Avainsana: kritiikki

Kirjojen tähdittämisestä

Posted on by kangasvalo

Läpinäkyvyys on hyväksi kriitikon toimessa. Sen vuoksi palaan jälleen kirjoittamaan kritiikistä, vaikka en erityisemmin pidä aiheesta.

En pidä myöskään teosten tähdittämisestä. Sitä on kuitenkin tehtävä joskus, jos lehden formaatti niin vaatii.

Keskityn tässä kirjoituksessa ennen kaikkea Kulttuuritoimitus-lehdessä antamiini tähdityksiin. Olen viime vuonna tekemieni kritiikkien myötä luultavasti Suomen tämän hetken ahkerimpia kirjallisuusarvostelijoita. Tämä ei ole meriitti vaan pikemminkin hauska veto, jonka löin itseni kanssa viime vuoden alussa: voisinko, pystyisinkö?

Tätä kirjoittaessa yksi teksti viime vuodelta on myöhässä eli en aivan onnistunut tavoitteessani, loput on saatu valmiiksi suhteellisen ajallaan. Sain viime vuonna kirjoitettua kirjallisuuskritiikkejä lopulta 39 kappaletta, yksi niistä dialogikritiikkinä. Kaikki nämä kritiikit on tehty Lumoojaan ja Kulttuuritoimitukseen. Luvussa eivät ole mukana muut mahdolliset kirjoitustyöni.

Suurin osa kritiikeistäni sisältää tähdityksen, Lumoojan tapauksessa näin ei ole. Tarkempi analyysi tähdistä löytyy kirjoituksen lopusta. Jos jotain epäilyttää, ei, en laskenut kuumeisesti joka kerta tähtikeskiarvoja. En ajatellut asiaa lainkaan ennen kuin tätä kirjoittaessa vaan halusin lopputuloksen olevan itsellenikin yllätys.

Tähtipolitiikan lävitse käyminen on vähän tylsää, mutta koen sen olevan tarpeellista, koska olen oman mutuni perusteella keskimääräistä kriitikkoa tiukempi antaessani arvosanoja, vaikka en mikään Tapani Maskula.

Olen sitä mieltä, että äärimmäisen surkeaa ja äärimmäisen hyvää on yhtä vähän. Suurin osa tuotetusta kulttuurista on aika mitäänsanomatonta. Kolme tähteä on teokselle kelpo saavutus. Ymmärrän, että neljän tähden kehuihin ja – jos ollaan rehellisiä – vähintään nelosen yliopistoarviointeihin tottuneessa diskurssissa tämä ei ole normi.

Kolme tähteä on joka tapauksessa minulle positiivinen asia: teoksessa on vikansa, se ei ole välttämättä erityinen mutta oikea lukija löytää siitä varmasti jotain. Puolikas päälle ja ollaan alueella, jossa teoksessa on jo jotain huomattavaa; on syy hankkia se tai lukea toiste. Neljä tähteä on yksiselitteisesti energisoiva, hyvä, oleellinen lukukokemus. Siitä ylöspäin on harvinaisuuksia, poikkeusteoksille.

Kolmesta tähdestä alaspäin nähdään peiliversio samasta kategorisoinnista. Kaksi ja puoli on mielestäni useimpien teosten tosiasiallinen arvo ja jo mainittua keskinkertaisuutta. Tavoitteeni oman järkeni säilyttämiseksi olikin, että loppuvuodesta arvioimieni teosten keskiarvo ylittäisi selvästi edes 2,5. Siis että olisin osannut poimia arvioon edes jotain itseänikin kiinnostavaa.

Kahdenkaan tähden teos ei ole silti toivoton; se voi olla lukemisen arvoinen  edes jollekin. Ja siitä alaspäin ovat sitten toisenlaiset poikkeusteokset.

En siis jaa monien kollegoideni arvioissaan edustamaa kulttuuripositiivisuutta, joskaan en koe olevani tarpeettoman ankarakaan. Henkilökohtaisuuksiin en mene koskaan. Sen sijaan jotkut kirjailijat menevät, jos kokevat tulleensa kohdelluksi väärin.

Kiitokseen ja ylistykseen mukautunut, optimismia haikaileva kulttuuri ei ole mieltynyt sellaiseen, jota se pitää nihkeytenä tai apatiana.

*

On yksi piirre, mistä tähdittämisessä kuitenkin pidän: Se alleviivaa sitä, että kritiikissä tehdään myös arviointia teoksesta. Pidän tätä työn kannalta yhtä tärkeänä kuin itsesensuurin välttämistä.

Miki Liukkonen kirjoitti taannoin tulikivenkatkuisesti Maaria Ylikankaan Helsingin Sanomien -kritiikistä. Isoja sosiaalisia medioita välttävänäkin olin kuullut asiasta ja vilkaisin, mistä on kyse. Ylikangas oli kritikoinut Liukkosen uuden teoksen Elämä: esipuhe (WSOY, 2021) ja tehnyt sen pohjalta kirjoituksen, josta ei kirjailijan mukaan saanut edes kunnolla selvää, pitikö kriitikko teoksesta vai ei.

Kieltämättä Ylikankaan teksti vaikutti parodialta akateemisesta kritiikistä. Kirjallisessa kulttuurissa ei pöyhitä tarpeeksi sitä tapaa jolla teoksista puhutaan, jos se ei näe mitään koomista oheisen kaltaisissa tekstikatkelmissa:

“Elämä: esipuheen henkilöhahmot eivät ole realistisen psykologisoinnin tulosta, vaan fiktiivisiä mieliä, välitteistä tajuntaa.

Teoksen esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa. Tämä saa aikaan sen, että Elämä: esipuhe tekstin tasolla tarjoaa kielimateriaa lukuisissa sävyissä.

Filosofisissa pohdinnoissa keskeistä on ihmisyyden ulko- ja sisätutkailu (valkoisessa ylemmän keskiluokan miesolennossa) ja muutamissa muissa pohdiskeleviksi virittyneissä kertojissa. Kiinnostavinta romaanissa on kuitenkin rakenne, joka juuri ironia ja metafiktio välineinään saa merkitykset liukumaan.”

Välitteinen tajunta? Kielimateriaa lukuisissa sävyissä? Ihmisyyden ulko- ja sisätutkailu? Pohdiskelevaksi virittynyt? Pohdiskelevaksi virittynyt? Liukkosen oma proosa on hiukan samalla tapaa koomista, hyvin knoppailevasti dfwallacelaisen pretentious. (Hyvä tahto minussa haluaisi uskoa, että ehkä kriitikko parodioi tätä…) Mutta ainakin Liukkosen proosa on ymmärrettävää ja verrattain helppolukuista. Kriitikon teksti taas on suoraan esseen merkkimäärärajaa tavoittelevan lukiolaisen paskapuhegeneraattorista.

Kritiikin on suotavaa olla kirjallisuuden ystävän ymmärrettävissä. Kuuluu genreen. Sen lisäksi sen on esitettävä arvostelmia. Kuuluu myös genreen.

*

Edellä mainitusta tapauksesta tuli mieleeni, että tarjosin kriittistä kirjoitusta eräälle taholle tänä vuonna. Tuolloin minun annettiin ymmärtää, että kritiikki ei itse asiassa arvota teoksia. Minua pyydettiin ennen kaikkea olemaan ohjaamasta lukijoita jonkun toisen, kritiikin kohdetta muistuttavan mutta paremman teoksen äärelle.

