Avainsana: Japani

Yokohama Kaidashi Kikô

Posted on by kangasvalo

Teksti on julkaistu alun perin edellisessä blogissani 25.5.2016. Julkaisen ajoittain hieman muokattuna joitain tähän blogiin sopivia vanhoja tekstejäni. Julkaisen tämän tekstin uudelleen, koska käsitellystä sarjakuvasta on viimein tullut virallinen englanninkielinen painos.

Aloitin joitain vuosia sitten projektin, jossa tutustun manga-sarjakuviin. Minulla ei ollut suunnitelmaa, halusin vain oppia tuntemaan yhden kulttuurin alueen. Selasin joitain tunnetuimpia teoksia, luotin valikoidusti kirjallisuussivustojen suosituksiin ja kiinnitin erityishuomiota kehuja saaneisiin mutta vähemmän tunnettuihin sarjakuviin. Jätin suosiolla väliin esimerkiksi lapsena selailemani Dragon Ballit (1984–1995), joista en pitänyt edes silloin. En halunnut lukea näennäisen päättymättömiä ja kevyitä sarjakuvia, vaan etsiä alun ja lopun sisältäviä kokonaistaideteoksia, joissa olisi mielellään joko kaunis ja yksityiskohtainen piirrosjälki tai erinomainen tunnelma, mieluiten molemmat.

Hyviä tai ainakin viihdyttäviä sarjakuvia on onneksi tullut vastaan jatkuvan ja tuskin koskaan päättyvän projektini aikana. Joitain sarjakuvia olen lukenut lähinnä ajankulukseni, en siksi, että teoksissa olisi jotain erityisen kiinnostavaa. Toisaalta olen viimein saanut luettua joitain pitkään lukulistallani olleita sarjakuvia. Eteneminen projektissa on ollut hidasta, kiitos haluni pyrkiä lukemaan kokoelmat kokonaan.

Olen pitänyt taukoja ja lukenut kerralla enemmän, kun siltä on tuntunut. Luen luonnostaan nopeasti ja mangan kohdalla pyrin erityisen nopeaan lukutapaan. Olen käsittänyt japanilaisten lukevan mangaa pikavauhtia, koska kyse on muun muassa julkisissa kulkuvälineissä nautittavasta pulp-viihteestä. Sivujen kuvavirta on suunniteltu nopean lukutavan suosijoille. Samalla tavalla pyrin lukemaan itse: kuvia ei jäädä ensimmäisellä lukukerralla ihastelemaan ja makustelemaan, vaikka setpiece olisi kuinka komea. Menen eteenpäin sivu toisensa jälkeen kuin hyökyaallon selässä. Vaikutus on ihmeellinen, sillä kuvien rytmi avautuu huomattavasti kiinnostavammin kuin hitaalla selailulla. Luulen, että nopeutta vaativa rytmi on kulttuurierojen lisäksi yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi moni länsimaisen sarjakuvan harrastaja ei vieläkään lämpene mangalle.

Eniten on vienyt aikaa kiinnostavien sarjakuvien löytäminen. Manga on hyvin kohderyhmälähtöistä. Kohderyhmien merkitys on sisäistettävä, koska vain sitä kautta voi tajuta joitain japanilaisten teosten ominaispiirteitä, jotka koetaan kohderyhmän teoksille ominaisiksi. Esimerkiksi vasta pari vuotta elokuvaharrastukseni alun jälkeen tajusin klassisissa samuraielokuvissa ja japanilaisissa romaaneissa olevan piirteitä, jotka ovat kuin suoraan sarjakuvien sivuilta. Monet erityisen tutuilta tuntuneita arkkityyppejä kierrättäneet elokuvat ovat tarkistettaessa paljastuneet manga-adaptaatioiksi.

Toki kaikkialla tehdään taidetta kohderyhmille, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa blockbuster-elokuvia tehdessään tuottajat ovat vuosikymmeniä luottaneet siihen, että 30-vuotias maailman pelastava valkoinen jamppa sidekickeineen saa joka tapauksessa tarpeeksi monta maksavaa ihmistä teattereihin, jos leffaan sisällytetään romantiikkaa naisille ja komediaa lapsille. Tämä ajattelu on alkanut muuttua vasta aivan viime aikoina. Silti Hollywood lähtee edelleen usein liikkeelle siitä, että yhdessä teoksessa on oltava kaikille jotain.

Japanilaiset ovat vieneet kohdentamisen pidemmälle poptaiteensa eri piirteissä, koska ensisijaisena pyrkimyksenä ei ole tavoittaa kaikkia vaan tietyt yleisöt. Kohderyhmälähtöisyys tuntuu korostuneelta siksi, että tietyille kohderyhmille suunnatuissa teoksissa on jaettuja trooppeja. Mangasta kiinnostuneen amatöörin kannattaakin seurata kohderyhmäjaottelua, koska se auttaa löytämään sopivia sarjakuvia paremmin. Näiden lisäksi löytyy eri genrejä ja genrejen sisältä erilaisia aiheita. Esimerkiksi voi olla 1) nuorille pojille suunnattua 2) urheilumangaa joka käsittelee 3) baseballia.

Jos siis sanoo olevansa “kiinnostunut mangasta”, se ei tarkoita vielä mitään. Eihän kukaan sano ympäripyöreästi olevansa “kiinnostunut sarjakuvista”, ellei todella pyri lukemaan aivan kaikkea ja tulemaan yleisasiantuntijaksi. Eikä sekään riitä, että etsii esimerkiksi kauhumangaa; on olennaista ymmärtää minkä kohderyhmän kauhua etsii ja mikä aihe siinä on.

Kohderyhmälähtöisyys ei tarkoita taiteilijan panoksen olevan pienempi kuin muiden maiden sarjakuvataiteissa. Olen skipannut kuin minulle luodut mangat väliin, koska olen inhonnut piirtäjän tai käsikirjoittajan otteita alusta alkaen. Toisaalta olen tarttunut kiinnostavan tekijän vähemmän kiinnostavalta vaikuttavaan teokseen vain piirrosjäljen takia. Yhtä kaikki, nyt kun olen projektini aikana lueskellut yli pari sataa eri tankôbonia (yhtenäiseksi kirjaksi koottua kokoelmaa) eri pituisista mangoista [huom. lukema on näin vuonna 2023 kasvanut paljon suuremmaksi], vaikuttaa siltä, että kuulun pääsääntöisesti seinen-kohderyhmään. Seinenmanga on aikuisille miehille suunnattua sarjakuvaa.

Japanissa mangaa julkaistaan jatkokertomuksina puhelinluettelon paksuisissa antologialehdissä tasaisin väliajoin. Näitä kirjan kokoisia lehtiä julkaisevat muutamat isot kustantamot, ja eri julkaisut on suunnattu eri kohderyhmille. Esimerkiksi Afternoon on seinen-lehti, Nakayoshi on shôjo-lehti, kumpikin on Kodansha-kustantamon tuote ja vuosikymmenien ajan julkaistu. Näissä antologioissa julkaistuista sarjakuvista kootaan faneille tankôboneja, joita näkee suomalaisissakin roolipeliliikkeissä ja ruokakaupoissa pokkareina.

Vaikka olen aikuinen mies, kiinnostus “aikuisten miesten” sarjakuvaa kohtaan ei ole itsestäänselvyys. Kohderyhmien välillä ei välttämättä ole ummikkolukijalle selkeitä eroja tai yhtäläisyyksiä. Seinen (miehet), josei (naiset), shôjo (tytöt) ja shônen (pojat) kertovatkin enemmän siitä, missä lehdissä sarjikset on alunperin julkaistu kuin siitä, kuka niitä lukee.

Länsimaissa takavuosina kummasteltu nuorten miesten innostus piirrettyyn My Little Pony: Friendship Is Magic -sarjaan (2010–2019) olisi japanilaisesta otakusta selviö, ja hän voisi tiivistää asian näin: Alun perin shôjo-yleisölle kehitelty uusi tv-sarja on saanut merkittävän osan yleisöstään shônenin tai jopa seinenin puolelta “vanhanaikaisia” lauantaiaamun piirrettyjä kaipaavista nörteistä aina tytärten kanssa animaatioita katsoviin koti-isiin. Samanlaisia crossovereita tapahtuu mangassa vähän väliä.

Suosituin kategorioista on shônen, johon kuuluvat monet länsimaissa valtavirtaan nousseet hitit, joista pidetään sukupuolesta ja iästä piittaamatta. Länkkärin silmissä ei ole mitään väliä, että Dragon Ball, Salapoliisi Conan (1994–) ja One Piece (1997–) ovat shônenia tai että Pokémonin sarjakuvaversiot ovat sitä myös. Suurin osa faneista tuskin kiinnittää asiaan huomiota.

Kohderyhmien teosten tyypilliset piirteet eivät ole helposti selitettävissä. Suosittu Attack on Titan (2009–2021) oli shônenia, mikä osoittaa rajojen häilyvyyden: sarjis on väkivaltainen, jingoistinen, pienemmistä pojista pelottava ja tunnelmaltaan erittäin synkkä, tosin seinenistä poiketen siinä ei ole erotiikkaa. Silti Attack on Titan kuuluisi sisältönsä puolesta periaatteessa aikuisten sarjakuviin, mutta sen muut piirteet, kuten yhtä köyttä vetäminen, ainutlaatuisen ja samalla pallinaamaisen sankarin kamppailu sisäisten supervoimien kanssa ja hahmojen arkkityypit, ovat silkkaa shônenia.

Toisinaan esimerkiksi päähenkilöiden sukupuolet eivät välttämättä ole kohderyhmän mukaisia. Akimi Yoshidan (s. 1956) väkivaltainen ja kuvastoltaan raju (elämän tuhoavia huumeita, tapettuja slummilapsia, sotatraumoja) Banana Fish (1985–1994) on shôjoa, vaikka siinä kaikki tärkeimmät henkilöt ovat miehiä, muskelikorstot ampuvat toisiaan seulaksi ja pahis on kaunis poika -päähenkilöä hyväksikäyttänyt gangsteripedofiili. Hahmot puhuvat tunteistaan ja romantiikasta tavalla, joka ei ole tyypillinen miesten toiminnallisessa sarjakuvassa. Teoksessa on paljon homoseksuaalista romantiikkaa, romantiikan rajalla kulkevia ystävyyden kuvauksia ja semieroottista söpöilyä. Jopa päähenkilöiden naisihastukset näyttävät miehiltä.

Yksi esimerkki rajojen häilyvyydestä on, että en pitänyt lapsena tarjolla olleista shônen-sarjakuvista lainkaan. Koska ne olivat ainoaa tarjolla olevaa mangaa ja mistään kohderyhmistä ei puhuttu, olin lokeroinut mangan ja animen osastoon “paskaa, joukossa muutama onnenkantamoinen”. Kannoin tätä asennetta vuosia luopuen siitä vasta joskus parikymppisenä. Näitä onnenkantamoisia olivat Studio Ghibli ja Katsuhiro Ôtomon (s. 1954) Akira-sarjakuva (1982–1990), kumpikin useiden ikäpolveni länsimaisten ihmisten tietoisia ensikosketuksia animeen ja mangaan (suomalaiset harvoin tiedostivat Muumi-piirrettyjen tai Peukaloisen retkien japanilaisuutta).

Akira on tietysti seineniä. Ei ihme, että olin sille vastaanottavaisempi. Vasta aikuisena tajusin, että inhoamani teokset olivat ärsyttäviä niiden kohderyhmätrooppien takia, eivät siksi, että ne olisivat “tyypillisiä mangan ja animen edustajia” – se on vähän kuin sanoisi Simpsoneiden (1989–) olevan “tyypillinen länsimainen piirretty” eli räikeästi pieleen menevä yksinkertaistus.

