Juttuja ei tehtäisi, jos niitä ei luettaisi. Se on median ansaintalogiikka. Vastuu jakautuu silloin kahtia, yleisölle ja medialle. Yhdet tarjoavat paskaa ja toisista merkittävä osa haluaa sitä syödä.
Joskus, melkein 15 vuotta sitten, kuuntelin erään merkittävän maakuntalehden silloisen uutispäällikön jorinoita. Tämä esitteli avotoimitusta, jonka seinälle heijastettiin reaaliajassa klikatuimmat jutut. Jonkinlaisen vaivoin etäännytetyn innon vallassa hän kertoi, että niihin uutisiin tähdätään, mitä eniten luetaan. Jos lehmä on pudonnut ojaan, ja se on luetuin juttu vuorokaudessa, hauskoja eläinjuttuja etsitään myös seuraaville päiville. Edellinen oli kirjaimellisesti hänen käyttämänsä esimerkki.
Tämä oli siis vielä aikaa, kun netti oli verrattain uusi juttu ansaintalogiikassa. Printin romahduksesta vasta kuiskuteltiin, mutta lopulta sen tapahtui alan konkareiden odotuksia kiihkeämmin ja nopeammin.
Ei ole kovin vaikea nähdä, miten ja miksi meininki on mennyt pahemmaksi. Suunnan näki jo silloin, ja se tuntui dystooppiselta, niinkin paljon, että mielessäni tuolloin syntyneet pahimmat skenaariot eivät ole toteutuneet. Media on Suomessa vielä yllättävän kohtuullisella tolalla, vaikka Sanna Marin -sekoilut murentavatkin uskottavuutta.
Tosin ymmärrän täysin logiikan, jolla tuulesta temmattuja juttuja lähdettiin tuossa tapauksessa rakentamaan, koska journalismissa tietyt asiat toimivat tietyllä tavalla. Pääministeri on tämän maan tärkein yksittäinen ihminen. Käytännössä kaikki, mitä pääministeri tekee, on julkisen syynin alaista, siitä ei ole kahta sanaa.
Uutisen merkittävyys ratkaistaan sen perusteella, kuka tekee ja mitä. Tätä yksinkertaista sääntöä useimmat lukijat eivät ajattele, vaikka se on brutaalin tekninen mutta totuudellinen lähtökohta – eikä vain kaupallisessa mediassa.
Jos never-heard ampuu viisi ihmistä kuoliaaksi, ei tekijässä ole uutisarvoa vaan teossa. Teko tekee tekijän merkittäväksi. Jos pääministeri bailaa humalassa, ei teossa ole uutisarvoa vaan tekijässä. Tekijä tekee teon merkittäväksi.
Ja tietysti pienikin vihje siitä, että Marin olisi ollut HUUMEBILEISSÄ ohjaa tällä logiikalla jokaisen lehden, joka haluaa olla ensimmäinen, kääntämään pienetkin kivenmurikat ympäri, koska jutussa yhdistyvät merkittävä tekijä ja merkittävä teko, mikä on lehdelle lottovoitto.
Siksi en aivan usko väitteisiin uutisoinnin sukupuolittuneisuudesta. Juha Sipilästä oltaisiin varmasti tehty saman volyymin juttuja, tehtiinhän Ilkka Kanervan tekstiviesteistä, Alexander Stubbin julkisuuskuvasta, Jani Toivolan taksiajeluista ja Touko Aallon bailaamisestakin. Kaikissa näissä tekijä meni teon edelle. Jos seksismi näkyi Marinin tapauksessa jossain, niin kirjoitusten sävyssä, ei siinä, että niitä tehtiin.
Kun veri on kerran haistettu, ruumis yritetään löytää vaikka väkisin, koska median ansaintalogiikalla olisi typerää olla tekemättä niin. Sellainen päätoimittaja saa selkäsaunan, joka iskee hanskat tiskiin, koska entä jos olisikin ollut kokkeliviivoja pöydällä ja joku toinen lehti ehtisi ensin? Millaisen tekosyyn voi silloin tarjota omistajille?
