Avainsana: kritiikki

/s

Posted on by kangasvalo

Sosiaalisessa mediassa laitetaan tekstin perään /s, kun halutaan kertoa muille käyttäjille, että kyse on sarkasmista. On paikkana YouTube, Reddit, Facebook, mikä tahansa, sarkasmi kirjoitetaan auki.

En ole vielä tähän päivään mennessä lukenut ainuttakaan /s-merkinnän sisältävää kommenttia, joka ei olisi ollut ymmärrettävissä sarkasmiksi pelkän kontekstin, siis lukutaidon, perusteella. /s on ollut turha. Ja turhauttava. Lukutaitoiselle sarkasmin kirjoittaminen auki latistaa sen tehoa. Kokeile kertoa vitsi ja lisää sen perään, että kerroit juuri vitsin, niin ymmärrät.

Merkintä on olemassa vain yhdestä syystä. Lukemaan kykenevät suojaavat sillä itseään lukutaidottomilta. /s on sosiaalista pelkoa. Sen tehtävänä on näyttää, ettei sanottua tule ottaa tosissaan, jotta ei joutuisi muiden silmätikuksi tai canceloiduksi. Samalla se osoittaa syvää epäluottamusta lukevaa yleisöä kohtaan. Se on kilpi, jolla torjutaan muiden ihmisten herättämää ahdistusta.

Internetissä ei ole olemassa tekstisävyjä. Demokratisaatio on tarkoittanut tyhmentymistä, koska älykkäiden on alennettava omia kielellisiä standardejaan typeryksiä varten. Trickle down -teoria ei toimi näiltäkään osin. Rikas kieli ei tartu pölvästeihin, vaan pölvästit raahaavat muut tasolleen. Koska sosiaalinen media kuuluu kaikille, se kuuluu ennen kaikkea lukutaidottomille ja pahantahtoisille, jotka esittävät lukutaidotonta. Lukutaitoiset vaviskaa.

* *

Tämä pelko ei tietysti rajoitu vain arkiseen kommunikaatioon. Myös kirjallisuudessa ja tutkimuksissa tosikkomaisuus hallitsee.

Viimevuotinen luku-urakka Runeberg-palkinnon ehdokaslistan parissa oli yksi raskaimmista työmaista, jonka olen koskaan joutunut tekemään. Olen vasta viime aikoina toipunut siitä. Eli halunnut lukea jotain vapaaehtoisesti. Syitä on monia, mutta yksi tärkeimmistä on se, että merkittävä osa suomalaisesta kirjallisuudesta on yksitotista.

Elämme mukamas ironian kyllästämää aikaa, mutta suomalaisen kirjallisuuden ongelmana on pikemminkin huumorin- ja siten nyanssintajuttomuus. Aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvilläkin kirjailijoilla kerronta on niin suoraviivaista, ettei se mahdollista irvailua. Sarkasmipankista saavat tehdä nostoja vain Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki, jotka väärinkäyttävät mahdollisuuksiaan miten sattuu.

Joinain poikkeuksina mainittakoon Jari Tervo, Jaakko Yli-Juonikas, Mikko Malila, Antti Salminen ja V.S. Luoma-aho, joiden teoksissa kirjallinen ote takaa myös humoristista moni-ilmeisyyttä. Litania ei ole tarkoitettu korostamaan kenenkään heistä hyvyyttä tai huonoutta kirjailijoina eikä kenenkään litanian ulkopuolelle jääneen vastaavia ominaisuuksia. Kaikkia lukemalla tulee kuitenkin tunne, että ei tässä nyt aivan tosissaan koko ajan olla, mikä on hyvä asia.

Epäilen, että kirjailijat pelkäävät väärinymmärretyksi tulemista. Modernin ihmisen painajainen on, että joutuu somemyrskyn kohteeksi, jolloin kaikki on jo liian myöhäistä. On turha sanoa, että kyse on ironiasta, kun tämäkin vastaus on tosikkojen mielestä syyllisyyden osoitus. Moni-ilmeisyys on vaikeaa, joten sanottua on pakko alleviivata kymmenesti, jotta lukutaidottomat eivät pääse hyppimään silmille.

Kirjallisuuden kielen yksinkertaistumisesta puhutaan paljon myynnin lisäämisen näkökulmasta. Vähemmän puhutaan siitä, että kieli pidetään simppelinä myös siksi, että kirjailija väistää sillä vastuun, joka syntyy maailman monimutkaisuuden tunnustamisesta. Ironia on saanut mennä samaa tietä kuin ristiriitaiset mielipiteet, muottiin sopimattomat ihmiskuvaukset ja kyynisyys. Ironia on tarkoitettu filosofeille, koska se voi tuoda asioista esiin puolia, joita ei haluta nähdä. Näin siitäkin huolimatta, että ironiaan usein kuuluva huumori yleensä vahvistaa status quoa, ei kannusta vallankumouksiin.

Mietin kehtaanko kirjoittaa tähän, että otantani perusteella viime vuonna teoksen julkaisseilla naispuolisilla kirjailijoilla tosikkous on vielä miehiäkin yleisempää. Kirjoitan nyt kuitenkin, koska näin asia on. Miksi? Ehkä siksi, että sosiaalisesti suuntautuneempina naisille on vielä miehiäkin tärkeämpää olla tulematta ymmärretyksi väärin. Ehkä siksi, että naispuolinen kirjailija tiedostaa asemansa “naisena” helpommin ja joutuu korostamaan sanottavansa painokkuutta, jotta tulisi otetuksi vakavasti. Ehkä siksi, että humoristinen nainen on edelleen jonkinlainen haaste joko yhteiskunnalle tai naisille itselleen.

Tai jokin muu syy. En tiedä. Kyse on silti pienistä eroista. Ongelma on joka tapauksessa kattava ja kaikkia sukupuolia koskeva.

* *

Sain joitain kuukausia sitten, kuten kaikki muutkin Suomen arvostelijain liittoon kuuluvat, viidennen kritiikin vuosikirjan. Sen nimi on Kriittisen ajattelun aika. Kirjan loppupuolella on ohjelista podcastin tekemiseen. Kirjoituksen nimi on Kriitikko äänessä: seitsemän vinkkiä kritiikkipodcastien tekijöille, tekijänä Petteri Enroth.

Ohjeet olivat luvalla sanoen yksitotiset. Nauroin ääneen sille, kuinka Mediaalinen maailma tekee Enrothin vinkkien perusteella kaiken väärin. Fokusta pitäisi ajatella tarkkaan. Emme ajattele. Pitäisi olla asiallinen. Emme ole. Pitäisi pitää kielenkantansa kurissa. Emme pidä. Pitäisi pitää journalistisista perusperiaatteista kiinni. Ei kiinnosta. Jakson pituus saisi olla maksimissaan 45 minuuttia. Meillä mennään yli kolmen tunnin.