Tässä mainitsemieni lisäksi löytyy omia kategorioita sarjakuville, joita ei julkaista alan isoissa lehdissä vaan lähinnä dôjinsheina eli omakustanteina. Näitä ovat vaikkapa porno (hentai) ja usein teemoiltaan transgressiivisempi taidesarjakuva (gekiga). Niistä ehkä joskus myöhemmin.

* *

Kohderyhmien sisältä voi löytyä yllättäviä teoksia. Yokohama Kaidashi Kikô (1994–2006) tavataan kääntää yleensä joko Yokohama Shopping Logiksi tai Record of a Yokohama Shopping Tripiksi. Joskus näkee käytettävän nimeä Café Alpha. Käytän ilmaisua “tavataan”, koska teosta ei ole virallisesti käännetty englanniksi [huom. 2022 ilmestyi ensimmäinen käännöskokoelma]. Olen lukenut sarjakuvan ensimmäisen kerran netistä fanikäännöksinä.

Sarjakuvan tekijä Hitoshi Ashinano (s. 1963) on tunnettu mono no aware -töistään. Mono no aware merkitsee asioiden edessä herkkyyden tuntemista. Käytännössä se tarkoittaa korostunutta tunnetta elämän lyhytkestoisuudesta ja asioiden jatkuvasta muutoksesta. Eli melankolista nostalgiaa – usein asioista, jotka eivät välttämättä ole vielä muuttuneet. Tästä tyylistä käytetään mangan kohdalla nimitystä “slice of life”, vaikka termiä käytetään myös humoristisemmista ja vähemmän surumielisistä teoksista.

Yokohama Kaidashi Kikô ei slice of life -tyylistään huolimatta ole puhtaasti Yasujirô Ozun (1903–1963) elokuviin verrattavaa paatosta. Kyseessä on seinen-manga, jonka genrejen ystävät määrittelisivät post-apocalyptiseksi scifiksi. Syytä maailmanloppuun ei kerrota. Fuji-vuori on ilmeisesti purkautunut, koska siitä puuttuu osa laesta. Merenpinta on noussut ja jatkaa nousuaan. Maastosta löytyy hylättyjä ohjuksia. Jotkut asutukset ovat hylättyjä tai raunioina. Ihmisten määrä on dramaattisesti vähentynyt ja jatkaa vähenemistään selittämättömästä syystä. Maaseuduilla kasvaa outoja sieniä, jotka muistuttavat ihmisolentoja. Asetelma muistuttaa Arthur C. Clarken (1917–2008) scifi-romaanista Lapsuuden loppu (1953).

Ensimmäinen yllätys seuraa: Yhteiskunta on pysynyt pystyssä ja sopeutunut hyvin. Mistään Mad Max kakkosesta (1981) ei ole missään nimessä kyse. Monet suurkaupungit ovat meren peittämiä, mutta vedenpinnan yläpuolella rappio on vain paikoittaista. Pilvenpiirtäjä voi näyttää huonokuntoiselta ja autiolta, mutta kylissä ja pikkukaupungeissa ympäristö on siistiä ja elämää riittää. Luonto kukoistaa. Eläimiä on paljon. Hedelmät ja pähkinät ovat valtavan kokoisia. Elämäntavat ovat yksinkertaistuneet. Japanissa on palattu aikaan ennen suurteollisuutta. Joissain paikoissa on edelleen isompia kaupunkeja ja niissä toimivia yrityksiä. Edelleen käytetään rahaa. Joissain paikoissa maaseudulla eletään lähinnä kädestä suuhun. Traktori putputtaa pellolla, yhteisön jäsenet tukevat toisiaan. Teknologia on kevyesti retrofuturistista. Väestössä elää huippukehittyneitä robotteja, jotka päristelevät ympäri maisemaa pikkuisilla skoottereilla ja kuuntelevat vinyylilevyjä. Ihmiset käyttävät digitaalisia kameroita, mutta lähettävät toisilleen vain paperikirjeitä. Radio ja televisio toimivat edelleen. Muutamat henkilöistä kantavat varmuuden vuoksi sähköasetta, mutta se on lähinnä tapa. Ketään ei ammuta sarjakuvan aikana.

Mangan kohderyhmä on seinen, mutta päähenkilö on nuori nainen, Alpha, joka on robotti, androidi. Hänen omistajansa on lähtenyt ja jättänyt hänet elämään itsekseen. Alpha pitää pientä kahvilaa, jossa hänelle käyvät pitämässä seuraa “Ojisan” (nimi tarkoittaa “setää”) ja Ojisanin lapsenlapsi Takahiro, sarjan alussa 9-vuotias. Ojisanin vanha ystävä, nainen jota kutsutaan vain “senseiksi”, ja Takahiron ystävä Makki ovat muita kylän kasvoja. Takahirolla ja Makkilla ei ole vanhempia. Kumpikin asuu sukulaistensa luona, mutta tätäkään seikkaa ei koskaan selvennetä sen tarkemmin. Lähistön vesissä uiskentelee myyttinen hirviö Misago, joka näyttäytyy vain lapsille. Misagosta kiinnostunut Ayase-niminen kulkuri vaeltaa välillä kylään. Alpha tutustuu muutamaan muuhun robottiin sarjakuvan aikana. Tärkein näistä on hänen ystävänsä ja kenties rakkautensa kohde Kokone, joka on myös naispuolinen.

Sarjakuvassa tapahtuu varmasti monen lukijan mielestä vähän. Luvut ovat lyhyitä ja monissa niissä vain… oleillaan. Kontrastina joidenkin lukujen hiukan isommat tapahtumat tuntuvat valtavilta, vaikka eivät oikeastaan ole sitä. Kokonaisuudesta muodostuu hitaasti rikas kuva, kun osaset asettuvat paikalleen.

Sarjakuvaa julkaistiin 12 vuoden ajan, ja sen numerot käsittävät suunnilleen saman ajanjakson. Sinä aikana kylä näivettyy ja kuolee hitaan, luonnollisen kuoleman. Joissain luvuissa seurataan Alphan ajatuksia hänen pitäessään sadetta tai kulkiessaan luonnossa. Neljäntoista luvut yhteen kokoavan tankôbonin aikana pidempiä kaaria muodostavat Alphan yritys ymmärtää itseään ja Kokonen yritys ymmärtää maailmaa. Robotit ovat kuolemattomia, joten Alpha pysyy muuttumattomana. Samalla Takahiro ja Makki kasvavat vähän kerrassaan lapsista teineiksi, sitten aikuisiksi ja viimein muuttavat pois. Mono no aware korostuu, kun muuttumaton olento tarkastelee maisemaa, joka ei tule pysähtymään häntä varten.

Yokohama Kaidashi Kikô on ainoa populaarikulttuurin teos, joka on onnistunut välittämään minulle angstin kuolemattomuuden ajatuksen takana. Kuolemattomuus on aiheena vaikuttanut minusta liian etäiseltä taiteen tarkastelijan kokemusmaailmaan nähden. Yokohama Kaidashi Kikô välttää ansan kertomalla kuolemattomuuden kautta ennen kaikkea kuolevaisuudesta. Sarjakuvan viimeiset osat voivat sattua ajan kulun raskaasti ottavaan ihmiseen pahasti.

Maailmasta ei paljasteta paljoa. Lukijalle ei  selviä, mistä Misagon kaltainen myyttinen olento on tähän todellisuuteen joutunut, miksi maailma on tässä pisteessä ja kuka Alphan omistaja on. Edes robottien tarkoitus ei selviä. Kokone tuumii heidän olevan ihmiskunnan tunteiden tiivistymiä, viimeisiä lapsia, mutta mitä sekään tarkoittaa? Ovatko ihmisiltä näyttävät sienet uusi rotu, jota robottien tulee auttaa kuten Lapsuuden lopussa ulkoavaruuden olennot palvelevat ihmiskuntaa näiden saavuttaessa seuraavan tason?

Tunnelma ei silti matele murheen alhossa. Sarjakuvassa on hiljaista huumoria, onnea ja jopa peiteltyä erotiikkaa. Alastomuutta on hyvin vähän, väkivaltaa ja seksiä ei lainkaan. Kerronta on vihjailevaa. Lukijan täytyy itse pohtia tunteeko Alpha kasvavaa Takahiroa kohtaan äidillisiä, isosiskomaisia vai romanttisia tunteita tai rakastavatko Kokone ja Alpha toisiaan.

Manga on herkällä viivalla piirretty, kuten kuvista näkyy. Se on kaikin tavoin erinomainen ensimmäinen teos sellaiselle, joka haluaa tutustua aikuisempaan mangaan eikä ole kiinnostunut toiminnasta. Se on julkaisualustansa perusteella suunnattu “miehille”. Sen todellinen kohderyhmä ovat kaikki aikuiset ihmiset ja herkät, mietteliäät lapset.

Makiokan sisarukset

Posted on by kangasvalo

Makiokan sisarukset on Japanin modernin kirjallisuuden merkittävimpiin nimiin kuuluvan Jun’ichirô Tanizakin pääteos. Se on toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen kirjoitettu tapakomedia tai paremminkin tapadraama, joka sijoittuu vuosiin 1936-1941. Sodanaikainen hallitus esti romaanin julkaisun jatkokertomuksena sanomalehdissä. Lopullisen muotonsa se sai 1948 kolmena niteenä.

Makiokan sisaruksia on neljä. Ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan he ovat Tsuruko, Sachiko, Yukiko ja Taeko. Vanhin siskoista on keski-ikäinen, nuorin lähestyy kolmeakymmentä vuotta.

Osakan alueella elävä, aiemmin merkittävä porvarisperhe on menettänyt rahallisen asemansa sukupolvea aiemmin. Ennen teoksen tapahtumia kuollut isä on käyttänyt rahojaan rillutteluun ja kulttuurin tukemiseen.

Loput omaisuudesta on kadonnut sukua johtavan päätalouden tohelointiin. Tsurukon aviomies, uudeksi päämieheksi adoptoitu Tatsuo, on hassannut perheyrityksen tulevaisuuden.

Makiokilla ei ole enää kuin arvokas nimi ja ylpeä, vanhahtava asenne. Perhe ei suostu uskomaan merkityksensä kadonneen rahojen myötä.

*

Tanizakin teoksen esikuvana on ollut hänen vaimonsa perhe, jota kirjailija on tarkkaillut osin sisältä, osin ulkopuolelta. Tekijän self-insert on Sachikon aviomies Teinosuke, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa vaimoaan pitämään vanhoja tapoja yllä mutta on vapaamielisempi kuin muut perheen jäsenet.

Sachiko on kertomuksen päähenkilö; suurin osa tapahtumista kuvataan hänen näkökulmastaan. Kiinnostavaa kyllä, Sachikolla ei ole juurikaan päähenkilöön yleensä yhdistettävää toimijuutta.

Kolmeosaisen romaanin aktiivisina keskushahmoina vuorottelevat sen sijaan nuoremmat sisarukset Yukiko ja Taeko, joiden sotkuisia asioita Sachiko yrittää järjestää parhaansa mukaan. Vanhin sisar Tsuruko on kertomuksessa sivuhenkilön roolissa.

Yukiko ja Taeko kuvataan aluksi esimerkkeinä toista maailmansotaa edeltävistä naistyypeistä. Yukiko on traditionaalisen japanilaisen naisen perikuva: pehmeästi puhuva, introvertti, älykäs, hauraalla tavalla kaunis, perinnetietoinen. Taeko on sen sijaan rento, länsimaista kiinnostunut, puhelias, reipasotteinen ja urakeskeinen. Vaikutelmat kuitenkin muuttuvat teoksen edetessä.

