Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: journalismi

Yökkönen

Posted on 07.02.201823.09.2024 by kangasvalo

Ironia syntyy, kun huomaa tahtomattaan kyseenalaistavansa toisen nautinnon. Se ei ole kaunista, olen ajatellut, vaan rumaa, enkä pidä argumenteista, joissa asetetaan kyseenalaiseksi toisten nautinnon oikeutus. Voin sanoa, mistä sinun tulisi mielestäni pitää, mutta en voi kiistää kokemuksesi totuudellisuutta juuri sinulle.

Joskus tunne on silti läpitunkeva ja olen alkanut ymmärtää sitä paremmin, sillä se on merkki inhosta. Se on kuin kehon yökkäysreaktio pilaantuneen maidon lemussa.

Otetaan helpoksi esimerkiksi televisio, joka edelleen sulostuttaa tuhansien keskiluokkaisten perheiden viikonloppuiltoja. Tai YouTuben mielenköyhin sisällöntuotanto. Huomaan joskus yrittäväni teeskennellä, että kaikki, mitä kummastakin näen ja jonka on tarkoitus tuottaa ihmisille helppoa nautintoa, on minulle ihan okei. En silti voi mennä niin pitkälle, että valehtelisin tunteistani itselleni. Tunnen halveksuntaa ja vastenmielisyyttä.

Banaaleinta minulle on, kun selvä keskinkertaisuus saavuttaa kuvitelmat omalaatuisuudesta ja sitä aletaan kutsua neroudeksi.

Ehkä olen salaa pehmoista pehmoin ja triggeröidyn kitsistä. Joudun kriisiin, koska inhoni on niin vahvaa ja samalla toinen puoli minusta yrittää tukahduttaa tunteeni epä-älyllisenä ja antimodernina.

*

Tunnen edellä kuvatulla tavalla myös uutisia kohtaan. Kun nuorempana pidin olennaisena, että ihminen seuraa aikaansa – ja tavallaan olen samaa mieltä edelleen – olen jo usean vuoden ajan pitänyt vapaaehtoista mediapimentoa perusteltuna itsepuolustuksena.

Uskon ja luotan, että ihminen kuulee merkittävimmät uutiset sormeilematta jatkuvasti puhelintaan. Uutistoimistot ovat aggressiivisia klikkiotsikoita, trendien pakottamista, henkilöpalvontaa ja huonosti naamioitua mainosjournalismia sekä harhaanjohtavia, tunteisiin vetoavia lausuntoja, sivistymättömiä kolumnisteja ja älyvapaita Twitter-tilejä. Mielestäni ei ole liioittelua kutsua tätä kaikkea henkiseksi ahdisteluksi ja hyväksikäytöksi.

En ole varsinaisesti kyllästynyt uutisiin vaan mediaan. Olen kuullut alalla edelleen työskenteleviltä kollegoilta kaikenlaista. Firmojen supistusten myötä uudeksi normaaliksi on tullut työntekijöille langennut järjetön työtahti, jossa yksi henkilö tekee hommat, jotka ovat aiemmin olleet kahden tai kolmen työntekijän heiniä.

Nopeus säästää rahallisia resursseja mutta syö toimittajien jaksamista ja työn laatua. Media on siirtynyt nettiin, puheenaiheiden synnyttämiseen otsikoilla, koska otsikot ovat ainoa asia, jonka puhelimen käyttäjät enää lukevat.

Lasku oli nähtävissä rajuimmillaan silloin, kun opiskelin alalle, noin 10 vuotta sitten. Jo silloin uutispäälliköt sanoivat, että klikkausten reaaliaikainen seuranta on tulevaisuutta. Tulevaisuudesta tuli nykyisyyttä ennätysnopeasti. Nyt tilanteeseen on jo totuttu, ja klikkien seurannasta on siirrytty uutisia kirjoittaviin automaatteihin, trollibotteihin ja sosiaalisen median ylikorostumiseen.

