsensä.

Jos alkaisimme vaatia läheisiltä ystäviltä samaa korrektiutta kuin julkisuuden henkilöiltä sosiaalisessa mediassa, emme enää pystyisi dialogiin läheisimmissä suhteissamme vaan etäännyttäisimme ja lopulta tuhoaisimme ne.

Taiteelta vaaditaan helposti myös sitä mikä mielletään korrektiksi, vaikka se on hankalassa asemassa. Tavallaan taide on julkista puhetta. Samalla se on kuitenkin taiteilijan itseilmaisua, sensuroimatonta puhetta juuri sinulle, ei laumalle. Se on ymmärrettävä yksityiseksi, löydetyksi puheeksi, ja nähtävä omana alueenaan.

Seksuaalisuuden vapautumiselle on käynyt kuin vuosisatojen mittaan kaikelle manifestitaiteelle. Kun se omitaan valtakulttuuriin, sen estetiikka nujerretaan. Terävimmät kulmat hiotaan. Etsiessään hyväksyntää suuntaus lakkaa puhuttelemasta.

Siis ei likaa, ei aitoja ristiriitoja. Vähemmistöiltä kiistetään ihmisyyden moninaisuus.

Syy tähän typistämiseen on selvä. Uuskonservatiivinen trolliarmeija käyttää heikkouksia ja synnilliseksi kokemaansa armotta hyödykseen omassa propagandassaan. Valitettavasti sen hinta on, että sarasvuolainen keskitien huomiotalous on tullut todeksi.

Jotta huomiota saisi, on muututtava valtakulttuurin kaltaiseksi ja alettava puhua sen ehdoilla. Jopa vähemmistöjen luomilta teoksilta halutaan monokulttuuriin sovitettavissa olevia, yleisesti hyväksyttyjä, helposti myytäviä ratkaisuja.

[1] Markkinahumua on ilmassa. Voin jo kuvitella, kuinka tappavan tylsä tuleva Tolkien-elokuva on. Niin ääneen naurattavan Hollywoodilta moni Tomppa-elokuvan kohtauksista tuntuu. Jessica Grabowski näyttelee Laaksosen siskoa Kaijaa huonosti liukuen kirjakielestä puhekieliseen sävyyn siksakkia. Pekka Strang pääosassa onnistuu kohtuullisesti, mutta Lauri Tilkanen hänen kumppaninaan on karisman musta aukko, olemassa vain kuollakseen siististi pois. Kari Hietalahti on homoja vainoavana viranomaisena silkkaa Ihmebantua. Kuvaus on kauttaaltaan ankean ruskeaa silauksella harmaata. Elokuva välittää katsojalle kohtausten välillä kuluneiden vuosien määrän heikosti, vaikka repliikeissä on elämäkertaelokuville tyypillisen pökkelöä TIEDÄTHÄN, ETTÄ JOUDUIN OSTAMAAN MUSTASTA PÖRSSISTÄ JUUSTOA -tyylistä täysin epäluonnollista replikointia, jolla jahdataan autenttista ajankuvaa. Tämä muistuttaa Kjell Westön kaltaisten umpitylsien kirjailijoiden harrastamaa tuhertelua, jossa kuvaillaan 30-luvun karkkipaperin ulkonäköä puoli sivua vain, jotta lukija ymmärtäisi, että taustatyötähän se perkele on tehnyt. Mitään yllättävää tässä ei ole, koska Karukoski on Suomen yliarvostetuin ohjaaja ja täysi keskinkertaisuus, käsikirjoittaja Aleksi Bardy taas elokuvasta toiseen ihmisten kummallisuuksia ihmettelevä Kaspar Hauser, jonka kellarivankilana on ollut televisio, koska mikään muu ei selitä sitä, että hänen henkilönsä ovat kävelleet suoraan saippuaoopperoista ja muropaketeista.

Vitsailun kadotettu taito

Posted on by kangasvalo

Juha Hurme voitti Finlandian ja letkautti suomenruotsalaisia kirjailijoita kehuvan puheensa päätteeksi: “Opetelkaa ruotsia, juntit!”

Jos se kontekstista, sanojen painottamisesta ja Hurmeen iloisesta esiintymisestä ei selvinnyt, lausunto oli vitsi ja sellaiseksi hyvin valittu näin 100-vuotisjuhlan kynnyksellä.

