Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: konservatismi

Työväestön uudet kujeet

Posted on 28.01.202123.09.2024 by kangasvalo

Konservatismin ja liberalismin muodostaman “uuden kahtiajaon” taustalla on poliittisten suunnanmuutosten lisäksi median ja itsensä alati uudestaan keksivän politiikantutkimuksen tarve keksiä vanhat säännöt uudestaan silkasta ilosta, että on taas jotain kirjoitettavaa.

Konservatismi ja liberalismi ovat toki syystä mukana politiikan nelikentällä, mutta hekumoitaisiinko tällä uudella maailmanjärjestyksellä niin paljon, jos perussuomalaisten ja vihervasemmiston kohdalla puhuttaisiin reilusti “työläisoikeistosta” ja “sivistysvasemmistosta”?

Olisihan se tylsää myöntää, että sama kuvio on nähty ennenkin. Jako ei mene pelkästään konservatismin ja liberalismin ilmassa leijuvien määritelmien tasolla, vaan kyse on myös koulutus- ja tulotasoista, mahdollisesti jopa äänestäjän keskimääräisestä älykkyydestä.

Työläisoikeistosta ei kuitenkaan puhuta, koska se muistuttaa sanana liikaa fasismia, joka on tässä maassa edelleen arka paikka ja ainakin 2016 ilmestyneen Suomalaiset fasistit -teoksen mukaan nimenomaan oikeiston menneisyyden trauma, ei niinkään vasemmiston.

Niinpä fasismin olemassaolo yritetään kieltää tai sysätä vasemmiston syyksi silloinkin, kun se seisoo alasti ja hytisten maltillisen oikeiston porstuassa ja pyytää päästä sisälle viekkuun edes hetkeksi. Joka kiellon jälkeen se pulpahtaa jonain pikkuilmiönä esiin.

Avointa fasismia haluavat tahot luottavat (ja lopulta pettyvät) populistijohtajiin, jotka eivät ole valmiita menemään päätyyn asti. Niin syntyy sinimustia liikkeitä tai QAnoneja. Työläisliikkeitä nämä uuden oikeiston ilmiöt ovat, koska vaikka niiden ytimessä on suorastaan ironisesti keskiluokkaisen turvallisuuden kaipuu ja kuluttamisen himo, niiden perimmäinen tarkoitus (jota niiden kannattajat eivät usein itsekään ymmärrä) on kapitalismin romahduttaminen.

Kapitalismi on pohjimmiltaan liberaali ilmiö: vapaan tiedon, kaupan ja ihmisten kulkemisen periaatteet ovat sen selviämiselle elinehtoja, sillä ilman niitä ei ole kasvua. Erityisesti maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Samalla työläisoikeistolaiset messuavat nationalistista viestiä ja rajat kiinni -sanomaa, joka tyrehdyttää kasvun väistämättä, nostaa tavaran ja palveluiden hintaa sekä tekee useimmista tuotteista liian kalliita keskivertokansalaiselle. Jos ihmiset ja ideat eivät saa liikkua vapaasti, on turha kuvitella, että halpa tavara olisi poikkeus. [1]

Uuskonservatiiviset tahot toitottavat viestiään umpikapitalistisilla, suuryritysten lanseeraamilla somealustoilla ja alkavat itkeä, jos niiden viestejä “sensuroidaan” kapitalismin lakia mukaillen. Twitterit, Facebookit ja muut kuppasivat tästä porukasta rahaa sen minkä ehtivät, mutta pohjimmiltaan niidenkin tulevaisuus on vapaan tiedonvälityksen varassa.

Kun hommat lähtevät sellaisille kierroksille, että esimerkiksi Amerikan presidentin kannattajat yrittävät maailman epäonnistuneinta vallankumousta, jonka onnistuttua vapaa tiedonvälitys ei olisi enää mahdollista, äkillinen sosiaalisen median shutdown pitää huolen siitä, etteivät nämä äänet enää saa tilaa. Rahat on saatu ja bisneksien on aika tähytä muualle. Tällaisen kritisoiminen sananvapautta rajoittavana on tavallaan aivan korrektia, mutta toisaalta that’s capitalism for you, folks. Sosialismiako odotitte? Tai moraalia?