Sinänsä turha ylianalysoida. Tietysti ohjeita pitäisi noudattaa, jos haluaisi tulla kuunnelluksi, sillä niiden tarkoitus on kaupallistaa eli leikellä helposti nieltäviksi paloiksi jotain, mikä ei muutenkaan myy hyvin (eli kritiikkiä).

Mutta suoraan sanoen Enrothin ohjeet ovat silti hellanlettas-tason soperrusta, jossa kerrotaan kritiikin yksinkertaisimpia periaatteita lukijakunnalle, joka tuntee ne jo. En tiedä, mitä mieltä hän olisi siitä, että jokainen viimeisistä MM:n jaksoista päättyy mininäytelmään, jossa robotit odottavat AI-messiasta. Pöyristyttävää!

Puhuin asiasta ystävälle, joka laillani vierastaa tiukan formalistisia podcasteja. Hän sanoi, että Enrothin ohjeet ovat kovin amerikkalaiset. Ehkäpä näin. Itse olen podcastien saralla tottunut kuuntelemaan pitkiä jaksoja ja myös haluan niiltä pituutta ja formaatin rajojen venymistä. Ilman pituutta ei ole syventymistä, ei synny suhdetta aiheeseen eikä tekijöihin. Pidän siitä, että podcast mahdollistaa irrottelun, joka ei tekstimaailmassa olisi mahdollista. Paitsi näin blogissa.

Tämä ei tarkoita, ettenkö esimerkiksi editoisi Mediaalista maailmaa. Napsin joka jaksosta pois 25-50 minuuttia. Nyt vain on niin, että podcastimme esikuvina eivät ole kevyen asiapitoiset ja journalistiset jutustelut vaan komedia-podcastit. Siis muodon puolesta. En kuvittele, että olemme hyviä humoristeja.

Pidän tärkeänä niin oman mielenterveyteni kuin podcastin tavoitteiden vuoksi, että ote voi liukua asiallisuudesta asiattomuuteen hetkessä. Se vaatii kuuntelijalta jälleen lukutaitoa. Silläkin uhalla, että suomalainen on tottunut siihen, että asiallisia aiheita tulisi käsitellä joko asiallisesti tai selvästi huumorikulmaa korostaen. Kun puhe virtaa niin kuin puhe virtaa eli asiallisuuteen sekoittuu ruokottomuuksia, se hämmentää, vaikka juuri tyylirekisterien sekoitus on luonnollisempaa kuin yhdessä lajissa pitäytyminen. Olen tässä asiassa periksiantamaton: jos kuulija ei tajua, milloin trollataan ja milloin ollaan tosissaan, on parempi olla kuuntelematta ollenkaan.

Ennen kaikkea on vapauttavaa ja rehellistä sanoa pitkän historiallisen ja pieteetillä taustatoimitetun selostuksen vastapainoksi, että joku ihminen on kusipää tai jokin taideteos kiinnostava kuin säkillinen kiviä. Sillä näin ihmiset puhuvat oikeasti, vaikka kritiikin saralla muuta haluttaisiin teeskennellä.

Ohjeista tulee esiin, ettei Enroth itse välttämättä kuuntele podcasteja. Sekä pelko siitä, että kuulija ei ymmärrä jotain, joka ei taivu selkeään formaattiin. Kaikki mainitut ohjeet ovat samaa tosikkomaisuuden ja väärin ymmärretyksi tulemisen pelon jatketta kuin kirjailijoiden ja sosiaalisen median käyttäjän pelot. Ei ole mahdollista leikkiä formaatilla, koska se ei nyt vain kerta kaikkiaan käy. Lukutaidotontakin on palveltava. Hyvyydelle on standardit. Muistakaa turvavälit.

Tylsyyden nollapiste

Posted on by kangasvalo

Entinen luistelija, joka ei ole runoilija ja jonka runokirja julkaistaan hänen kuuluisuutensa ja statuksensa vuoksi, saa tukkapöllyä maan tärkeimmän sanomalehden ja siten maan tärkeimmän kulttuurilehden kirjallisuuskriitikolta.

Kriitikko kirjoittaa juuri ne asiat, jotka arvasin hänen kirjoittavan. Arvasin tekstin koko sisällön lukematta teosta. Kun iso kustantamo julkaisee julkkiksen ennakkokohun siivittämää ja julkisuuteen vuotaneiden tietojen perusteella huonoa kirjallisuutta, se on aina epäonnistunutta samalla tavalla. Kyseessä ei ikinä ole kiinnostava katastrofi, eikä tekstiä voi pelastaa kukaan kustannustoimittaja. Hän voi vain korjata ilmiselvimmät kirjoitusvirheet tai ehdottaa joidenkin tekstien karsintaa.

Kriitikolla ei tässä tilanteessa ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa miten kirjoitti eli sanoa, että kustantamo julkaisi teoksen muista kuin kirjallisista ansioista johtuen. Koska se on totta, ja vain ajan yleinen mielipuolisuus pakottaa järkevät ihmiset kirjoittamaan tällaisia truismeja paperille. Tuntuiko Arttu Seppäsestä jollain tasolla, että hän tuotti automaattikirjoitusta arvostellessaan Kiira Korven esikoisteoksen? Korvesta ei varmasti tuntunut siltä omia runojaan kirjoittaessaan, mikä näkyy hänen tekstinsä aitoudesta tuskallisesti. Kuten olen aiemmin erään toisen huonon runokirjan yhteydessä kirjoittanut, kirjallisuus on aitouden piilottamisen taidetta. Eli taitavaa valehtelua. Vain amatööri ei ymmärrä asian tolaa.

Samalla automaatiolla toimii keskustelua teeskentelevän näytelmän jatko. Julkisuuden tyypilliset puhuvat päät, medianarsistit, sellaiset, jotka eivät kirjallisuutta muutenkaan lue tai siitä puhu, ryntäävät puolustamaan Korpea.

Julkisuus on kovaa valuuttaa, sanan monessa mielessä “arvoa”, joka oikeuttaa minkä tahansa asian olemassaolon. Medianarsistit näkevät Korvessa itsensä, samastuvat. Kun Mikael Jungner puolustaa urheilijajulkkista kulttuurieliittiä vastaan, puolustaa hän samalla sitä eliittiä, johon itse kuuluu ja omaa valta-asemaansa. Sitä eliittiä, joka saa oman julkisuutensa suojamuurin takaa julkaista kirjoja milloin haluaa ja ilman kirjailijan identiteettiäkin kutsua itseään kirjailijaksi.