Myöhemmin Ylen TV-haastattelussa Hurme painotti kulttuurien olevan rajattomia. Siis toisti sitä samaa kulunutta litaniaa, mitä kulttuurialalla aina. Itseään hän kutsui kaikkein suurimmaksi juntiksi, mikä oli tarpeeton lisäys niille, jotka näkivät puheen kokonaisuudessaan.

*

En ole kiinnostunut väitteen oikeellisuudesta vaan reaktioista. Monille oli liikaa vihjata, että ollakseen laajalti kirjasivistynyt Suomessa siihen vaaditaan paljon lukemista, johon taas tarvitaan myös ruotsia.

Se on eri asia, kannattaako kirjasivistykselle yleensäkään antaa paljoa arvoa, mutta selvästi ainakin omakuvalla, jossa liberaali yksilö haluaa ajatella itseään sivistyksen airueena, on yhteiskunnallista merkitystä. [1]

Historian ja silkan olemassaolon kautta ollaan yleensä valmiita perustelemaan minkä tahansa kulttuuri-ilmiön arvokkuutta. Pikkuveljen huono itsetunto tulee silti edelleen esiin, kun puhutaan toisesta kielestä.

Ruotsi muistuttaa ikävästi siitä, että kulttuurihistoriassa on luoksepääsemättömiä paikkoja niille, jotka eivät osaa kieliä. Väittämän mukaan kielet ovat rikkaus. Tätä myös Hurme tarkoitti. Väite on monimutkaisempi kuin pinta antaa olettaa. Keskustelu esimerkiksi maahanmuuttajien kielitaidosta osoittaa asian olevan toisin kokemuksen tasolla.

Kielitaidon rikkaudesta voi puhua kirkkain silmin lähinnä se, jolle uusi kieli todella on valinta. Kielien välillä nähdään valtasuhteita, on se sitten rationaalista tai ei, ja moninaisten kielien olemassaolo myös murentaa fantasiaa ihmisten välisestä yhteydestä. Kotouttamisprosessissa iso osa on saada maahanmuuttajat kommunikoimaan sujuvasti suomeksi. Myös tätä voi kutsua rikkaudeksi ja tietysti tähän pyritään kaikista mahdollisista käytännön syistä, mutta kyse on myös vallasta ja pakosta.

Samoin kielitaito on rikkaus niin kauan kuin kyseessä on yleisesti ei-uhkaavaksi koettu kieli kuten japani, saksa tai englanti, joka on tosiasiassa kielistä uhkaavin, uuden ajan lingua franca. Englanti on selkeämmin uhkakieli Ranskassa, kuinkas muuten.

Pakkoakaan ei tule tulkita yksin huonona asiana. Käyn toisinaan asioimassa eräässä ulkomaisomisteisessa pikkukaupassa. Sen asiakkaista iso osa on maahanmuuttajia. Tunnen tyytyväisyyttä, että liikkeessä saa aina hyvää palvelua suomeksi. Asiakkaat ja myyjät tusinasta eri taustasta kommunikoivat keskenään suomeksi lukuisilla eri aksenteilla.

Oleellista on huomata, senkin uhalla että voin saada osakseni paheksuntaa, että helpotukseni johtuu asiakkaiden kuulumisesta kielellisesti juuri minun kulttuuriini ja oman kieleni valta-asemasta. Pitäkää tätä sitten vaikka niiden rakenteiden tunnistamisena.

Tunteeni on silti viaton. Turkkilaisten, thaimaalaisten, venäläisten ja muiden keskenään puhuma suomi, käytetään sitä sitten hyllyjen välissä juoruiluun tai lihatiskillä asiointiin, tuo minulle tunteen siitä, että olemme valtiona onnistuneet jossain. Nimenomaan suomi luo tämän tunteen, kielien väitetyistä rikkauksista huolimatta englanti tai edes ruotsi ei niin tekisi.

*

Minä olen sitä mieltä, että ruotsin tulisi olla vapaaehtoinen valinta koulussa, eikä ketään pitäisi pakottaa opettelemaan kieltä, jota parempia vaihtoehtoja voisi olla tarjolla.