Ymmärsin näkemyksen, sillä akateemiset tahot haluavat jostain syystä välttää mielikuvaa arvottamisesta (vaikka arvottavat oikeasti aivan jatkuvasti, tekevät sen vain toisin keinoin). Samalla pyyntö huvitti, erityisesti kun suositteluni ei ollut ehdottoman brutaalia “kuluta mieluummin tätä” -tasoa.

En edelleenkään pidä tähdistä. Otan silti aina mieluummin ne kuin tyhjän jargonin, jonka luettuaan ei saa vastausta kysymykseen ONKO SE TEOS NYT HYVÄ VAI EI. Vertaileva analyysi on teoksen asettamista maailmaan.

*

Suomessa ei olla totuttu siihen, että kirjallisuudesta kirjoitetaan “liian” kriittisesti. Kriitikot itsekin ovat siihen haluttomia. Sosiaaliset suhteet estävät.

Ylistetty akateemisuuskin on usein jarru. Tietty terminologia syövyttää aivot. Ihminen alkaa kuulostaa luennoitsijalta tilanteissa, joissa sille ei ole tarvetta.

Erityisesti taipumus messuamiseen tulee esiin niissä kirjoituksissa, jotka hiotaan kielellisesti melkein kuoliaaksi. Puheen tasolla oman persoonan eksentrisyyttä – inhimillisiä ja siksi lähestyttäviä typeryyksiä – ja siten suojauksen murtumista on paljon vaikeampi välttää. (Tämä on aihe sinänsä, johon palaan kenties jossain toisessa kirjoituksessa.)

Eivätkä kirjailijat ja kustantamotkaan ole tottuneet kriittisyyteen. Jos tähdet ovat huonot, kritiikkiä ei poimita blurbiin. Olen hymähtänyt pari kertaa myös joidenkin kustantamoiden tavalle ohittaa epämieluisat tähdet ja napata sosiaaliseen mediaan joku optimistinen poiminta. Muistaakseni eräs kustantamo on ratkaissut ongelman postaamalla jokaisen Twitterissä linkitetyn kritiikin yhteyteen hämäävästi viisi tähteä luottaen siihen, ettei kritiikkejä kukaan kuitenkaan lue…

Kriitikon työ on olla markkinoija, ajattelee kustantajan tiedottaja ja luultavasti osa kirjailijoistakin. Siihen kulmaan ei sovi, jos senttari haluaa pitää kirjallista kulttuuria hengissä ja ajattelee siksi kritiikkiään kirjallisuutena.

Niin, kirjoittaessani kritiikkiä kirjoitan reflektoivaa kirjallisuutta. Tässä ei ole mielestäni mitään epäselvyyttä. Kritiikin on oltava kunnianhimoista siinä missä kauno- tai tietokirjallisuuden, sen on upottava kirjalliseen kulttuuriin luontevaksi osaksi.

Yhtä kaikki, olen erään kustantamon mukaan muun muassa “ylistänyt” jotain heidän julkaisemaansa teosta, vaikka olen vain antanut kehun, jos siihen on ollut aihetta. Ylisanat eivät kuulosta minulta. Ne ovat latteuksia, mainosmiesten puhetta, M.O.T.

*

Seppo Heikinheimot, Jukka Kajavat sun muut loivat kritiikille huonon maineen, jonka taakkaa kannetaan vieläkin. Yrittäessään luoda kriittistä kulttuuria nämä tyrannosaurukset onnistuivat vain kääntämään keskustelun itseensä.

Niin Heikinheimo kuin Kajava sivalsivat ilkeästi mutta olivat huonoja kriitikoita. He jumiutuivat omiin poteroihinsa vaivautumatta kontekstualisoimaan tai perustelemaan sanottavaansa tarpeeksi.

Heidän jälkeensä kritiikki on reaktiona muuttunut maailman varovaisimmaksi tekstilajiksi, jonka pääasiallinen pyrkimys on ollut teosten markkinoiminen ja tekijän loputtomiin jatkuva ymmärtäminen, mikäli kyse ei ole jostain kuin yhteisestä sopimuksesta halveksitusta roskasta. Perusteluja annetaan yhtä vähän kuin ennenkin. Varsinainen arvottaminen, hyvästä ja huonosta puhuminen on nyt vain jäänyt sivuun, sillä siinä on jotain anakronistista. Se kuuluu Heikinheimon aikaan, aikaan ennen ironiaa ja sitä seurannutta naivistista uusaitoutta.

Vai onko näin?

Kritiikki on edelleen kansainvälisesti paikoin aika terävää. Varovaisuus koskee Suomea, ei maailmaa.

Yhdysvaltalainen kulttuurikritiikki on parhaimmillaan maailmanluokkaa ja jää turhaan huomiotta ehkä myös siksi, että eurooppalaisille taipumus väheksyä Yhdysvaltoja tulee selkärangasta.

Rapakon tuolla puolen on ymmärretty paremmin arvostelmien olevan olennainen osa kulttuurista kommunikaatiota taiteesta riippumatta, minkä huomaa esimerkiksi Louise Glückin esseistä tai John Dolanin kritiikistä, ehkä jopa jostain Roger Ebertistä.

Sama pätee kärjekkäästi sanomiseen ja ennen kaikkea esseemittoihin yltävään perustelemiseen. Erittäin vajavaisen ranskanikin avulla olen tehnyt samoja havaintoja muun muassa Cahiers du Cinéma -lehdestä. Brititkin avaavat sanaista arkkuaan mielellään. Ja kyllä Suomessa Filmihullun ja Laajakuvankin sivuilla täräytellään, kun elokuvasta on kyse.

Vaan ei suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä.

Monesta isosta sanomalehtikritiikistä puuttuu näkemyksellisyys, selkeys ja kriittisyys. Kaikkia näitä yhdistää yksi asia: liiallinen varovaisuus. Sinänsä kriitikoiden kirjoitustaidoissahan ei ole mukisemista.

*

Lopuksi Kulttuuritoimituksessa tähän mennessä antamieni kirjallisuustähditysten keskiarvot. Luvusta ovat siis poissa elokuva ja musiikki sekä yksi kirja, jolle en antanut moraalisista syistä tähtiä.

Olen lisäksi jakanut keskiarvot kirjoittajien oletettujen sukupuolien mukaan läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Lasken sukupuoliolettamiin mukaan kokoomateosten toimittajat eli systeemi ei ole aivan tarkka. Eri sukupuolia edustavien toimittajien yhdessä työstämiä kokoelmia ei tällä kertaa ollut mukana. Pyöristän saadut luvut kahden desimaalin tarkkuuteen.