On kuin sosiaalista mediaa hyödyntävät äärioikeistolaiset eivät oikeastaan edes ymmärtäisi mitä vastustavat, vaikka fasismi on perinteisesti ollut “kolmas tie” sen omasta näkökulmasta katsoen, sosialismin ja kapitalismin ikeitä vastaan. Eivätkä he useimmiten ymmärräkään; kansalaisella on tapana nähdä kapitalismi liittolaisenaan silloinkin, kun se edustaa vihollista. Samalla he pitävät sosiaalisen median kaltaisia ilmiöitä itsestäänselvyyksinä, vaikka ne ovat suuryrityksiä, jotka ovat vain onnistuneet tekemään palvelujensa käyttäjistä riippuvaisia. Eivätkä fasistit todellakaan ole tämän yläpuolella.

*

Olen sitä mieltä, että perussuomalaisten kaltaisen puolueen olemassaolo on väistämättömyys jokaisessa demokratiassa, joka on olemassa tarpeeksi kauan.

90-luvusta eteenpäin kansalaisten näkemys on mukaillut tuttua vennamolaista tietä, jossa vanhat puolueet eivät erotu toisistaan. Politiikkaa seuraava tietää, että näin ei varsinaisesti ole. Erimielisyydet on kuitenkin lähinnä ratkottu vallan kabineteissa. Demokratiaa on pidetty tylsänä mutta toimivana juuri siksi, että yhteistyö on toiminut.

On kuitenkin ymmärrettävää, miksi politiikkaa vähemmän seuraaville, joita kansalaisista on suurin osa, näyttää siltä, että politiikka on etääntynyt kansasta. Perussuomalaiset ovat tehneet myös osaltaan palveluksen vanhoille puolueille siinä, että ne ovat joutuneet terävöittämään profiiliaan uudella tavalla. Jotkut ovat onnistuneet (Vihreät, jossain määrin SDP), jotkut eivät (kokoomus, keskusta).

Poliitikot suhmuroivat keskenään vallan kabineteissa, ihmettelee protestiäänen persuille antava kansalainen. Syykin ihmettelylle on selvä: niin suhmuroivat, se on totta. Miksi tämä on tullut äänestäjille järkytyksenä ja joillekin jopa yllätyksenä, sitä en tiedä. (Tai tiedän, kyse on siitä, ettei seuraa politiikkaa.) Edustuksellinen demokratia kun tarkoittaa sitä, että kansa valitsee itselleen eliitin täysin tietoisesti. Silloin osoittaa ennen näkemätöntä naiiviutta, että pöyristyy eliitin olemassaolosta.

*

Jussi Halla-ahon kaltainen poliitikko ei tietenkään tee selvää pesäeroa fasismiin eikä edes pyri siihen vaan pikemminkin vaikuttaa ambivalentilta demokratian periaatteiden suhteen. Eräässä vuosia sitten tehdyssä puoluejohtajien radiohaastattelusarjassa Halla-aho oli ainoa, joka empi sen kysymyksen edessä, että olisiko hänen puolueensa yksinvaltius hallituksessa hyvä juttu.

Lopulta hän sai kakistettua, että huono juttu se olisi, mutta syy empimiselle on selvä ja toistuu hänen kommunikoinnissaan medialle. Halla-aholle on paikoin ylivoimaisen vaikeaa tuomita puolueessaan tapahtuvia ylilyöntejä selväsanaisesti jupisematta vähintään sivulauseessa jotain ajojahdista. Näin on erityisesti, kun muut puolueet vaativat jotain. Mutuni mukaan toimittajien kysyessä myöntyminen on aavistuksen helpompaa.

Syitä tähän on kaksi. Ensinnäkin muiden puolueiden edessä nöyrtyminen ei ole perussuomalaisen identiteetin mukaista vaan osoitus juuri siitä heikkoudesta, jota vastaan perussuomalaisissa on haluttu käydä. Jos puolue perustuu kaikkien muiden vastustamiselle ja tietoiselle henkiselle oppositiolle, myöntyminen on ensimmäinen askel häviöön. Toinen syy on, että Halla-aho tietää, että puolueen kannattajista piilevä ja mahdollisesti merkittävä osa on antidemokraatteja ja fasisteja.