“Kuka muka lukee Hesarin kulttuurisivuja?” kuuluu Jungnerin kaltaisten sivaltavaksi tarkoitettu muka-pohdinto, ja vastaus on: He, joita runous kulttuurina ja kirjallisuus sosiaalisena ilmiönä vielä kiinnostavat. He haluavat tietää saavatko rahoilleen ja ajalleen vastinetta. Kysymyksen takaa voi lukea sen todellisen tarkoituksen: “Miksi ette ole kiinnostuneita minusta?”

Lumipallo jatkaa vyörymistään. Ilmiötä kommentoidaan ja selitetään kulttuurialan työntekijöiden toimesta. Jälleen kerran kritiikin tehtävää selitetään auki, vaikka kukaan kritiikkiä kritisoiva ei ole kiinnostunut kritiikin tehtävästä kirjallisuuden ja kulttuurin kontekstissa vaan oman valta-asemansa puolustamisesta ja oikeuttamisesta. Harvassa ovat vallankäyttäjät, jotka pitävät kriitikoista. Samalla kriitikot ja toimittajat ja monet taiteilijat eivät voi vastustaa itsensä esille tuomista kirjoittamalla kaltaisilleen auki jälleen kerran samat kulttuurin arvoa puolustavat asiat, jotka kaikki kiinnostuneet jo tietävät. Kaikki puhuvat toistensa ohitse.

Kritiikin vallan kieltämällä voi turvata oman selustansa ja heikon itsetuntonsa. Jungner, Tuomas Enbuske tai kritiikin asemasta jo aiemmin paasannut pikakahvimemegirl tietää vaistomaisesti, että tietynlainen kritiikki syntyy aina samasta lähteestä.

Mikael Jungner aavistaa, että tyyppi, joka kritisoi julkkisluistelijan teosta kirjallisesti arvottomaksi, saattaa puhua suljettujen ovien takana, että entisen demarin egolle tekisi hyvää joutua noloon onnettomuuteen, johon liittyvät jotenkin tieltä suistunut lannoitekuljetus ja nilkkoihin tippuneet housut.

Meemien tehtailija taas tietää olevansa pohjimmiltaan merkityksetön turauttelija, joka tarjoaa epärealistisen helppoja ratkaisuja ja kämäisiä iskulauseita (henkisesti) teini-ikäisille oikean kritiikin sijasta. Totuus sattuu, ja tietyt avainsanat saavat medianarsistit kuolaamaan Pavlovin koirina.

Ihmettelen lähinnä sitä, miksi Seppänen piti arviossaan teoksen julkaisua Otavalta vastuuttomana. Kustantamo ei vapaan sanan maassa ole vastuussa kenellekään muulle kuin omistajilleen. Runous ei myy, ja kustantamon tehtävä on tuottaa rahaa. On sen vuoksi päivänselvää, miksi Korven runoteos julkaistiin. Ehkä (vaikka tuskin) siitä syntyvällä tuotolla voidaan mahdollistaa jonkun rohkeamman valinnan julkaiseminen. Joka tapauksessa Otavalla hierotaan käsiä yhteen tästä tekaistusta kohusta, josta kaikilla pitää olla joku mustavalkoinen mielipide.

Oma mielipiteeni on, että aivan vitun sama. Korven kirja on näytteiden perusteella keskenkasvuista ja tyhmää moskaa. Sitä ei olisi pitänyt arvioida Hesarissa tai missään muuallakaan, sillä näin toimitukset vain noudattavat (median rakentamaa) narratiivia ja antavat teokselle arvon, jota sillä ei ilman kirjoittajan julkisuuskuvaa olisi. Puhdasta huomiotaloutta. Mutta ei opus nyt sentään mikään Mein Kampf ole ja unohtuu parissa viikossa.

Pohjimmiltaan haluan kai vielä kerran vinkaista, kuinka uskomattoman tylsää tämä kaikki on. Kaikki asetelmassa on mielikuvituksetonta ja kuollutta turruttavan tutuksi tulleella tavalla. Ei mitään uutta suomalaisessa kirjallisuudessa siis.

Hapanta hilloa

Posted on by kangasvalo

En ymmärrä, miten olin onnistunut ohittamaan Rax Rinnekankaan teoksen Nocturama – Sebaldia lukiessa (Lurra Editions, 2013), joka nimensä mukaisesti käsittelee W. G. Sebaldia (1944–2001). Kiitos jälleen paikalliskirjasto.

Mutta kun nyt luin teoksen, en tiedä sainko siitä irti mitään, mitä en olisi löytänyt jo Sebaldin kirjoista itsestään. Kenties ei ollut tarkoituskaan.

Ärsytti, ettei kieltä ole tarkistettu kunnolla. Lurra on yleensä näissä asioissa varsin huolellinen.

Rinnekankaalle Sebald on 1900-luvun merkittävimpiä. Hänen huomionsa kirjailijan teosten ominaisluonteesta ovat muistiinpanomaisia.

Mukana on myös osiot Imre Kertészistä (1929–2016), Thomas Bernhardista (1931–1989), Peter Handkesta (s. 1942)… Kaksi näistä Lurra Editionsin julkaisemia kirjailijoita, toki, onhan Rinnekankaan vaimo Arja Lurran johdossa. Eikä tässä mitään vikaa tai hämärää ole.

Osiot tuntuvat silti enemmän päälle liimatuilta kuin orgaanisilta, vaikka nämä tekijät kuinka olisivat Sebaldin kanssa osa samaa mielenmaisemaa (mielestäni eivät kaikki, ei ainakaan Handke).

Sitten Rinnekangas äityy puolustamaan omaa kirjaansa Peilipoika (Lurra Editions, 2012) Helsingin Sanomien kriitikkoa, Helena Ruuskaa vastaan. Ruuska ei pidä Peilipoikaa arvossa, hän kirjoittaa teoksen olevan tosikkomainen ja “kuin fantasia- ja tunnustusromaani olisivat joutuneet kilpasille ja lopulta hävinneet kumpikin”. Rinnekangas näkee arvion huonona lukutaitona, kriitikon laiskuutena.

Rinnekangas kutsuu Ruuskaa nihilistiksi, mikä on väite, johon ei todennäköisesti usko edes Rinnekangas itse. Vai mikä Ruuskan kritiikissä tekee sen enempää nihilismiä kuin omien pettymystensä purkaminen W. G. Sebaldia käsittelevässä esseeteoksessa, sen rinnastaminen, että minä ja Sebald olemme tässä samassa jamassa, hyökkäyksen kohteena, ja olenpa myös käynyt kahvilla Peter Handken kanssa?