Tähtikeskiarvo (arvioituja teoksia 31): 3,03

Miesoletetut (14): 3,00

Naisoletetut (17): 3,05

Suhteellisen tasapuolinen on tullut ainakin tässä suhteessa oltua. Muuttaisin luultavasti vain yhtä tähditystä alaspäin, Aarni Virtasen Timo Soini -teokselle antaisin nyt kolme tähteä eli tiputtaisin arvosanaa puolikkaalla. Erästä toista miesoletetun kirjoittamaa teosta taas en valitettavasti ehtinyt arvioida. Kirjoitus ilmestyy vasta lähiaikoina, ja opus saa myös kolme tähteä. Näiden seikkojen huomioiminen laskisi hieman yleisarvosanaa. Samalla miesten arvosanat tippuisivat marginaalisesti. Eräs naisoletetuille annetuista arvosanoista taas oli yhteiskritiikistä; soolona arvioidessa olisin antanut puoli tähteä vähemmän, joten tuossakin nähtäisiin loiva notkahdus.

Selvisin kuitenkin itselleni asettamasta haasteesta. Arvioni kiipesivät yli lukeman 2,5, arvioin paljon kirjallisuutta joka jäi muussa mediassa verrattain vähälle huomiolle (mikä oli päätarkoitukseni) ja opin missä menevät omat rajani kirjallisuuspuheeseen osallistumisessa. Ne menevät tässä, tänä vuonna otan kritiikin osalta rennommin.

Keskitynkin tekemään apurahoitteisesti esseesarjaa Kulttuuritoimitukseen, aiheena mikäs muu kuin kotimainen kirjallisuus. Tällä kertaa katseeni suuntautuu historiaan. Kritiikkejä ilmestyy harvakseltaan ja vähemmän uuninlämpiminä. Lumoojassa vuorostaan lopetin päätoimittajana mutta siirryin tämän vuoden alussa varapuheenjohtajaksi Kapustarinta-kirjoittajayhdistykseen. Kirjoituksiani esiintynee Lumoojassa ajoittain vastakin, ja pyrin myös kirjoittamaan muutamaan muuhun julkaisuun tässä ohessa. Toivottavasti myös teidän vuotenne on alkanut luovissa merkeissä.

Kritiikki näkyy, kaikkien kauhuksi

Posted on by kangasvalo

Jokainen kritiikkiä jollain tavalla seuraava ei voinut välttyä “kohulta”, kun Antti Majander kirjoitti Helsingin Sanomiin tynkäarvion Finlandia-ehdokkaana olevasta kirjasta. Majander kertoi teoksen olevan imelä ja huono ja moitti Finlandia-raatia huonosta valinnasta.

Seurasi jälleen kerran keskustelua kritiikin tilasta. Eiköhän tähän tapaukseen tulla viittaamaan myös tulevaisuudessa, kun Kritiikki näkyy! -hanke etenee.

Vaikka Majander ei liity hankkeeseen mitenkään, joku voisi sanoa aistivansa tässä hiukan sardonista huumoria. Näkyvimpiä kritiikkejä tältä vuodelta oli laiska töräys. Siis jopa laiskempi kuin omat lukematta tylsää -tiivistelmäni Finlandia-ehdokkaista.

Jotkut taiteilijat ilkamoivat, että näin viedään kriitikoilta viimeinkin valta, häh häh. Kriitikot keskustelivat pyöritellen iänikuisia hokemiaan vastuun ja totuuden, subjektiivisuuden ja objektiivisuuden tasapainosta.

Niin väsyttävää, niin raskasta on lukea, että aikuiset ihmiset uskovat “objektiivisuuteen” eivätkä yritä määritellä, mitä sillä tarkoittavat. Määritelmän puute tekee tällaisista keskusteluista lähtökohtaisesti mahdottomia.

Omiin korviini paljon toitotettu kritiikin ihanne kuulostaa tältä: “Kriitikon on kerrottava oma mielipiteensä, mutta valehdeltava sopivasti, ettei se kuulostaisi liikaa omalta mielipiteeltä.”

Eleonoora Riihinen toki kirjoitti ansiokkaan pitkän kirjoituksen kritiikin lähtökohdista ja vastuusta. Tosin alustana oli taas Hesari, jossa on varmaankin hierottu käsiä yhteen tuohtuneiden taiteilijoiden ja toimittajien – ainoiden joita kritiikin tila kiinnostaa kysymyksenä – klikkien ropistessa.

Kritiikkikeskustelu on kulttuuripalstojen jokasyksyistä viihdettä.

*

En puolusta Majanderin tekstiä. Se oli huonosti kirjoitettu. Mutta sen seuraukset huvittivat. Instagram täyttyi messuamisesta ja pöyristymisestä, kun kehdattiin töräyttää teoksen olevan tylsä paska.

Sattumalta samoihin aikoihin Facebookiin ilmestyi myös Jyrki Lehtolan ja Antti Hurskaisen välinen keskustelu, jossa sivuttiin heidän kirjallisten uriensa lisäksi myös kritiikkiä. Keskustelua ohjasi Touko Siltala.

He olivat kriitikkotaustaisina kirjailijoina sitä mieltä, että kritiikki kirjailijoita kohtaan on aivan liian helläkätistä.

“Kriitikon vastuu on olla olematta kohtelias. Joskus huomaan kritiikissä, että on samoja sanoja ja lauseenparsia kuin tiedotteessa”, Hurskainen sanoi haastattelussa.

“Suomalaisten kirjailijoiden toleranssi negatiivista kritiikkiä kohtaan on niin huono, koska niitä kohdellaan niin hyvin”, hän jatkoi. Olen samaa mieltä.

Kirjallisuuskritiikissä on totuttu liian hyvään monessakin mielessä. Majanderin kritiikissä ei ollut sisältöä, mutta Helsingin Sanomien kritiikiksi se oli aika tyypillinen.

Ei tarvitse kuin vilkaista suositumpien kulttuurilajien, musiikin, elokuvan ja television puolelle, niin huomaa, mikä on Hesarissa kritiikin valtavirtaa. Tai avatkaapa Episodi-lehti…

Kirjallisuus on omassa kammiossaan. Siellä kirjoista kirjoitetaan nätisti ja yritetään kovasti teeskennellä, ettei myös kirjallisuus ole osa markkinataloutta. Erimielisyydet jätetään juonisynopsiksen, kirjailijasta kertomisen ja teoksen kehuvan erittelyn jälkeen aivan loppuun pieniksi sivuhuomautuksiksi, joiden pistoa ei tunne, kun pakarat on jo valeltu eteerisillä öljyillä. Lopputulos on rohkaiseva – jatkakaa ihanan kulttuurin tekemistä, ihanan, ihanan! Ihanien kirjojen, joita voi nuuskutella ja joita lukiessa voi pirskahdella ja löllötellä! Ah! Ahh!! AH!!!!!!! VITTU AAAAHHHHHHHH!

Jotkut kirjailijat taas riemuitsevat löysästä ja paijaavasta kritiikistä, eikä ihme. He kutsuvat sitä “portinvartijan roolin kuolemaksi”, niin kuin kriitikko edustaisi kasvotonta mafiaa.

Tai niin kuin taidekritiikki ei liikkuisi ajassa jatkuvasti siinä missä taide.

Ja ei siinä. Joskus kritiikki edustaakin mafiaa. Majander saa kirjoittaa ihan mitä lystää Helsingin Sanomiin. Hän edustaa mennyttä maailmaa jo siinä mielessä, että kuuluu kustannussukuun ja peri kirjallisuuskriitikon asemansa Pekka Tarkalta, joka on hänen entinen lankonsa.