Myös Timo Soini tiesi tämän ja kuvitteli pystyvänsä hallitsemaan puoluetta yksinkertaisesti pelaamalla radikaalit paitsioon vaikenemalla ja pyörittämällä omaa eliittiään. Se osoittautui poliittisessa liemessä ylikypsäksi marinoituneen pussinuudelin suurimmaksi virheeksi.

Halla-ahon taktiikka on rohkeampi mutta samalla riskaabelimpi: pirstoutumista tapahtuu edelleen mutta se on maltillisempaa. Ei ole mikään ihme, että nimenomaan perussuomalaisen puolueen riveistä pulpahti esiin sinimustan liikkeen kaltainen ilmiö. Sen pitäisi jo yksin kertoa siitä, että puolueessa on ollut fasistisia aineksia ja niitä on siellä edelleen (koska ei fasismi lakkaa olemasta näin pienien poliittisten eleiden myötä). Jopa osa puolueen poliitikoista laukoo täysin fasistisia mielipiteitä toisensa perään. Mukaan lukien Halla-aho itse.

Esimerkiksi Turun perussuomalaisten puheenjohtaja voi mussuttaa umpirasistista paskaa, josta seuraa moitteet, koska se “ei ole hyväksi puolueelle”, ei siis siksi, että puheet olisivat epäinhimillisiä. Missä tahansa muussa puolueessa tolloilusta olisi seurannut nopeasti täysin oikeutetut potkut.

Näin ei ole siksi, että perussuomalaiset olisi läpeensä epäinhimillisempi puolue tai kaikki äänestäjät olisivat laittamassa lapasta ojoon, vaan koska joukossa on merkittävä joukko ihmisiä, joiden toiveet yhteiskunnan suhteen ovat epäinhimillisiä. Jos haluaa pärjätä oikeistopopulistina demokratiassa, on saatava äänet myös niiltä, joille demokratia ei merkitse mitään.

[1] EU-vastaiset ja vierastyövoimaa halveksuvat saavat nationalististen haaveiden toteutuessa lähinnä ikävän yllätyksen. Näinhän on jo käynyt Isossa-Britanniassa, joka on ajamassa kovaa vauhtia taloudelliseen rotkoon sekä aivovuotoon ja massatyöttömyyteen, vaikka Hesarin Annamari Sipilä kuinka freimaisi saarivaltion EU-eron “kummallekin yhtä haitalliseksi”. Kuka olisi voinut arvata, että vaille liittouman suomaa turvaa nationalisminsa jälleen löytänyt valtio seilaa hukassa aavalla merellä, koska aivan kaikki muut näkevät sen olevan nyt vapaata riistaa? Kuka olisi ikinä voinut arvata, että edes Britannian kokoisen maan toiveet eivät merkitse paskaakaan, kun vastassa on sitä paljon kovempia pelaajia? Tai että eurooppalaisessa yhteistyössä on voimaa? Ja silti Suomesta löytyy edelleen ihmisiä, joiden mielestä meille kävisi ihan hyvin, jos Fixit tapahtuisi. Ei kävisi, olisimme kauppasuhteissamme täysin muiden armoilla; paljon enemmän kuin olemme nyt osana EU:a.

Ironia ei ole arvojen puutetta

Posted on 14.07.202023.09.2024 by kangasvalo

Kirjailija Joonas Konstig kirjoitti Ylen julkaisemassa kolumnissa siitä, että lastenviihteen ironisuus kertoo yhteiskunnan arvotyhjiöstä. Vertailtaviksi pääsivät Itse ilkimys -kohelluspiirretty (2010) ja nostalginen perhesarja Pieni talo preerialla (1974 –82):

Sarkasmin ja kaikelle naljailun takana on vähän liiankin helppo nähdä arvoneutraali eli arvoton nykyaika. Kun ei ole enää tärkeitä arvoja, jäljelle jää vain virnistely ja ironinen ylimielisyys. Kun kaikki on kaupan, kaikki on pilkan. Laiffi lyödään läskiksi kuin vedenpaisumuksen alla.

Aihe on kiinnostava, Konstigin tekemät johtopäätökset yksioikoisia loikkauksia seitsemän peninkulman saappailla.