Pitäisikö tällaisesta vaikuttua? Meistä taiteilijoista, meistä ihanista taiteilijoista…

Kirjailijalla ei käy kertaakaan mielessä, että ehkä hän on vain tehnyt huonon teoksen.

Perustelut ontuvat puolin ja toisin, sillä Rinnekangas on avainasiassa oikeassa. Ruuska ei ole hyvä kriitikko, ja hänen arvionsa Rinnekankaan teoksesta on yksiselitteisesti huono, lähinnä juonisynopsis, jossa moitteet jäävät ohuiksi. Niin huono, itse asiassa, ettei Rinnekankaan teoksen hyvyydellä tai huonoudella ole kritiikin lukijalle enää merkitystä; todellista kuvaa on mahdotonta saada.

Luin Helsingin Sanomien arkistosta useamman muunkin Ruuskan kritiikin. Hän on juuri sellainen kriitikko, jollaisia äidinkielenopettajista tulee, kun he opettavat vuodesta toiseen kamaa, joka on vasta-alkajalle hyödyllistä, mutta jonka rikkomisesta vasta syntyy kirjoittajia. Ihanne on tiivistäminen, esimerkit ovat ylimalkaisia, nasevat ja tunteita herättävät virkkeet ovat tärkeämpiä kuin asiapohja. Tympeä kirjoittaja, toden totta.

On silti huvittavaa, kun Rinnekangas antaa sydänverensä vuotaa ja kuvaa Ruuskan ja Sebaldia kritisoineen Ruth Franklinin tohtoriutta kalseaksi. Miksi niin moni taiteilija, kriitikko, taiteilija-kriitikko luulee, että tunnesanojen lisääminen paheksuntaan tekee perusteluista arvovaltaisempia?

Samalla Rinnekangas luo Sebaldista myyttiä kirjallisuuden Kaspar Hauserina, koska Sebald osasi monia kieliä ja oli vieras omalla maallaan. Tämän ei pitäisi kuitenkaan olla saksalaiselta kirjallisuudentutkijalta, joka Sebald oli, kovin retorisesti vaikeaa tai poikkeuksellista.

Päinvastoin, olen törmännyt mielipiteisiin, joiden mukaan juuri Sebaldin kirjallisuus on kalseaa tohtoriutta, haisee yliopiston työhuoneiden tunkkaisuudelta. Pidän hänen romaaneistaan, mutta en voi kiistää tätä. Satun pitämään niistä juuri tuon tunkkaisuuden takia. Ymmärrän, jos joku toinen ei.

Häiritsevintä koko sopassa on loputon fiksaatio tekijän ja kriitikon rooleista. Ruuska on Rinnekankaan tavoin kirjailija ja vuorostaan Rinnekangas, kirjoittaessaan Sebaldista, kriitikko. Monet ihmiset – ja turhan monet heistä taiteilijoita – ajattelevat kovin jähmeästi taiteilijuudesta ja kriitikkoudesta, kuin kyseessä olisivat jotkin oikeasti olemassa olevat, selvärajaiset piirteet ihmisessä.

Mutta taiteilija on kriitikko, joka ei jaksa enää analysoida, kriitikko on lukija, joka haluaa sanoa sanottavansa, lukija on taiteilija, joka on vapautunut luomisesta. Tai ehkä jotain muuta, ehkä jotain tuhansista eri yhdistelmistä. Joka tapauksessa kaikki ihmiset ovat näitä yhtä aikaa. Ei taiteilija tai kriitikko tai lukija ole oppiarvo.

Kritiikin kritiikin kritiikki

Posted on by kangasvalo

“Mikko Lambergin kirjoituksesta paistaa lukijan silmään häiritsevästi kaunaisuus kirjan kirjoittajaa kohtaan. Mikko Lambergin kritiikki on itsessään hyvän maun tuolla puolen, sillä taidehommeleissa eivät pelkät mielipiteet ja makukysymykset lopulta ratkaise; on oltava vahvasti lehmä tietääkseen, mistä maito tulee. Tässä tapauksessa se tarkoittaa asiantuntijuutta ja että tietää itse tarkkaan, mistä puhuu, eikä vain luule tietävänsä.

Ammattitaiteilijat tarvitsevat ammattikriitikoita siinä missä kriitikot ja suuri yleisökin taiteilijoita. Kyseessä on niin sanottu “tuoteselosteen popularisointi” suurelle yleisölle. Lamberg ei selvästikään tätä tee tai halua tätä jutussaan tiedostaa, vaan esittelee mielipiteitä, ei asiantuntijan huomioita.”

Näin kirjoitti 17.2.2022 Kulttuurivihkoihin Harald Olausen. Hänen lukijan mielipiteensä viittaa Kulttuuritoimituksessa julkaistuun kritiikkiin, jossa kirjoitan Pentti Straniuksen neuvostoliittolaista elokuvaa käsittelevästä teoksesta Unohdettu valkokangas (Warelia, 2022).

Vastinetta ei tietääkseni lähetetty Kulttuuritoimitukselle, jossa kritiikki oli julkaistu, tai jos näin on tehty, en ole siitä kuullut. Sen vuoksi en ollut tekstistä tietoinen vaan törmäsin siihen vahingossa paria kuukautta myöhemmin.

Vastaan kirjoitukseen, vaikka en yleensä jaksa kommentoida saamaani vastakritiikkiä. Tarkoitukseni ei ole puolustaa itseäni vaan, jälleen kerran, yrittää avata kritiikin tekemisen lähtökohtia, sillä siitä näyttää olevan liikkeellä kaikenlaista harhaluuloa sinnikkäästi ja vuosi toisensa perään.

Olausenin ohessa esittämä näkemys ei vastaa kriitikkojen itsensä keskuudessa olevaa konsensusta, mitä on viime aikoina yritetty teroittaa lukijakunnan päähän siinä tietenkään onnistumatta. Jokainen kriitikoista ymmärtää kertovansa nimenomaisesti mielipiteitä; mistä muusta kritiikissä edes voi olla kysymys?

Tuoteselosteen popularisointi on sitä, mitä useimmat korkeammalle tähtäävät kriitikot taas yrittävät välttää, koska kysymyksessä on tuolloin jotain, jonka kustantamoiden markkinointiosasto osaa jo.

Silti kustantamot lähettävät teoksiaan pyydettäessä vuosi toisensa perään arvioon. Miksi, jos kritiikin tulee olla tuoteselosteen popularisointia? Eikö riski ole liian suuri? Helpompaa, joskin kalliimpaa, olisi vain mainostaa.