Mutta tämä antaa Majanderille myös tietynlaista riippumattomuutta, jota monilla muilla kriitikoilla ei välttämättä ole. Ei ainakaan tarvitse valehdella lukijalle.

*

Kirjailijan mielestä kritiikin tulee olla toisaalta-toisaalta-kirjoittelua. Sen pitää olla sopivasti myötäsukaista, jotta negatiiviset asiat eivät tunnu liian pahalta.

Joku voi sanoa, että kritiikin pitäisi tuntea vastuunsa kirjallisuudelle. Siihen sanon: kritiikki on kirjallisuutta.

Tai ainakin oli. Kritiikki on muuttunut kirjallisuuden lajista ja yleisön viihdyttämisestä kirjailijoiden palveluksi, markkinakoneiston osaksi.

Kriitikon ei tule olla “portinvartijan” roolissa, siitä olen samaa mieltä. Pidän mielenterveydellisenä oireena tai suuruuden larppaamisena, jos kirjoittaja ajattelee edustavansa teoillaan jotain itseään isompaa.

Mutta kriitikko on väistämättä omassa roolissaan. Omasta puolestani hän saa ampua teosta vaikka suorasuuntaustykillä, kunhan laukaus osuu.

Ongelma ei ole, että Suomessa kirjoitettaisiin liian paljon negatiivista kritiikkiä. Ongelma on juuri päinvastainen: sitä ei kirjoiteta tarpeeksi.

Kari Salminen kirjoitti toimittamastani Peilin takana -teoksesta pääasiassa ystävällisesti. Kehujen välissä on pistoja, jotka harmituksen sijasta aiheuttivat teoksen toimittajalle pikemminkin pohdintaa.

Filmihullu kirjoitti tylymmin, se oli heidän linjansa mukaista. Olen tekstistä osin eri mieltä, mutta toisaalta se oli näin etäisyyttä saatuani ainakin jotain muuta. Hesari antoi huomiota ohimennen, positiivisessa mielessä.

Huomionarvoista on, että mahdolliset kirjoittajien kanssa tuntemani erimielisyydet liittyvät sisältöön. Ajatus siitä, että jaksaisin messuta jostain “näkemästämme työvaivasta” ja sen kunnioittamisesta on naurettava.

Itsehän teoksen teimme kenenkään pakottamatta. Eikä meitä edes lahjottu apurahoilla, kun emme niitä kerran hakeneet.

*

“Ei niitä kulttuurijuttuja lueta kuitenkaan, niin mitä te pelkäätte?” totesi Siltalan haastattelussa Lehtola. Ja jatkoi sitten toteamalla, että niitä luettaisiin enemmän, jos ne eivät olisi aiheidensa puolesta rajattuja nuorille ihmisille. Vanhan, joka kiinnostuu kulttuurista, täytyy leikkiä nuorta.

Se pitää varmasti paikkansa. Vaikka boomereita syytetään yksisilmäisestikin vallan ja rahan haalimisesta, korkeakulttuuridialogin on napannut nuori polvi, vaikka juuri nuoria asioista lukeminen kiinnostaa yhä vähemmän. Ehkä jopa taide yleensäkin?

Hurskainen ja Lehtola nostivat keskustelussa myös esille akatemiaan kääntyvän jargonin. Se pohdituttaa minua paljon.

Kirjailijat tuntuvat olevan tyytyväisiä siihen, jos vastaanotto on “syvälukeva”, siis jos teoksesta tehdään gradu tai mieluiten väitöskirja. Akateeminen luenta tuntuu olevan myös kritiikissä arvostettu piirre.

Tällaisella huomiolla haetaan omien kaltaisilta tunnustusta: sitä hakevat niin kriitikko kuin kirjailija. Melkein tekisi mieli sanoa, että kavereilta, mutta eivät Suomenkaan kokoisessa maassa kaikki sentään toisiaan tunne.

Eiväthän?

*

Keskustelin päivänä muutamana erään mainion runoilijan kanssa kirjallisuuden määrittelystä. Keskustelukumppanilleni kirjallisuus oli selvästi varsin tarkasti rajattua kaunokirjallisuutta.

Moni mieltää kirjallisuuden yliopistossa käytettyjen termien mukaan kaunokirjallisuudeksi. Jo tietokirjallisuus lasketaan siihen mukaan vain poikkeustapauksissa.

Kategorisointi vain alkaa tästä. Kirjallisuutta pilkotaan pienemmiksi suupaloiksi niin kuin kakkupalaa haarukalla.

Ymmärrän, että tämä on osa akateemista työkalupakkia. Kritiikissä näitä työkaluja tulisi käyttää harkiten. Jargon ei ole kiinnostavaa, konsensuksen mukaisen ajattelun memeettinen toistelu ei ole hedelmällistä.

Analyysin ei tulisi tarkoittaa sitä, että kaikki käyttävät samaa kieltä. Se tekee kritiikistä miellyttämishaluista, mitä se on jo valmiiksi.

Kaikki muuttuu toisaalta-toisaalta-puheeksi. Minua ei kiinnosta lukea sellaista “kritiikkiä” lainkaan. Se ei ole enää kritiikkiä vaan mainos.

Enkä useimmiten jaksakaan lukea kritiikkiä. Ainakaan suomeksi kirjoitettua.

*

Aika vähän puhutaan siitä, että kritiikissä ei uskalleta sanoa pahasti yksinkertaisesti siksi, että joku voi suuttua siitä verisesti. Verkostoitumisen maailmassa tämä on faux pas, sillä kriitikko ei ole vakaa ammatti. Se ei ole itse asiassa ammatti useimmille lainkaan vaan sivutoimi. Kukaan ei halua heittää muuta työuraansa roskikseen, koska sattui kirjoittamaan jostain työpöydälle ilmestyneestä moskasta miten sattuu.

Samoin pelätään kaverisuhteiden menevän rikki. Taiteilijoissa elää maailman herkkänahkaisinta ja omista oikeuksistaan tietoisinta ihmislajia, alituiseen itsensä puolesta ja kenenkään pyytämättä puhuvaa keskiluokkaa, media genus ex machina, joka on onnistunut uskottelemaan, että kaikki kirjailijat ovat itse asiassa samaa porukkaa ja kaikki kriitikot omaa sakkiaan.

Hankalimmassa asemassa ovat kriitikot, jotka ovat myös taiteilijoita. Tai siis taiteilijat, jotka ovat myös kriitikoita, koska arvotus menee aina niin päin.

*

Minulle kirjallisuus on vellovaa massaa. On hyvä saada tietoa ja määrittelytyökaluja, mutta pohjimmiltaan kritiikissä ei ole kyse kuin siitä, mitä kirjailijat nykyään pelkäävät: tunteistani ja ajatuksistani lukijana sekä siitä, että osaanko pukea tunteeni sanoiksi.

Jos en osaa, kritiikki on huonoa. Jos osaan, se paljastaa taiteilijan rakentaman koneen luonteen – teos todella on koettavissa useammalla tavalla kuin sellaisilla, joita taiteilijat itse mainostavat.

Mikä kaameinta, onnistunut luenta antaa paljon enemmän uskottavuutta sille ajatukselle, että taiteilija voi olla itse asiassa epäonnistunut. Että hänen teoksensa on huono.