Japanilaisissa kirjallisuuslähteissä mainittu piirre on, että Tanizaki ei bunraku-teatteriperinteiden mukaisesti kuvaa lainkaan naispuolisten päähenkilöidensä kasvojen piirteitä; lukijan on tarkoitus kuvitella heidän ulkonäkönsä, kun taas miesten kasvot kuvataan tyypittäen, jopa karikatyyrisesti.

Sama pätee luonteisiin. Naisten sielunmaisema esitetään pääosin “näytä, älä kerro” -menetelmällä. He kasvavat lukijan mielessä kokonaisiksi hahmoiksi satojen pienien yksityiskohtien kautta. Sen sijaan kahden vanhimman sisaruksen puolisoista tehdään nopeasti selväksi keitä he ovat miehiään ja tällaisina he pysyvät teoksen loppuun asti.

Ei siis parane ajatella, että teos on Yasujirô Ozun elokuvien tyylinen kuvaus japanilaisista stereotyypeistä, jossa Setsuko Hara saisi esittää Yukikon roolin, vaikka asetelma on tuttu lukuisista japanilaisista perhekuvauksista.

*

Romaani on syvästi ironinen. Sen keskuskonflikti on, että huolimatta Yukikon kaikella tavalla haluttavista ja kulttuurissa arvostetuista piirteistä, tätä ei saada millään naimisiin, mikä aiheuttaa vuodesta toiseen suvulle harmaita hiuksia.

Tapoihin kuuluu, että sisarusten on mentävä naimisiin ikäjärjestyksessä. Näin ollen jo vuosikymmenen ajan naimisiin valmiina ollut Taeko ei saa päätaloudelta lupaa avioitua kihlattunsa kanssa ennen kuin Yukiko saadaan naimisiin.

Suku on perinteinen, joten avioliitot järjestetään. Hierarkkisessa järjestelmässä päätalouden on viime kädessä hyväksyttävä avioliitto eikä muiden auta kuin sopeutua. Pääperheen uhmaamisen hintana voi pahimmillaan olla suvusta karkottaminen.

Naimisiinmenosta neuvotellaan mahtisukujen kesken. Näissä teehetkien tai ravintolaillallisten muodoissa käydyissä neuvonpidoissa huomioidaan raha, yhteiskunnallinen asema, ulkonäkö, sukutausta, aiemmat perhesuhteet. Suvut palkkaavat yksityisetsiviä selvittämään kaiken puolisoehdokkaiden taustoista ja pienikin virhe painaa vaakakupissa paljon montaa hyvää puolta vastaan.

Kymmenen vuoden ajan Makiokat ovat hylänneet jokaisen Yukikon puolisoehdokkaan tavalla tai toisella epäkelpona. Milloin joku on liian ruma ja vanha, toisinaan kyse on rahanpuutteesta tai lähisuvussa ilmenneestä mielisairaudesta.

Nirso asenne on kostautunut. Viime vuosina uusia sulhasia ei ole enää ilmestynyt jonoksi asti. Yukiko näyttää edelleen hyvin nuorelta, mutta aviottomat vuodet käyvät hiljalleen yli 30-vuotiaalle naiselle taakaksi.

Asiaa ei helpota, että introvertti Yukiko varoo paljastamasta todellisia ajatuksiaan viimeiseen asti ja lähinnä kuiskii ja hymähtelee puhuessaan, mikä on ulkoisen haurauden ohella ihastellun naisellista käytöstä, mutta käy koomisesti myös toisten hermoille.

Paljon jää lukijan pääteltäväksi. Välillä matto vedetään alta kokonaan. Kun teos yllättäen siirtyy kolmannessa osassaan ensimmäistä kertaa kuvaamaan Yukikon mielenmaisemaa, paljastuu, että hänen epämääräisyytensä ei ole pelkkää esteettisen naisihanteen tavoittelua vaan kyse on myös sosiaalisesti hyväksytystä tavasta pistää päätaloudelle hanttiin. Kuuliaisen japanittaren stereotyyppi kiepahtaa päälaelleen (suom. Kai Nieminen):

“- – Ja vaikka minusta olisi tullut kuinka rikkaan miehen vaimo hyvänsä, ajatus että loppuelämäni kuluisi jossakin Toyohashin kaltaisessa pienessä masentavassa maaseutukaupungissa oli mahdoton. Sachiko oli siinä lujasti minun puolellani, hän sanoi että sellaiseen paikkaan emme voi Yukikoa lähettää – hän sanoi sen ehkä vielä suoremmin kuin minä itse… Mutta me halusimmekin aivan tietoisesti vastustaa myös Tatsuota, vaikka emme siitä puhuneetkaan. Isä oli kuollut vasta äsken, ja Tatsuo, joka siihen saakka oli nöyristellyt, alkoi äkkiä pöyhkeillä – olimme jo valmiiksi ärtyneitä, ja sitten hän koetti vanhimman veljen asemaansa vedoten pakottaa minut naimisiin Saigusan kanssa: hän tuntui ajattelevan että minä olin vain nainen jonka pienellä painostuksella sai tekemään juuri niin kuin halusi, mutta siitä suuttuivat minun lisäkseni myös Sachiko ja Taeko, ja me liittouduimme kolmisin häntä vastaan. – -“

Kun Taeko kapinoi elämäntavoillaan avoimesti perinteitä vastaan, Yukiko heittäytyy hankalaksi vaikenemalla. Lukija osaa kerrotun pohjalta päätellä, että syyt sisaruksilla ovat erilaiset. Taeko haluaisi heittää päätalouden pakottamat säännöt roskakoriin, Yukiko ei voi sietää päätalouden piittaamattomuutta perinteistä ja suvun arvon alenemista. Siskokset ymmärtävät erilaisuudestaan huolimatta toisiaan loputtomiin.

Myös muut hahmot kuvataan kliseet väistäen. Taekoa pidetään äkkinäisenä liikkeissään, mutta samalla hän sutkauttelee konservatiivisia mielipiteitä vanhojen sananlaskujen muodossa. Vaikka muut hahmot pitävät Taekoa impulsiivisena kapinallisena, kertoja korostaa yhä uudelleen hänen olevan harkitsevainen ja tyyni henkilö.

Sachiko on eniten mysteeri, mikä on päähahmolta erityislaatuista. Hän tuntuu vuoron perään taipuvan tilanteen mukaan ja jäykistyvän kaavoihin. Yukikoa vähemmän muodollisena hän on sisartaan hellämielisempi ja käytännöllisempi. Sachikon luonteenpiirrettä määrittää, että perinteisyydestään huolimatta hän antaa aina Taekolle anteeksi. Sachikon tytär Etsuko on ainoa lapsi Tsurukon suuren lapsikatraan lisäksi ja erityisesti nuorempien tätiensä hellittelyn kohde.

Siskoista vanhin, Tsuruko, on erillinen muista monin tavoin. Hän on tavanomaisen näköinen, kun nuoremmat siskot kuvataan kauniina. Hän on tavattoman epäkäytännöllinen, vaikka on kotirouva ja lukuisien lasten äiti. Ennen kaikkea hän eroaa muista epäreilun valta-asemansa tähden, vaikka päätalous on ironisesti kaikista perheen haaroista se, joka piittaa perinteistä vähiten lukuun ottamatta omaa johtoasemaansa. Hän ei ole juurikaan tekemisissä muiden sisarusten kanssa.

On viiltävää, että päätalous estää nuorempia sisaruksia elämästä elämäänsä ja antamasta Taekolle lupaa mennä naimisiin, vaikka juuri suvun päämiehet ovat käytännössä tuhonneet kunniakkaan perinnön, eivät naiset. Lopulta päätalous muuttaa Tatsuon työn perässä asumaan Tokioon, jossa Makiokat ovat vain yksi virkamiesperhe muiden joukossa.

Vieraillessaan sisarensa perheen luona Sachiko tekee huomion, että perheen ennen niin arvokkaat esineet näyttävät ahtaassa tokiolaisessa asunnossa rihkamalta. Osakan ja Tokion välillä on ammottava kulttuurinen kuilu siinä missä Makiokien ja ympärillä epävarmaan tulevaisuuteen ajavan yhteiskunnan.

Hiljalleen perheen ympärille hahmottuu moninainen hahmojen kosmos. Naapurissa asuu saksalainen perhe, Stolzit, jotka muuttavat romaanin edetessä autuaan sinisilmäisinä takaisin kotimaahansa ja kohti vielä epävarmempaa kohtaloa. Toisaalta Makiokat tutustuvat Taekon tuttaviin, Venäjältä tulleeseen Katarinaan ja hänen perheeseensä. Kansainvälisinä ja keskiluokkaisina mutta silti läpeensä japanilaisina Makiokat eivät huomioi kovin kärkkäästi tuttaviensa politiikkaa. Heitä kiinnostavat enemmän saksalaisten perhe-elämä ja Katarinan rakkaustouhut.

*

Teos on jahkailun esittämisen huipentuma. Alusta asti tehdään selväksi, että Makiokilla on toisenlainen aikakäsitys kuin suursotaan valmistautuvalla maailmalla.

Menneisyyteen takertuvina heiltä kestää kuukausia saada aikaan yksinkertaisia asioita. Tärkeitäkin perheongelmia ei oteta puheeksi ennen kuin niille ilmestyy sosiaalisesti sopiva hetki, mikä voi tarkoittaa mitä tahansa useista päivistä hamaan tulevaisuuteen.

Sosiaaliset suhteet ilmenevät kärjistetyimmässä muodossaan, kun edes perhetutun kuolinvuoteen äärellä mielestä eivät katoa sosiaalisen pokkuroinnin periaatteet.

Jos länsimainen lukija ei ole valmis ymmärtämään teoksen taustaa, saattaa seurata turhautuminen. Moni teoksen kuvaama ongelma ei ole ollut sitä täällä enää vuosikymmeniin. Kaikki ratkeaisi hierarkian hylkäämisellä. Jokainen Makiokan perheessä olisi onnellisempi, jos saisi itse valita tulevaisuutensa. Tavat kuitenkin vaativat, ettei tämä ole mahdollista.

Eikä täten olisi kertomustakaan. Makiokan sisarukset on yli 700 sivua pitkä eepos siitä, kuinka saman perheen jäsenet eivät koskaan löydä sopivaa hetkeä kertoakseen rehellisen mielipiteensä. Tällaisia sattumuksia pikemminkin vältellään; kulttuurieron huomaa siinäkin, että läheisille voidaan valehdella huoletta päin naamaa, jos yhteisön etu tai nimen säilyttäminen vaatii sitä, ja tämä hyväksytään täysin. Kokonaisuudessa on ihailun lisäksi myös melankolisen satiirinen lataus. Huumori on kuivaa.

On lisättävä, että teos ei ole kuva Japanista kokonaisuutena. Makiokat ovat leimallisesti osakalainen perhe. Yksi teoksen esittämistä ironioista on, että japanilaisessa populaarikulttuurissa usein omaperäisenä esitetty Osakan kulttuuri on päähenkilöille normi, josta poikkeaminen on heille ahdistavaa tai huvittavaa: Sisarukset löytävät loputtomasti naurunaiheita vieraista murteista tai ulkomaalaisten aksenteista. Tokio kuvataan etäisenä ja vieraana verrattuna päähenkilöille tutumpaan vanhaan pääkaupunkiin, Kiotoon.