Eri asia on, että olen kuullut läpi elämäni aikuisten, yleensä kaikkea kiihkoilua välttävien ihmisten fantasioita ruotsinopettajien hakkaamisesta, henkilöön menevää arvostelua vain oppiaineen tai kielen takia ja kirjaimellisesti itkunsekaista valitusta siitä, kuinka ruotsintunneille meneminen ahdistaa.

Fiksuna pitämäni ihminen on voinut kaivautua hetkessä syvälle henkiseen poteroon yhden kouluaineen herättämien tunteiden takia. Tälle vetävät vertoja vain liikunnan ja uskonnon aiheuttamat negatiiviset tunteet.

Jos ei ole kielipäätä, se on ymmärrettävää ja ikävämpi asia. Samoin kritiikki siitä, että miksei tilalle voi valita jotain muuta kieltä. Silti, pohjimmiltaan, ruotsi on kielenä helpommasta päästä.

Kyse on useimmissa tapauksissa motivaatio-ongelmista. Jopa minä olen onnistunut läpäisemään korkeakoulun virkamiesruotsin. Motivaatio-ongelmia oli. Kurssin suoritus venyi ja venyi juuri niiden takia, turhaan.

Itse kieli on silti alkanut näyttäytyä neutraalimmassa sävyssä, kun opiskeluajat ovat menneet ohitse. Nyt se on vain kieli muiden joukossa ja olen vain iloinen siitä, että pystyin ymmärtämään Hurmeen puheen ruotsiksi lausutun osion. En voi olla ajattelematta, että kielimuuri on osaltaan leimannut uutistalojen otsikoita Finlandia-puheesta; jotkut toimittajat ja moni lukija ei ole tajunnut junttilohkaisua edeltänyttä litaniaa.

*

Kuka tahansa Finlandia-palkintogaalan suorana nähnyt tajusi, että Hurme pilaili lähinnä puolitosissaan. Hänen suurin virheensä oli sokeus sille, kuinka lehdet nostaisivat lausunnon väistämättä otsikkoihin ja ohittaisivat puheen ytimen, suomenruotsalaisten kirjailijoiden arvon.

Jutulle naurettiin salissa, koska kaikki ihmiset, kuten kirjailija TV-haastattelussa totesi, ymmärsivät sen. Oli helpotus, että puhe oli lyhyt, ytimekäs ja vailla pönötystä lausuttu, siis jotain aivan muuta kuin mihin on totuttu tänä tuskallisen pitkänä juhlavuotena.

Tekstimuodossa vitsi ei välity. Uutiset raportoivat sanotun, eivät sävyä. Sitten suututaan. Vastuu vieritetään aina puhujalle, vaikka olisi lupa kysyä, ovatko tiedotusvälineetkään onnistuneet.

Vitsikkyys on kuopattu. Ymmärrän sen osittain. Niin monet Internet-meuhkaajat ovat perustelleet lausuntojaan vitsailun varjolla, että yleisölle on kehittynyt nollatoleranssi. Pidän sitä silti pelkurin pakotienä, koska tuomitseminen ei pakota kohtaamaan sanottua eikä ajattelemaan sitä. Vitsi voi olla tulkinnanvaraisempi ja nyanssirikkaampi kuin yksitotinen lausunto, mutta jälkimmäisiä siedetään paremmin.

Kontrasti on iso, kun katsoo esimerkiksi suomalaisten keskusteluohjelmien taltiointeja YouTubesta 80-luvulta. Klassikkoesimerkki on Neil Hardwickin Juice-haastattelu.

Tsoukit lentävät, pieniä provokaatioita ei pelätä ja (itse)ironiaa viljellään. Juice Leskisen kaltaista haastateltavaa ei voisi olla enää. Kaikista ongelmistaan huolimatta Leskinen oli partaveitsenterävä sanaseppo ja tällä oli kyky sanoa ymmärrettävästi asioita, jotka eivät välttämättä miellytä katsojaa.

Tällaista puhujaa ei päästetä mielellään ääneen enää tai hänestä tehdään lausuntojensa takia outolintu ja pelle. Vaihtoehtoisesti hänet lynkattaisiin pian sosiaalisessa mediassa. Eikä sellaista haastattelijaa ole kuin Hardwick, joka osaa kyseenalaistaa mutta on jatkuvasti kohtelias, antaa tilaa ja aikaa.