*

En puuttunut tässä kirjoituksessa nyt siihen, kuka käyttää valtaa todella. Se on toisen kirjoituksen aihe. On kuitenkin hassua ajatella, että taiteilijaa ei tukisi kustantamon raha siinä missä kriitikkoa lehtien rahat. Kumpaakaan ryhmää ei voi käsittää massana.

Kirjailijan oikeus

Posted on by kangasvalo

Taiteilijoiden suhde kritiikkiin ei lakkaa huvittamasta minua.

Eräs suomalainen kirjailija vuodatti aiheesta joitain aikoja sitten sosiaaliseen mediaan tekstin, joka kiinnitti huomioni.

Jätän nyt mainitsematta kuka on kyseessä, koska haluan käsitellä hänen sanomansa kautta laajemmin asiaa, mutta en heittää hänen niskaansa lokaa. Teksti on kadonnut bittiavaruuteen, joten sitä on myös turha etsiä.

Seuraavassa lainaan tekstistä pätkiä, jotka otin talteen ennen kuin ne katosivat.

Varmuuden vuoksi olen poistanut tekstistä liian suorat viittaukset erääseen toiseen kirjailijaan. Tekstin muotoilun olen jättänyt ennalleen.

Nimeltä mainitsematon suomalainen kirjailija tuskaili annettuaan itse huonon arvion erään kollegansa teoksesta. Kollega on ulkomaalainen eikä luultavasti välitä tuon taivaallista suomalaisen ammattitoverinsa mielipiteistä. Kysymyksessä on ollut suosittu ja luettu teos, jonka liitoa yksi kriittisempi kommentti tuskin on haitannut.

Suomalainen kirjailija tuli kuitenkin katumapäälle ja pyysi anteeksi.

kritisoiminen kun on tekemiseen verrattuna niin hirveän helppoa

tein parilla lauseella tyhjäksi – – työn, josta monet ovat niin hirveästi saaneet

Ja jatkoi:

näiden pohdintojen takia pidän lyttäävän kritiikin kirjoittamista aina kriitikon epäonnistumisena. Teoksilla on aina ihannelukija, ja niissä on aina sävyjä ja ansioita.

Ja vielä:

mutta toivon että yhä useampi kriitikko lähestyisi teosta tästä samasta näkökulmasta, mulle se on avannut lukijana täysin uusia maailmoja

kriitikkona käytät arvaamatonta valtaa, käytä se viisaasti. Lyttääminen mielestäni myös heikentää kritiikin laatua.

Ja valitettavasti vielä:

SIT KUITENKIN se teos ja teko on aina arviota suurempi, siitä ei pääse mihinkään. Sen pitäisi olla se asennehierarkia. Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän. Mä ainakin suhtaudun kirjoihin hurjalla nöyryydellä, siinähän on hirveä historia ja shit show takana.

Tämä on päinvastainen näkemys omalle elämänkatsomukselleni. Se värittää tätä kirjoitusta.

En tiedä, onko minulla mitään kehittävää sanottavaa sellaisesta näkemyksestä, jossa jopa oma maku työnnetään sivuun taiteilijan kuvitellun työtaakan vaikuttavuuden edessä, mutta kokeillaan nyt.

*

En ole koskaan ymmärtänyt epävarmuuden hirviötä, jossa omaa makua pyydetään anteeksi, koska se osoittaa tarpeetonta, suorastaan klassista häpeää, josta olisi jo aika päästää irti. En tajua tätä lukijana, en toimittajana, en kriitikkona, en kirjoittajana, en ihmisenä.

Vain maku takaa sen, että teos elää.

Työn etiikan tasolla minua vaivaa, että mitä tarkalleen halutaan: Tuleeko kirjailijaa kohdella niin kuin ketä tahansa työläistä? Vai onko kirjallisuus kuitenkin jotain erillistä, eikä kirjailija olekaan työntekijä muiden joukossa?

Olen käsittänyt, ettei kukaan kirjailija kehtaa julkisesti olla sitä mieltä, että tekee jotain erityisen arvokasta ihmiskunnalle, mutta sentimento on huonosti piilotettu. Tosiasiassa joku varmasti ajattelee vähän nolostellen olevansa sivistykselle palveluksessa.

Koska edellä mainittua ei kuitenkaan kehdata sanoa ääneen edes kännipäissään, lähdetään nyt siitä liikkeelle, että kirjailija on ammatti muiden joukossa.

*

Jos minulle rakennetaan taloa kaksi vuotta ja muutettuani taloon näen minuuttien sisällä sen katon vuotavan, seinien halkeilevan kosteudesta ja torakoiden bailaavan vaatekomerossa, tuleeko minun osoittaa arvoa sille, että kahden vuoden suuri työ on vaatinut tekijöiltään niin paljon? Ja hävetä sitä, että tein niin nopeasti tällaisen arvostelman?

Vai pitäisikö minun ennemmin kysyä, että mihin kaikki aika kului, jos lopputulos on asumiskelvoton?

Kuka tahansa vastaa tähän pienen harkinnan jälkeen, että käytetty aika ja työ huonoon lopputulokseen nähden ei tee asiaa paremmaksi vaan päinvastoin pahemmaksi. Vasta onnistunut lopputulos oikeuttaa vaivannäön.

Tästä päättelen marxilaisesti yksinkertaistaen, että vaikka nopeus, hinta ja tehokkuus ovat valttia, pohjimmiltaan niiden merkitys suhteutetaan työn lopputulokseen. Mitä parempi valmis työ on siitä maksaneen mielestä, sitä oikeutetumpaa se tekee tehdyistä uhrauksista. Sama toisinpäin: huono lopputulos muuttaa uhraukset turhiksi.

Silti taideteoksiin pitäisi suhtautua toisin kuin muuhun työhön ja ottaa aina huomioon valtava työ ja vaiva ja itku ja hammastenkiristys.

Kuulostaa siltä, että joku yrittää samalla kertaa syödä ja säästää kakun.

Tekisi mieleni kysyä, mitä taiteella tehdään, jos sillä ei pyritä tuottamaan vapaita subjektiivisia kokemuksia vastaanottajalle?

Eihän kehuillakaan sitten tehdä mitään.

*

“Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän.”

“Tekojen hierarkia” kuulostaa taiteelle kuolettavalta ajatukselta.

Vaikeuden alleviivaaminen on mytologisointia.

Kerron salaisuuden, jonka olen kertonut jo kerran aiemmin: Mielestäni kirjoittaminen on helppoa. En ole aina osannut sitä niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta se ei ole koskaan muuttanut työtäni vaikeaksi.

Hyvin kirjoittaminen – niin kuin hyvin kritikoiminen – on vaikeaa, mutta onneksi suurimman osan ihmisistä, edes kirjailijoista, ei tosiasiassa odoteta kirjoittavan niin hyvin. Eivätkä he myöskään kirjoita.

Taideteoksista ylivoimainen osa on kenen tahansa mittapuulla keskinkertaisia, mitättömiä – jos sanoo rakastavansa kaikkia taideteoksia ja löytävänsä vaikka mitä arvokasta kaikesta, se herättää minussa epäilyjä: yrittääkö se seuraavaksi myydä minulle kelloaan vai vähän käytettyä pesukonetta?