Mieleeni tullut lähin eurooppalainen vertailukohta on Thomas Mannin mestariteos Buddenbrookit (1901), joka on kärjekkäämpi mutta kuvaa yhtä lailla sukua, joka on sokea maailman menolle menettäessään oman yhteiskunnallisen asemansa. Makiokan sisaruksissa Tanizaki kuvaa maailmaa jota ihailee, mutta kirjailijanluonteelleen uskollisena hän ei ole sivuuttanut sen heikkouksia. Kuvaus tuntuukin paikoin käänteiseltä kummituskertomukselta, jonka lopputwistissä menneisyyteen jähmettyneet aaveet heräävät huomaamaan olevansa lihaa ja verta.

Kuvassa Osakaa vuonna 1938.

Muistiinpanoja elokuvista, 9

Posted on by kangasvalo

Dead Leaves (Ohj. Hiroyuki Imaishi; Japani: 2004)

Dead Leaves on kulttianime, hyperaktiivisen animaation taidonnäyte. Kaksi rikollista lukitaan vankilaplaneetalle Natural Born Killers -henkisen rikosaallon jälkeen. Ei mene aikaakaan, kun he nousevat kapinaan ja vetävät mukanaan kaikki epätoivoiset vangit. Huipennuksena koetaan eräänlainen pyhä synnytys ja Lars von Trierin Rigetistä muistuttavan pikaisesti kasvavan vauvan voimallisuus. Seksuaalisuus näyttelee teoksessa lähes yhtä suurta osaa kuin mahdottoman suuret aseet. Tämä on silkkaa idiä eli Looney Tunesia eli siis hyvä.

One Cut of the Dead (Ohj. Shinichiro Ueda; Japani: 2017)

En normaalisti välitä spoiler-varoituksista, mutta One Cut of the Dead muuttaa muotoaan niin paljon, että elokuvasta kiinnostuneen on parasta olla lukematta tekstiä. Kyseessä on yksinkertainen zombikauhukertomus. Tarkkasilmäinen näkee, että teos on varsin tyypillinen japanilainen B-luokan kauhu ja huomaa jopa jonkinlaisia genrelle tyypillisiä klaffivirheitä, tyhjäkäyntiä ja näyttelyn tönkköyttä. Virheille antaa kuitenkin anteeksi, sillä teos on, ainakin näennäisesti, yhdellä otolla kuvattu ja vaikuttaa siksi kiinnostavalta kokeilulta. Muutaman kymmenen minuutin jälkeen elokuva päättyy ja lopputekstit seuraavat. Niitä seuraa paljastus: kyseessä on ollut elokuva elokuvassa, suora lähetys, jonka luomista varten on palkattu kunnianhimoinen TV-ohjaaja. Katsojan todistamat virheet ovat johtuneet teoksen tuotannon yhteydessä koetuista vaikeuksista. Elokuva nähdään nyt uudestaan, mutta kulissien takaa, tekijätiimin näkökulmasta. One Cut of the Dead on tavallista kiinnostavampi elokuvanteosta ja sitä kohtaan koetusta rakkaudesta kertova elokuva. Silti se on korkeintaan keskinkertainen eikä tuo genreen mitään radikaalisti uutta. Ideaalikohderyhmä ovat elokuvien teosta haaveilevat 15-vuotiaat.

Alice, Sweet Alice (Ohj. Alfred Sole; Yhdysvallat: 1976)

Nuori tyttö (Paula Sheppard) kiusaa julmasti nuorempaa siskoaan (Brooke Shields). Äiti on yksinhuoltaja, naapurissa asuu hikoileva, rasvainen pedofiili. Myöhemmin nuorempi sisar tapetaan kesken tämän kommuunion. Häiriintynyttä sisarta syytetään tapahtuneesta ja alkaa kierre mielisairausepäilyjen ja tulehtuneen yhteisön sokkeloissa. Pidän elokuvista, jotka tapahtuvat hyperrealistisessa maailmassa, moderneista saduista. Sellaisia elementtejä tässä ovat esimerkiksi liioitellun groteskisti kuvattu hysteerinen perhe-elämä ja naapuruston lihava, gargoilimainen hirviö. Samaten teoksen antikatolilainen asenne miellyttää minua kovasti. Tunnelma on kuin Yhdysvaltoihin sovitettua Lucio Fulcia. Elokuva on yksi aliarvostetuimpia slashereita, ehkä koska ei suoranaisesti tunnu puukkohipalta vaan joltain omalta jutultaan. Liian outoa jännärifaneille.

Le boucher (Ohj. Claude Chabrol; Ranska & Italia: 1970)

Chabrolin elokuvassa nuori pikkukaupunkiin muuttanut opettajatar (Stéphane Audran) tutustuu paikalliseen teurastajaan (Jean Yvanne), joka on entinen sotilas. Mutta mies on teurastaja myös kolmannessa mielessä: tappaja, sarjamurhaaja. Nainen hyväksyy miehen ystävyyden ja lumoutuu tämän maalaismaisesta brutaaliudesta mutta kieltää fyysisen kosketuksen ja pääsee tällä tavoin oudosti pedon niskan päälle. Psykoseksuaalisen kertomuksen taustalla on häiveitä Algerian sodasta, jonka melskeissä teurastaja on palvellut puolet elämästään ja jonka kokemukset ovat tuhonneet hänet ihmisenä. Toisaalta opettajattaren kieltäytyminen seksistä johtuu myös jostain, jota ei aivan kokonaan sanoiteta. Häiritsevä epävarmuus ei varmastikaan miellytä katsojaa, joka haluaa elokuvakokemuksiltaan tasa-arvoa edistäviä näkemyksiä ja puhtoisia henkilöhahmoja, mutta jää vaivaamaan ristiriitaisuudellaan: tarinassa ei ole selkeää moraalia. Jälleen kerran hieno elokuva Chabrolilta ja olen alkanut pitää häntä Ranskan uuden aallon top 3 -ohjaajiin kuuluvana. Muut kaksi ovat luultavasti Jacques Rivette ja Agnès Varda, joskin Éric Rohmer on lähellä.

Pianonopettaja (Ohj. Michael Haneke, Ranska, Itävalta & Saksa: 2001)

Pianonopettaja on Michael Haneken parhaimmistoa. Se johtuu ehkä siitä, että teoksen pohjalla on Elfriede Jelinekin romaani ja Haneke ei käsikirjoittanut teosta itselleen vaan toiselle ohjaajalle. Haneke kutsuttiin hätiin, kun tuotantosuunnitelmat menivät solmuun. Lopputulos on perus-Hanekea oudosti lähestyttävämpi. Isabelle Huppert esittää pomottavan äitinsä alla kipuilevaa Erikaa, joka opettaa nuorille pianonsoittoa huippukoulussa. Erika on nihkeä kusipää, joka tyydyttää tukahdutettuja seksuaalisia tarpeitaan nuuhkimalla mällipapereita pornoteatterissa, vakoilemalla paneskelevia pareja ja viiltelemällä sukuelimiään. Hän kohtaa vertaisensa, kun tapaa nuoren pianolahjakkuuden, jota kohtaan tuntee vaistomaista kiiman sekaista vihaa. Erikan tunne-elämässä läheisyys ja kuvotus elävät rinta rinnan. Sadomasokistinen fetissi peittää alleen tunteen yksinäisyydestä ja lahjakkuutta ylistävästä mutta ilottomasta elämästä.

Warlock (Ohj. Steve Miner; Yhdysvallat: 1989)

Ikikarismaattisen Richard E. Grantin ja Julian Sandsin tähdittämä fantasiaseikkailu on lyhyesti sanottuna aivan uskomattoman typerä ja juuri siksi viihdyttävä. Grant on noidanmetsästäjä, joka seuraa otsikon velhoa (Sands) epämääräisestä fantasiamenneisyydestä (jonka pitäisi olla 1600-luku mutta joka näyttää paikoin 1200-luvulta) nykyaikaan voidakseen pistää tämän lopullisesti maan multiin. Luonnollisesti noidanmetsästäjä hämmästelee nykyaikaisia vempeleitä monttu auki istuessaan häntä reissullaan auttavan tarjoilijan (Lori Singer) vieressä auton pelkääjän paikalla. Onneksi noitakompassi auttaa seuraamaan maagisen saatanan sikiön levitointia läpi Yhdysvaltojen. Hilpeässä elokuvassa muun muassa pistetään pikkulapsi rasvapataan ja isketään nauloja maagin jalanjälkiin. Teoksen kuvaama taikuus on aitoihin myytteihin perustuvassa sisäisessä logiikassaan fantastisen oloista, vaikka elokuva on silkkaa kasarifantasiaroskaa. En muista hetkeen nähneeni mitään näin estoitta viihdyttävää.

A (Ohj. Tatsuya Mori; Japani: 1998)

Dokumentti käsittelee satojen ihmisten hengen vieneen Tokion sariinikaasuiskun tehnyttä Korkein totuus -kulttia pian iskun toteuttamisen jälkeen. A tulee kultin toisesta nimestä Aleph. Johtaja Shôkô Asahara on viskattu linnaan odottamaan teloitusta muutaman muun kanssa. Pomoksi on vaivihkaa noussut karismaattisen partajeesuksen sijasta komentoketjussa jossain sijalla 300 oleva hiljainen rillipää, PR-mies Hiroshi Araki, joka kärsii loputtomasta mediahuomiosta naama tonnin setelinä kuin sekavaa konkurssipesää selvittämään nakitettu konttorirotta. Pyrkiessään puhdistamaan kultin maineen hän kohtaa kaikenlaista: Paikallisen yliopiston humanistiaktivistit pyrkivät auttamaan, vaikka yrittävät samalla vakuuttaa Arakin lähtemään kultista. Kamera tallentaa kultin jäseniin kadulla kohdistuvaa avointa, peittelemättömän fasistista poliisiväkivaltaa. Loppu on moniselitteinen, ei mikään tyydyttävästi muotoiltu kertomuksen loppu. Araki päättää jäädä kultin jäseneksi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Myöhemmin hänestä tuli koko järjestön johtaja. Kannattiko? Teokselle on jatko-osa, jonka katson varmasti vielä joskus.

Syksyn jälkeen saapuu kevät (Ohj. Annika Grof; Suomi: 2020)

Syksyn jälkeen saapuu kevät on taattua Suomi-laatua eli raivostuttavan sijasta keskinkertainen ja hiukan tylsä. Kirjoitan tämän saman monista suomalaista näytelmäelokuvista, mutta periaatteessa tekniikkaa ja näyttelijöitä ei voi syyttää mistään ja harvinaista kyllä, tässä tapauksessa ei ohjaajiakaan. Teokselle voi nostaa hattua myös hienosta avauksesta: se on kautta aikain ensimmäinen livvinkarjalankielinen elokuva. Eletään sodanjälkeistä uudelleenasutuksen aikaa ja nuori Anni (Asta Sveholm) kaipaa vapautta ja kaupunkiin ahdistavan maaseudun sijasta. Valitettavasti teos on masentavan tyypillinen suomalainen kertomus: jos toivoa on, se sammutetaan, jos kärsimystä on, siitä tehdään kaunista. Ei tällaista vaan jaksa, saatana.