Muistaakseni joku Long Playn tai vastaavan hidasta journalismia tekevän julkaisun iso nimi (Vehkoo? Silfverberg? Nikkanen? En muista enkä jaksa tarkistaa.) laukoi aikanaan, että Long Playn taipumuksesta hitaaseen journalismiin huolimatta tilaa on sekä hitaalle että nopealle tiedonvälitykselle.

Lausunto oli liikuttavan armelias, niin kuin kukaan kysyisi mitään hitaalta journalismilta, joka vie uutistilasta noin 0,0001 prosenttia. Mietin jo tuolloin, että noin sanoo tai kirjoittaa ihminen, joka pelkää, ettei saa tulevaisuudessa töitä; ehkä jopa ihminen, joka salaa vihaa tilannetta, mutta yrittää järkeillä inhonsa joksikin muuksi…

Viihdettä tehdään aivan kuin uutisia, ja uutiset ovat viihdettä. Jopa uutiset ovat kitsiä.

*

Oikeastaan on ihme, etten ole kirjoittanut kitsistä aiemmin, vaikka se on suosikkiaiheitani, maahan uhmaavasti viskattu hanska.

Pyörin kitsin suhteen epämääräisellä vyöhykkeellä aiheen kiehtovuuden, henkilökohtaisen välinpitämättömyyden ja satunnaisesti esiin purkautuvan tunteellisen vitutuksen välillä, enkä osaa valita mitään niistä.

Kitsi on monia asioita. Minulle se on sitä, että kohottaa nuoruudessaan kokemansa arvottoman pop-moskan ylevyyteen vain ainutlaatuiseksi kuvittelemansa ajan takia.

Vahvaa nostalgian tunnetta vailla olevalle ihmiselle tämä jää tavoittamattomaksi, sillä olen pitkälti välinpitämätön asioita kohtaan, joista olen pitänyt lapsena tai teini-ikäisenä. Oikeasti kiinnostaviksi on jäänyt kahden käden sormilla laskettava määrä asioita. Tunteellisimmat muistijälkeni liittyvät toisiin ihmisiin, eivät populaarikulttuurin pyhäinjäännöksiin tai lapsuuteni suosikkisipseihin.

Olen aina ajatellut, että hyvä on vielä edessä ja se on jotain uutta. Niin se on ollutkin, vaikka sen löytäminen on ollut toisinaan hankalaa. Konsertti, maalaus, arkkitehtoninen tila, oikeaan aikaan kuultu luento, paras ja usein vaikea rakkaus.

Sitten kirjoitan esseitä äänellä, jolla yritän tavoitella neutraalia tasaisuutta, mutten malta olla pistämättä piikeillä sieltä sun täältä, kohdistamatta liikaa, milloinkin mieleen tulevan häiriön pohjalta. Ääneni hukkuu kohinaan.

Kuva: Andrew Moore.

Suomen Ateenasta

Posted on 08.07.201723.09.2024 by kangasvalo

Joel eli Kyösti Sorjonen kirjoitti noin 10 000 pakinaa yli 50 vuotta kestäneen uran aikana. Suurimman osan teksteistään hän loi keskisuomalaisiin lehtiin. On mielestäni turvallista olettaa, ettei hänen maineensa ole kiirinyt kotiseutunsa ulkopuolelle.

Pakinoiden lisäksi Joel kirjoitti muutamia historiateoksia ja lastenkirjoja.

En usko, että vuonna 1996 kuolleen miehen muistoa pidetään yllä edes Jyväskylässä, hänen kirjoituksissaan usein esiintyneessä romantisoidussa kotikaupungissa.

10 000 tekstistä on 1991 ilmestyneeseen Suomen Ateenasta -kokoelmaan (1991) valikoitunut 200, häviävän pieni otanta.

Näkökulma on humanistinen ja yksilönoikeuksia korostava. Joel on siitä erikoinen tapaus, että hän oli sisällissodan vankileirille joutuneen punaisen isän kasvattama kokoomuslainen poika.