Kyse on samanlaisesta sopimuksesta kuin lehdistöllä on demokratiassa valtaa pitävien ja yleisön kanssa: tieto on avointa, lehdistö toimii sen ensifiltterinä ennen yleisöä, joka saa muodostaa omat näkemyksensä punniten niin alkulähteen kuin lehdistön näkemyksiä. Kritiikki on taiteen neljäs valtiomahti. Kolme muuta ovat: rahastot & säätiöt, taiteilijat, julkaisijat & muut markkinavoimat.

Kriitikko voi kirjoittaa populaarin tuoteselosteen, mutta useimmiten pyrkimys on auttaa lukijaa sanoittamaan karkailevia ajatuksia, tuoda esiin näkökulmia jotka ovat voineet jäädä huomiotta ja kertoa, demokraattisen ihanteen nimessä, vaa’alla punnittu mielipide.

Oma mielipiteeni oli, että Straniuksen teosta vaivaa sekavuus, jota en laita kirjoittajan syyksi vaan teoksen editoijan, sillä toimittajalla on rönsyilystä viime kädessä vastuu. Toden totta tiedän, mistä maito tulee, nimittäin kauppoihin, eikä se virtaa sinne suoraan lehmän utareesta vaan käsiteltynä, pakattuna, markkinoituna ja säilöttynä. Jos maito on pilalla, se harvoin on yksin lehmän vika.

Jos rönsyilystä pitää, niin kuin Olausen sanoo tekevänsä, mikäs siinä! Näin koen usein itsekin, mutta monitahoisuudesta tulee tässä tapauksessa ongelma siksi, että se ei kerro itse elokuvista paljon mitään.

*

“Lambergin mauton teilaus kirjasta Unohdettu valkokangas – esseitä venäläisestä elokuvasta on juuri siksi sekä pahansisuinen että myös ala-arvoinen ja asiantuntematon turha räpellys, jota ilman suomalainen taidemaailma olisi hyvin pärjännyt.

Oli ikävä lukea kirjoitusta, varsinkin kun Stranius on sekä osaava että arvostettu neuvostoelokuvan asiantuntija, jolla on laajan kokemuksen lisäksi aitiopaikan näkemys neuvostoelokuvasta. Lamberg paljastaa korttinsa junnaamalla ja inttämällä yhden ja saman epämääräisen väitteen ympärillä sitä hieman varioiden:

“Onko jälleen yhden pitkän Tarkovski-esseen julkaiseminen tarpeellista siihen nähden mitä muuta elokuvahistorialla olisi tarjottavana vaikkapa komedian tai piirrettyjen saralla? Voiko neuvostoelokuvasta todella antaa kattavaa kuvaa ilman animaatiostudio Sojuzmultfilmiä? Dokumentaristitkin rajautuvat odotetusti Dziga Vertoviin (1896–1954) – josta on ainoana vanhoista mestareista teoksessa jostain syystä essee – ja Sokuroviin.”

Toisin kuin kriitikko väittää, on hyvä, ettei Straniuksen katse yllä epäilyttävään roskaan, jota kirjoittaja kutsuu epämääräisen sumuverhon takaa viihteeksi, genre-elokuvaksi tai animaatioksi. Jo tässä huomaa kriitikon yksisilmäisen heppoisuuden. Yleistys ei riitä näin vahvaan väitteeseen. Missä ovat käytännön esimerkit ja analyysi? Mihin hän viittaa tällä? Ei mihinkään.”

Olausenin solvauslitania vaikuttaa syntyvän pahoitetusta mielestä, joten en anna suoranaiselle haukkumiselle painoarvoa.

Puututaan sen sijaan argumentteihin. Siitä olen samaa mieltä, että suomalainen taidemaailma pärjäisi ilman kritiikkiäni vallan hyvin. Se pärjäisi myös ilman Straniuksen kirjaa, Olausenin vastinetta ja suurinta osaa julkaisusta kirjallisuudesta ja sen ympärillä kuhisevasta pöhinästä.

Jos neuvostoliittolaisen animaation niputtaa suoriltaan epäilyttäväksi roskaksi ja siten merkityksettömäksi elokuvataiteen kannalta, lukijaa ei voi auttaa, sillä hänen käsityksensä elokuvasta sekä taiteena että historiankirjoituksena on ahdas.

Käytännön esimerkkinä kritiikissä on mainittu elokuvastudio, joka teki neuvostoajan kenties merkittävimmät piirretyt: Sojuzmultfilm, joka tuotti muun muassa Juri Norsteinin Satujen sadun (1979), jota pidetään erityisesti animaattoreiden keskuudessa yhtenä maailman parhaista piirretyistä filmeistä.

Millainen “sumuverho” on animaatio tai genre-elokuva? Kyse on hyvin spesifeistä asioista: animaatiosta ja genre-elokuvasta. Mistä Olausen luulee tietävänsä, että kyse on roskasta, jos kritiikki ei hänen mielestään viittaa mihinkään? Ja entä sitten vaikka kyse olisi roskasta? Jääkö jokin sielu ylevöitymättä? Paljon kysymyksiä eikä yhtäkään vastausta.

Tekstissä ei haluttu nostaa esille tiettyjä teoksia. Kyse ei ole siitä, että joku tietty elokuva olisi pitänyt mainita, sillä juuri tämä olisi ollut nillittämistä. Lukija osaa luultavasti etsiä hakukoneella “Soviet animationin” halutessaan. Merkittävä animaatiostudio on mainittu, koska ajattelin sen riittävän lukijalle sen ymmärtämiseksi, että käsitän mistä puhun. Ilmeisesti näin ei ollut.

Kritiikissä mainitut suuntaukset neuvostoelokuvan sisällä ovat vähemmän elokuvateoreettista huomiota Suomessa saaneita kuin teoksessa mainitut kanonisoidut tekijät, joiden saama huomio ei ole kohtuutonta mutta leijonanosan vienyttä.

Teoksen nimi on UNOHDETTU VALKOKANGAS. Tarkovski, Paradžanov, Klimov, Šepitko, Vertov, Sokurov, Muratova ja muut eivät ole unohdettuja elokuvaohjaajia vaan erityisesti viime vuosikymmeninä länsimaiseen elokuvakaanoniin tiukasti sisällytettyjä auteureja, joista on kirjoitettu paljon jo ennestään ja joiden töitä näytetään säännöllisesti arthouse-teattereissa. Joitain heidän elokuvistaan voi katsoa striimattuna milloin tahansa vaikkapa The Criterion Channelilta. Heidän edustamassaan elokuvataiteessa ei ole nykyään mitään “unohdetun” häivääkään.

Perspektiivi neuvostoliittolaisuudesta olisi laajentunut ja koko neuvostoihmisyys tullut kyseenalaistettua, kun olisi jouduttu pohtimaan sitä mikä jää kaanonin ulkopuolelle tai vaikkapa eestiläisen animaation roolia.