Why Don’t You Play in Hell? (Ohj. Sion Sono; Japani: 2013)

Sonon tunnetuimpiin kuuluva elokuva on sekin oodi elokuvanteolle, niin kuin tässä kirjoituksessa aiemmin mainittu One Cut of the Dead. Moodi on myöhemmin tehtyä toveriaan paljon groteskimpi ja sarkastisempi. Mestariteoksesta haaveileva amatööriohjaaja yrittää vakuuttaa kaikki ympärillään vielä viimeiseen yritykseen, vaikka ihmissuhteetkin jo kärsivät. Mahdollisuus tulee, kun kaksi keskenään kilpailevaa yakuza-porukkaa päättää laittaa toisensa lihoiksi. Ohjaaja näkee siinä mahdollisuuden tallentaa kokonaisuus ja luoda siitä jotain ainutkertaista. Why Don’t you Play in Hell? vaikuttaa jonkinlaiselta kommentaarilta elokuvanteon kyvystä sairastuttaa tekijänsä. Lopun hurmeleikin on varmaankin tarkoitus olla hauskaa ja viihdyttävää. Siinä se ei onnistu. Sen mitä Sonolta olen nähnyt, hän kärsii Takashi Miike -syndroomasta: Joukossa on ollut helmiä, mutta yleisesti ottaen hänen teostensa ideat ovat vain ihan hauskoja ja elokuvat usein vain liian pitkiä, jolloin niiden ideoista tulee gimmickejä. Teokset hukkaavat mahdollisuutensa kaikenlaiseen liioiteltuun läträilyyn.

Desert Nights (Ohj. William Nigh; Yhdysvallat: 1929)

John Gilbertin Hangon keksinkin peittoava virnuilu unohdetussa mykkäajan seikkailussa olisi taattu krapulapäivän pelastaja, jos elokuva olisi hitusenkin kiinnostavampi. Valitettavasti kokonaisuus on vain tylsä. Avioparia esittävä huijarikaksikko pöllii timanttifirmalta Afrikan tähden ja kidnappaa samalla mukaansa yhtiön johtajan. Aavikolle sijoittuva kolmiodraama on kuvattu erittäin halvalla jonkun Hollywoodissa sijaitsevan kämpän takapihalla. Suhtautuminen naisiin kesytettävinä äkäpusseina ja pääsankarin timanttidiileriys eivät suoranaisesti nosta pisteitä nykykatsojan silmissä. Teos jäi Gilbertin viimeiseksi mykkäelokuvaksi.

Ulysse (Ohj. Agnès Varda; Ranska: 1983)

Agnès Vardan lyhytelokuvassa tutkitaan yhtä ohjaajan 50-luvulla ottamaa valokuvaa. Alaston mies seisoo rannalla selin kameraan. Pieni poika, Espanjan fasismia paenneiden toisinajattelijoiden jälkeläinen, tutkii kuolleen vuohen raatoa. Pojan nimi on Ulysse. Kaikki teoksen ympärillä on pysynyt vain näennäisesti samana. Niin mies kuin poika ovat vanhentuneet, Varda on vanhentunut. Vain vuohi pysyy kuolleena, mutta kaikki kuvassa olleet seuraavat tai ovat jo seuranneet sitä ikuisuuteen, joka ei kai paljoa eroa valokuvan kuolleista, pysähtyneistä hetkistä. Yllättävän henkilökohtaisia sävyjä saava dokumentti valokuvan roolista yhtenä 1900-luvun massamedioista on erinomainen esimerkki Vardan taidoista ohjaajana.

Poetry (Ohj. Lee Chang-dong; Etelä-Korea: 2010)

Normaalisti näin suorastaan kellokoneistomaisesti ja metaforallisesti etenevä elokuva kyllästyttäisi minua, mutta Poetry on niin tasapainoiseksi kokonaisuudeksi tehty, että en voi olla viehättymättä. Eläkeikäinen iloinen täti Monika nimeltä Yang Mi-ja tienaa rahaa siivoustöillä elättääkseen kiittämättömän lapsenlapsensa. Hän on myös juuri aloittanut runousharrastuksen. Lääkäri kertoo Yangille, että hän sairastaa Alzheimeria, mutta tieto ei joko uppoa mummon kallon tai hän yrittää kiistää sen tietoisesti. Mies on kuollut, tytär asuu töiden takia jossain muualla, kämpässä luuhaa teini-ikäinen räkänokka. Pojan paskiaismaisuudesta huolimatta mikään ei saa Yangia (eikä katsojaa) varautumaan siihen, että kakara on syyllistynyt yhdessä kavereidensa kanssa koulutoverin joukkoraiskaukseen uudestaan ja uudestaan. Tyttö on tappanut itsensä. Odotettavissa on oikeusjuttu eikä syyllisyydestä ole pienintäkään epäilystä. Koulu yrittää peitellä tapahtunutta maineen menettämisen pelossa. Muiden syyllisten isät yrittävät kuitenkin ostaa uhrin äidin hiljaiseksi suurella rahasummalla. Yang on tilanteessa, josta ei ole helppoa ulospääsyä, eikä kertomus kulje suuntaan johon odottaisi. Se kasvaa tarinaksi oman elämän virheille jätetyistä hellistä jäähyväisistä ja muuttuu empaattiseksi kuvaksi naisen asemasta eteläkorealaisessa kulttuurissa, jossa oli silloin ja on edelleen valtavasti petrattavaa. Kerta kaikkiaan hieno elokuva.

Dead Souls (Ohj. Wang Bing; Ranska & Sveitsi: 2018)

Kiinalaista modernia historiaa armottomuudella tallentavan Wang Bingin 500 minuuttia pitkä katujyrä koostuu lähes yksinomaan eräästä kommunismin ajan rangaistussiirtolasta selvinneiden vanhusten haastatteluista. Kaikki haastattelut on kuvattu yhdellä staattisella kameralla, ainoat leikkaukset tapahtuvat, kun kamerasta loppuu nauha. Ihmiset joutuivat kaivamaan keskellä Gobin autiomaata käsin itselleen luolia, joissa nukkua. Ruokaa ei ollut, lääkkeitä vielä vähemmän. Useimmat kuolivat keuhkokuumeeseen, nälkään ja nestehukkaan. Teoksessa kohdataan 120 selviytynyttä, osa heistä on haastatteluiden tapahtuessa jo kuolemassa vanhuuteen. Välillä käydään paikan päällä, keskellä autuaasti jälkipolvien mielistä unohtunutta mitätöntä länttiä hiekkaerämaassa. Lopuksi heiluva käsivarakamera vaeltaa hitaasti vanhan vankilamaan tomuilla. Kuolleiden luita on edelleen joka puolella. Teos ei pärjää ohjaajan toiselle mammutille, Tie xi qulle, mutta se on todisteena Kiinan historian varjopuolista, jos mahdollista, vieläkin raaempi.

The Other Side of the Wind (Ohj. Orson Welles; Yhdysvallat, Ranska & Iran: 2018)

Siis tällainen on Orson Wellesin viimeiseksi jäänyt teos. Juupa juu. Jostain syystä odotin tältä jotain, vaikka en pidä Wellesin elokuvista kovin paljoa. Niissä on katsojaa aliarvioivaa ironisuutta, jota en osaa arvostaa. The Other Side of the Wind kertoo kovasti Wellesin oloisesta ohjaajasta (John Huston), jonka viimeisin teos on michelangeloantonionimainen moderni haahuilu. Teos esitetään suurissa parhaille kavereille ja entisille yhteistyökumppaneille järjestetyissä allasbileissä, joissa selviää myös, että tuotannon loppuun viemiseksi ei ole rahaa. Silti ympärillä on perskärpäsiä, jotka haluavat osan ohjaajan gloriasta. Hollywood on koneisto, joka niistää todellisista taiteilijoista mehut. Tai jotain. Lopuksi ohjaajaparka päättää päivänsä joutumalla Keskipäivän aaveen (1963) lopetuksen tapaan auto-onnettomuuteen. Kokonaisuuden voi ottaa tosissaan tai sitten ei. Niin kuin Wellesin kohdalla yleensä, en saa teoksesta juuri mitään irti. Kaikessa on tavoittamaton ylimielisyyden sävy. Elokuvan arvostettavin puoli on sen kuvauksen ja leikkauksen välinen yhteispeli, joka on todella upeaa ja dynaamista. Visuaalisesti elokuva sykkii elämää, mutta sisältä se on kuollut. Mieleen tulee ilmiselvimpien uuden aallon vertailukohtien lisäksi Eisenstein. Itsesäälinen säkki lannoitetta.

Muistiinpanoja elokuvista, 6

Posted on by kangasvalo

Burroughs: The Movie (Ohj. Howard Brooker; Yhdysvallat: 1983)

Jokaiselle pelkkien tekstien ja Wikipedia-artikkeleiden perusteella kirjailijoita ihannoiville tekisi hyvää katsoa armottomia dokumentteja ja nähdä kuinka suuri osa tekstiniekoista on itseään täynnä olevia dorkia. Kirjailija William S. Burroughs esiintyy tässä dokumentissa nilkkinä, mikä ei toivottavasti ole kenellekään suuri yllätys. Filmi käy haastatteluiden (Burroughsin lisäksi Patti Smith, Allen Ginsberg, Terry Southern…) kautta lävitse kirjailijan elämän pääpiirteissään ukkelin itsensä nauttiessa uutta renessanssia nuorempien sukupolvien palvonnan kohteena. Punaisen yön trilogia on juuri alkanut ilmestyä, lausuntakeikkoja riittää. Oma sihteerikin löytyy, kun nuori rakastaja James Grauerholz pyrkii röyhkeästi pojaksi Burroughsin oman pojan tilalle ja onnistuu vaivatta. Isän ja pojan kohtaaminen on yksi jäätävimmistä elokuvan kohtauksista. Pappa-Burroughs patistelee tekopyhästi alkoholistipoikaansa “ottamaan itseään niskasta kiinni” ja menemään oikeisiin töihin. Selväksi tulee, että Burroughs saattoi olla, jos ei sentään sosiopaatti, niin suurella todennäköisyydellä narsisti, jonka kohottaminen ihailuun ja arvoon arvaamattomaan elämänvalintojensa tähden tuntuu entistä vastenmielisemmältä. Siitä huolimatta, että arvostan kirjallisuuttaan. Elokuvan ilahduttavin piirre on huomata, kuinka punnitusti jopa inhoamani beat-kirjailijat puhuivat, eli kuinka miellyttävää heitä on kuunnella. Klassinen koulutus ja elämäntavan hitaus ennen nopeaa mediaa tekivät ihmeitä ajattelulle.

Höhenfeuer (Ohj. Fredi M. Murer; Sveitsi: 1985)

Höhenfeuer on klassikko omassa maassaan, kreikkalainen tragedia siirrettynä sveitsiläisiin alppimaisemiin. Teos seuraa vuoden ajan vuoristossa asuvan perheen elämää. Kuuro ja mahdollisesti kehitysvammainen teinipoika Bub (Thomas Nock) sekä tämän isosisko Belli (Johanna Lier) asuvat jäyhän isän (Rolf Illig) ja alistuneen äidin (Dorothea Moritz) valvovien silmien alla korkealla vuorenrinteellä, jossa sivistys ja kaupunki ovat mytologisia entiteettejä, vaikka teos sijoittuu ainakin näennäisesti nykyaikaan. Ympäristö on määrittelemättömän fantasmaattinen. Oma roolinsa on maaseudun omituisilla rituaaleilla ja ainutlaatuisilla elintavoilla. Ihmiset liikkuvat köysiradoilla, keskustelu toisilla rinteillä asuvien naapureiden kanssa käy kiikareiden avulla ja usva nuolee jyrkkiä kallioita. Viattomuus kanavoituu ulos himona, joka sukupolvesta riippuen nähdään joko vapauttavana tai syntinä. Dogtoothin (2009) ystävät voivat saada tästä irti ylimääräisiä väristyksiä, vaikka moodi on sadomasokistisen sijasta satumainen. En muista koskaan nähneeni elokuvaa, jossa olisi aivan tällainen tunnelma. Kuvauksen osalta teos on Alpit harvinaisen lähelle tuova.

Toto, Peppino e la… malafemmina (Ohj. Camillo Mastrocinque; Italia: 1956)

Toto ja Peppino olivat aikansa italialaisen elokuvakomedian supertähtiä. Tämä on heidän tunnetuin yhteinen elokuvansa. He esittävät yksinkertaisia maalaisherrasmiehiä, jotka asuvat samassa talossa siskonsa Lucian (Vittoria Crispo) ja tämän pojan kanssa. Poika Gianni (Teddy Reno) muuttaa Milanoon opiskelemaan lääkäriksi ja ihastuu tanssijatar Marisaan (Dorian Gray). Pahat kielet kertovat tästä kotiväelle, joka luulee laulajattaren olevan prostituoitu. Koko perhe lähtee suurkaupunkiin estämään pariskunnan avioitumisen, vaikka tosiasiassa nuoripari on täysin omistautunut toisilleen ja “paha nainen” (malafemmina) kilttiäkin kiltimpi. Tämä on aika tyypillistä “kansanelokuvaa”: filmin kulttisuosio kotimaassaan on teoksen nähtyään ymmärrettävää ja valaisee hyvin yleisön mielenmaisemaa, mutta ulkomaisen taidepellen on vaikeaa nauttia näkemästään. Kiinnostavinta minulle oli kuvaus Italian kulttuurijaosta. Päähenkilöt ovat niin pihalla, etteivät nämä oikein edes ymmärrä onko Milano Italiassa vai Ranskassa vai kenties kuussa. Elokuvan loppu avioliittoineen ja perhe-elämineen on tulkittu optimiseksi. Tätä näkemystä en ymmärrä ollenkaan; filmi vihjaa selkeästi päättyvänsä kahden tunarin sekoilujen myötä onnettomasti nuorenparin kannalta ja viimeinen, onnellinen loppukohtaus on vain haaveellinen unikuva. Elokuvan komedia onkin varsin julmaa. Toton ja Peppinon huumori on italiaa osaamattomalle katsojalle käsittämätöntä ja koostuu kahden idiootin japanilaista manzai-stand-upia muistuttavasta konekivääridialogista. Siinä sivussa huidotaan kovasti käsiä ja pauhataan nonsenseä. Olin aika tonnin setelinä. Pölvästeilyä enemmän minuun teki vaikutuksen elokuvan naispääosaa esittävä Dorian Gray, joka muistetaan monista muista italialaisista komedioista sekä Federico Fellinin Cabirian öistä (1957) ja Michelangelo Antonionin Huudosta (1957).

Kirjoitan nimeni verellä (Ohj. Roland Klick; Länsi-Saksa: 1974)

Kirjoitan nimeni verellä eli Supermarkt on vähemmän tunnettua saksalaista uutta elokuvaa. Juonessa nuori mies Willi (Charly Wierczejewski) ei löydä paikkaansa maailmassa. Omaa mainettaan kiillottava journalisti Frank (Michael Degen) yrittää auttaa häntä. Samalla Willi rakastuu nuoreen prostituoituun Monikaan (Eva Mattes), jonka kanssa haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta. Filmillä on kulttimaine, ja se on lähinnä avantgardea tehneen ohjaajansa tunnetuin elokuva. Teos haluaisi selvästi olla yhtä ajankohtainen kuin ajan Fassbinder-elokuvat. Valitettavasti se on hienosti aidoilla paikoilla käsivarakameralla filmattu mutta juonen osalta kömpelö nuorisokuvaus typerästä rikollisesta, jonka motiivit ovat paperinohuita. Toteutuksessa on joko käsikirjoituksen tai leikkauksen takia lukuisia yhtäjaksoisuusvirheitä. Filmin luonnetutkielmat tuntuvat kuin valtavirtaelokuvan parodialta mutta luultavasti tahattomasti. Mitään aitoa näkökulmaa ihmisten välisten sosiaalisten suhteiden epäonnistumiseen ei löydy. Vanhentunut kuvaus on myös sivuhenkilönä oleva aristokraattinen homoseksuaali (Hans-Michael Rehberg), joka tuntuu nykysilmin katsottuna julman homofobiselta ja konservatiiviselta. Suurin ongelma kertomuksessa on silti se, että päähenkilö on “a rebel without a cause” eli kokemistaan vastoinkäymisistä huolimatta sietämätön mulkku, jolle toivoo lähinnä pahaa. Nimikappaleena kuultava melankolinen rock-renkutus soi niin monta kertaa, että siitä tulee tahattoman huvittava.

L’enfance nue (Ohj. Maurice Pialat; Ranska: 1968)

Kenties kaikkein klassisimpana elokuvataiteen lapsuuskuvauksena Chaplinin pojan (1921) ohella pidetään François Truffaut’n uuden aallon merkkiteosta 400 kepposta (1959). Oma suosikkini on silti tämä uuden aallon vanavedessä tulleen realistin, Maurice Pialat’n, ohjaama esikoispitkä elokuva.

10-vuotias François (Michel Terrazon) on vanhempiensa hylkäämä poika, jota siirretään kasvattiperheestä toiseen. Häntä pidetään häiriintyneenä ja jossain määrin hänen käytöksensä antaa epäilyille perusteita. François esimerkiksi varastaa aina tilaisuuden tullen ja tappaa uuden perheensä tyttären kissan – tosin elokuva vihjaa, ettei poika täysin ymmärrä tekojensa seurauksia ja on altis pahoille vaikutteille.

Jälleen yksi kasvattiperhe saa lopulta kyllikseen »mahdottomasta» lapsesta ja palauttaa tämän sosiaaliviranomaisille. Nämä vievät viimeisenä keinonaan ennen kasvatuslaitosta pojan ongelmatapauksiin erikoistuneille kahdelle vanhukselle, Minguet’n avioparille (Marie-Louise Thierry & René Thierry). He antavat pojalle niin rakkautta kuin rangaistuksia, siis pitävät tästä huolta, mutta onko François heillekin liikaa?

Pialat’n tapa asettaa kameransa on elokuvahistorian suoraviivaisimpia: se riittää että kaikki henkilöt ovat kuvassa. Tyylittelyä tai emotionaalista manipulaatiota ei ole. Kohtaukset kuvaavat tapahtumia, jotka tavanomaisempi käsikirjoitus jättäisi väliin. Suurin osa näyttelijöistä on amatöörejä, ja elokuvan dialogi on syntynyt heidän omien kertomustensa ja improvisaatioidensa pohjalta.

Teos on etäännyttävästä tyylistään huolimatta koskettava ja tarkkanäköinen kuvaus rakkautta vaille jääneen lapsen toiveista. Pialat itse korosti mielellään aiheen olevan hänelle henkilökohtainen oman elämänsä tapahtumien vuoksi. Hänen yhteistyökumppaninsa ovat sittemmin todenneet tämän olleen roskapuhetta ja ohjaajan olleen vain taitava tekemään havaintoja. Niin tai näin, lopputulos on aliarvostettu elokuva, jonka kaltaisia ei tunneta paremmin vain siksi, että kriitikot ovat liian laiskoja katsomaan kaanonin ulkopuolelle.

Myöhemmin ohjaaja teki toisen nuoruuskuvauksen Suzanne ja miehet (1983), joka teki Sandrine Bonnairesta tähden. Myös se on mestariteos.

(Tämä teksti löytyy myös kirjasta Peilin takana)

Kuin taivaan lintu (Ohj. Agnès Varda; Ranska: 1985)

Feministisen elokuvan merkkipaalu ja paras Vardalta näkemäni elokuva kertoo Ranskan viinimaaseudulla vaeltavan naispuolisen kulkurin, Monan (Sandrine Bonnaire), tarinan. Nuori nainen löytyy kuolleena ojasta. Elokuva alkaa tämän jälkeen keriä auki hänen kertomustaan aina ilmestymisestään seuduille, kohtaamisistaan paikallisten kanssa ja lopulta kuolemiseen nälkään ja kylmään.

Välillä teos toimii fiktion ehdoilla, toisinaan taas se esittää olevansa »dokumentti», jossa Varda on haastattelija, joka jäljittää päähenkilön tuhoon johtaneita syitä. Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa Mona kaatuu ojaan, josta hänet elokuvan alussa löydetään.

Koska lopputulos on selvillä, olennaista on tapahtumien johdonmukainen seuraaminen. Filmi keskittyy kuin varkain kuvaamaan päähenkilönsä kautta itsenäisyyden ja vapauden erilaisia yhteiskunnallisia ilmenemismuotoja näennäisesti yhteiskunnan hylänneistä filosofeista työolojensa armoilla oleviin ulkomaisiin vuokratyöläisiin asti. Valta-asemassa olevien miesten naisia ja myös toisiaan kohtaan osoittama patriarkaalinen määräily ei ole elokuvan pääosassa, mutta se elää jatkuvasti taustalla nuorten miesten raiskausfantasioiden, ehdottelevien mekaanikkosetien, muslimimiesten maskuliinisten standardien ja sosiopaatin lailla käyttäytyvien huumerikollisten muodossa.

Mona on yksinkertaisesti vapaan tahdon ilmentymä, ei pyydä anteeksi eikä armoa; hänellä on aina nälkä, silti häneltä löytyy ylpeyttä kieltäytyä jostain, jos se maistuu puulta. Vasta raiskaus, täydellinen tahdon riisto, kääntää hitaasti hänen käytöksensä epävakauteen. Useimpia elokuvan rooleja esittävät amatöörit. Bonnaire luo Monasta ikimuistettavan hahmon, jonka suurin mysteeri on kenties se, ettei ole mitään mysteeriä.

(Tämä teksti löytyy myös kirjasta Peilin takana)

The Decline of Western Civilization (Ohj. Penelope Spheeris; Yhdysvallat: 1981)

Jostain syystä katsoin vasta jokin aika sitten tämän punk-dokumenttien klassikon. Keskiössä on Los Angelesin skene, etusijan saavat hardcore-punkkarit, joiden esiintymisistä nähdään teoksessa pitkiä pätkiä. Välissä on enemmän tai vähemmän kaoottisia haastatteluita. Nuoret miehet ja muutamat nuoret naiset manaavat esiin päämäärätöntä nihilismiä. Tallenne on harvinainen kuvaus undergroundin synnystä. Suurin osa taiteellisesti haastavasta liikehdinnästä tapahtuu täysin valtamedioiden ulottumattomissa. Osa taiteilijoista nukkuu treenikämpän komerossa. Erityisen huomion saavat Fear, jonka esiintyminen koostuu noin 90-prosenttisesti yleisölle vittuilusta, ja Germs, jonka sittemmin itsemurhan tehnyt nokkamies Darby Crash kompastelee ja ölisee lavalla bändin yrittäessä jotenkin pitää soittoa kasassa. Eli hyvä meno! Elokuva on aavistuksen liian pitkä ja siinä on uuvuttavia kohtia (Catholic Disciplinen hipsteriälyköt ovat tässä teoksessa väärässä seurassa ja musiikkinsakin on tylsää), mutta se on silti mielenkiintoinen kuvaus ajan musiikkimaailmasta.

Pitkän päivän ilta (Ohj. James Ivory; Yhdysvallat & Iso-Britannia: 1993)

Luin jokin aika sitten uudestaan Kazuo Ishiguron tunnetuimpiin kuuluvan romaanin Pitkän päivän ilta (1989). Kirjoitin siitä Instagramiin. Opus on hallittu, siisti lukuromaani, joka kertoo vuosikymmeniä moitteettomasti työssään palvelleesta hovimestari Stevensistä, joka lähtee vanhoilla päivillään lomalle. Darlington Hallissa lähes koko työuransa palvellut Stevens on saanut toisen maailmansodan jälkeen työnantajakseen yhdysvaltalaisen miljonäärin, joka on ostanut Darlington Hallin itselleen. Taka-ajatuksena Stevensillä on etsiä aiemmin tukahduttamaansa romanttista seikkailua vanhan työkaverinsa neiti Kentonin kanssa. Ilkeä sanoisi, että romaani on sisäsiistiä ja liian hallittua maailmankirjallisuutta. Satuin silti pitämään teoksesta hyvin paljon, ehkä siksi, että en pidä englantilaisesta kulttuurista juurikaan paitsi huumorin ja myyttien osalta ja tervehdin aina ilolla taidetta, joka kritisoi modernin englantilaisen kulttuurin ilmentymiä. Katsoin kirjan lukemisen jälkeen tämän Merchant-Ivoryn elokuvaversioinnin, joka häviää alkuteokselle ja muuttaa sitä kahdelta olennaiselta osaltaan. Ensinnäkin kirjassa vittumaisen jenkin hahmo on amerikkalaismarkkinoita varten muutettu sympaattiseksi ja saanut esittäjäkseen itse Teräsmiehen (!) eli Christopher Reeven. Kirjan toisen, rahvaanomaisemman yhdysvaltalaisen hahmo on sulautettu yhteen tämän hahmon kanssa poistaen kummankin karkeat piirteet, mikä laimentaa teoksen kriittistä otetta. Toinen suuri muutos on, että hovimestarista on tehty liian lähestyttävä. Kirjan koko idea on se, ettei Stevens koskaan, milloinkaan, lausu todellisia ajatuksiaan julki paitsi teoksen viimeisillä sivuilla. Ei edes silloin, kun ajatukset ovat selvästi rivien välistä luettavissa. Anthony Hopkinsin kehuttu osa Stevensinä on toki “hyvä” mutta teoksen sanoman kannalta liian ilmeikäs ja avoin. Emma Thompsonin roolisuoritus on parempi. (Sekä Reeve että Hugh Grant pienessä sivuroolissa ovat aikamoisia pökkelöitä.) Hopkinsin taidonnäytteestä puuttuu kirjan epäluotettavan kertojan ambivalenttius ja surkuhupaisuus, jotka on korvattu suoraviivaisella romanttisella tragedialla. Näin ollen kirjan kokonaista elämäntapaa kohtaan esittämä kritiikki on kuin varkain muuttunut suurien yleisöjen rakastamaksi kitsibrittiläisyydeksi, jossa juuri pidättyväisyys ja hellyyden tukahduttaminen mahdollistaa suuret romanttiset tunteet. Kirjan sanoma on päinvastainen: kyseenalaistamaton tunteiden välttely on tappavaa ja heittää hukkaan kokonaisia elämiä niin yksityisellä kuin kansallisella tasolla.

Suurkaupungin tyttö (Ohj. Friedrich Wilhelm Murnau; Yhdysvallat: 1930)

Miksi mykkäelokuvien yksinkertaiset juonikuviot ovat niin vetoavia? Suurimmissa klassikoissa on purettu mitä tyypillisin juonenkaari (yleensä poika kohtaa tytön) aivan perusosiinsa, ylimääräistä sähläystä on paljon vähemmän kuin “ekonomisuudellaan” kehuskelevissa nykyhetken Hollywood-leffoissa. Suurkaupungin tytössä erittäin yksinkertainen juoni riittää erinomaisesti: maalta tullut nuori mies (Charles Farrell) kohtaa suuren rakkautensa (Mary Duncan) kaupungissa. Maaseudulle muutettuaan tyttö kohtaa pojan nihkeän perheen ja palkkarenkien seksuaalisen ahdistelun. Poika ei osaa pistää vastaan isälleen eikä rengeistä sikamaisimmalle, joten nainen joutuu puolustamaan itseään yksin. Lopussa kaikki kääntyy parhain päin, mutta tunnelma on katkeransuloinen, katsojan mieleen jää pelko tulevasta. Koska juoni on niin yksinkertainen, pääpaino on kameratyöllä ja näyttelemisellä, jotka ovat kumpikin huippuluokkaa. Kiinnostavasti teos on peili Murnaun mahdollisesti parhaalle elokuvalle, Auringonnousulle (1927), jossa maaseutu esitetään onnelana kaupungin väliaikaisten houkutusten rinnalla. Nyt maaseudun väki on konservatiivista ja julmaa, elämä tarpeettoman ankaraa, koska sen keskiössä on raha ja selviytyminen. Suurkaupungin tyttö on edistyksellinen patriarkaatin kritiikissään, elokuvahistorian pitkälti unohtama Duncan roolissaan täynnä energiaa, omapäisyyttä, seksikkyyttä.

Horus, Prince of the Sun (Ohj. Isao Takahata; Japani: 1968)

Ghiblin toisena suurmiehenä tunnetun Isao Takahatan ensimmäinen ohjaustyö on mahdollisesti ensimmäinen näkemäni pitkä 60-luvun anime-elokuva. Ehkä, en jaksa tarkistaa. Ennen Ghiblin perustamista Toein animaatiopuolelle tehty elokuva yrittää juonikuvioissaan kunnianhimoisesti matkia Disneyn suursuosion saaneita teoksia. Ulkoisesti se muistuttaa ajan neuvostoliittolaisia animaatioita, mihin ei liity vähiten se, että elokuva on ottanut estetiikkaansa mallia slaavilaisista ja pohjoiseurooppalaisista kulttuureista. Horus (Hisako Ôkata) on nuori poika, joka isänsä kuoleman jälkeen ja jättiläisen olkapäästä vetämänsä miekan avulla (Miekka kivessä ilmestyi 1963…) lähtee seikkailuun ja kohtaa julman jäädemonin vallan alla kärvistelevän kylän. Vauhdikkaan alun jälkeen elokuva lässähtää ja jää matamaan paikalleen tylsäksi pööpöilyksi, jossa Horus taistelee välillä jäädemonin kätyreitä vastaan, kunnes pian kylässä taas ihmetellään, että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä. Monille animetuotannoille tyypillisesti studion rahan säästäminen näkyy selvästi ja tekee kokonaisuudesta visuaalisesti epätasaisen. Disneyn suuruusluokan tavoittelusta huolimatta esimerkiksi taistelukohtauksissa on loppua lukuun ottamatta säästetty rahoissa, ja ne on toteutettu lähes kokonaan still-kuvin. Hahmojen liikkeet ja eleet taas ovat paikoin tahattoman koomisia. Se on sääli, koska esimerkiksi Hayao Miyazakin piirrosjäljen hallitsemat maisemat ovat kauniita. Silti, jos tällaista tonttuilua on joutunut väkisin tekemään, ei ole mikään ihme, että arvon herrasmiehet T & M päättivät perustaa oman yhtiön. Suuri loikkaus kohti Ghibliä, Tuulen laakson Nausicaä (1984), ilmestyi vain 16 vuotta myöhemmin mutta on henkisesti ja esteettisesti tätä jöötiä noin 60 vuotta edellä.

Muistiinpanoja elokuvista, 5

Posted on by kangasvalo

Withnail & I (Ohj. Bruce Robinson; Iso-Britannia: 1987)

Olen nähnyt Withnail & I -elokuvan ensimmäistä kertaa joskus kymmenen vuotta sitten. Silloin en jaksanut innostua sen nuhjuisuudesta, nykyisellään ymmärrän paremmin period-piecen pyrkimykset. On vuosi 1969. Marwood (Paul McGann) ja Withnail (Richard E. Grant) ovat työttömiä näyttelijöitä, jotka asustavat yhdessä. Kaverusten kämppä on täynnä tyhjiä viinapulloja, likaisia astioita, puhki luettuja kirjoja ja tahroja tapeteissa. Alkoholia ja välillä muitakin päihteitä kuluu. Pubissa tyypillinen nopea kertatilaus on muutama tuoppi ja pari viskiä. Viinanhimossaan Withnail juo jopa sytytysnestettä. Päästäkseen lomille arkisista Lontoon maisemista pojat kieroilevat itselleen avaimen Withnailin Monty-sedän (Richard Griffits) maalaistaloon Pohjois-Englannissa. Perillä kaksikkoa odottaa lukuisa määrä ongelmia vihamielisistä kyläläisistä ruoan puutteeseen. Elokuvan 60-luvun lopun Britannia ei näytä kuulleen hippiliikkeiden gloriasta tai populaarikulttuurin mullistuksista. Päähenkilöt ovat resuisia ja likaisia. Kahviloissa tarjotaan leipiä, joiden välissä on öljyssä uineita paistettuja kananmunia. Vaikka musiikkiraidalla raikaa Jimi Hendrix ja paikallisella huumediilerillä on pitkä tukka, tyypillinen tapa viettää iltaa on pubin nojatuolissa jurrissa kyhjöttäminen. Maalaiskylä voisi olla miltä tahansa 1900-luvun vuosikymmeneltä. Pienillä sävyeroilla elokuva olisi kauhua tai ainakin Royston Vaseyta. Marwoodia ei kuvata kovin miellyttävänä tyyppinä. Withnail on avoimesti raivoissaan kaikelle ja pakenee hedonismillaan maailmaa, mutta suhde on molemminpuolinen. Marwood pistää huomiota herättävämmän ystävänsä lähes jokaisessa kohtauksessa kulkemaan edellään ja piiloutuu tämän selän taakse. Kertojana Marwood kehystää elokuvan niin, että on ikään kuin tahtomattaan joutunut Withnailin luomaan pyörteeseen. Withnailin eksentriydestä huolimatta Marwood on kaksikosta vahvempi, ja kun Withnailin suuri “petos” lopussa paljastuu, se tuntuu oikeastaan oikeutetulta näpäytykseltä Marwoodin sormille. Lopulta Marwood saatuaan työtarjouksen hylkää Withnailin empimättä, koska tämä “löyhkää”, siis haisee kurjuudelta ja köyhyydeltä, josta Marwood on juuri saanut vapaalipun pois. Tämän voi nähdä itsensä pelastamisena, nostalgisena muistona nuoruudesta. Toisena puolena on tietysti käsikirjoittajan ääneen lausumaton häpeä kaverin hylkäämisestä – Withnail perustuu Robinsonin ystävään Vivianiin. Jotkut “kunnolliset ihmiset” tiedostavat, minkä ovat jättäneet taakseen, vaikka olisivat näennäisesti unohtaneet ajat, jolloin eivät aivan niin kunnollisia vielä olleetkaan. Silti Marwoodia on vaikea syyttää muusta kuin tuhoon johtavan lojaaliuden puutteesta.

Siskokset (Ohj. Hirokazu Kore-eda; Japani: 2015)

Kolme kauan sitten isästään erkaantunutta ja samassa talossa asuvaa aikuista sisarusta (Haruka Ayase, Masami Nagasawa, Kaho) matkustaa isän hautajaisiin. Täällä he törmäävät neljänteen, teini-ikäiseen siskoon (Suzu Asano), joka muuttaa vanhempien siskojen luokse asumaan. Jokainen siskoista käy lävitse omaa sisäistä kamppailuaan suhteessa niin isään kuin hajanaisen perheen suhteisiin yleensä. Tämä on toinen kerta kun näen tämän elokuvan, nyt äitini kanssa, joka piti kokemuksesta valtavasti. Samoin minä rakastan tätä herkkää ja hellää elokuvaa perhesuhteista ja ystävyydestä, vaikka siinä on nähtävillä kaikki josei-mangan tyypillisimmät piirteet (elokuva on sarjakuva-adaptaatio ja sellaisena parhaimmistoa). Oikeastaan rakastan Siskoksia juuri siksi, että mangan troopit ja mitä tyypillisimmät juonenkäänteet ovat niin ilmiselvästi nähtävillä – troopeista syntyy turtumuksen sijaan lempeyttä. Parhaimpien japanilaisten sarjakuvien hahmot vievät mukanaan, jolloin heidän kanssaan elää ja hengittää. Myös tässä elokuvassa haluan uskoa näihin hahmoihin, toivoa heille hyvää. Näin arkinen, lähes tapahtumista vapaa slice-of-life ei ole tyypillisintä edes arthouse-draamaelokuvissa. Hiukan sentimentaalinen – mutta ei häiritsevästi – hyvän mielen perhe-elokuva, josta riitti puhuttavaa jälkikäteenkin paljon.

The Beach Bum (Ohj. Harmony Korine; Yhdysvallat: 2019)

Matthew McConaugheyn esittämä umpiretku runoilija Moondog menettää vaimonsa Minnien (Isla Fisher) onnettomuudessa. Testamentissa lukee, että runoilija saa vaimon miljoonaomaisuuden vasta kirjoitettuaan “suuren amerikkalaisen romaanin”. Poikkeuksellista kyllä, elokuvasta ei tule narratiivia siitä, kuinka kirjailija ymmärtää eläneensä vuosikymmenet hukkaan ja kasvaa nyt “ihmiseksi”. Sen sijaan hän onnistuu kaikessa ja elokuva esittää tämän ainakin pinnallisesti täysin vailla moraalia elämässään leijuneen ultrasubjektin tehneen jatkuvasti oikeita ratkaisuja, mitä 2000-luvulla kehittynyt neonväreissä hehkuva musiikkivideoestetiikka korostaa: elämässä ei ole kuin huippujuttuja. Korine tekee fantasioiden elokuvaa ja on kuvannut Gummosta (1997) lähtien ihmisiä, jotka elävät todeksi sitä, mistä unelmoivat. Yhdet haistelevat tuhoutumisen partaalla olevassa pikkukaupungissa liimaa, kun taas toiset elävät cocktailien ja seurapiirien stoner-elämää rannalla hengailleen. Korinen elokuvien hahmot ovat useimmiten “tyhjiä”. He eivät ole tunteettomia koneita, mutta heidän oivalluksensa ja tekonsa ovat banaaleja ja merkityksistä tyhjiin puristettuja. The Beach Bum on saanut tavattoman huonon vastaanoton verrattuna ohjaajan edelliseen pitkään elokuvaan, Spring Breakersiin (2012), vaikka se on sitä parempi. Elokuvien estetiikka ja eetos ovat samaa maata – välissä on ollut ilmastonmuutosta, feminismin nousua, äärioikeistoa ja Trumpia, toisin sanoen seitsemän lisävuotta. Tässä välissä ohjaajan vapaan hedonismin kuvauksista on tullut nyt paljon provokatiivisempaa sisältöä, jota ei uskalleta enää hehkuttaa ja katsoa samoin ironisin lasein kuin Alienin (James Franco) seinällä roikkunutta Scarface-julistetta vielä 2010-luvun alussa. Useimpia kriitikkoja on ärsyttänyt vähintäänkin rivien välistä tulkiten, ettei elokuvantekijä valitse puoltaan: miksi hän ei tuomitse, miksi hän ei osoita sormella tarpeeksi selvästi? Sen sijaan Korine vain näyttää roskan estetiikan, miltä se haisee ja tuntuu, ja jatkaa tällä tavalla John Watersin viitoittamaa tietä.

Polyester (Ohj. John Waters; Yhdysvallat: 1981)

Mistä puheen ollen seuraava elokuva on itse maestron klassikko. John Waters kumartaa Polyesterilla kahdelle suurelle amerikkalaiselle klassikolle. Ensimmäinen heistä on tuottaja-ohjaaja William Castle, joka tunnetaan B-elokuvista, joita markkinoitiin mitä erilaisimmilla gimmickeillä sähköshokkeja antavista tuoleista katsojien pään yllä lentäviin kumiluurankoihin. Waters toisti Castlen temppuja Polyesterin ensi-iltakierroksella katsojille jaetulla raaputettavalla hajukortilla, joka löytyy elokuvan uudelleen julkaisseen Criterion Collectionin blu-raylta. Ruudussa vilkkuva numero kertoo katsojalle mitä ruutua lapussa raaputtaa, jotta saa aidon tujauksen jotain yleensä epämiellyttävää hajua.

Toinen Watersin mukailema ohjaajasuuruus on melodraaman kuningas Douglas Sirk, jonka ironisten nenäliinaelokuvien ironian Waters repii auki ja astelee sen sykkivä sydän kourissaan hanhenmarssia. Francine Fishpaw (Divine) on perheenäiti, jonka elämässä kaikki menee päin helvettiä. Tytär Lu-Lu (Mary Garlington) jakaa toosaa kulmakunnan epäsosiaalisimmille tapauksille, poika Dexter (Ken King) on pahaa aavistamattomien naisten jaloille tallova perverssi. Pornoteatteria johtava aviomies Elmer (David Samson) vain nauttii moraalinvartijoiltaan saamastaan epäedullisesta huomiosta, vaikka Francine haluaisi vain elää rauhallista, hissukkamaista elämää idyllisellä esikaupunkialueella. Kasautuva epäonni ajaa perheenäidin alkoholismiin. Seuraa melodraamoista tuttu ihmeellinen, selittämätön käänne, jonka seurauksena kaikki päättyy onnellisesti, vaikka perheen koti ja pihamaa ovat viimeisissä otoksissa ruumiita täynnä. Watersin vitsi on tietty se, että kun Francinen haaveet viimein toteutuvat, ne ovat banaaliudessaan vielä karmivampia kuin niitä edeltänyt kaaos.

En ole aivan varma olenko nähnyt ainakaan vuoteen elokuvassa sarjakuvamaisempaa jaksoa, kuin kohtaus, jossa lihava musta nainen (Jean Hill) kaappaa bussin ja aloittaa takaa-ajon vain päästäkseen antamaan punk-nuorisolle ympäri korvia ja purrakseen näiden auton renkaat rikki.

Kevät (Ohj. Arvo Kruusement; Neuvostoliitto (Viro): 1969)

Kevättä on kutsuttu Viron historian merkittävimmäksi elokuvaksi. Aikansa kassamagneetti se ainakin oli. Se kuvaa 1800-luvun lopun oppikoulua, erityisesti siellä opiskelevia äveriäiden maalaistalojen poikia, yhden vuoden ajan. Päähenkilöiksi nousevat kirkasotsainen ja omatuntonsa kanssa kamppaileva Arno (Arno Liiver) sekä kujeiluihin taipuvainen Toots (Aare Laanemets), josta on yritetty tehdä katsojille ikonista veijarihahmoa. Hahmon lähinnä raakaa koulukiusaamista muistuttavat keppostelut onnistuvat kuitenkin vain vituttamaan. Kuten usein on kansallisesti tärkeiden elokuvien kanssa, arvo ulkomaalaisen taidepellen silmiin on väistämättä hiukan mysteeri. Suoraviivaisena historiallisena elokuvana, jossa on lapsellista huumoria, se ei ole aivan oma palani kakkua. Teos on neuvostoliittolaisen taide-elokuvan tapaan teknisesti taidokas, erityisesti kuvaukseltaan, ja sellaisena onnistuneempi kuin moni ajan suomalainen elokuva. Episodimaiselta juoneltaan se on ihan sympaattinen nuorisokuvaus. Lähin suomalainen vertailukohta voisi olla Mikko Niskasen Pojat (1962), vaikka Kevät on vähemmän traaginen ja enemmän nostalginen.

Kiinnostavaa kyllä, elokuvalle on kaksi jatko-osaa, joissa kuvataan samoja hahmoja nuorina aikuisina ja keski-iän kynnyksellä ja joissa kaikki samat näyttelijät ovat edelleen mukana.

Nousu (Ohj. Larisa Shepitko; Neuvostoliitto: 1977)

Kaksi sotilasta ja heitä auttava nainen jäävät suuren isänmaallisen sodan tiimellyksessä natsien nalkkiin. Nämä päättävät tehdä heistä varoittavan esimerkin. Neuvostoliittolaisuudesta kun puhutaan, tässä on sitten sitä itseään, neukkulaista taide-elokuvaa sotateemalla. Kärsimys on kestämätöntä ja moraalinen opetus hakataan vasaralla naamasta sisään, missä ei elokuvan moitteettoman toteutuksen huomioiden sinänsä ole vikaa. Teos on siis oikein kelpo ja siitä näkee sen olleen ohjaajalleen suuri saavutus, mutta tällainen sotatraumoissa ja isänmaallisuuden hengessä kieriskelevä hengenahdistus ei vain ole sitä, mitä elokuviltani etsin. En pidä Tule ja katso -elokuvasta (1985) kovin paljoa samasta syystä. Eisensteinin ajoista lähtien näissä filmeissä on ollut jotain naiivia silloinkin, kun valtion propagandakoneisto on antanut taiteilijoille enemmän liekaa. Tarkovski kykeni riisumaan venäläisyyden hengestä ulkokultaisuuden tekemällä tarpeeksi vaikeita elokuvia, monet muut eivät. “Taiteellisuudesta” kielivä ekspressiivisyys tuntuu teatraaliselta ja siksi falskilta, vaikka aihe on jo niin raskas, että sen itsessään pitäisi riittää. Tarinan Kristus-allegoria on ihan paikallaan, ja lopun teloituskohtaus on intensiivisyydessään ja leikkauksessaan täysin säälimätön katsojaa kohtaan. Silti ajattelin katsoessani muutaman kerran Studio Julmahuvin (1998) vauhdikasta neuvostoliittolaista toimintajännäriä, Lasia.

Reminiscences of a Journey Through Lithuania (Ohj. Jonas Mekas; Länsi-Saksa & Iso-Britannia: 1972)

Liettualainen Jonas Mekas pakeni toisen maailmansodan tiimellyksessä veljensä kanssa länteen. Pako jäi yritykseksi. Veljekset jäivät kiinni junamatkalla ja päätyivät natsien tehtaaseen pakkotyöhön. Sodan loputtua Mekas jatkoi taivallusta kohti länttä aina Yhdysvaltoihin asti. Siellä hänestä tuli avantgarde-elokuvan merkittävimpiä hahmoja. Tämä elokuva käsittelee tätä valtavaa emigranttikokemusta. Se kuvaa Mekasin ja hänen veljensä paluumatkan 25 vuoden jälkeen entiseen kotimaahan ja samalla pieneen maalaiskotikylään, joka on nyt osa Neuvostoliittoa. Kamera tallentaa perheenjäsenet, poikiaan uskollisesti kotiin odottaneen huivipäisen äidin, serkut, sedät, tädit, naapurit. Vieraiden saapuminen on juhlan paikka. Ääniraidalla Mekas lukee hapuilevalla ja vahvasti murtavalla englannillaan päiväkirjamaisia katkelmia ja havaintoja filmikatkelmien sisällöstä. Samalla kuullaan nostalgista musiikkia, tallennuksia kylän asukkaiden yhteislauluista, äänitehosteita. Mekasin teos on eleginen onnistuen vakuuttamaan katsojansa siitä, että kansan kaltaisella olennolla voi olla “sielu”. Arjen historian kuvaajana teos on ainakin erinomainen. Kauniin ja alati levottomasti liikkuvan 16 mm filmijäljen kruunaa taidokas leikkaus.