Kirjan esipuheessa tekstit koonnut Louna Lahti mainitsee Joelin omista neljästä pojasta kahden tulleen oikeistolaisia ja kahden vasemmistolaisia. Isä oli tähän tiettävästi tyytyväinen.

Jo tämä anekdootti kertoo kuinka poikkeuksellisesta tekijästä puhutaan, erityisesti jos vertailukohdaksi otetaan nykyhetken suomalainen kirjallisuus.

Kirjoituksissaan esiintyvästä kommunismikritiikistä ja patriotismista huolimatta Joelin teksteissä on kunnioitusta ihmisiä kohtaan, ovat he vasemmalta tai oikealta. Merimies-Unionin puheenjohtajan Niilo Wällärin kuoltua vuonna 1967 Joel kirjoittaa vasemmistolaisesta ay-poliitikosta konstailemattomasti:

Wälläri on seisonut vahdissa täydet kahdeksan lasia.

Ei ole tässä aika eikä paikka ryhtyä punnitsemaan sitä hintaa ja niitä keinoja, joilla hän merimiesten ammattikunnan etuja on vahtivuorollaan valvonut.

Siinä on varmaan, kuten kaikessa ihmisen tekemässä, sekä hyvää että kokonaisuuden kannalta heikkoa.

Mutta kukaan ei kieltäne, etteikö Wälläri vahtipaikalla täydet kahdeksan lasia seisoessaan ollut valpas, ja nyt Unionin mieli on hiljaisen surullinen. Kun Wällärin vahti on päättynyt.

Kirjoitukset antavat kuvan oikeiston muuttuneista kasvoista Suomessa. Joel puolustaa kirjoituksissaan taiteilijoiden ehdotonta ilmaisuvapautta, virkamiesten työtä ja eri näkökantoja edustavien kansalaisten kohtaamista. Nämä eivät ole nykyisen kokoomuspolitiikan avainsanoja edes poikkeuksellisimmilla ajattelijoilla.

Joelin kirjoitusten asenne johtuu myös hänestä itsestään, ei vain ajasta. Mielipiteidensä valossa ei ole ihme, että hän puolusti yksilöä, sillä tuskin edes omiensa joukossa hän sai varauksetta tukijoita.

Esimerkiksi Eila Hiltusen paljon kritiikkiä aikanaan saanutta Sibelius-monumenttia Joel puolustaa politiikasta välittämättä, estetiikan ja taiteen edistämisen nimissä.

Työläiskuvauksissa hän tuntuu karsastavan raskaan työn vaatimien verojen silottelua glorifioinniksi, tapahtuu se mistä syystä tahansa.

Genren tunnistaa fragmentin sijasta lehtitekstiksi vanhentuneen ajankohtaisuuden vuoksi. Käsitellyt asiat liittyvät ihmisiin, joista useimpia jälkipolvi ei muista. Usein niissä käsitellyt kiistat ovat vähemmän kuin menneen talven lumia, ne eivät ole edes räntää.

Lukukokemus on ihanteellinen. On kiinnitettävä huomiota kirjallisuuteen itseensä. Sivuun sopii jättää odotukset kaanonista tai siitä, että kirja olisi edes hyvä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Joelin tyyli on katkelmallinen, joissain tapauksissa monia lukijoita varmasti ärsyttävä. Se käy nykyisen Hesari-tyylin edellä, mutta vielä pidemmälle vietynä, tiivistä lehtimieskieltä parodioivaan abstraktioon.

Joel kirjoittaa kuin blogiin eli lyhyitä virkkeitä, jotka on usein eroteltu omiksi kappaleikseen. Jos virkkeestä uhkaa tulla pitkä, hän katkaisee sen pilkun kohdalta pisteellä ja jatkaa sivulausetta kuin se olisi oma virkkeensä. Joskus hän tekee niin virkkeille, joissa ei edes ole pilkkua.