Vakuuttelu kirjoitustyön raskaudesta on luterilaista todistelua siitä, että minullakin on arvo, on on, ihan totta, ja se arvo määritellään työn määrän kautta.

Se on sukua sille lukevan kulttuurin alitajunnassa pyörivälle hierarkialle, jossa romaani on arvokkaampi kuin novelli, joka on arvokkaampi kuin essee, joka on arvokkaampi kuin runo, joka on arvokkaampi kuin aforismi. Koska mitä isompi teos on, sitä enemmän siihen on vaadittu raskasta, niin raskasta työtä.

Minulla, sinulla, kenellä tahansa on työn vastaanottajana oikeus sanoa, mikä on hyvää ja mikä huonoa ja rakentaa estetiikkaamme. Teemme niin koko ajan, vaikka yrittäisimme parhaamme mukaan kiistää sen ja kuunnella sielumme sivistysporvaria.

Taiteilija voi puolustaa työtään ja olla eri mieltä, perustellustikin, mutta teoksen kokijan tunteiden alentaminen minkä tahansa teoksen alapuolelle on heikko, muka-objektiivinen yritys peittää huonoa itsetuntoa.

Kritiikki, on kyse ammattilaisesta tai lukijasta, on työn tulikoe, niin hyvässä kuin pahassa. Se ei tarkoita, että kritiikki olisi oikeassa tai tärkeää. Mutta sen ei voida sanoa pitävän lähtökohtaisesti sisällään jotain vähemmän arvokasta kuin tarkastelemansa teoksen.

Voidaan kysyä: “Millä oikeudella kriitikko kuvittelee, että hän voi lytätä jonkun työn?”

Annan vinkin: se on sukua sille oikeudelle, jolla joku tuhertaa kuukausia tai jopa vuosia paperille kuvitellen sen vuoksi ansaitsevansa erityiskohtelua.

Ei voi olla niin, että vain toinen näistä on ylimielisyyttä.

Miten ihmisen täytyy elää, että luulee käytetyn ajan tarkoittavan arvokasta? Vain lopputuloksella on lukijalle merkitystä. Toistan: VAIN LOPPUTULOKSELLA ON LUKIJALLE MERKITYSTÄ. KIRJOJA KIRJOITETAAN LUKIJOILLE. LUKIJAT LUKEVAT LOPPUTULOKSEN. KIRJAILIJAN OMANARVONTUNNOLLA SUN MUULLA ON LUKUNAUTINNON ITSENSÄ KANSSA TEKEMISTÄ:

EI MITÄÄN.

On myös se taso, mitä kirjailija itse teoksellaan hakee. Siihen ei lukijoiden vastaanoton pitäisi vaikuttaa, jos taiteilija on mielestään tehnyt sen, mitä halusi.

*

On selvää, että millään elämäni aikana kirjoittamallani ei ole kestävää tai ehkä edes ohikiitävää arvoa, vaikka olisin nähnyt niihin paljon vaivaa. Todennäköisyydet eivät yksinkertaisesti ole puolellani. Sellaista työtä on kirjoittaminen.

Laajakuvan viimeisintä kirjaa tehtiin kaksi vuotta, runokasettiani yli vuosi. Kumpikin on varmasti jonkun mielestä umpisurkeita.

Kuulostavat pitkiltä ajanjaksoilta, mutta kumpaankaan teokseen ei silti nähty ylivoimaisesti vaivaa. Näihin luettelemiini vuosiin kuului tosiasiassa pitkiä taukoja intensiivisempien työjaksojen välissä. Kävin siinä sivussa myös säännöllisessä palkkatyössä ja niin kävi myös suurin osa muista teoksien tekoon osallistuneista.

Suurimmalla osalla tämän maailman työstä, joka ei liity luonnonsuojeluun tai ruokaketjun tai terveydenhuollon ylläpitämiseen, ei ole kestävää merkitystä. Eikä kaikissa noillekaan aloille kuuluvissa ammateissa ole järkeä. Se ei ole lähtökohtaisesti huono asia, niin vain on.

Kirjailijoilta itseltään on jäänyt huomaamatta, että heidän työllään on useimmille suunnilleen sama arvo kuin muurarilla, metsurilla tai leipurilla, siis jos haluaa tuijottaa kyselyitä eri ammattien arvostuksista. Se on ihan hyvin, mutta ei niin paljon, että sillä saisi keneltäkään erityiskohtelua.

Ainakin se on paljon korkeammalla kuin kriitikko.

Tiedän kritiikin ongelmat. Sopulimaiset senttarit apinoivat toistensa pinnallisia mielipiteitä ja tekevät taustatyönsä huonosti, ovat epärehellisiä. Olen siitä kirjoittanut aivan tarpeeksi monta kertaa, tunnistan ammattikunnan laiskuuden.

Mutta minkäs teet. Joidenkin teosten lukeminen on silti silkkaa kidutusta.

*

Lopuksi jotain pohdinnan arvoista seuraavalle taiteilijalle, joka haluaa valittaa kritiikistä.

On selvää, että kritiikki on kirjallisuutta siinä missä käsittelemänsä teokset. Se vain toimii eri genressä. Genreen kuuluu yleensä lyhyys ja nopeus, koska kyse on journalismista.

Kritiikin kirjallinen arvo on kuitenkin nimenomaan siinä, ettei siinä tarvitse kirjoittaa sen käsittelemää kohdetta uusiksi vaan siinä kirjoitetaan uusi, kommentoiva teksti edellisen päälle.

Tekstit kommentoivat toisiaan niin kuin kirjallisessa kulttuurissa kuuluu. Teos ei ole palava pensas, ilmestys, josta poikkipuolisen sanan sanomiseksi on tehtävä vuosien työ. Olennaista on vain, että tekstit ovat hyviä. Suuri osa kritiikeistä ei ole, mutta eipä ole kirjoistakaan.

Sitä paitsi jotkut lyttäykset ovat parempia kuin kirjat, jotka lytätään. Sitä voi tuskin kutsua epäonnistumiseksi.

Kriitikot patsastelevat

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin tämän tekstin joulukuussa ja luultavasti unohdin julkaista sen silloin. Nyt se on auttamattoman vanhentunut, mutta julkaisen sen silti hiukan muuteltuna huvin vuoksi.

*

Yle Teeman elokuvafestivaalien aikaan kahdeksan kriitikkoa kutsuttiin kameroiden eteen kertomaan työstään esteettisessä pastississa Andrei Tarkovskin Stalkerille (1979). He myös kukin tahoillaan kirjoittivat kritiikit festivaaleilla esitetyistä elokuvista.

Merkittävin näistä teksteistä oli Kalle Kinnusen essee elokuvakentän muutoksesta ja kritiikin roolista muutoksen rinnalla. Essee osui aika lailla oikeaan kohtaan, koska Kinnunen palkittiin jokin aika sitten elokuvataiteen valtionpalkinnolla. [1]

Palkinto itsessään osoittaa, että elokuvakriitikon asema on muuttunut. Jos kriitikoiden joukosta on näin helppoa poimia yksi palkittava, on ala käynyt ahtaaksi.

Kieltämättä Kinnunen on ensimmäinen elossa oleva henkilö, joka mieleeni tulee sanaparista “suomalainen elokuvakriitikko” (koska en enää pidä itseäni elokuvakriitikkona).