Kun Konstig kirjoittaa arvojen hylkäämisestä, hän esittää tyhmempää kuin on. Enkä nyt aio edes puuttua siihen, että hän ottaa arvojen majakaksi yhdysvaltalaisen pop-kulttuurin, mikä on ironisesti sitä, mitä pelkkiin simulaatioihin uskova tekisi.

Millä perusteella tässä ajassa on hylätty arvot?

Kun olen uutisia Suomesta lukenut, ne ovat olleet täynnä keskusteluja muun muassa vähemmistöjen puolesta tehdyistä mielenosoituksista, yksilöiden vastuullisuudesta kulkutautiaikana ja vanhusten hoivaamisen parantamisesta.

Nämä samat asiat puhututtavat tuntemiani ihmisiä myös ihan heidän arkisessa elämässään.

Media ja siitä keskustelevien ihmisten elämä ei vaikuta olevan juuri muuta kuin täynnä pyrkimystä moraaliseen hyvään, parempaan elämään kaikille. Poliitikot ja heidän kätyrinsä ottavat näissä asioissa jatkuvasti yhteen. Samat huolet siirtyvät myös kansalaisille, jotka pohtivat niitä arjessaan.

Se on liikaa. Oma arkinen huoleni on päinvastainen kuin Konstigilla. Haluan välillä lillua erossa totuuskeskusteluista omassa hedonistisessa “moraalittomuudessani”, jossa en ajattele muuta kuin päivällistä ja katsonko illalla koomisia vai dramaattisia elokuvia. Ehkä joku leffoista jopa suhtautuu aiheeseensa ironialla!

Konservatiiveille instituutioiden esille nostamat arvokeskustelut eivät kelpaa, koska ne eivät edusta niitä arvoja, joita he itse toivovat noudatettavan. Joillekin heistä yksilönoikeus ei ole yhtä tärkeä arvo kuin perhe (ja jotkin perheet ovat vähemmän perheitä kuin toiset), tasa-arvoisuus lain edessä riippumatta taustasta ei merkitse yhtä paljon kuin tapojen muuttumattomuuden suoma turva, uskonnonvapaus on uskonnonvapautta vain, jos se turvaa “valtionuskonnon” rikkumattoman aseman.

Siksi he puhuvat mielellään arvotyhjiöstä; koska eivät itse tunnusta “uusina” pitämiään ja todellisuudessa sivilisaation ikäisiä arvoja. Tai tunnista niitä.

*

Käytännössä Konstigin argumentointi on samaa kuin takavuosien moraalinvartijoilla, joiden maailmankuvassa väkivaltainen viihde piti sisällään katsojiensa potentiaalin väkivaltaan.

Mikä on tavallaan totta, sillä kaikissa ihmisissä on kykyä väkivaltaan. Riippumatta siitä viihtyykö väkivaltaisen viihteen parissa vai ei.

Fiktiivisen väkivallan suhteesta oikean elämän toimintaan ei silti ole löytynyt todisteita, ja en usko viihteellistetyn ironisuuden eroavan tästä juurikaan.

Ironia ja sarkasmi ovat osoitus siitä, että ihmisellä on vielä lähes viaton moraali, koska hän tunnistaa maailmassa olemisessa monta tasoa.

Sivistyneenä ihmisenä ja kirjallisuutensa tuntevana Konstig varmasti tietää argumenttinsa pop-esseistisen epärehellisyyden. Ironia ja vilpittömyys eivät ole suoraan toistensa vihollisia vaan toisiaan täydentäviä.

On naurettavaa väittää, että kulttuurin nykyisen ironian voi todistaa katsomalla yhtä yksittäistä naiivia TV-sarjaa, joka idealisoi menneisyyttä jo ilmestymisaikanaan.

Pieni talo preerialla on pyörinyt samoina vuosina kuin toinen suosittu perhesarja, Perhe on pahin (1971–79), joka perustui katsojien ironiselle suhteelle päähenkilöihin, Archie ja Edith Bunkeriin.

Jos kaipaa vanhempia esimerkkejä, väkevää ironiaa löytyy Vanhasta Testamentista asti. Ei tarvitse kuin lukea Jobin kirjaa, joka perustuu dramaattiselle ironialle: lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin Job, mikä tekee päähenkilön pyristelyn surkuhupaisaksi.