Lopputulos blogiin merkittynä ei anna aivan oikeaa kuvaa kuin sivulle ladottuna, koska Joel olisi blogistiksikin harvasanainen. Asettelu korostaa silti kuinka omituista kieltä jopa pakinoitsijaksi Joel käyttää. Seuraava katkelma on erään lyhyen pakinan alku, mutta blogimuodossa se näyttää kokoelmalta irrallisia virkkeitä tai proosarunolta:

Nyt eletään sitä kautta.

Että hämmästys ja jännitys purkautuu.

Syntyy vitsejä, hyviä ja vähemmän hyviä.

En rasita arv. lukijaa enkä itseänikään raskailla ja syvämielisillä tilannearvioinneilla.

Mutta tarjoan kansalaisille pari purkausta.

Syntyneinä nykyisen tilanteen ansiosta.

Tyyliä voisi kuvailla yhtaikaa satiiriseksi, mahtipontiseksi ja lakoniseksi. Se kehittyy Joelille 40-luvun lopussa ja jatkuu aina 70-luvun ensimmäiseen vuoteen asti, jolloin hän siirtyy Keski-Suomen Iltalehdestä Keskisuomalaiseen ja tekstistä tulee olennaisesti proosallisempaa, kappaleista pitkiä ja esseemäisiä.

En usko, että Joelin pakinointi on oleellista suomalaista kirjallisuutta, mutta mies itse on esimerkki kiehtovasta kirjallisuuden marginaalissa kulkijasta. Hänen tuotantonsa on millä tahansa mittapuulla valtava, palstantäyttötarpeesta enemmän kuin taidonnäytteeksi luotu.

Kirjallisuus voi vanhentua kahdella tavalla. Ensinnäkin kirja heijastaa tekijänsä ja aikansa arvoja ja asenteita. Silti se puhuu tyylinsä avulla lukijalleen tavoin, jotka voivat olla jopa voimakkaampia kuin kirjan ilmestyessä. Tämä johtaa toisinaan väärintulkintoihin, jotka pitävät teoksia hengissä vuosikymmeniä ellei vuosisatoja.

Toinen vaihtoehto on, että kirjallisuus jää aikansa reliikiksi. Tällöin kirjoitus on auttamatta antimodernia pahimmalla mahdollisella tavalla. Lukija kyllästyy kieliasuun, ja teksti rappeutuu. Edes aikakauden tyylin ymmärtäminen ei saa liian hyvään kirjallisuuteen tottunutta nauttimaan vanhentuneista teksteistä.

Tiedän kummalla tavalla vanheneminen on parempi, mutta joskus niiden raja hämärtyy. Joelin ilmaisu on erittäin luettavaa ja modernia. Samalla hänen käsittelemissään aiheissa ei ole mitään, joka voisi kiinnostaa muita kuin Jyväskylän historiasta kiinnostuneita ja niiden sävy on auttamattoman vanhahtava.

Luin yhtaikaa mielenkiinnolla ja kärsimättömästi. Lukukokemus oli outo, irrallinen. Sanaa on katsottava vain sanana.

Pakko vatkaa

Posted on 03.04.201723.09.2024 by kangasvalo

Jukka Lindforsin toimittama Pakko vatkaa (2006) tuli vastaan muutama viikko sitten paikalliskirjastoni musiikkikirjahyllyllä. Selasin sitä hajamielisesti pari kertaa, mutta jätin sen nojailemaan muihin niteisiin. Noin viikko tai puolitoista sitten rohkaistuin lopulta poimimaan sen matkaan.

Aavistelin lukevani pääasiassa innotonta ja ylisanoihin hädissään tukeutuvaa kritiikinlässytystä, joka on tällä haavaa normi. Onneksi otin riskin. Teoksessa on kattava otanta suomalaista popmusiikkikirjoittelua heikosta hienoon.