En ihmettele Hurmeen veikeää anteeksipyyntöä virallisen pönötyksen uudelta suomenmestarilta, Sampo Terholta, ja sen sävyä. Terhon, kulttuuriministerin, lausunnosta välittyi, ettei hän seurannut gaalaa tai välittänyt nyansseista, ei siis harjoittanut lukutaitoaan.

Miksi ei siis vastata uudella vitsillä? Taistelu erityisherkkien sanelemaa kulttuuripolitiikkaa ja kielenkäyttöä ei onnistu, jos sääntöjä vastaan ei joskus riko. Olisi hienoa, jos kulttuuri-ihminen saisi vielä vitsailla, pilailla ja vielä sellaisella tavalla, jossa ei ole tavallisessa arkisessa kielenkäytössä mitään erikoista.

Esiin on nostettu, kuinka ei saa loukata niiden tunteita, joille ruotsi on vaikea kieli. Tämä venyttää sen rajoja, että kuinka monista asioista voi taas kerran tuntea pahaa mieltä.

Samalla se on taas kerran väylä tuoda esille omaa minuutta teeskentelemällä kuinka itsekkäistä syistä loukkaantuminen onkin loukkaantumista sattumoisin vain hyvin paljon itseä muistuttavien ihmisten puolesta.

Siitä olen samaa mieltä, että Hurme lopetti puheensa väärällä tavalla. Oikea muoto olisi ollut: “Opetelkaa medialukutaitoa, juntit.”

Ruotsiin liittyen juttuni Ruben Östlundin The Squaresta voi käydä lukaisemassa Laajakuvassa.

[1] Paljon lukevana huomaan herkästi, että ihmiset rakastavat kirjallisuuden lukemisen itselleen kanssaihmisissä tuomaa gloriaa, mutta lukevat tosiasiassa todella vähän, myös korkeakoulutasolla.

Lähipiiristä kautta vuosien tehdyllä otannalla on kiinnostavaa, kuinka harva yliopisto-opiskelija lukee muuta kuin koulukirjoja, on koskaan lukenut vapaa-ajalla tai edes osaa lukea.

Painotettakoon, että tunnen pääasiassa humanisteja, joten toisissa piireissä voi olla toisin. Tämä on silti osuvaa, koska juuri humanismiin tupataan vielä edelleen liittämään mielikuva kirjasivistyksestä.

Sitten kun luetaan yksi kirja, se oletetaan oleelliseksi, kulttuurisankaruudeksi, vaikka kirja olisi minkä tasoinen tahansa.

Tylsyys

Posted on by kangasvalo

Minulla oli viimeksi tylsää, kun olin 15-vuotias. Muistan vielä sen kesän. Olin päättänyt jäädä kotiin vanhempieni lähtiessä pitkälle lomamatkalle.

Halusin nauttia yksinäisyyteni suomasta vapaudesta. Pelaisin tietokoneella, lukisin, olisin ulkona, tapaisin kavereita.

Tapahtui ilmiselvin mahdollinen. Kaverit olivat mökillä tai sukulaisillaan. Kyllästyin pelaamiseen parissa päivässä. Kirjat loppuivat kesken, matka paikalliskirjastoon oli liian pitkä. Katsoin päivät ja illat televisiosta kesäisiä roskaohjelmia ja uusintoja.

Vanhempieni palattua tajusin, etten ollut viikkoihin puhunut kenellekään. Oli vaikeaa palata ihmisseuraan ja ajatella muuta kuin syömistä, nukkumista ja suihkussa käymistä.

Helteessä ja tylsyydessä grillaantuneet aivoni käynnistyivät hitaasti. Ajatus nolottaa nyt, mutta mietin silloin vakavissani, että olenko tehnyt peruuttamatonta vahinkoa itselleni; olenko tehnyt itsestäni tyhmän?

Tunne meni ohi noin vuorokaudessa, kammo jäi. En ole sen jälkeen kokenut itseäni yhtä irralliseksi minästä. Kaikki vain tylsyyden takia.

*

Kokemukseni takia olen päättänyt, ettei minulla ole koskaan tylsää. Olen pitänyt huolen, että minulla riittää uteliaisuutta.