Tietenkään estetiikka ei ole täysin erillistä moraalista. Mutta ironian käyttäminen esteettisesti johtaa vain toisinaan yksinkertaistettavissa oleviin moraalisiin johtopäätelmiin.

Olen Konstigin kanssa samoilla linjoilla siitä, että en voi sanoa olevani kaikesta taiteellisesta ironiasta esteettisesti hyvilläni. Mutta syy on sen laiskuus ja tylsyys, ei se, että se on ironiaa.

Jatkosota-extra

Posted on 07.01.201823.09.2024 by kangasvalo

“Huonompi kuin Cum Town.” – Jaakko Kuitunen

“Ei taida kertoa jatkosodasta.” – Äitini kuultuaan kirjan nimen

*

Satiiri omaksuu ivaamansa kohteen tavan kommunikoida ja kärjistää ilmaisuja paljastaakseen kohteensa pohjimmaisen naurettavuuden.

Avantgarde rikkoo totunnaisuuksia.

Jatkosota-extra (2017) on absurdi poliittinen satiiri. Näin lukee kannen sisäliepeessä, se ei välttämättä tarkoita mitään. Sanakolmikko poimitaan jokaiseen kirjaa käsittelevään arvioon. Kukaan ei tyydyttävästi täsmennä, mitä se tässä yhteydessä tarkoittaa.

Avantgarde ja satiiri Jatkosota-extrassa omaksuu salaliittoteoreetikkojen kärjistykset armottomalla tavalla, jolloin lukijan vastaanotto muuttuu änkytykseksi.

Jaakko Yli-Juonikas on kauhukirjailija.

*

Tämä on viime vuoden kirjallisuustapaus, joka ei ole jysähtänyt tietoisuuteen yhtä kovaa kuin toinen kokeellinen Finlandia-ehdokasmammutti, Miki Liukkosen O (2017). Epäilen Jatkosota-extran pitkän kantaman vaikutuksen olevan isompi.

En ole O:ta vielä lukenut, koska Liukkosen edellinen romaani Lapset auringon alla (2013) ei ollut kiinnostava vaan Houellebecq/DeLillo-sekamelska. Se oli yksinkertaista ja keskenkasvuista proosaa, joka halusi naamioitua vaikeaksi. Pelkään saman trendin jatkuvan, koska tämä uusin on ilmeisesti DFW-romaani.

Jatkosota-extra taas on Pynchonia mutta ei pastissi vaan oma kaaoksensa.

Kirja on kertomus maailmasta, jossa kaikki hourupäisimmät oikeistolaiset salaliittoteoriat ovat totta. Samalla Suomen kansallinen turvallisuus on uhattuna. Fiktiiviset henkilöt ja oikeilla nimillä esiintyvät tosielämän poliitikot seikkailevat laajassa hahmogalleriassa.

Kihelmöivän houkuttelevaa ja pikkuporvarillista olisi julistaa, että Jatkosota-extra ei ole kirja vain perussuomalaisuuden ja laajemmin maailmanpolitiikan esiin nostamista ilmiöistä, vaan se irvailee yleensä politiikan retoriikalle. Se olisi väistöliike.

En tarkoita, että Yli-Juonikas on saarnaaja tai että teos ei olisi monimuotoinen ja -mutkainen, vaan että kirjan kiinnostuksen kohde on rönsyilevä mutta rajattu, niin kuin valtavat sosiaaliset ilmiöt yleensä ovat. Kirja olisi huonompi, jos se olisi vain yksi kertomus politiikasta yleensä.

Jatkosota-extrassa kuvataan muitakin poliitikkoja kuin oikeistolaisia, mutta sisältö suodatetaan höyrypääteoretisoinnin lävitse. Vaikka teos vaihtaa genreä tiuhaan tahtiin, vainoharhainen konservatismi on sen moodi.

Jokainen kirjan henkilö epäilee jonkin taustalla olevan jotain. Sävy on tieteellistä vakavuutta tavoittelevaa valeuutisten, omiaan horisevien kommenttipalstojen ja chauvinismiin taipuvaisten foorumien kiukkua. Välillä hypätään valkoisen Suomen vanhahtaviin poikainseikkailuihin ja sotamuisteloihin.