Aiheet vaihtelevat tangosta acid houseen. Kirjoittajien kaarti on lähes yhtä värikäs: kirjailijoita, filosofeja, toimittajia, muusikkoja, muiden taidealojen ammattilaisia. Juttutyypit vaihtelevat haastatteluista esseisiin, pikku-uutisista arvioihin. Tekstejä on kovien kansien välissä 80, sivuja noin 530.

Oli hienoa huomata, että Suomessa on ollut iso määrä kiinnostavia popmusiikista kirjoittaneita ihmisiä, joista en ollut kuullut aiemmin. Esimerkiksi Roo Ketvelin proosarunoutta muistuttava kritiikki oli minulle tuntematonta, vaikka oli takavuosikymmeninä kulttimaineessa.

Kirja on jaettu osastoihin. Kronologisesti matka taittuu vuorostaan kirjailijaintellektuellien havainnoista (Olavi Paavolainen, Elmer Diktonius) popin ja klassisen välisen kulttuurisodan kautta MC Taakibörstaan. Asenteet ovat muuttuneet kirjan kattaman yli 70 vuoden aikana isosti. Erityisen huomattavia ovat musiikkitieteilijä Kari Rydmanin Kevyen musiikin ylistys (1964)  ja Ilpo Saastamoisen Ei oppi ojaan kaada (1970), joka on muodoltaan pamflettimainen julistus valtiojohtoisen pop- & jazzopiston luomiseksi.

Journalistina arvostan osuvaa kieltä. Siksi nautittavimpia ovat lehtiin tehdyt pitkät artikkelit. Eeva-Kaarina Arosen kirjoitus Reijo Taipaleesta, Tangon rehti ruhtinas (1992), on tarkkanäköisen human interest -jutun perikuva. Samoin Antero Mukan tekemä Souvareiden fanikulttuuria käsittelevä Pitkä souvi parketilla (1998) on ilahduttava kurkistus iskelmän arkitodellisuuteen. Markku Salon (ei asianajajan tai muotoilijan) camp-ironinen lyttäys Tapani Kansan yrityksestä laajentaa Heikki Sarmannon säestyksellä repertuaariaan laulelmaan, Tapanin päivä (1985), on taas lähes hysteeristä luettavaa:

Kansan suitset alkavat lipsua lupaavasti käsistä. Hän alkaa pikkuhiljaa – Mutapainin ystävät -televisiosarjaa lainataksemme – investoida mimiikkaan ja gestiikkaan. Helismaalaista rallia muistuttavassa kappaleessa ‘Iso mies’ yleisö pannaan kerralla hälytysvalmiuteen ja elävän taiteen todistajaksi: Kansa heittää koko virtuoosisuutensa peliin ja ottaa sekunnin murto-osassa rempseät instant-jätkäpojat, surrealistista elämänmyönteisyyttä sykkivän hahmon joka peittoaa Tauno Palonkin tappavimmat agronomirevittelyt, työntää käden taskuun ja viheltää yhden säkeistön. Nopea tähystys säestäjän kasvoihin ei paljasta toteuttaako solisti nyt omia vai säveltäjän apollonisia ihanteita: klaviatuurin vaiheilla keinahtelee tuttuun tapaan Sarmannon hallittu tabula rasa.

Lindforsin lupaus alkusanoissaan paljastuu todeksi: Nautittavin lukemisto ei aina käsittele asioita, jotka kokee läheisimmiksi. Niinpä itselleni tärkeistä punkista ja konemusiikista ei sanota mitään kiinnostavaa. Joskin iskelmä on myös iso juttu minulle.

Erikoista tai sitten ei on, ettei muusikoilla itsellään ole paljoa sanottavaa. Sanoittajana arvostamani Dave Lindholm paljastuu tomppeliksi kokoelman avaavassa massiivisessa Waldemar Walleniuksen haastattelussa Se Juttu (1976). Silmien eteen rävähtää valitettavan tosi havainto, jonka mukaan viihdetaiteilijoilta kannattaa kysyä viimeiseksi yhteiskunnallisista kysymyksistä, paitsi jos haluaa huvittaa itseään posetiiviapinan tanssilla.