Kyse ei ole siitä, ettenkö oikeasti tietäisi nimeltä suomalaisia elokuvakriitikoita, vaan siitä, että elokuvajournalismi on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää – ei herätä ajatuksia eikä keskustelua.

Käytännössä tätä kritiikin asemasta keskustelua on käyty lehdissä ja nettisivuilla iät ja ajat. Ilmiö kuuluu siihen kategoriaan, jota on tavattu kutsua “joka-syksyiseksi” ajoittuen elokuvafestivaalikauden alkuun.

Aloitin vakavan kirjoittelun elokuvasta joskus 2008, kun vielä opiskelin journalistiksi. Silloin keskusteltiin siitä, mitä kritiikin pitäisi olla ja onko sillä merkitystä. Samat keskustelut oli käyty iltapäivälehtien ja Filmihullun sivuilla moneen otteeseen painotuksen aina hieman muuttuessa.

Kun iltapäivälehtien kiinnostus loppui, eli viimeistään joskus Seppo Heikinheimon itsemurhan aikaan, suurelle yleisölle oli selvää, ettei kritiikillä tehdä mitään. Kriitikot ja toimittajat jatkoivat kuitenkin keskustelua.

Lopputuloksen taisivat kylläkin tietää jo kaikki. Vuosi vuodelta vaihtui käsitys siitä, milloin hommat menivät pieleen. Ensin kritiikkien tulevaisuudesta oltiin huolissaan. Sitten alan nykytilasta kiisteltiin. Nyt kirjoitukset aiheesta ovat kuin merkintöjä atomipommin (tai koronan) jälkeen: mitä voimme enää tehdä?

*

Kinnusen essee on puolustuspuhe sekä kritiikille että vaihtoehtoiselle elokuvalle. Se ei ole ihme. Kritiikki on väistämättä sidoksissa valtavirran trendit välttävään elokuvataiteeseen. Valtavirran elokuvista ei yksinkertaisesti löydy loputtomiin kulttuurisesti kiinnostavia näkökulmia.

Siksi jostain Jokerin (2019) kaltaisesta uudesta supersankarielokuvasta kirjoitetaan tuhat think-pieceä: pienikin särmäksi tulkittava on alusta kulttuurikeskustelulle, kun muusta ei ole mitään sanottavaa.

Se mikä kriitikkoja mielestäni huolestuttaa on jako, jonka huomaa kirjallisuudessa laajemmin: kirjoitamme väistämättä enää niille, joita kiinnostavat ennen valtavirtaan kuuluneet asiat, jotka alkavat olla nyt undergroundia. Tätä on kaunokirjallisuus kaikkinensa, arthouse-elokuvat, rock-musiikki…

Niin teen myös itse. En kirjoita tässä blogissa juuri mistään, mikä kiinnostaisi keskimääräistä elokuvien katsojaa tai viihderomaanin lukijaa, tai ainakaan sellaisesta näkökulmasta, joka olisi helposti lähestyttävissä.

Suurien yleisöjen ja oman yleisöni välillä on valtava ja alati kasvava juopa. En usko olevani ainoa kulttuurin pyörteissä sinkoileva, joka tietää sen omista hengentuotteistaan. Jokainen taiteen parissa oikeasti työskentelevä tiedostaa tämän juovan olemassaolon, vaikka olisi sillä myyvällä puolella – eli Jari Tervo, Sofi Oksanen, Ilkka Remes…

Kinnunen toteaa, että kriitikon on kirjoitettava hyvin. Olen samaa mieltä, mutta epäilen ajatuksen olevan tunnettuuden kannalta hyödytön maailmassa, jossa yhä harvempi haluaa edes lukea, ainakaan mitään otsikkoa pidempää tekstiä.

Kaikkea edellä kuvailtua voi perustellusti kutsua kriitikon egoismiksi, kun “tyhmä kansa ei usko, mikä on hyvää”, hieman edellä mainitun esseen tapaan. Näkemys on otettava huomioon vakavasti.

Kyse on kuitenkin myös kulttuurisesta kahtiajakautuneisuudesta, josta sietää olla huolissaan riippumatta yhteiskuntaluokasta. Valtavirta halveksuu entistä avoimemmin aina vihaamaansa alakulttuuria ja sysää mielellään alakulttuuriin kaiken, joka ei tanssi tähtien kanssa ja menesty jossain kisassa. Kuvioon kuuluu haluttomuus tunnustaa, että alakulttuuri on edes olemassa.

Kinnunen on oikeassa kirjoittaessaan identiteettipolitiikan nousseen teoksia tärkeämmäksi seikaksi. Kirjoitin joskus menneisyydessä videopeleihin liittyen, että “gamer” -kulttuurin osaksi tunnustautuminen on sama asia kuin tunnustautuisi vessapaperin käyttäjäksi. Mielestäni sama pätee vaikkapa megaelokuvien “faneihin”. Lukuisat elokuvat ovat kulutustuotteita kuin mikrohampurilaiset, eikä niiden intohimoinen katsominen kerro yhtään mitään useimpien mausta paitsi mukavuudenhalun.

*

Syitä löytyy syvältä. Kinnunen kirjoittaa:

Tällaisia ilmiöitä rakentuu ainoastaan, jos syntyy tiivis faniyhteisö, joka katsoo leffan useita kertoja ja nauttii aina samasta. Arvostan paneutumista, mutta valtavirran laskelmoitu tuoteperheviihde aikuisten rituaalina ei ole juttuni.

Kysyin ystävältäni, että pitikö hän uudesta Leijonakuningas-elokuvasta (2019). Kyllä piti, oli vastaus. Vaikka se oli aivan samanlainen kuin vanha? kysyin.

Siis juuri siksi, koska se oli aivan samanlainen kuin vanha, oli vastaus.

Ihmisaivojen jakautumisesta seikkailijoihin ja kodinhoitajiin on kirjoitettu paljon. Jako konservatiiveihin ja liberaaleihin on yritetty pitkään selittää sillä, että aivoissamme tai geeneissämme olisi jotain, joka tekisi yksistä ensisijaisesti turvaa hakevia ja toisista uutta etsiviä.

Niin tai näin, kaltaiselleni taiteessa elävälle ja hengittävälle, kulttuuria syövälle, juovalle ja kusevalle, vaatimus samanlaisuudesta on vieraampi maa kuin yksikään poliittinen väite, jonka kanssa olen eri mieltä. Huomaan viihdeteollisuuden myyvän tämän vaatimuksen usein poliitikkojakin tuimemmin.

En tiedä tarkoista jaoista (enkä jaksa nyt etsiä, vaikka asiaa on varmasti tutkittu), mutta mututuntumani on, että erilaisuutta etsiviä on vähemmän kuin samanlaisuuteen tyytyviä, koska yhteiskunnat ovat lakanneet suosimasta ensimmäisiä – tai sitten heidän suosimisensa on vain paljon vaikeampaa markkinatalouden näkökulmasta, mokomat ronkelit. Ei ole uutta valloitettavaa, joten nyt kaikki telkkarin eteen: teille pitää kertoa, mitä seuraavaksi ostetaan.