Samassa paketissa ovat ajan oikeistopoliittisen vaikuttamisen merkit, koko herkkulautanen: feminismin pelko, uhkailu Internetissä, kulttuurimarxismista puhuminen, ideologioiden palvelukseen valjastetut uudissanat. Pepe-sammakot, false flagit ja muut löytyvät sanoina ja kuvina.

Jatkosota-extran satiirisin kärjistys, pilkattavan kohteen puhetavan omaksunta, on tehdä totta huhuista [1]; sivut ovat ähkyyn asti täynnä merkintöjä exoskeleton-kaupoista, mädättämisestä ja kaikelle paitsi ihmisaivoille näkymättömiä signaaleja lähettävistä tuulimyllyistä. Ei ole epäilystä, etteivätkö kaikki poliittisesti absurditkin väitteet olisi elävää todellisuutta.

Kirjoitin, että Yli-Juonikas on kauhukirjailija. Edellisessä kappaleessa perusteet. Kirjan ahdistavuus syntyy samasta lähteestä kuin sen huumori.

*

Poliittisia menestystarinoita ei enää luoda voileipätarjoiluilla ja vaalikahveilla vaan Facebook-algoritmeilla ja nettiaktivismilla: 4chanissa, Uuden Suomen blogeissa, Twitterin häikkätileillä, Homma-forumilla ja Redditissä.

Alleviivauksen vuoksi Teuvo Hakkarainen puhuu sulavaa ranskaa kera knallin ja sateenvarjon. Varsinaiset veikeilyt ovat osoittelevuudessaan silkkaa Pahkasikaa, mutta niiden toistuvuus osoittaa pian, ettei tarkoitus ole vain kertoa niin sanottua vitsihuumoria, vaikka monille sanavalinnoille tyrskähdinkin.

Mukana on myös irrationaalisissa paikoissa esiin tulevia hymiöitä, merkkihenkilöiden vääriä nimiä ja elinvuosilukemia, meemihokemia, sanojen hatusta vedettyjä etymologisia juuria ja muita valheita.

Teemojen lisäksi mukana on siis kieltä, jota ei Suomessa ole tavattu yhdistää korkeakirjallisuuteen, koska jälkimoderni tuli meille vuosikymmeniä myöhässä. Nettiyhteisöllisyyteen sorvattu kieli tunkee lonkeroitaan yleiskieleen.

what mind perseän karvoista

Hän, joka ei ymmärrä blogien ja foorumeiden kielen kehitystä ja kuinka netti kannustaa omiin päättömiinkin jorinoihin, ei luultavasti tajua tästä kirjasta mitään. Tarkoitan, että lukeminen vituttaa useimpia varmasti, vaikka Yli-Juonikas on moniäänisen tekstin luojamestari jopa kansainvälisellä tasolla. Epäilen, että moni Imagen lehteilijä tapailee trenditeosta läpi raudan maku suussa ja kivun tähdet silmissä välkkyen, koska tästä kuuluu tykätä ja esittää olevansa mukana vitsissä. Loput eivät uskalla tunnustaa. Suomalaiset ovat huonoja ironisoimaan. Mille ei voi nauraa, siitä on vaiettava. [2]

*

Hashtagit ja hymiöt ilmestyvät romaanin kieleen jatkuvasti ja rikkovat tekstien repliikkejä kirjallisiksi, estävät puhutun kuvitelman eli etäännyttävät lisäämällä puheeksi väitettyyn toisen puheemme, puhelin- ja tietokonekielemme horinaa. Henkilöt puhuvat toisilleen, ja kesken repliikin auto-correct tekeekin virheen.

Internet-linkit ovat mukana ja muuttavat tekstin kokonaiskuvaa lukuhetkellä, retrospektiivissä. Linkkejä voi kokeilla itse. Otantani perusteella ne toimivat. Näin erään hahmon repliikissä, joka kuulostaa mielipidekirjoitukselta:

Kuvaavana esimerkkinä voidaan mainita Karjalan prikaati, jonka viimesyksyisestä n. 1800 alokkaan saapumiserästä palveluksen keskeytti kahden viikon jälkeen n. 700 alokasta eli lähes 40 prosenttia. Tilannetta voi siis liioittelematta kutsua katastrofiksi paitsi suomalaisen kansanterveyden, myös maanpuolustusresurssien kannalta. http://bit.ly/1pyJSWk