En muista enää vuosiin ajatelleeni tai sanoneeni, että minulla olisi tylsää. Silloinkin kun “tunnistan” tylsän, en koe sitä. Alan vain ajatella omiani, esimerkiksi sitä, että mistä tylsyys kertoo. Huomaan ajan kuluvan rattoisasti.

Tylsyydellä on monia merkityksiä.

Klisee on, että tylsä on hidasta, monotonista, minimalistista, usein epäsosiaalista.

Tämä ei ole minulle tylsää lainkaan. Minun tylsäni on olemisen nautinnon puutetta.

Ongelma teini-iän kesässäni ei ollut tekemisen vaan uteliaisuuden puute.

*

Istun tunnin paikallani valkoisessa nojatuolissa. Ajatukset lilluvat. Saatan selata tuttua kirjaa muutaman sivun, juon lasista virvoitusjuomaa. Avoin ovi puhaltaa kesäilmaa.

Olen tilassa, jota moni kutsuisi täydeksi tylsyydeksi, mutta joka on minulle minimalismin estetiikkaa.

Opettelin nauttimaan monenlaisesta estetiikasta ja ymmärtämään lukuisia muita sietääkseni todellisuutta. Yhteensä kahdeksan vuoden ajan kuljin opiskeluihin ja töihin kävellen. Ensin neljä vuotta yhtä reittiä, sitten toiset neljä vuotta toista reittiä, minkään näennäisesti muuttumatta.

Mutta paljon muuttuu, kun perspektiivi kasvaa vuosien mittaiseksi, nopeamminkin. Päivät eivät ole samanlaisia. On kylmä tai lämmin. Tapaa tutun tai saa kävellä hiljaisuudessa yksin. Auringonvalo muuttuu terävästä pehmeäksi. Vuodenajat kuluvat. Lenkkeilijöiden vaatteet vaihtuvat, pikkukoirille puetaan hupaisan näköiset takit päälle. Kävelee lumimyrskyssä tai 30 asteen helteessä, hiki selkää pitkin valuen. Askeleet muuttuvat, kävelyyn tottuu, tulee terveemmäksi.

Ajattelu on loputonta sipulin kuorimista. Kun alkaa ymmärtää arkkitehtuuria ja luontoa, esiin kuoriutuu lisää. Jos kuuntelee ja haistaa antamatta katseensa hallita liikaa, lisää kerroksia paljastuu.

*

Arki on monelle yhtä kuin tylsä. Minulle ei. Vaikka olisin joinain päivinä laiska, esimerkiksi säännöllinen kävely kahdeksan vuoden ajan ei tuntunut miltään. Liioittelisin sanoessani, että se oli aina ilo, mutta ei se ollut tuskaakaan. Se oli pakko, ja pakossa ei ole gloriaa eikä apatiaa.

Samalla katosi kiirehtiminen. Siihen oli myös terveyssyy. Kiire aiheuttaa stressiä ja reagoin kehollani. Minulla on ihosairaus, joka pahenee stressistä.

Minua ei haittaa bussipysäkiltä myöhästyminen tai liian ajoissa saapuminen. Viisi minuuttia malttaa kyllä odottaa seuraavaa, katselee ohi meneviä autoja, puita ja tietä. Sen sijaan moni menettää hermonsa, jos pysäkille ei osu juuri ajallaan, koska odottaminen on tylsää.

Hieman kavahdan ihmistä, joka tarvitsee vahvoja ulkoisia ärsykkeitä pysyäkseen motivoituneena. Tarkoitan ulkoisella jotain, joka on annettu pyytämättä. Eli yksilö ei ole etsinyt sitä uteliaisuudellaan.

Sitten valitetaan tylsyydestä eikä edes avata paikallislehden menovinkkejä. Tässä mielessä olen optimistikokoomuslainen ja koen, että kohtalo on osattava ottaa omiin käsiin.

Samaan hengenvetoon myönnän kokemuspohjalta tämän olevan vaikeaa pienissä kaupungeissa, jotka on muokattu ydinperheitä varten ja joissa ei siksi tapahdu paljon mitään. Ainakaan halvalla. Kun asuin vielä pikkupaikkakunnalla, yksi harvoista kaikille avoimista paikoista oli kirjasto, koska siitä ei tarvinnut maksaa.

