Maiden rajat määrittävät narratiivin. Suomen rajojen sisällä asuvat ovat väitetysti eläneet yhteistä historiaa, vaikka jo koulunpenkillä olemme oppineet, että Suomen rajat ovat muuttuneet lukuisia kertoja, viimeksi jatkosodan jälkeen. Silti ainakin joku osa maastamme on ollut “aina” Suomea, historiallisesti sellaiseksi alueeksi ajatellaan usein Varsinais-Suomi.
Kansallishengen kohottamiseksi on puhuttu myös heimoista, hämäläisistä, savolaisista, karjalaisista ja pohjanmaalaisista, jotta “varsinaisen” Suomen ulkopuolelle aina silloin tällöin jääneet on voitu sitoa osaksi yhteistä kansallista kertomusta. Tätä yhtenäisyyden tunnetta on pönkitetty sanomalehtien historiallisella levikillä, ennen kaikkea maaseudulla, mikä on seikka, joka huomioidaan suomalaista sivistysaatetta ja identiteettiä käsitellessä liian harvoin.
Kansallisuus on siis kertomus. On kertomus suomalaisista tai englantilaisista tai kiinalaisista tai turkkilaisista, ihmisistä tiettyjen rajojen sisällä. Näiden ihmisten elämän ympärille on keritty yhteisen historian eli tarinan vyyhti. Kieli on vuorostaan tapa kertoa tämä tarina.
Historia on tarinankerrontaa. Jos päättää uskoa kansallisuuteen, on samalla uskottava historiaan kertomuksena ja kansan oikeuteen valita kertomuksensa. Näitä kertomuksia syntyy ja elää rinnakkain ja kilpailee jatkuvasti keskenään niin rajojen sisällä kuin rajojen ylitse. Kertomus Ukrainasta on erilainen kuin kertomus Venäjästä – molemmat ovat silti osin samoja kuin Neuvostoliiton kertomus. Kumpikin kertomus on ihmisten luomus ja sisältää osia, jotka ovat ristiriidassa toisten kertomusten kanssa, ja osia, jotka ovat silkkaa fiktiota. Merkitystä on myös sillä, millä kielellä nämä kertomukset kerrotaan.
Kun suomalainen valitsee Ukrainan ja Venäjän välisessä sodassa olla jommalla kummalla puolella ja puhuu oikeudesta omaan historiaan, on kyse oikeudesta valita tarina. Lähes aina kyse on ukrainalaisten oikeudesta. Ukrainalaisilla on oikeus valita ja luoda oma narratiivinsa, kuten suomalaiset ovat tehneet. Ja niin ukrainalaiset tekevätkin. He pyrkivät aktiivisesti luomaan tarinastaan osan laajempaa läntistä ja eurooppalaista narratiivia.
Venäläiset tekevät toki myös vastaavaa tarinankerrontaa ja, kiinnostavaa kyllä, väittävät myös Ukrainan olevan lännen sylissä. Luultavasti he tajuavat hyvin, että heidän estetiikkansa ja kerrontatapansa muistuttaa länsimaisten kertomusten pahaa imperiumia. Kun katsoo Vladimir Solovjevia (s. 1963) studiossaan, on selvää, että jos ei hän, niin ainakin joku tuotantoyhtiössä on katsonut Star Warsia.
Maiden rajat ovat kehittyneissä ja siten nationalismista liberalismiin kulkeneissa maissa sidottuja kielten rajoihin. Kieli määrittää narratiivin. Usein samalla kielellä kommunikoivien ympärille on helpompi rakentaa kansallista kertomusta. Siksi(kin) venäläiset nationalistit ovat huolissaan “Pushkinin kielen” tärvelemisestä ja pyrkivät aktiiviseen aivopesuun, fasistisen jugendin luomiseen: YouTuben parissa kasvanut sukupolvi puhuu kirjaimellisesti eri kieltä, vaikka se olisi nimellisesti venäjää. Siksi nyt kasvavat lapset on saatava puhumaan valtion kieltä.