Mainitsin komediat erikseen vuorostaan siksi, että nämä teokset ovat elokuvaperintöä, joka elää kansan suussa, niin kuin komedioilla yleensä on tapana. Entä eikö rikoselokuvilla tai (harvinaisilla) neuvostoliittolaisilla kauhuelokuvilla ole mitään merkitystä? Entä tavattoman suosittujen Sherlock Holmes -TV-elokuvien sarja, joiden näkemystä Holmesista on pidetty arvossa maailmallakin? Ja niin edelleen…

Suomalaisestakin elokuvasta olisi epäjohdonmukaista kirjoittaa “kansakunnan peilinä” ilman Uuno Turhapuroa, Solar Filmsiä tai Ansa & Tauno -elokuvia.

*

Tietyllä tavalla taiteeseen suuntautuneen porukan on ilmeisen vaikea sulattaa, että teoksen ei tarvitse olla hyvä ollakseen jotain ajastaan kertova. Vaikka arvostan “hyvyyttä” enemmän kuin mitään muuta aspektia taiteessa, on historiallisessa katsannossa minulle lukijana kiinnostavampaa monipuolisuus enemmän kuin kiveen hakattu, eliitin ylhäältä sanelema “hyvyys”, erityisesti jos puhutaan niin laaja-alaisesta ilmiöstä kuin jonkin kulttuuripiirin taiteesta. Jos kaanonista haluaa kirjoittaa, on kirjoittajan oltava retorisesti erityisen taitava. Sitä Stranius ei ole.

Tästä syystä ei ole hyvä niputtaa viihde-elokuvaa merkityksettömäksi elokuvahistorian kannalta. Siitä huolimatta, että oma makuni on sellainen, jota voisi perustellusti kutsua elitistiseksi, olisi outoa jos sivuuttaisin elokuvat, jotka kertovat venäläisyydestä tai neuvostoliittolaisuudesta toisenlaisesta näkökulmasta kuin Korkean Taiteen.

Tarkovski on hieno elokuvaohjaaja, mutta hänen tapansa kuvata kansan ja ihmisen psyykettä edustaa koulutetun ja sivistyneen ihmisen näkökulmaa. Jos tarkoitus on puhua neuvostoliittolaisuudesta elokuvan kautta ja puhua sivussa Neuvostoliitosta kulttuurina (mikä on viime kuukausien tapahtumien valossa varsin tervettä), ei pelkkä taide-elokuva anna kokonaista näkemystä.

*

“Ohjaajien äänet kohoavat esiin moninaisina, mutta varsinaista ristiinkeskustelun tuntua ei synny, vaikka tekijät voivat olla joistain asioista eri mieltä. Yhtenä piirteenä teoksessa nousee esiin niin kirjoittajan kuin joidenkin haastateltavien äänellä se, että tiukka sensuuri ”jalosti” elokuvaa, koska ohjaajien piti keksiä toisia tapoja ilmaista kiellettyjä näkemyksiä.

Vaikka se ei selvästi ole tarkoitus, tällainen suhtautuminen voi alkaa pian kuulostaa apologialta menneisyyden virheille. Onko taiteen ”jalostuminen” sananvapauden puuttumisen arvoista – ja kuka on keksinyt, että hämyisästi ilmaiseminen olisi taiteellisesti arvokkaampaa kuin suora puhe? Tällaisia kyseenalaistuksia ei teoksessa esitetä.”

Näin lukee kritiikissäni. Ottaen huomioon hyökkäyksen, joka käynnistyi noin kymmenen päivää kirjoituksen julkaisun (ja noin viikko Olausenin vastineen) jälkeen, tekisi mieli alleviivata viisinkertaisesti nimenomaan tämä kohta. Yksi suurimmista ongelmista teoksessa on sen outo, kaksijakoinen nostalgia kuvattua hirmuvallan aikaa kohtaan.

Nyt kun Eurooppa käy lävitse suurinta poliittista mullistustaan sitten toisen maailmansodan, kenellekään ei ole edes juolahtanut mieleen väittää, että venäläisessä fasismissa on se mukava piirre, että se edesauttaa taiteilijoita ilmaisemaan itseään toisin. Sekin aika saattaa, kammottavaa kyllä, vielä tulla. Jälkiviisaus kultaa elävien muistot.

*

“Pikainenkin tutustuminen sekä Michel de Montaignen että John Locken käsityksiin ja sanomisiin esseistä kumoavat kirjoittajan naurettavan kapean käsityksen ja paljastavat avaran ymmärryksen puutteen esseiden kohdalla. Esimerkiksi Locke muistutti, ettei muoto voi olla este sisällölle. Sitä kirjoittaja ei ole kuullut ehkä siksi, ettei ole koskaan edes lukenut sellaisesta. Eikä esseissä ole lähteitä, toisin kuin Lamberg kirjoittaa:

“Lähteistä puheen ollen erityisesti esseemäisempien tekstien kohdalla ihmetyttää kirjallisen lähdemateriaalin puute.”

Myös tämä on olevinaan järkevää kritiikkiä, vaikka on sekä typerää että turhaa loanheittoa hienoa kirjaa ja itse asiantuntevaa kirjailijaa kohtaan:

“Eikö aiheista todella olisi löytynyt venäjän- tai englanninkielisiä tekstejä, jotka olisivat voineet laajentaa esseitä ja samalla lukijan perspektiiviä?”

Kritiikissä todetaan, että tekstit eivät ole suurimmaksi osaksi esseitä vaan asettuvat selvästi eri kategorioihin kuin esseistiikkaan, jolloin kirjan sisällön kuvaus on harhaanjohtava. Tätä Olausen ei huomioi.

Toisekseen kirjan teksteissä on lähteet, eli Stranius ei suinkaan ole jättänyt niitä kokonaan pois. Ne ovat vain suppeat. Jos ne on siihen joka tapauksessa merkitty, miksi ei samalla nähdä enemmän vaivaa?

Väite siitä, että esseistiikassa ei voitaisi käyttää lähteitä on hölynpölyä. Niitä on myös tekstin kokonaisuus huomioiden luvallista vaatia.

Olen samaten perillä Michel de Montaignen ja Locken näkemyksistä. Se ei tarkoita, että ne ovat ikuisia tai että kenenkään täytyy olla niiden kanssa samaa mieltä mitä tulee esteettisiin tai moraalisiin preferensseihin. Eikä suurien miesten nimien tunnistaminen tarkoita sitä, että heidän metodinsa ovat kritiikin ulkopuolella.