Joka tapauksessa vielä enemmän hämmästyn, kun paljastuu, että moni ei koe velvollisuudekseen motivoida itseään ja etsiä itselleen tekemistä. Aika menee passiivisesti puhelimella, kuluu aina jotain odottaessa. Nimenomaan puhelimella. Yhä harvempi edes avaa tietokonetta.

Vaikka jo Wikipedian avaamalla ja satunnaista artikkelia hakkaamalla löytää alle kymmenessä minuutissa jotain, johon uppoutua tunniksi, josta etsiä kirjoja ja inspiroitua johonkin. Ei tarvitse odottaa, kun löytää.

*

Mutta ehkä teitä ei ole. Ei edes ajatella, että niitä voisi olla. Tai sitten ei ole koko ajattelua, sen mahdollisuus torjutaan, koska ajattelulla on tapa näyttää yksilön mitättömyys maailmassa.

Ystäväni sanoi eilen, että vaistomaisesti kammoksuu ajatusmaailmaa, jossa kulttuuri on pelkkä kuilu johon pudotaan holtittomasti kirkuen; syöksyessään voi välillä syödä rinnallaan tippuvan juustohampurilaisen.

Lapsia opetetaan käyttämään kirjastoa monipuolisesti. Tavaksi on tullut kehua laitosta suomalaisen elämän osana. Onko kirjaston merkitystä kaikkine sisältöineen silti ymmärretty?

Vain poimimalla hyllystä ja selaamalla se, joka aiemmin oli vain yksi kirja, avautuu ja näyttää todelliset kyntensä. Ei tarvita enempää. Internetissä on samat mahdollisuudet, niin myös taidegalleriassa, elokuvissa, televisiossakin.

Kulttuurissa jossa vain pudotaan, tällä ei ole merkitystä. Kaikessa on liikaa kontekstia ajateltavaksi kuluttajaidentiteetin omaksuneelle, uteliaisuus on ahdistavaa. Kiinnostaa: aikuisille suunnatut lasten tuotteet, videopelien luentatapojen pitäminen konservatiivisina, samat bändit vuodesta toiseen, samanlaisia valokuvia tuottavat lomamatkat.

*

Taas yksi esimerkki miten tylsyys käsitetään: Joskus näkee elokuvakirjoituksia, joissa kriitikko myöntää, että rakastaa hidastempoista arthouse-filmiä, vaikka siinä on pitkäveteisiä kohtia. Hän ikään kuin selittää tylsyyden osaksi rakennetta.

Hämmästelen tätä häpeilyä ja kummeksun… Miten on mahdollista nauttia tylsyydestä? Tylsyys todellisessa olemuksessaan on minulle aina vain tappavaa. En koe tarpeelliseksi peitellä rakkauttani hidastempoisuutta kohtaan pyytelemällä tylsäksi oletettua anteeksi. Jos rakastan jotain, se ei yksinkertaisesti voi olla tylsää, vaikka se kuinka ruksisi kaikki tylsyyden merkit nopean kulutuksen kulttuurissa. Rakkaus ja tylsyys ovat teesi ja antiteesi tavalla, josta edes Hegel ei löydä synteesiä.

*

On vaara valita sanat, jotka kuuluvat self-help-oppaille ja muille puoskareille, liukua saarnan alueelle. Siinä kaikkien pitäisi tarttua itsestään niskasta kiinni, hengittää vapaammin tuotantotehokkuuden ja keskiluokan itsekeskeisyyden nimissä.

Tunnistan tylsyyden universaaliuden. Joku tehtävä sillä ilmeisesti on, koska sitä pelätään ja samalla sen vallassa ollaan. Ehkä olen opetellut olemaan tunnistamatta sitä sen innoittamana.

Kirjallisuus kävi televisiossa

Posted on by kangasvalo

Sukuloimassa jouduin katsomaan uusintana esitetyn Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelman. Kirjailija Miki Liukkonen oli yhtenä vieraana aivan liian helpolla päästetyn Jan Vapaavuoren ja muusikko Evelinan välissä.