Karjalassa todella on muuta maata suurempi varusmiespalveluksen keskeyttäneiden määrä, prosenttiluvut eivät toki ole noin isoja. Näin kirjoitettu asemoi itsensä toden ja dystopisen liioittelun väliin. Linkin takana odottaa jotain, joka tuo tekstiin lisäsävyn. YouTube-kanavan nimi on Memory Hole, joka liittyy Wikipedian perusteella kirjan teemoihin:

A memory hole is any mechanism for the alteration or disappearance of inconvenient or embarrassing documents, photographs, transcripts, or other records, such as from a website or other archive, particularly as part of an attempt to give the impression that something never happened.

Arvatkaapa kuulkaa, näin tapahtuu kirjan juonessa.

50-luvulta asti presidenttinä olleen Eeli Sinistön uudenvuodenpuheen linkin takana on James Hirvisaaren Väärentämätön evankeliumi. Eeli Sinistö viittaa ITE-taiteilija ja mystikko Elis Sinistöön.

Ja niin edelleen.

Kaikki ei ole Internetiä. Mukana on Yli-Juonikkaan edellisen suurtyön, Neuromaanin (2012), kaltaisia viittauksia oikeisiin kirjoihin, kuten Jussi Niinistön tietoteoksiin tai jo mainittuihin konservatiivisiin nuortenlukemistoihin, esimerkkinä Lahja Aallon Karhumies Tarsa (1940). Tai Neuromaaniin itseensä.

Jälkimoderniin kuuluu, että eräs katkelma “jatkuu sivulta 601”. Sivulla 601 on tietysti valkoisen avaruus. Siihen voi vaikka kirjoittaa omiaan. Samassa paketissa on valokuvia, ristikko, iltatyttö, nuotteja (inspiraation löytää esimerkiksi kirjailijan blogista, jossa myös James Hirvisaaren mystiset taipumukset nostetaan esille).

*

Onko se hyvä. Jatkosota-extraa on vaikeaa lukea ilokseen minulle mieleisellä tavalla. Tyhjä lause: kirja haastaa tavan lukea, ainakin jos jälkimoderni ei ole tuttua. Ymmärrän Yli-Juonikkaan tavoitteen kirjoittaa kirja, jonka haluaa lukea uudestaan. Siksi kirjassa on vaihtoehtoisia reittejä kuten Neuromaanissa, se mahdollistaa katkelmallisen lukemisen, sen tarjoamista lähdetiedoista voi intohimoinen antikvariaattien kiertäjä koostaa itselleen kokonaisen kirjaston referenssipuuksi.

Teksti on ainakin yhdellä tavalla voitokasta. Olen lukemista seuraavina päivinä löytänyt kirjan ulkopuolisesta maailmasta osin tarkoituksella ja myös kasautuvassa määrin sattumalta lukuisia yksityiskohtia, jotka putkahtavat muodossa tai toisessa teoksen sivuilla kuin pienet sienten lakit.

Jatkosota-extra ei ole esine vain designiltaan, vaan se on nimenomaan esine tässä maailmassa. Se hyökkää päälle myös lukemisen ulkopuolella eikä pelkästään ilmiselvimmistä syistä; mitä käsittämättömin pieni yksityiskohta saa äkkiä selityksensä marginaalikulttuurista.

Tässä maassa ehkä sata ihmistä haluaa lukea näin haastavaa kirjaa. Lähes kaikki heistä ovat kulttuurialalla. Tämä on kaikkien Jatkosota-extrojen kohtalo, Finlandia-ehdokkuutta tai ei. Kuulun pieneen ryhmään, johon en oikeastaan haluaisi, vaikka teoksessa ei ole vikaa. Tiedän, ettei tällainen kirjallisuus vetoa näin pienessä maassa kehenkään. Mutta eivät minua ne toisetkaan kirjat kiinnosta.


[1] Huhu: nimi jolla valeuutisia kutsuttiin ennen.

[2] Kirjallisuushistorian yleinen tuntemus auttaa. Ensimmäisen luvun punchline “Hyvää, sanoi mustapartainen mies” menee ummikolta ohi; punchline määrittää kirjan osaksi suomalaisen satiirin jatkumoa mutta twistillä.

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Ihmeistä
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme