Avainsana: jälkimodernismi

Todiste / Illallinen

Posted on by kangasvalo

Spoilaan tekstissä kummankin teoksen, joten varokaa.

Joskus mietin, että julkaiseeko Siltala César Aira -suomennoksia vain minua varten. En koskaan kuule kenenkään kirjallisuutta harrastavan ystäväni puhuvan argentiinalaisen avantgardistin töistä. Jos näistä suomennoksista on tehty kirjallisuusartikkeleita, olen onnistunut ohittamaan ne.

Kirjablogeista huomaa, että sentään joku muukin on Airaa lukenut, mutta nämäkin kirjoitukset jäävät vähäisiksi – ja usein hämmentyneiksi. Kirjailijan teoksista tuntuu löytyvän joka kerta omat tulkintansa tai sitten kädet nousevat suosiolla ilmaan. Löytyykö Suomesta ketään, joka tunnustautuu Aira-faniksi?

Tänä vuonna ilmestyi suomennossarjan neljäs osa, joka sisältää tuttuun tapaan kaksi pienoisromaania. Yllätyin, sillä odotin kolme vuotta sitten julkaistun Miten muutuin nunnaksi / Syntymäpäivä -kaksikon (1993/2001) jäävän viimeiseksi. Suomentajissakin on vuorossa jo kolmas, kun Anu Partasen ja Pentti Saaritsan jälkeen työtä jatkaa Sari Selander.

César Airan tyyliä kutsutaan usein vaikeasti määriteltäväksi. Ainakaan suomennosten perusteella näin ei rakenteeltaan ole. Kirjailijan tapaan kuuluvat äkkiväärät suunnanmuutokset tarinassa ja sen moodissa, joita itse näennäisrealistinen teksti ei dramaattisesti korosta. Kertojaäänet, tapahtumapaikat, genret, tempo ja tunnelmat vaihtuvat kesken kappaleiden ja virkkeiden, tunne harkitusta kokonaisuudesta ei.

Todisteessa (1992) teini-ikäiset päähenkilöt puhkeavat puhumaan kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti – eli brechtiläisesti – “kirjailijan kielellä” selventäessään ajatteluaan. Illallisessa (2006) tarina rahasta ja epäonnistumisesta saa uusia käänteitä, kun kesken kaiken kirjoitus muuttuu zombie-splatteriksi. Kummankin teoksen “genre” on kauhu, filosofia, essee, kummassakin aktiivinen tuhoavuus pyyhkäisee mennessään harmaan olemisen.

Aira on kuvaillut kirjoittavansa itsensä umpikujiin ja sitten yrittävänsä keksiä tien ulos niistä. Hänen ihanteensa ovat sadut, eikä hän pidä teoksiaan romaaneina, koska ajattelee kokeellisen fiktiokirjallisuuden historian viimeisen sadan vuoden ajalta pitkälti jättäneen romaanin avut taakseen.

Hän kohtelee kirjojaan vain kirjoina ja siksi julkaisee jokaisen novelliksi tai pitkäksi esseeksi perinteisesti ajatellun tekstinsä erikseen kovissa kansissa. Julkaisuja on kertynyt tähän mennessä yli 80, joista on vaikeaa poimia yhtä pääteosta.

Usein mainittu ja yliviljelty sana on unenomainen, mutta Airan teokset noudattavat jo mainittujen satujen kerrontatapaa, jossa tarkoitus on kuunnella kertomusta ja antautua sille kuin julma sulttaani Shahrazadille, ottaa tarina millaisia kierroksia tahansa.

Aira kirjoittaa usein pohjimmiltaan kirjoittamisesta. Joissain teoksissa se on aiheena kuin salaa, kuten hänen hienoimpiinsa kuuluvassa lyhytromaanissa Miten muutuin nunnaksi, jossa lapsen poukkoileva kehitys on ilkikurisen osoittelevasti kertomus tekijän kirjailijaminän luomisesta.

Todisteessa vuorostaan kaksi lesbopunkkaria, Mao ja Lenin, haluavat maata heteroksi tunnustautuvan lähes banaalin tavanomaisen Marcian kanssa. Viekoittelukeinoihin kuuluu herkkien eleiden sijasta totaalinen nihilismi, jota Marcia yrittää vastustaa normien ja sivistyneisyyden käytösviidakolla.

Rakkaus ei ole tietoa, se vain on. Ei ole mitään on argumentti, johon vastalause on, että meidän on kuitenkin elettävä säädyllisesti, johon vastalause on, että entä sitten.

Miksi kirjoittaa sääntöjen mukaisesti, kun kirjoittamiselle ei voi todellisuudessa asettaa mitään sääntöjä? Kaiken voi laittaa liekkeihin, polttaa kaiken tutun – ja tehdä sen rakkaudesta, sillä ympäristön odotuksista huolimatta vain rakkaus on niin järjenvastaista, että sen on sallittua ajaa ihmiset tekemään yleensä mitään.

Toki teosta voi lukea myös suoremmin, filosofisena pulp-rakkauskertomuksena, jollaisena siihen samastun. Mao ja Lenin ovat nihilismissään raivostuttavia, myös minun kaltaiselleni lukijalle, joka pidän sääntöjen maailmasta, mutta heidän rakkauskeskeinen asenteensa on totuudenmukainen.

Järkeiltynä rakkaus ei ole rakkautta. Se ei tee siitä valhetta. Tai kuten Mao kiteyttää aforistisesti teoksen käännekohdassa: “Sillä vaikka rakkautta ei voi selittää, sen voi todistaa.” Sitten seuraa todiste eli tuhoa ja hävitystä.

Sitähän myös kirja, teos, on kirjallisuutta arvostavalle: rakkaudentunnustus. Ja avantgarden tapauksessa tuhoa ja hävitystä – sovitun, sovinnaisen. Jäljelle jää yksi uskollinen lukija, mutta jo se riittää.

Todistetta voi lukea rajuna LGBT-pamflettina, mutta Aira tuntuu tehneen päähenkilöistään lesboja alleviivatakseen rakkausteemansa yleispätevyyttä ja asetelman anarkismia. Siis vahvistaakseen, että sukupuolien eroavaisuus ei estä päähenkilöitä puhumasta samasta asiasta, ei korostaakseen sukupuolisuutta yhteiskunnallisessa mielessä.

Illallinen on kahdesta teoksesta silti ehkä mielenkiintoisempi. Siinä nimettömäksi jäävä minähenkilö huomauttaa äitinsä tuntevan kaikkien kyläläisten nimet, vaikka hän itse ei ole perustanut tällaisista triviaaleista seikoista, jos juuri mistään. Konkurssin kokeneena epäonnistujana hänen päivänsä matavat hiljaa ja vastenmielisinä.

Itse illallinen on minähenkilön rikkaan ystävän talossa tapahtuva tapaaminen, johon ovat kutsuttuja niin kertoja kuin hänen äitinsä. Ruokailun jälkeen seuraa isännän outojen harrastusten esittelykimara. Jättikokoinen mollamaija ja ihmismäiset, vedettävät lelut seuraavat toisiaan ja hermostuttavat vieraita, jotka ovat lähinnä helpottuneita päästessään kotiin.

Kotona äiti painuu nukkumaan, minähenkilö avaa television, jossa seuraa erikoisuutislähetys: paikallisen hautausmaan kalmot ovat nousseet ylös ja tappavat eläviä. Näkökulma vaihtuu kolmanteen persoonaan, esiin tulee hetkessä detaljeja, joita uutiskamera ei voisi paljastaa.

Kertomus muuttuu pulp-tarinaksi Pringlesin kaupungin epätoivoisesta taistelusta tuhansia epäkuolleita vastaan. Katastrofi vältetään viime hetkillä, kun asukkaat viimein tajuavat, mikä tepsii: he alkavat tunnistaa vainajia, antavat kuolleille nimet takaisin ja ajavat nämä siten takaisin hautoihinsa. Minähenkilön parjaama nimien muistaminen palauttaa rauhan maahan.

Epilogissa zombikertomusta ehdotetaan fiktioksi fiktion sisällä, uneksi tai kenties kuitenkin todelliseksi tapahtumaksi. Päähenkilön näkökulmaan palataan. Hän on päättänyt suostutella ystävänsä rahoittajaksi liikeideaan. Mutta puhelimen päässä odottaa ankara ääni, jota ei paljon kiinnosta mahdollinen zombi-invaasio, kun on tähdellisempiäkin asioita:

– – Menestyksen salaisuus piilee älykkäässä yrittämisessä, sinnikyydessä ja kovassa työssä, jossa pidetään järki mukana; siihen vaaditaan itsekriittisyyttä, arviointikykyä ja ennen kaikkea tavoitteita. Enkä puhu nyt mistään simppelistä rahantavoittelusta vaan niistä nuoruuden unelmista, joista ei suinkaan tarvitse luopua, vaan joista päinvastoin on pidettävä ehdoin tahdoin kiinni. Ihminen ei voi ajatella vain hengissäpysymistä; meidän on osattava katsoa pidemmälle, meidän pitää pystyä myös antamaan jotakin, sillä vain ne, jotka antavat jotain muille, voivat odottaa saavansa jotain vastineeksi. Ja tätä tarkoitusta palvelee luovuus. Mielikuvitus. Liiketoiminnan proosan ilmaisuvälineeksi tarvitaan elämän runollisuutta.

Illallinen on överisti poliittinen satiiri, joka kujeilee lukijan odotuksilla. Uhrit odottavat passiivisina kuolemaansa, intellektuellit puhuvat tyhjää, kaupunginjohtaja on rottamainen pelkuri ja organisaatiot romahtavat. Pelastukseksi jää historian myöntäminen osaksi nykyisyyttä. Toiseksi teemaksi tulee luominen. Paikkasi löydettyäsi tehtäväsi on tehdä, ihminen.

Argentiinan poliittisen historian ja kylmän rahan kritiikki on tahallisen ilmiselvä, nojatuoliälyköille suunnattu osio kirjassa, jonka alla piilee muuta; jälleen kirjailijuuden eri asteiden pyörittelyä, jossa luominen vertautuu tuhoavaan voimaan, joka repii hajalle halutessaan kerronnallisen minuuden ja yhteiskuntajärjestyksen.

Turha putkea on katkaista. Olisi mainiota saada Airaa täysi kymppi suomeksi julkaistuna. Olisiko Siltalalta tulossa lisää? Mitkä seuraavaksi? Tohtori Airan ihmeteot (1996)? Pieni buddhalainen munkki (2005)? Ompelijatar ja tuuli (1994)?

Jälkimoderni ‘Murica

Posted on by kangasvalo

Yhdysvaltalaisille jälkimoderni tarkoittaa muuta kuin eurooppalaisille. Tajusin tämän kunnolla vasta jokin aika sitten katsoessani erästä videoesseetä, jonka newyorkilainen tekijä määritteli termin akateemisen arvon vastavoimaksi objektivismille ja muille konservatiivisille filosofioille – postmodernin tavoitteena olisi siis tuoda esille liberaalimpia vaihtoehtoja.

Tuijotin suu auki, koska määrittely hyppäsi kokonaan eurooppalaisen postmodernismin tunteellisen ytimen ylitse – eli yleisen pessimismin, josta löytyvät esimerkiksi absurdismin ja eksistentialismin kaltaiset ajattelut. Jälkimoderni yhdistetään usein maailmansotien jälkeiseen pettymykseen, ja sen alle kuuluvat ja sitä inspiroineet ajatussuunnat ovat kypsyneet myös fasistisissa yhteiskunnissa. (Sivullinen julkaistiin miehityksen alla 1942, Inho oikeistomielisessä Ranskassa 1938.) Ei niissä ole ollut kyse riemukkaasta vaihtoehtoisuudesta ja paletin laajentamisesta vaan pirstaloitumisesta ja epätoivosta.

Minulle on valjennut vasta viime vuosina se, miksi Yhdysvalloista ei ole tullut kovin montaa merkittävää filosofia. Nehän uskovat siellä vielä arvoihin! Ne uskovat, se ei ole vain pelkkä klisee! Havainto liittyy samalla siihen, että olen vasta aikuisiällä alkanut todella ymmärtää, kuinka Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä on ammottava kulttuurinen kuilu. Emme ole samaa ainesta, mutta emme puhu eroistamme, koska yhdysvaltalaiset aiheet dominoivat keskustelukulttuuriamme, ovat tehneet niin jo toisesta maailmansodasta asti. Koulutetut nuoret kaupunkilaiset kontrolloivat vuosikymmenestä toiseen puheenaiheita, ja he ovat viime vuosikymmeninä halunneet Amerikan, koska Neuvostoliitto on romahtanut ja Amerikka on luonut kaikki merkittävät trendit.

Optimismi selittää, miksi eksistentialistisia romaaneja luetaan edelleen uskollisesti yhdysvaltalaisissa kouluissa (eurooppalainen kulttuuri on akatemian äitihahmo, jota on vasta viime vuosina alettu syrjäyttää), mutta niille salaa naureskellaan, eikä niitä oteta täysin tosissaan. Ne ovat gootti meikit poskilla, jotain matkan päästä kunnioitettavaa mutta samalla vierasta ja naurettavaa, koska pohjoisamerikkalaiseen asenteeseen ei liberaaleimmillaankaan kuulu pohjaton epätoivo, vaan vakaa usko yksilön mahdollisuuksiin nousta ojasta. Ei silloinkaan, kun epätoivo olisi realistinen suhtautuminen todellisuuteen. Eksistentialismin vapauteen tuomitseminen on sovitettu uudelleen vapauden lahjaksi.

Kyvyttömyys myöntää sattuman osuus elämään ja jo mainittu epätoivo ovat ainesosia pilaantuneessa omenapiirakassa. Amerikkalaiseen unelmaan pettyminen on vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen toistuva teema yhdysvaltalaisessa taiteessa ja joka kerta sitä hämmästellään yhtä suurena ihmeenä. Samoilla jäljillä on arvioitu, että kapitalistisen todellisuuden ja ihanteiden välinen epäsuhta on yksi merkittävistä syistä yhdysvaltalaisten kokemiin onnettomuuden ja tyytymättömyyden tunteisiin – tietysti monen muun asian lisäksi.

Kuva: Sun Taro.

253

Posted on by kangasvalo

253 on Kanadassa syntyneen, sittemmin brittiläistyneen Geoff Rymanin 90-luvun puolivälissä syntynyt jälkimoderni romaani. Kirjan alkuperäinen formaatti on ollut nettisivu. Muistan eksyneeni sinne joskus 2000-luvun puolivälissä.

Se on samalla OuLiPo-kirjallisuusperinnettä kevyesti jatkava teos, jossa kirjailija on asettanut itselleen mielivaltaiset säännöt, joita noudattamalla fiktion tapahtumat on kerrottava.

Tapahtuma-aika ja -paikka on seitsemän minuutin ajanjakso Lontoon metrojunassa ennen vakavaa onnettomuutta. Romaani esittelee kaikki täyden junan 253 matkustajaa. Vaunuihin mahtuu siis 252 ja kuljettaja. Ihmiset istuvat vastakkain toisiinsa nähden junan seinustoilla. Osa seisoo.

Suurin osa kirjan luvuista on tasan 253 sanaa pitkiä henkilökuvia. Profiileissa kerrotaan matkustajien elämistä aina seuraavalla kaavalla: ulkonäkö, luonne, mitä hän tekee tai ajattelee. Kosmopolitanismin periaatteita noudattaen kaikki saavat saman verran omaa tilaa.

Käytännössä monien samassa vaunussa olevien ihmisten ajatukset liittyvät vieressä istuviin matkustajiin. Yhdessä henkilökuvassa alkanut keskustelu voi jatkua lyhyesti toisessa.

Myös muita yhteisiä piirteitä löytyy. Jollain matkustajalla on ostettuna käytettynä toisen vanha nahkatakki. Jotkut työskentelevät samassa firmassa tai heillä on samanlaisia harrastuksia. Kaksi naista ovat sisaruksia, tietämättään matkalla saman junan eri vaunuissa.

Yhteydet romaani osoittaa sanoihin upotetuilla hyperlinkeillä. Nettisivut, jotka ovat kaatuneet jo vuosia sitten (kaupallisiin tarkoituksiin vapaa Internet on yli 20 vuotta vanha, miettikää sitä), mahdollistivat linkkien välillä navigoinnin.

Rymanin romaanilla ei siksi ole tarkoitus olla oikeaa alkua tai järjestystä. Se on jälleen yksi kokeilu vaihtoehtoisten lukutapojen viidakossa. Jonkinlainen loppu sillä voidaan väittää olevan.

Kirja on julkaistu myös paperilla, jolloin sen muoto muuttuu radikaalisti. Lukija joutuu päättelemään yhteydet itse. Koska teos on satoja sivuja pitkä, jää moni linkki kaikilta paitsi hyvämuistisimmilta huomaamatta erityisesti eri vaunuissa istuvien henkilöiden välillä.

Luin sähkökirjaversion, jossa hyperlinkit ovat jälleen paikallaan, mutta kokemus on silti toisenlainen kuin suoraan selaimesta luettuna. Epub sallii pomppimisen sivulta toiselle, mutta koska sähköversiossakin on navigoinnin vuoksi jonkinlaiset printtikirjaa muistuttavat sivut, on teoksessa hyppyjen rinnalla siisti kronologia.

Kirjan tapahtumahetki on sijoitettu erääseen tammikuun päivään, jolloin kirjailija Ryman sai tietää hyvän ystävänsä kuolevan AIDSiin. Henkilöt esittelevien lukujen lopussa odottaa junaonnettomuus, joka on jaettu seitsemään lukuun jokaisen vaunun mukaan.

Kaikki junasta ennen pääteasemaa poistuvat henkilöt selviävät. Joissain tapauksissa lukija saa tietää, mitä heille tapahtuu jälkeenpäin. Junaan jäävät kuolevat.

Kirja muuttuu harjoitukseksi siitä, kuinka nopeasti lukija voi samastua yhden fiktiivisen ihmisen tilanteeseen voidakseen toivoa hänen selviytymistään. Tästä muodostuu romaanin jatkuva jännite. Jokaisen uuden henkilön kohdalla kysymys on sama: selviääkö hän? Kokeilu on erikoinen, koska teoksen henkilöiden profiilit ovat banaaleja, kaikki ovat elämäntarinoiltaan toisiinsa verrattuna liian monipuolisia tuntuakseen uskottavilta.

Tylsät ihmiset on karsittu, siksi kahden ja puolen sadan ihmisen listassa on huteruutta. Tämä on jälkimodernin draamaa. Väistämättä moni henkilö tuntuu väkisin keksityltä, mitä he, rehellisyyden nimissä, ovatkin. Siksi on vaikeaa päättää tuleeko kirjaa moittia vai kiittää keinotekoisuudestaan.

Vaunuissa istuu mies joka ei tiedä haisevansa pahalle, ammattivalokuvaaja ja hänen mallinsa, katkeroitunut vanha näyttelijätär, japanilainen Elvis-imitaattori, orastava seksuaalirikollinen matkalla vapaaehtoiseen kastraatioon, kissoja rakastava maalaismummo, seonnut nainen joka aikoo varastaa sairaalasta vauvan, omasta kauneudestaan tietämätön musta nainen, oksenteleva juoppo ja 243 muuta monen ikäistä, kulttuuritaustaista ja näköistä henkilöä, kuin keskiaikaisesta tarusta.

Tältä näyttää herra Debendrath Karanin toiminnallinen osio:

What he is doing or thinking
Dreaming either of a Topic or a Yorkie. He normally has a cup of cocoa for breakfast, but this morning the tin was empty. The thought of Waterloo Station’s confectioners tugs at his heartstrings.

At the last possible moment, he grabs his briefcase and gets off. He is going up the long escalator when he realizes—his portfolio is still on the train. His hand hurt, he didn’t want to pick up anything with it.

The folio is full of expensive colour reproductions of his best work and will cost 500 quid to replace. Lack of chocolate combines with a sick panic in his tummy. He tries to run up the escalator, but runs out of breath. He rests, leaning on his knees.

At the lost property counter, an elderly lady in line in front of him has lost a clock. By the time he gets to the counter, an old scarecrow of a white man asks him the time of the train. Debendrath guesses. The scarecrow smiles with satisfaction. ‘You’ll be lucky to get that back,’ he says. ‘There’s been a bit of a crash.’

Olen alleviivannut tekstistä kohdat, joissa on hyperlinkit muualle romaaniin. Karamellit vievät karkkikauppiaaseen, joka inhoaa makeaa. Portfolio johtaa kuvaukseen onnettomuudesta, jossa paperit sinkoilevat ympäri vaunua. Törmäyksestä kertominen taas vie neiti Jenny Greeniin, joka herra Karanin tavoin pelastuu sattumalta viime hetkellä nousemalla junasta.

Banaaliuden ja vääjäämättömyyden takia lukijan kokemus muistuttaa murha.infoa tai sanomalehtien lyhyitä henkilökuvia suuronnettomuuden uhreista, sillä erotuksella, että Rymanin uhrikuvat ovat vääjäämättä monipuolisempia kuin usein yhdeksi massaksi sotkeutuvat saman näköisten ja oloisten ihmisten kohtalot.

En tarkoita väheksyä. Todellisuuden tapauksessa banaalius syntyy mediasta, ei ihmisten elämän todellisesta arvosta.

Näin asetellussa romaanissa on väistämättä sadismin piirteitä, kuin parhaissa jännityselokuvissa. Vaikutelmaa korostaa esipuheen hilpeä ilmoitus kärsimättömille: tarinan loppuun ja onnettomuuteen saa hypätä suoraan.

Jotkut hahmot vaikuttavat tuhoon tuomituilta, mutta saavat pelastuksen toisten hahmojen kautta. Henkilö joka aikoi jäädä junaan nouseekin toisen hahmon näkökulmasta katsoen sieltä ja on hetkeksi pelastettu vääjäämättömältä, jonka vertauskuva juna tietysti on – kummitusjuna, jonka matkustajat eivät tiedä olevansa jo kuolleita.

Hirvittävää on onnettomuus, sen äkillisyys, ei kuolema itse.

253 ei ole lohduton kirja. Se muistuttaa lukijaa jatkuvasti omasta fiktiivisyydestään. Silmäniskut ovat siinä rajalla, voiko niistä pitää vai ei. Yksi junan matkustajista on näyttelijä nimeltään Geoff Ryman.

Rakennetta rikkovat myös satunnaiset alaviitteet, jotka ovat omien hyperlinkkiensä takana ja joiden sanoja ei lasketa 253:n rajaan. Näissä kirjailija puhuu hahmoista, tekemistään dramaturgisista ratkaisuista ja omaelämäkerrallisista kokemuksistaan.

Kun fiktio uhkaa lähestyä mielikuvittelun ja toden välisiä epäselviä rajoja, kertoja ottaa asiakseen huomauttaa alaviitteessä: “Olen keksinyt tämän yksityiskohdan päästäni.” Niin kuin asian ymmärtäminen väärin haittaisi tai kiinnostaisi ketään.

253:n johtoajatus tuntuu paikoin niin huteralta ja itseään toistavalta, että romaania kohtaan voi helposti tuntea vastenmielisyyttä.

Kirjailija itse on kuvannut sitä muita romaanejaan vähemmän traagiseksi, mutta huomasin, että en pystynyt lukemaan sitä kovin montaa sivua kerrallaan. Taustalla tikittävän kuoleman vääjäämättömyys yhdistettynä sen paperinmakuisuuteen kääntyi teosta vastaan.

Jatkosota-extra

Posted on by kangasvalo

“Huonompi kuin Cum Town.” – Jaakko Kuitunen

“Ei taida kertoa jatkosodasta.” – Äitini kuultuaan kirjan nimen

*

Satiiri omaksuu ivaamansa kohteen tavan kommunikoida ja kärjistää ilmaisuja paljastaakseen kohteensa pohjimmaisen naurettavuuden.

Avantgarde rikkoo totunnaisuuksia.

Jatkosota-extra (2017) on absurdi poliittinen satiiri. Näin lukee kannen sisäliepeessä, se ei välttämättä tarkoita mitään. Sanakolmikko poimitaan jokaiseen kirjaa käsittelevään arvioon. Kukaan ei tyydyttävästi täsmennä, mitä se tässä yhteydessä tarkoittaa.

Avantgarde ja satiiri Jatkosota-extrassa omaksuu salaliittoteoreetikkojen kärjistykset armottomalla tavalla, jolloin lukijan vastaanotto muuttuu änkytykseksi.

Jaakko Yli-Juonikas on kauhukirjailija.

*

Tämä on viime vuoden kirjallisuustapaus, joka ei ole jysähtänyt tietoisuuteen yhtä kovaa kuin toinen kokeellinen Finlandia-ehdokasmammutti, Miki Liukkosen O (2017). Epäilen Jatkosota-extran pitkän kantaman vaikutuksen olevan isompi.

En ole O:ta vielä lukenut, koska Liukkosen edellinen romaani Lapset auringon alla (2013) ei ollut kiinnostava vaan Houellebecq/DeLillo-sekamelska. Se oli yksinkertaista ja keskenkasvuista proosaa, joka halusi naamioitua vaikeaksi. Pelkään saman trendin jatkuvan, koska tämä uusin on ilmeisesti DFW-romaani.

Jatkosota-extra taas on Pynchonia mutta ei pastissi vaan oma kaaoksensa.

Kirja on kertomus maailmasta, jossa kaikki hourupäisimmät oikeistolaiset salaliittoteoriat ovat totta. Samalla Suomen kansallinen turvallisuus on uhattuna. Fiktiiviset henkilöt ja oikeilla nimillä esiintyvät tosielämän poliitikot seikkailevat laajassa hahmogalleriassa.

Kihelmöivän houkuttelevaa ja pikkuporvarillista olisi julistaa, että Jatkosota-extra ei ole kirja vain perussuomalaisuuden ja laajemmin maailmanpolitiikan esiin nostamista ilmiöistä, vaan se irvailee yleensä politiikan retoriikalle. Se olisi väistöliike.

En tarkoita, että Yli-Juonikas on saarnaaja tai että teos ei olisi monimuotoinen ja -mutkainen, vaan että kirjan kiinnostuksen kohde on rönsyilevä mutta rajattu, niin kuin valtavat sosiaaliset ilmiöt yleensä ovat. Kirja olisi huonompi, jos se olisi vain yksi kertomus politiikasta yleensä.

Jatkosota-extrassa kuvataan muitakin poliitikkoja kuin oikeistolaisia, mutta sisältö suodatetaan höyrypääteoretisoinnin lävitse. Vaikka teos vaihtaa genreä tiuhaan tahtiin, vainoharhainen konservatismi on sen moodi.

Jokainen kirjan henkilö epäilee jonkin taustalla olevan jotain. Sävy on tieteellistä vakavuutta tavoittelevaa valeuutisten, omiaan horisevien kommenttipalstojen ja chauvinismiin taipuvaisten foorumien kiukkua. Välillä hypätään valkoisen Suomen vanhahtaviin poikainseikkailuihin ja sotamuisteloihin.

Samassa paketissa ovat ajan oikeistopoliittisen vaikuttamisen merkit, koko herkkulautanen: feminismin pelko, uhkailu Internetissä, kulttuurimarxismista puhuminen, ideologioiden palvelukseen valjastetut uudissanat. Pepe-sammakot, false flagit ja muut löytyvät sanoina ja kuvina.

Jatkosota-extran satiirisin kärjistys, pilkattavan kohteen puhetavan omaksunta, on tehdä totta huhuista [1]; sivut ovat ähkyyn asti täynnä merkintöjä exoskeleton-kaupoista, mädättämisestä ja kaikelle paitsi ihmisaivoille näkymättömiä signaaleja lähettävistä tuulimyllyistä. Ei ole epäilystä, etteivätkö kaikki poliittisesti absurditkin väitteet olisi elävää todellisuutta.

Kirjoitin, että Yli-Juonikas on kauhukirjailija. Edellisessä kappaleessa perusteet. Kirjan ahdistavuus syntyy samasta lähteestä kuin sen huumori.

*

Poliittisia menestystarinoita ei enää luoda voileipätarjoiluilla ja vaalikahveilla vaan Facebook-algoritmeilla ja nettiaktivismilla: 4chanissa, Uuden Suomen blogeissa, Twitterin häikkätileillä, Homma-forumilla ja Redditissä.

Alleviivauksen vuoksi Teuvo Hakkarainen puhuu sulavaa ranskaa kera knallin ja sateenvarjon. Varsinaiset veikeilyt ovat osoittelevuudessaan silkkaa Pahkasikaa, mutta niiden toistuvuus osoittaa pian, ettei tarkoitus ole vain kertoa niin sanottua vitsihuumoria, vaikka monille sanavalinnoille tyrskähdinkin.

Mukana on myös irrationaalisissa paikoissa esiin tulevia hymiöitä, merkkihenkilöiden vääriä nimiä ja elinvuosilukemia, meemihokemia, sanojen hatusta vedettyjä etymologisia juuria ja muita valheita.

Teemojen lisäksi mukana on siis kieltä, jota ei Suomessa ole tavattu yhdistää korkeakirjallisuuteen, koska jälkimoderni tuli meille vuosikymmeniä myöhässä. Nettiyhteisöllisyyteen sorvattu kieli tunkee lonkeroitaan yleiskieleen.

what mind perseän karvoista

Hän, joka ei ymmärrä blogien ja foorumeiden kielen kehitystä ja kuinka netti kannustaa omiin päättömiinkin jorinoihin, ei luultavasti tajua tästä kirjasta mitään. Tarkoitan, että lukeminen vituttaa useimpia varmasti, vaikka Yli-Juonikas on moniäänisen tekstin luojamestari jopa kansainvälisellä tasolla. Epäilen, että moni Imagen lehteilijä tapailee trenditeosta läpi raudan maku suussa ja kivun tähdet silmissä välkkyen, koska tästä kuuluu tykätä ja esittää olevansa mukana vitsissä. Loput eivät uskalla tunnustaa. Suomalaiset ovat huonoja ironisoimaan. Mille ei voi nauraa, siitä on vaiettava. [2]

*

Hashtagit ja hymiöt ilmestyvät romaanin kieleen jatkuvasti ja rikkovat tekstien repliikkejä kirjallisiksi, estävät puhutun kuvitelman eli etäännyttävät lisäämällä puheeksi väitettyyn toisen puheemme, puhelin- ja tietokonekielemme horinaa. Henkilöt puhuvat toisilleen, ja kesken repliikin auto-correct tekeekin virheen.

Internet-linkit ovat mukana ja muuttavat tekstin kokonaiskuvaa lukuhetkellä, retrospektiivissä. Linkkejä voi kokeilla itse. Otantani perusteella ne toimivat. Näin erään hahmon repliikissä, joka kuulostaa mielipidekirjoitukselta:

Kuvaavana esimerkkinä voidaan mainita Karjalan prikaati, jonka viimesyksyisestä n. 1800 alokkaan saapumiserästä palveluksen keskeytti kahden viikon jälkeen n. 700 alokasta eli lähes 40 prosenttia. Tilannetta voi siis liioittelematta kutsua katastrofiksi paitsi suomalaisen kansanterveyden, myös maanpuolustusresurssien kannalta. http://bit.ly/1pyJSWk

Karjalassa todella on muuta maata suurempi varusmiespalveluksen keskeyttäneiden määrä, prosenttiluvut eivät toki ole noin isoja. Näin kirjoitettu asemoi itsensä toden ja dystopisen liioittelun väliin. Linkin takana odottaa jotain, joka tuo tekstiin lisäsävyn. YouTube-kanavan nimi on Memory Hole, joka liittyy Wikipedian perusteella kirjan teemoihin:

A memory hole is any mechanism for the alteration or disappearance of inconvenient or embarrassing documents, photographs, transcripts, or other records, such as from a website or other archive, particularly as part of an attempt to give the impression that something never happened.

Arvatkaapa kuulkaa, näin tapahtuu kirjan juonessa.

50-luvulta asti presidenttinä olleen Eeli Sinistön uudenvuodenpuheen linkin takana on James Hirvisaaren Väärentämätön evankeliumi. Eeli Sinistö viittaa ITE-taiteilija ja mystikko Elis Sinistöön.

Ja niin edelleen.

Kaikki ei ole Internetiä. Mukana on Yli-Juonikkaan edellisen suurtyön, Neuromaanin (2012), kaltaisia viittauksia oikeisiin kirjoihin, kuten Jussi Niinistön tietoteoksiin tai jo mainittuihin konservatiivisiin nuortenlukemistoihin, esimerkkinä Lahja Aallon Karhumies Tarsa (1940). Tai Neuromaaniin itseensä.

Jälkimoderniin kuuluu, että eräs katkelma “jatkuu sivulta 601”. Sivulla 601 on tietysti valkoisen avaruus. Siihen voi vaikka kirjoittaa omiaan. Samassa paketissa on valokuvia, ristikko, iltatyttö, nuotteja (inspiraation löytää esimerkiksi kirjailijan blogista, jossa myös James Hirvisaaren mystiset taipumukset nostetaan esille).

*

Onko se hyvä. Jatkosota-extraa on vaikeaa lukea ilokseen minulle mieleisellä tavalla. Tyhjä lause: kirja haastaa tavan lukea, ainakin jos jälkimoderni ei ole tuttua. Ymmärrän Yli-Juonikkaan tavoitteen kirjoittaa kirja, jonka haluaa lukea uudestaan. Siksi kirjassa on vaihtoehtoisia reittejä kuten Neuromaanissa, se mahdollistaa katkelmallisen lukemisen, sen tarjoamista lähdetiedoista voi intohimoinen antikvariaattien kiertäjä koostaa itselleen kokonaisen kirjaston referenssipuuksi.

Teksti on ainakin yhdellä tavalla voitokasta. Olen lukemista seuraavina päivinä löytänyt kirjan ulkopuolisesta maailmasta osin tarkoituksella ja myös kasautuvassa määrin sattumalta lukuisia yksityiskohtia, jotka putkahtavat muodossa tai toisessa teoksen sivuilla kuin pienet sienten lakit.

Jatkosota-extra ei ole esine vain designiltaan, vaan se on nimenomaan esine tässä maailmassa. Se hyökkää päälle myös lukemisen ulkopuolella eikä pelkästään ilmiselvimmistä syistä; mitä käsittämättömin pieni yksityiskohta saa äkkiä selityksensä marginaalikulttuurista.

Tässä maassa ehkä sata ihmistä haluaa lukea näin haastavaa kirjaa. Lähes kaikki heistä ovat kulttuurialalla. Tämä on kaikkien Jatkosota-extrojen kohtalo, Finlandia-ehdokkuutta tai ei. Kuulun pieneen ryhmään, johon en oikeastaan haluaisi, vaikka teoksessa ei ole vikaa. Tiedän, ettei tällainen kirjallisuus vetoa näin pienessä maassa kehenkään. Mutta eivät minua ne toisetkaan kirjat kiinnosta.

[1] Huhu: nimi jolla valeuutisia kutsuttiin ennen.

[2] Kirjallisuushistorian yleinen tuntemus auttaa. Ensimmäisen luvun punchline “Hyvää, sanoi mustapartainen mies” menee ummikolta ohi; punchline määrittää kirjan osaksi suomalaisen satiirin jatkumoa mutta twistillä.

Ironia, remake

Posted on by kangasvalo

Ironia keinona etäännyttää aitous, johon kokija on kyllästynyt. Ironia olemisena.

Ironia keinona käsitellä pettymys siihen, ettei mikään ole enää aitoa. Ironia suojana.

Jälkimmäinen on herääminen siihen, että lapsena autenttisilta tuntuneet populaarikulttuurikokemukset olivat yhtä laskelmoituja kuin nykyiset, jotka eivät tunnu miltään.

Toinen vaihtoehto on löytää autenttinen uudelleen. Siksi aikuiset ihmiset esittävät pop-kulttuurin merkitsevän heille elämää enemmän; enemmän kuin lapsille, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan elää nyt popin kulta-aikaa.

Ironia 2000-luvun vaihteesta eteenpäin on väistämättä sidottu populaariin. Ilman poppia ironia on vain kirjallinen tehokeino romaaneissa, joita ei lueta.

Pop elää nostalgiasta. Kaikki 80-luvulla keksitty myydään uudelleen. Vaikein markkinointityön osa-alue eli uuden tuotteen brändäys, jotta edes on jotain, jota voi kutsua tuotteeksi, voidaan jättää välistä. Peruskivi on jo paikallaan.

Uudelleen myyminen, remake, refill, rebrand, vaatii ettei kokijan ironiantaju ole tarpeeksi vahva. Vain kevyt, hymähtelevä ironia sallii kerta toisensa perään vielä yhden mahdollisuuden. Raskaammin sisäistetty ironia on niin apaattista, ettei se kykene lankeamaan mainoksiin.

Kapitalismi ajoi kansakunnat jälkimodernismiin. Sen oli pelastettava itsensä itseltään, koska liian syvälle välinpitämättömyyteen ajetut kuluttajat lopettaisivat tuhlaamisen. Syntyi uusaitous, johon mieltyneet tuskin tajusivat olevansa mukana pelastamassa rahan projektia.

David. Foster. Wallace.

Ajatuksen poikanen: Jälkimodernismin päättyminen populaarikulttuurissa voidaan ajoittaa viikonloppuun, jolloin Ocean’s Eleven (2001) sai ensi-iltansa. Se teki remakesta aikalaiskritiikin silmissä taiteellisesti vakavasti otettavan ja oli sellaisena merkkipaalu 2000-luvun Hollywoodissa, koska tuotti valtavasti rahaa.

Tai sitten jokin toinen elokuva tuli ensin. Otin esiin Ocean’s Elevenin vaikkapa Muumion (1999) sijasta, koska Ocean’s Eleven on tarpeeksi spesifisti velkaa aiemmalle teokselle eli selvästi remake, tuote joka on myyty uudestaan.

Lukuisat Draculat tai Jeesuksen elämän filmatisoinnit eivät kaikki ole remakeja, vaikka olisivat tehneet rahaa. Ne ovat kertomuksia samoilla arkkityypeillä, mutta ne eivät asemoidu toisiinsa vain olemassaolonsa vuoksi.

Coppolan Dracula (1992) ei ole näkemys Browningin Draculasta (1931). Herzogin Nosferatu (1979) on versio Murnaun klassikosta (1922), koska uudemman filmin kuvakieli houkuttaa tekemään vertailuja vanhempaan.

Remake on olemassa suhteessa edelliseen teokseen tavalla, jonka katsoja voi nähdä.

Ocean’s Eleven oli ironiatta hyväksytty uudelleenfilmatisointi, sillä se teki paljon rahaa ja seisoi omilla jaloillaan, mutta oli silti olemassa suhteessa Frank Sinatran tähdittämään 60-luvun elokuvaan ja houkutti jo näyttelijävalinnoillaan tekemään vertailuja siihen.

Kopioitavan kohteen on oltava tarpeeksi yksityiskohtaisesti eroteltavissa, mikä ei esimerkiksi Browningin Draculan tapauksessa ole mahdollista, sillä elokuva on visuaaliselta ilmeeltään niin luonteeton, ettei siihen ole mahdollista kehittää toimivaa kommentoivaa kuvallista suhdetta toisin kuin Nosferatuun.

Siksi Herzogin elokuvasta voi puhua Murnaun teoksen versiona, mutta moni sieluttomampi Dracula on vain versio romaanista.