Hatchet jobit ansaitsevat erillishuomion, koska ne ovat erityisen herkullisia. Jyrki Hämäläinen kirjoittaa London Callingissa (1965) Suosikkiin saarivaltakunnan klubeista kuin viettäisi jatkuvaa jet set -elämää suuren maailman julkkisten bestiksenä. Pistää siis joukkoon omiaan. Hämäläinen on näkökulmasta riippuen joko yksi kokoelman huonoimmista tai viihdyttävällä tavalla hulluimmista kirjoittajista. Myöhemmin kirjassa Jake Nyman lyttää tekstissään Danny ja Jyrki ne yhteen soppii (1999) Hämäläisen muunnellut totuudet. Kyse on Dannyn koko uran kattavan CD-boksin arvostelusta, josta tulee Nymanin käsittelyssä kritiikki Hämäläisen boksin kylkiäisiksi rustaamista saatesanoista. Hämäläisen ja Nymanin taidonnäytteillä on ikäeroa yli 30 vuotta,  mutta ne täydentävät toisiaan erinomaisesti.

Ajattelin lukiessani laajemmin suomalaista musiikkikirjoittamista ja omaa suhdettani siihen. Popkritiikki oli kirjallisuuden laji, joka sai minut haaveilemaan kirjoittamisesta ammattina. En koskaan ollut hyvä kirjoittamaan popista, joten ryhdyin elokuvakriitikoksi. Olen hyvä kirjoittamaan elokuvista, minulla on niistä muutakin kuin puhki kulunutta sanottavaa.

Pop on mielenkiintoista, mutta väitteestä löytyy suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä vähän todisteita, satunnaisia yhteiskunnallisia navankaiveluita lukuun ottamatta. Eikä lehdissä ole enää tilaa tai halua tehdä pitkiä juttuja.

Myös varsinaisten musiikkilehtien sisällysluettelot eivät loista kunnianhimollaan. Soundissa älykäs kirjallisuus ei ole ollut juttu enää vuosiin. Rumbassa kutsutaan pakinamittaista hupailua esseeksi. Suomessa merkittävin popjournalismia tekevä aikakauslehti saattaa olla näiden kehäraakkien sijasta Image.

Joku voi ehdottaa sanomalehtien puolelta Nytiä uudeksi kruununprinsessaksi. Itse en osaa pitää yhdysvaltalaisissa ison rahan tuotteissa olevia minimaalisia epäkohtia ja kolmekymppisten lapsuuden suosikkimeemejä käsittelevää kolossaalista hipsteriblogia kattavana esimerkkinä laadukkaasta poplehdestä.

Nuorgam oli viimeinen lehti, jossa täydellä höyryllä ryskivä kunnianhimoinen populaarimusiikista kirjoittaminen oli mahdollista. Nuorgam oli toisaalta itse oma kuoliniskunsa musiikkijournalismille. Rakkaudesta lajiin syntynyt projekti piti lopettaa ajoissa ennen kuin se homehtuisi pystyyn, mutta samalla se tuhosi mahdollisuuden mielekkäälle jatkolle. Kertynyttä hyvää ei käytetty mihinkään kokoavaan yhtä tuhannen kappaleen zineä lukuun ottamatta. Kaikki joeksi kokoontuneet pienet virrat valuivat mediamereen.

Jotta totuus ei nostalgiassa velloessa unohtuisi: Nuorgam ei ollut toteutettu niin luovasti kuin olisi voinut toivoa. Aiheissa oli vaihtelua, mutta lehden nettisivuja hyödynnettiin tekstin taitossa tavanomaisesti. Sivustolla myös oli ja on edelleen turhauttavaa navigoida.

Journalismi, esseismi, on kirjallisuutta. Sen Pakko vatkaa tuo esille parhaiten. Blogi- ja nettilehti-ilmaisu, niin luonnollista kuin onkin, on kalvanut minua aina, koska joudun luettavuuden takia jättämään jokaista uutta kappaletta varten yhden tyhjän rivin sen sijaan, että vaihtaisin riviä ja sisentäisin kappaleen alkua, kuten tekisin printissä.

Tämä typogafinen muutos saa minut ajattelemaan tekstin piirteitä radikaalisti eri tavalla; kappaleet leijuvat liikaa omassa avaruudessaan, kokonaisuutta on vaikea ajatella kirjallisuutena. Taitto lehteä tai kirjaa varten antaa silmissäni tekstille luontevamman rytmin ilman korostettuja katkoksia.

Nuorgamissa oli sama ongelma, jota ajan mittaan mukaan hiipinyt kaavamaisuus korosti. Muutamaa pitkää ja perinpohjaista artikkelia lukuun ottamatta en koskaan päässyt eroon tunteesta, että luin leikkaa-ja-liimaa-periaatteella koottuja blogikirjoituksia kirjoittajien sen hetkisistä fiiliksistä. Mielestäni laatu ei ole paras mahdollinen, jos journalismi lähestyy sitä, mitä teen nyt.

Litku

Posted on 01.04.201723.09.2024 by kangasvalo

Pidän todella paljon Litku Klemetin musiikista. En ole ainoa. Kävin taannoin katsomassa hänen ja Tuntematon Numero -bändin keikkaa, lämmittelijänä mitäänsanomaton Lokit. Tupa oli täynnä. Ahtaudesta huolimatta nautin olostani, pääesiintyjä oli juuri niin antaumuksella mukana kuin olin toivonut.

Sanna Klemetti on Litku-roolissaan luonut poppia, jonka leviäminen Internetissä tuntuu samalta kuin mielikuvitusta kiehtoneiden viiden tähden arvioiden löytäminen musiikkilehdistä teinivuosina. On kuin löytäisi oman jalokiven, vaikka tietää saman tiedon olevan tuhansien saatavilla.

Artistista tulee vaihtoehtomusiikin tähti, kun keikoista leviää hurjia huhuja. Ensimmäinen iskelmää, garage rockia ja indie popia yhdistelevä levy ei räjäytä pankkia, mutta saa tarpeeksi kriittistä huomiota. Soundi tekee Litkusta vuoden tulokkaan, vaikka muusikko on julkaissut progressiivista rockia jo vuosia aiemmin. Soolonsa hän alustaa julkaisemalla singlen, josta tulee kulttihitti. Kokopitkän ainoa fyysinen kopio tulee ulos puolen tunnin mittaisena c-kasettina. Musiikkivideot ovat kotikutoisia kollaaseja tai taltiointeja laulajasta säestämässä itseään balalaikalla nurmikolla tai metsän keskellä.

En ole pitkään aikaan kuunnellut musiikkia niin mielelläni kuin kuuntelin Klemetin ja Tuntematon Numero -yhtyeen Horror ’15 -levyä: kuuntelin sitä niin silmät kiinni sängyllä maaten kuin lukemisen taustalla, kaupungilla, lenkillä, matkoilla.

Pelottava sana on sanottava. Jokin Litkussa on aitoa. Ja välitöntä. Kuin olisin hetkeksi unohtanut, miltä suomalaisessa popissa sellainen voi tuntua, kun normiksi on tullut mitättömyyksien tuotteistaminen televisio-ohjelmien ja loputtomien toisten levyillä tapahtuvien vierailuiden avulla, joita edes vaihtoehtomuusikot eivät enää kyseenalaista.

Olen miettinyt johtuuko aitouden tuntu siitä, että Sanna Klemetti on saman ikäinen kuin minä, sen verran vanhempi kuin nuorimmat skenen uudistamista himoitsevat popparit, että tarve olla ironinen tai tarpeettoman mystinen on hänelle väsyttävää ja taakse jäänyttä aikaa.