Aion vastedeskin kritisoida kaikkea tekstiä, joka hehkuttaa kiinnostavuuttaan vain siksi, että se väittää olevansa esseistiikkaa. Muuten voitaisiin yhtä hyvin sanoa, että mikä tahansa muuttuu arvokkaaksi, jos sille pukee päähän tarpeeksi upean hatun.

*

Lambergin olisi yksilöitävä väitteensä ja todistettava niiden oikeutus sekä tarkkuus samalla, kun itse paljastaa lähteet, viittaukset, analyysin tason, jos hänellä olisi oikeasti jotain muuta sanottavaa kuin yrittää leikkiä kavereidensa silmissä kovaa jätkää ja mollata Straniusta.

Sitä hän ei kuitenkaan tee. Ja kun hän ei enää muuta marmatettavaa löydä – itse asiassa koko kirjoituksen tyyli on häiritsevän negatiivinen, ei siis rakentava, opastava ja suopea, kuten taidekritiikki yleensä on –, häntä tympäisee koko kirjoitus.

Esimerkkinä tästä hän kirjoittaa Muratovaa käsittelevän luvun jäävän tyngäksi eikä haastattelu ole kuin muutaman sivun mittainen. Jos haastattelu olisi ollut laaja, monen sivun mittainen, hän olisi mitä todennäköisimmin moittinut kirjailijaa liiasta rönsyilystä ja poukkoilusta itse asian kustannuksella.

Kritiikissä erotellaan selvästi ja seikkaperäisesti, mikä on Muratovaa käsittelevän luvun ongelma. Se otetaan esimerkiksi teoksen sekavuudesta. Lyhyytensä lisäksi luvussa, joka ei ole essee vaan haastattelureferaatti, puhutaan paljon asian vierestä ja juoruillaan toisaalla kirjassa laajalti käsitellystä miesnäyttelijästä.

Toinen huomio on isomman pohtimisen arvoinen ja ymmärrän, mitä Olausen ajaa takaa. Selvennykseksi: Rakentavuus, suopeus ja erityisesti opastavuus voivat taidekritiikissä muodostua ojasta allikkoon johtavaksi ylimielisyydeksi, josta saa teosten tekijöiltä yhtä lailla paskaa niskaansa, usein syystä. Ne voidaan kokea besserwisserismiksi, mitäänsanomattomuudeksi ja epäreiluudeksi. Fakta on, että yhtä kirjailijaa miellyttää yksi palaute, toista toisenlainen, eikä tekijöiden vastaanotto ole aina sama.

On huono lähtökohta ajatella, että Straniuksen kirjan pitäisi olla toisella tavalla kirjoitettu, jotta se olisi objektiivisesti parempi. Se vain on kirjoitettu tavalla, joka ei ole minun mieleeni, ja kritiikissä kerron syyt vastahakoisuuteeni. Voi vaikuttaa siltä, että lähestymistavat ovat identtiset, mutta ne eivät ole oikeastaan edes samansuuntaisia.

Olausen kutsuu tekstissään kritiikkiä teilaukseksi ja marmatukseksi. Tämä kummastuttaa eniten, sillä kirja-arvio on ilmaisultaan kiihkoton ja paikoin kehuva, mikä näkyy jo sen ingressissä, jossa kutsutaan Straniuksen tekemiä haastatteluita arvokkaiksi.

Jotta väärinkäsityksiä ei Olausenin vastineen perusteella synny, on hyvä selventää: Kritiikissä ei haukuta kirjoittajaa tai tehdä oletuksia hänestä. En mene ammattikritiikissä henkilökohtaisuuksiin, koska olen kiinnostunut tekstistä massana, en tekijöistä.

Sen sijaan Olausen ei, monien muiden vastakritiikkiä antavien lukijoiden tai kirjailijoiden tapaan, vältä pilkkaamasta henkilöä, jota ei tunne. Tässä valossa vihjaukset “kavereiden silmissä kovasta jätkästä” tuovat virneen huulille.

Seuraa pieni henkilökohtainen yksityiskohta. Paria poikkeusta lukuun ottamatta en ole ystävystynyt enkä edes yritä ystävystyä taiteilijoiden tai kriitikoiden kanssa. Pidän tietoisesti välit etäisinä. En vietä paljoa aikaa taiteesta kiinnostuneissa porukoissa. Läheisimmät ystävyyssuhteeni ovat ihmisiin, jotka eivät lue kritiikkiä tai ole kiinnostuneita kirjallisuudesta sinänsä, vaikka voivat olla “lukeneita” yksilöitä. En ole taidekuplista ollenkaan kiinnostunut paitsi ulkopuolisena ihmettelijänä… ja kriitikkona. Samaten pidän kritikoitavien teosten tekijöihin tuttavallisten välien luomista haittana.

Siksi on hankalaa nähdä, millä tapaa teksti olisi kaunainen. Ellei kyse ole projisoinnista, sillä sanoin tapahtuva “kostaminen” merkitsee lapsellisen paljon joillekin kulttuurikentän toimijoille.

En tiennyt Straniuksesta paljon mitään (saati Olausenista) vaan valitsin Unohdetun valkokankaan kritiikin kohteeksi aiheen enkä tekijän takia. Toivon jokaiselta arvioimaltani teokselta sen olevan hyvä. Tittelit eivät liikuta minua ollenkaan. Luottoni kirjan tekijään on silti suurehko. Uskon Straniuksen olevan sen verran parkkiintunut ja maailmaa nähnyt tekijä, että osaa ottaa vastaan satunnaista epämieluisaa kritiikkiä, hylätä epäolennaiseksi kokemansa sellaisen ja hyväksyä sen missä kokee olevan aihetta.

Pitäisi olla aivan erillinen nimityksensä tilanteille, joissa lukija suuttuu kritiikistä väärien oletusten pohjalta ja olkiukkoilee tunteitaan kolumnimittaan asti, jolloin kriitikko huomaa selittävänsä jokaisen kohdan tekstistä uudelleen lukijalle, joka ei luultavasti edes halua ymmärtää.

Tai no, onhan sellainen jo, sitä kutsutaan kulttuurikeskusteluksi. Hah hah.

Halusta reagoida

Posted on by kangasvalo

Ja taas ja taas ja taas on keskusteltu taidekritiikistä, ja taas ja taas ja taas jakolinjat ovat seuraavat: kritiikin merkitystä lyttäävät (usein mediaihmiset) ja kritiikkiä puolustavat (usein mediaihmiset). Eräs Instagramissa suosittu meemitili kysyi, että miksi kritiikin pitää olla niin kriittistä, eikö olisi kuitenkin mukavampaa, että se olisi kehuja ja näiden kehujen aukaisua.