EVS on munaton versio Hyvistä, pahoista ja rumista, eli ohjelma, joka vyöryttää liukuhihnalta kulttuurin, viihteen ja politiikan vieraita muutaman minuutin ajaksi puhumaan ei-mistään peräti kolmen juontajan kanssa.

Roope Salmisen tekemää Liukkosen haastattelua kuvattiin sosiaalisessa mediassa rennoksi ja hauskaksi. Jari Sarasvuo, Pohjolan Paulo Coelho, kehaisi aikovansa lukea Liukkosen uuden romaanin, vaikkei ollut aiemmin kuullut koko miehestä.

Hienoa, että edes joku suomalaisessa kirjallisuudessa saa huomiota, ja se joku tekee kokeellista kirjallisuutta. Tästä voisi tyhmempi saada kuvan, että Suomessa ei ole sellaista aiemmin tehty. [1]

Mitään rentoa ja hauskaa haastattelussa ei oikeasti ollut. Salminen käytännössä jyräsi haastateltavansa. Liukkonen joutui jälleen kerran selittelemään menneitä möläytyksiään näyttäen nololta ja yrittäen kuitata asiat vitsillä.

Juontaja väitti, että Liukkonen tuli ohjelmaan tieten tahtoen haukkumaan suomalaista kirjallisuutta. Todellisuudessa kirjailija oli vain hetkeä aiemmin pahoitellut Mikko Rimmisen uutuusteoksen kritisoimista ja sanoi, että tuolloin oli huono päivä.

Kirjailijalle naurettiin päin naamaa. Taustalta kuulsi turvallinen sanoma, jonka katsoja haluaa kuulla, että kepeä tunnelma pysyisi yllä: kirjallisuus on läpeensä naurettavaa eksentrikkojen touhua.

Salminen ihmetteli, että tekijä itse halusi parannella kotonaan teostaan, vaikka se oli sentään jo valmis ja kovissa kansissa. Liukkonen joutui vitsikkäästi myöntelemään, että kai hän on sitten tulossa hulluksi.

Kirjasta sanottiin, että se on paksu.

*

En odota mainostelevision keskusteluohjelmalta mitään. Olisi turhaa esittää yllättynyttä tai pahastunutta, mesota kirjallisuuden puolesta. Ikään kuin niin edes voisi tehdä. Mitään erillistä, kestävää merkitystä yhdellä tölväisyllä ei ole.

Merkitsijänä laajemmasta kulttuurista sitä sietää kuitenkin pohtia. Kirjailija astuu puhuteltavaksi pariksi minuutiksi. Mainoskatkolla vauva kertoo, että aikuisenkin perseenseutuvat kannattaa pyyhkiä kostealla pyyhkeellä. Joka toisessa mainoksessa livotaan huulia ylimarinoidun grilliruoan tiristessä. Saatan vain kuvitella, mutta lihakauppiaat ovat veganismin uhatessa lisänneet volyymiaan.

Kaikissa mainoksissa on mustien ja sinisten ohjelmien vastapainoksi räikeästi kontrastoidut valkoisen, vihreän, keltaisen ja punaisen sävyt.

Tämä on kulttuuriympäristö, jossa valtaosa suomalaisista elää. Se on arvokas oppi. Kaupunkilainen kulttuuri-ihminen ei aina ymmärrä valtaväestön kokemuspiirin rakentumista. Siksi hän kirjoittaa pöljiä kolumneja maailman jakautumisesta kahtia. Hän kuuluu mielihyvin omaksumaansa marginaaliin eikä havaitse sieltä massojen liikehdintää ympärillään.

Kuplan sisällä asumisen negatiivisin puoli ei ole kulttuurinen eristys, heimoutuminen, vaan harhaluulo, että ihmiset jakautuvat suunnilleen tasaisesti kahteen leiriin: heimoon ja sen ulkopuolella oleviin.

Näin ei ole. Siitä saa karkean kuvan vertaamalla myyntilukuja: Paljonko kulttuurieliitin kuluttamaa kirjallisuutta myydään verrattuna dekkareihin tai Finlandia-voittajaan? Moniko ostaa Joose Keskitalon levyn ja moniko Vain elämää -tähden?

Väite kulttuurin kahtiajaosta on yhtä epälooginen kuin ajatus siitä, että underground tavoittaa 50 prosenttia kansasta ja valtakulttuuri toiset 50 prosenttia.