Kun tiettyihin standardeihin totutaan, niistä tulee alan ääneen lausumatonta käytäntöä, eikä kulttuurin muuttuminen onnistu ennen lukijoiden viisastumista. Sitä taas ei tapahdu ennen sellaista yhteiskunnallista murrosta, jota en ainakaan itse osaa kuvitella. Uutislukutottumuksia selventävät tutkimukset ovat paikoin surullista luettavaa ja saavat niihin tutustuneet ajattelemaan yleisöä tyhmänä karjana, joka kyllä syö, kun tarpeeksi tyrkytetään. Osa ahmii ilolla, koska uutisiin suhtaudutaan laajalti niin kuin viihteeseen.
Moni mediaan kriittisesti suhtautuvakaan ei ymmärrä, että jokainen uusi julkisesti ilmaistu pöyristyminen huonosta uutisesta nostaa uutisen vetovoimaa ja markkina-arvoa osoittaen, että juttu kannatti tehdä. Kovin moni ei uhostaan huolimatta oikeasti lopeta lukemasta iltapäivälehtiä ja ennen kaikkea niiden tasosta purnaamista, vaikka mikä olisi. Marina on lehdelle voitto, koska se levittää kiinnostusta lehden juttuja kohtaan. Jos valitat jostain uutisesta, kyllä joku toinen kiinnostuu sen verran, että käy vilkaisemassa, mistä on kyse. Huonot uutiset kuolevat pois vasta, kun ihmiset lakkaavat niin lukemasta niitä kuin puhumasta niistä.
Kyse ei ole siitä, etteikö asiallistakin uutisointia luettaisi. Kyllä luetaan, mutta sen tekeminen on aikaa vievää ja vaivalloista ja ansaintalogiikka ei tue sitä.
Marinista oli helppoa tehdä uutisia sarjatulella, koska se ei vaatinut toimituksilta mitään, ja juttuja luettiin tarpeeksi. Kun yksi taho alkaa uutisoida, muiden on pakko seurata perässä, koska klikkejä ei seurata vain omaa tulosta silmälläpitäen vaan kilpailijoiden klikkeihin verraten. Se voittaa, joka ehtii ensin.
Se mikä osaltaan hämää nykyisessä mediakentässä on, että “ennen” (eli ennen nettiä) kaikilla oli selvät sävelet siitä, mitkä sanomalehdet olivat minkäkin puolueen äänenkannattajia. Tieto liikkui siinä missä kansalaisten poliittinen vakaumus. Tämä ei ollut ongelma, koska objektiivisuus ymmärrettiin niin kuin se kuuluu ymmärtää: perustavanlaatuista sellaista ei ole, mutta poliittiset näkökulmat eivät haittaa, jos perusfaktat ovat kaikkien osapuolien mielestä oikein. Jutut tehtiin keskimääräistä huolellisemmin, koska ei ollut 24/7 lisää materiaa huutavaa tyhjyyttä luomassa painetta. Kokonaiskuva tilanteesta syntyi näiden painotusten ristivalossa.
Nyt on monista syistä – ei vähiten kansalaisten laskeneesta poliittisesta tietoisuudesta – johtuen päässyt vallalle käsitys, että kaiken median pitäisi olla lähtökohtaisesti brutaalin teknisesti objektiivisia, mikä on mahdottomuus. Samalla toimitukset mielellään itse pyrkivät häivyttämään poliittiset kytkökset omasta uutisoinnistaan eli pelaavat epärehellistä peliä.
Tämä on johtanut epärealistisiin yleisöodotuksiin ja toimittajien omaan harhaisuuteen. Koska he ovat toimittajia, heidän täytyy olla oikeassa. Ei haluta myöntää, että jonkun puolueen käsikassaroina tässä ollaan, vaikka ennen se oli itsestäänselvyys. Ei ole olemassa “neutraalisti” esimerkiksi Iltalehdelle kirjoittavaa toimittajaa, vaan tällainen päätös vaatii aina ideologisia kompromisseja.
Ajattelin eräänä iltana kauan sitten, että olisi mukavaa, jos joku toteuttaisi Esikoisten kaltaisen kirjoitussarjan. Monet kirjoitukseni syntyvät tällaisesta ajatuksesta. Kaikenlaisesta triviasta kiinnostuneena olisin ollut kiinnostunut lukemaan aiheesta pitkänkin tekstin. Koska tajusin, että tässä maassa saa odottaa ikuisuuden, jos ei tee itse, päätin kirjoittaa esseet.