Koska elämme yhteiskunnassa jossa elämme, oli meemissä esitetyt näkemykset poimittu jokaisen lehden palstalle Hesaria myöten. Syntynyttä monologien virtaa on kutsuttu kiinnostavaksi keskusteluksi ja ties millä muilla valheellisilla nimikkeillä. Sittemmin kritiikkiaihe on mutatoitunut väittelyksi yliopistokoulutettujen ihmisten etuoikeuksista tehdä taidearvotusta. Tai jotain sen tapaista, jonka jokainen aikuinen ja taiteen parissa toimiva ihminen on jo sisäistänyt ja ymmärtänyt, mutta jonka noin 20-vuotiaat haluavat kerta kerran jälkeen käydä lävitse julkisesti, koska taidehistorian kirjojen avaaminen ja niiden lukeminen hiljaa on liian vaikeaa.

Väsynyt aihe siis. Olisin onnellisesti välttynyt tämän kohtaamiselta, jos tästä ei olisi tullut “talking pointia” kaikille edes etäisesti tuntemilleni kollegoille, jotka ovat sen jälkeen halunneet vatvoa tätä asiaa vatvomasta päästyäänkin jokaisessa yksityiskeskustelussa, WhatsApp-ryhmässä ja sosiaalisen median virrassa.

Kaikki porinan ja kohinan esiin nostamat kysymykset ovat olleet keskustelun aloitustakin väsyneempiä, vastaukset jo haudan partaalle uupuneita.

Oikeita kysymyksiä olisivat:

  1. Miksi kenenkään pitää välittää poliittista propagandaa suoltavan meemitilin näkemyksistä?
  2. Meemitili suoltaa propagandaa ja vaatii sitten kritiikiltä samanlaista yksituumaisuutta propagandan muodossa. Missä lukijoiden ironiantaju?

Toisin sanoen metatasot jäävät jälleen tarkastelematta, koska reaktiivisuuden logiikka ei salli sitä. Media-alalla rakastetaan “keskustelua” (eli omaa ääntä), ja metakysymyksissä on se ongelma, että ne pyrkivät oikein käsitettyinä tuhoamaan koko keskustelun ja sen tarpeen, mikä kuulostaa pahalta mutta on hälyllä täytetyssä maailmassa siunaus.

“Keskustelu” eli monologien kuoro ei sinänsä ole ongelma. Ongelma on, kun keskustelu lisää sisällötöntä ja toisteista meteliä, erityisesti kun sen on aloittanut joku, joka ei jo aloitussanojensa perusteella ymmärrä käsittelemäänsä kohdetta.

Silti aiheeseen tartutaan julkisesti hanakasti, koska se triggeröi mediaihmisiä ja mediaihmisten mielestä mediassa on puhuttava siitä, mikä on mediaihmisille tärkeää. Tämä on nollatason ilmiö, relevanttiutensa katoamista pakonomaisesti pelkäävien journalistien, helsinkiläisten, helsinkiläisten journalistien sun muiden selkärankareaktio.

Pitää saada vähintäänkin twiitti ulos, mieluiten ketju… Tai kolumni jossain, se olisi jo makupala… Ja essee, aah, se on jo kuninkuusluokkaa! Ei ole sellaista viraali-ilmiötä, johon median ammattilainen ei juoksisi pää edellä ja ilman kypärää, vaikka ammattilaisuuden luulisi tarkoittavan myös harkintaa ja valikoivuutta. Tietenkin sosiaalinen media ja iltapäivälehtien klikkilogiikka on vain jouduttanut tätä nopeutta.

Taidekritiikkikeskustelu asettuisi sille merkityksen puolesta kuuluvaan yhteiskunnalliseen lokeroon, jos se nostettaisiin esille ehkä kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa eikä muutaman kuukauden välein.

*

Kuka tahansa, joka on sisällä taidekentässä niin, että näkee sekä tekijän että vastaanottajan näkökulman tajuaa, että a) suomalainen taidekritiikki ei ole ankaraa vaan lepsua ja b) meemitilin vaatima perusteltu kehuminen on jo sitä, mitä kritiikki tekee. Vihollinen on siis kuvitteellinen, väite virheellinen.

Anonyymillä ylläpitäjällä on aseenaan viisaan argumentoijan keino välttää itseensä kohdistuva kritiikki eli vaikeneminen. Keskusteluun ei tarvitse osallistua enää kun sen on potkaissut käyntiin ja saanut riittävän vallan tunteen. Ei kun uutta kuvaa putkeen vain!

Vaatimus siitä, että kritiikin pitäisi olla ensisijaisesti suosittelua ja hehkutusta kertoo tietysti median ja taiteen alaa riivaavasta pakotetusta optimismista. Luokittelen sen mielessäni samaan lokeroon kuin herkkyyspuheet, keholliset fiilistelyt, samojen tunnereaktioiden vaatimisen kaikilta ja muut kautta rantain tehdyt, paperilla kauniilta kuulostavat yksilönpalvonnat, jotka ovat tosiasiassa elämän kirjavuuden kieltäviä, mutatoituneet vastarinnasta doktriineiksi.

Taiteilijoiden intoa hehkuttaa hehkutusta ei toki kannata ihmetellä. Jopa kirjailijoiden, noiden oletusarvoisesti älyköiksi erheellisesti joskus tituleerattujen, joukossa on heitä, jotka suhtautuvat kritiikkiin kuin pienet lapset, on kyse kehuista tai moitteista.

Akateemisessa maailmassakin tällainen kritiikitön innostuksesta pirskahteleminen (arkikielellä tutummin ihan vain “propaganda”) on ujuttautunut jotain sivukautta mukaan retoriikkaan, mutta pääosin siellä kuin muuallakin aikuisten maailmassa käsitetään edelleen, että julkiseen puheeseen kuuluu mahdollisuus sanoa kriittisesti perustellusti aivan kaikesta.

Nyt ihmiset joilta olisi lupa odottaa enemmän ottavat tosissaan Tunna-diippejä keloja, jotka liitetään kuviin kissoista tai hassusti ilmehtivistä TV-ohjelmien henkilöistä.

Vasta vastaanotto tekee typeryydestä vakavaa. Kaikenlaisille provosurvaisuille pitäisi antaa yhtä paljon huomiota kuin jollekin parin tuhannen hengen kunnan valtuuston varajäsenen näkemyksille Asioiden Tolasta. Silti näille kuin tekoälyn valmiin sapluunan pohjalta sorvaamille näkemyksille annetaan arvo oleellisina heittolaukauksina, vaikka tulisi ymmärtää, että jokaiseen koukkuun ei pidä tarttua. Eikä Internet-keskusteluun osallistua.