Valtakulttuuri tavoittaa täydet 100 prosenttia, underground tavoittaa yhden sieltä ja toisen täältä.

Kaltaisieni blogeissa ja mediassa sanaa käyttävien tätä on hankala havaita, koska kuluttamamme media on merkittävästi Internet-pohjaista. Aika voi myös kulua enemmän kirjastossa kuin kanavasurffatessa, niin kuin omassa tapauksessani. Internetissä on paljon helpompaa blokkiutua. Yksi kirjoittaa, sitten kymmenen kirjoittaa perässä ja muutama tuhat lukee.

Puhuttaessa television laskevista katsojaluvuista on luotu erheellinen mielikuva, että Internetin moninaisuus olisi tehnyt töllöttimen tyystin merkityksettömäksi.

Muutama tuhat Internet-seuraajaa ei ole paljon mitään, kun vertaa Enbusken & kumppaneiden ohjelman tasaiseen 300 000 – 400 000 katsojan määrään. Se on ehkä vähän Maikkarin puheohjelmien historian valossa, mutta paljon kolmentoista niin maanpäällisessä verkossa kuin kaapelissa näkyvän kanavan aikakaudella.

Kuka tahansa suomalainen elokuvaohjaaja näkee märkiä unia tuollaisesta lukemasta. Videopelimyynnissäkään ei tietääkseni hätyytellä yksittäisten teosten kohdalla tällaisia numeroita. Muutaman vuoden takaisen tiedon perusteella vain kahdeksaa kaunokirjaa on painettu vastaava määrä koko Suomen historiassa. [2]

Vaikka kulttuurilehden essee olisi kuinka merkittävä, sen vastapainoksi aina suurempi osa kansasta on nähnyt vessapaperimainoksen. 800 seuraajaa Twitterissä tuntuu aluksi paljolta, kunnes tajuaa tuntevansa yhtä paljon ihan oikeita ystäviä, kavereita ja tuttavuuksia.

Nämä seikat huomioiden ymmärtää, miksi vakavan kirjallisuuden esittäminen televisiossa muuna kuin vitsinä tai myyntilukuennätyksenä on lähes mahdotonta. Kirjallisuuden kenttä on suurimmalle osalle täysin vieras. Kun normi on tämä, sävyksi jää kummastus.

*

Muuten… En erityisemmin pitänyt Liukkosen Lapset auringon alla -esikoisromaanista (2013). Houellebecqinsä ja DeLillonsa lukeneelle siinä ei ollut mitään uutta, mainittuja kirjailijoita arvostavalle vielä vähemmän. (Aion silti lukea tämän uutukaisen ja odotan siltä hyvää.)

Kirjallisuuskriitikot hyppivät kohteliaasti ilmeisten esikuvien ylitse ja mutisivat yhteen ääneen, että kyllä näkee tämän olevan runoilijan tekstiä, koska Suomessa edes kriitikko ei ymmärrä, ettei koivuklapirealismi ole ollut aikoihin ainoa ilmaisumuoto.

Liukkonen kaivetaan naftaliinista, kun tarvitaan tyyppiä puhumaan kirjailijabrändistä. Ulkopuolinen voi nyökytellä, että on se röyhkeä… tuo uskottavuutta ja selkärankaa kirjallisuudelle, ettei sitä tarvitse oikeasti lukea. Hieman kuin horjuva ateisti ilostuu, kun uskontoja on vielä olemassa, vaikka niiden ei pitäisi merkitä hänelle mitään.

Sitten kirjailijaa viedään kuin litran mittaa, koska kone on aina isompi kuin yksi boheemia ironikkoa leikkivä nuori mies. Kuin olisi liian vaarallista puhua kirjallisuudesta oikeasti.

[1] Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyt Raukoilla rajoilla -historiateos osoittaa ajatuksen niin vääräksi, ettei minun tarvitse sitä erikseen korostaa.

[2] Lukema on arvio ja löytyy Helsingin kirjastojen Kysy-palstalta, 11.12.2011. Se voi olla osin vanhentunut, koska epäilen Sofi Oksasen Puhdistuksen (2008) ja kenties jonkun Harry Potterin päässeen samoihin lukemiin.