Turvaan tyytyvät ovat yhteiskuntaelämässä voittajia, koska he toteuttavat rooliaan uskollisesti. Heitä varten kannattaa tehdä elokuvia, jotka tuottavat paljon rahaa.

[1] Kirjoitin Kinnusen viimeisimmästä teoksesta Elokuvasäätiön tuella Laajakuvaan.

Maustetytöistä

Posted on by kangasvalo

Hypen voima näyttäytyy absurdina vain, kun sitä tarkastelee ulkopuolelta. Sen kurimuksessa hysterian aallot tuntuvat jostain syystä loogisilta ja intuitiivisen helpoilta.

Kaupalliseen propagandaan suhtaudutaan lähtökohtaisesti olkia kohauttaen, vaikka samalla voidaan kammoksua uskonnollisen fundamentalismin aaltoja ulkomaanuutisissa.

Näillä kahdella ei ole mitään todellista ideologista eroa. Kummassakin tapauksessa ylhäältä annettuun tempaudutaan mukaan, koska niin kuuluu tehdä ja ennen kuin yksilö huomaa – jos huomaa – suhtautuvansa jonkun toisen sanelemaan niin kuin se olisi henkilökohtaista.

Kevyemmässä rekisterissä toimii musiikin ilmiöittäminen. Siitä ovat vastuussa populaaripressin jäsenet, jotka haluavat tehdä ilmiöistä suuria. Pop-kirjoittajat janoavat yhteiskunnallisten kirjoittajien saamaa huomiota, joten pop-taiteesta luodaan yhteiskunnallinen mielikuva, vaikka kyse ei olisi kuin julkisuudesta.

Sivusin aihetta pari vuotta sitten kirjoittaessani Litku Klemetistä näin:

– – On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.

Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö.

Nyt Klemetti on vakiintunut rock-muusikko ja osa suomalaisen taiteen pientä tähtitaivasta. Pankin räjäyttäjä oli toinen soolonimellä tehty albumi ja sen hittisingle.

Maustetyttöjen tapauksessa siihen riitti joukko keikkoja ja yksi single. Jäsenten aiemmasta Kaneli-yhtyeestä ei ollut kuullut kukaan muu kuin pääkaupunkiseudun musiikkiskeneä aktiivisesti seuraava.

Minulta koko ilmiö on mennyt ohitse, koska en lue sanomalehtiä, joten näin sen ikään kuin sivusta, muun muassa kavereiden innostuksesta bändiä kohtaan ja koska katsoin Unelmia ja studiohommia -sarjan, jossa Karjalaisen siskokset vilahtivat.

Sitten Ilta-Sanomien ja Hesarin artikkelit ja ylilyövät mielipidekirjoitukset alkoivat ottaa väkisin silmiin. Ja ilmeisesti niitä on tullut ja tullut ja tullut.

Innostus on puhjennut niin nopeasti, että nyt kun esikoislevy on vasta ilmestynyt ja noussut listaykköseksi, kritiikeissä ollaan jo kyllästyneitä ja annetaan ystävällisiä vinkkejä, että eikös tyttöjen kannattaisi nyt jo tehdä jotain muuta.

Maustisten levystä Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019) on kirjoitettu muun muassa näin:

Maustetytöt vaikuttaa sen verran meemimäiseltä, että epäilyksiä duon tulevaisuuden suhteen on pakko esittää.

– Niko Peltonen, Soundi

Anna ja Kaisa Karjalaisen ankeuspopduo on ennen kaikkea erikoinen mediapeformanssi. [sic] Näinä fake newsin ja muun merkitystensotkemisen aikana totuutta on toisinaan hirveän vaikea erottaa, ja samaa huomaa pohtivansa myös Maustetyttöjen läsnäoloa seuratessa.

– Mikael Mattila, Rumba

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa.

– Ari Väntänen, Levyhyllyt

Ja niin eespäin. Viesti on selvä: nää teidän biisit ei riitä, kaikki on kiinni imagosta.

Miten tämä todella liittyy musiikkiin paitsi niin, että pinnasta on tehty väkisin myös sisältöä?

No siten, että “liian suosittu” ja “liian hyvin tehty” ovat musiikkitoimittajalle nykyään yhtä kuin “meemi” ja siksi epäilyttäviä. Kätevästi toimittajat unohtavat, että heidän ammattikuntansa on tästä suosiosta vastuussa.

Meemiytyminen on vastaanottajasta kiinni. Jos et obsessoidu jostain, et suhtaudu siihen meeminä.

Jos jokin on memeettistä, se on toimittajien tarve hokea, kuinka levy on “kurjuusooppera”. Väkisin miettii, että missä ympäristössä joku elää tai edes millaista musiikkia kuuntelee, jos pillereistä ja viinan juomisesta laulaminen on äkkiä synkintä, mitä suomalaisesta yhteiskunnasta mieleen tulee ja että siitä halutaan päästä näin aktiivisesti eroon.

Kuuntelin levyn itse nyt ja moneen kertaan. Superanalyysini sanoo, että se on hyvä pop-levy, jota jaksaa kuunnella uudestaan, koska se sisältää vain kymmenen tarttuvaa kappaletta. Ne muodostavat epätavallisen ehjän debyytin. Albumi tuo mieleeni esimerkiksi Risto-yhtyeen esikoislevyn Risto (2004).

Jos Kaikki tiet vievät Peltolaan oltaisiin julkaistu Fonalilta tai Ektrolta ilman sen kummempia pressin fanfaareja 15 vuotta sitten, se olisi kulttiklassikko, eikä kenenkään mieleen tulisi vähätellä sen tehneiden muusikoiden taitoja, koska nämä pitävät kiinni profiilistaan.

Ei ole kysytty, että ehkä roolit on luotu oman itsen suojelemiseksi. Aikana, joka on obsessoitunut oman itsensä likoon laittamisesta, tätä ei oikein edes tunnisteta.

Samalla mietin, että onko tämä kaikki pinnallinen hössötys seksismiä? En väitä, etteikö yhtyeen ulkoasu olisi heidän osaltaan harkittu, mutta kummallista on, että naisten aitoudesta puhutaan näin suurella innolla.

Miksi Eevil Stöö ei “turhauta” ja pystytään käsittämään sekä oikeana musiikkina että irvailuna? Miksi Minä ja Ville Ahosen melankoliaa ei kutsuttu meemiksi? Miksi Joose Keskitalon humoristinen synkkyys ei ole itseparodista?

Miksi juuri nyt elämän varjopuolista laulaminen ristiriitautetaan, erityisesti kun harva pop-muusikko edes suostuu laulamaan muista kuin keskiluokan ongelmista? Vai siitäkö se on kiinni, että keskiluokka ei halua ottaa hymy suupielessä esiteltyä ahdinkoa tosissaan?

Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ulkomusiikillisista seikoista – ei sitä, että suuren rahan pop-stara keikuttaa ahteriaan niin musiikkivideoissa kuin lavoilla.

Se on osa hyväksyttyä imagoa eikä kenelläkään vakavasti otettavalla toimittajalla kävisi edes mielessä tuoda asiaa esille arvostellessaan tähden uutta levyä. Sen sijaan artisti pitämässä kuluttajaa tarpeeksi etäällä ja toimittajan pöyristyminen oman ammattikuntansa harjoittamasta obsessiosta tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä esteitä.