Jotain haurasta Litku-jutussa on. On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.

Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö. Koominen oli Joni Klingin kolumni Rumbassa, joka on esimerkki pop-kritiikkiin liittyvästä ylikirjoittamisesta ja rakastumisesta omaan tulkintaan:

“On myös virkistävää kuulla levy, jolta uupuu herkkien, ahdistuksen kanssa kamppailevien pikkukaupungin poikien rivien välistä pilkottava misogynia tai huumoriin verhottu väkivaltakuvasto.”

Näin Kling kirjoittaa pääkaupunkiseudun ulkopuolisesta rock-skenestä. En ymmärtänyt paljon mitään. Eikä ymmärtänyt jutun Facebookiin laittanut artistikaan.

En myös saanut kiinni toteamuksesta “ensimmäisen polven siirtolaisten” eli maalta kaupunkiin muuttaneiden tarpeesta löytää jotain yhteistä lähihistoriastaan. Rivien välistä voi lukea asenteen, että maaseutu on Klingille vain yksi versio Impivaarasta.

Olen kuitenkin armelias, koska moni popista kirjoittava syyllistyy joskus läträämiseen, erityisesti kun kolumniin liitetään sana “essee”. Eikä Klingin teksti ole sentään mikään Jean Ramsayn hengentuote, jota tulkitessa Jacques Derridakin löisi hanskat tiskiin ja lähtisi baariin.

Seuraavaa ei saisi kirjoittaa, mutta teen niin naurettavuuden uhalla. Vakuutan, että tarkoitan kaikkea muuta kuin mitään esineellistävää. Olen hieman ihastunut Litku Klemettiin. Siis Litkuun. En Sannaan, jota en tunne lainkaan.

Enkä tietysti niin kuin ihastutaan läheiseen ystävään, vaan kuten pop-laulajaan ihastutaan, oman tunteensa lapsellisuus myöntäen. Luulen, että jaan myös tämän – teini-iän jälkeen mielestäni pyyhkiytyneen – tunteen joidenkin muiden kanssa. Se vaikuttaa musiikkielämykseen.

Toisaalta haluan kirjoittaa, että ihastuksessa suuri osa on sillä, että hän on upea muusikko, ja niin on mahdotonta tehdä tarkoittamatta Litkun lisäksi Sanna Klemettiä.

Vähemmästäkin alkaa miettiä, milloin hauras raja rikkoutuu ja mitä sitten tapahtuu. Media ihastuu samalla tavalla, mutta se on ohikiitävää. Indie-darling kokee yleensä jo muutaman ensimmäisen levyn aikana suosionsa huipun. Sitten hän laskeutuu vuorelta tekemään juttuaan omalle yleisölleen.

Esimerkiksi Joose Keskitalo voi julkaista uransa hienoimpiin kuuluvan levyn, Julius Caesarin anatomian, eikä pääse millään neljän ensimmäisen studioalbuminsa aikaiseen suosioon. Sen näki myös keikalla, jossa kävin, paikka sama kuin Litkulla. Keskitalon tapauksessa käsiä olisi voinut salin puolivälissä heiluttaa kuin tuulimyllyn lapoja eivätkä ne olisi osuneet kehenkään.

Suosion vakiintuminen todelliselle tasolleen voi olla myös siunaus. Jäljelle jää kuuntelijajoukko, joka on valmis antamaan muusikolle itsestään enemmän, tulee nauttimaan eikä pällistelemään. Koko Klemetin keikan ajan selkäni takana kirkui humalainen nainen, joka halusi kuulla vain Juna Kainuuseen -hitin. Hän ei tiennyt, ettei Tuntematon numero soita artistin soolokappaleita.

  • Previous
  • 1
  • 2
  • 3

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Ihmeistä
  • Muutamia huomioita kirjallisuuden myymisestä ruotsalaiselle asehullulle

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme