Avainsana: itsemurha

Vihan päivä

Posted on by kangasvalo

Eliisalla on ongelma, lapsuudesta asti mukana kulkenut toivottomuus. Isä on lähtenyt, äiti on hysteerinen ja itsekeskeinen kusipää. Eliisa itse on elänyt tahdottomana läpi elämänsä, kunnes päätyy naimisiin tylsän Askon kanssa, jolle synnyttää kaksi lasta, Lahjan ja Aarteen, joita rakastaa ja ei rakasta. Asetelma on tyypillinen. Ulospäin kaikki on hyvin. Tosiasiassa niskassa painavat mielenterveysongelmat ja rahahuolet. Perheen kassasta päävastuussa oleva Eliisa ei voi myöntää perheelleen heidän olevan vararikon partaalla. Rahaa ei riitä asuntolainan lyhennykseen, laskuihin tai mihinkään muuhunkaan kuin ruokaan. Lopputulos on selvä, Eliisa syöttää pirtelössä yliannostuksen unilääkkeitä koko perheelleen, poimii autotallissa lojuvan aseen ja tappaa perheensä ja itsensä. Tämä ei ole juonipaljastus, asia kerrotaan takakannessa ja on selvä ensimmäisestä sivusta alkaen.

Markku Pääskysen (s. 1973) lyhytromaani Vihan päivä (Tammi, 2006) on fiktiivinen kuvaus perustuen todelliseen rikokseen, vuonna 2004 Porvoon Anttilassa tapahtuneeseen joukkomurhaan, jossa velkaantuneen perheen äiti tappoi perheensä ja itsensä. Detaljit itse rikoksesta ovat suunnilleen samat, teoksen kertojan, surmaajan, mielenliikkeet kuviteltuja. Teos vaikuttaa perheellisen ja tapauksesta järkyttyneen kirjailijan yritykseltä selvittää tapahtumat itselleen.

Vihan päivä on teemoiltaan kiinnostava, klaustrofobinen tarina, jonka lähes pilaa suomalaiselle romaanitaiteelle kummallisen tyypillinen, runollisiin korkeuksiin kurkottava koivuklapiproosa. Koivuklapiproosan ongelma ei ole ytimekkyys, siis lyhyt ja tiivis ilmaisu, vaikka sitä siitä usein pilkataan. Paljon raskauttavampaa on, että joka toinen virke pitää sisällään “tarkan” huomion tai “kauniin” sanankäänteen, jossa ulkoisesti havaitulle annetaan kiertoteitse ilmaisu, joka ylevöittää sitä, viis siitä onko havainnon tekevällä henkilöllä siihen realistisesti kyvykkyyttä tai ei. Toisin sanoen kertomukseen luodaan tekosyvällisyyttä ja muka-merkityksiä maailman oletettuja todellisuuksia paljastavalla kaunopuheisuudella, jonka barokkimaisia kiemuroita proosan lyhytvirkkeisyys korostaa groteskiuteen asti. Eliisa on siis varsin koristeellinen puhuja ja ilmaisultaan kirjallisen kiertelevä ollakseen joukkosurmaa suunnitteleva mielenterveysongelmainen. Kirjallisuuden taikaa, sano.

Haluan lisätä, että koivuklapi ei ole suomalaisten miesten yksinoikeus. Edellinen kritiikkini huomioon ottaen myös naisoletetut kirjoittavat koivuklapia sydämensä kyllyydestä, he vain kyllästävät sen toisenlaisella krumeluurilla eli pidemmillä virkkeillä.

Pääskysen hahmot elävät, niin kuin hänen näennäisesti valoisammassa Sielut-teoksessaan (Tammi, 2015), klaustrofobisesti kuvatussa keskiluokkaisessa maailmassa, jossa yliopistoseikkailuiden jälkeen vanhemmat asettuvat omakotitaloihin kasvattamaan lapsia, katsomaan televisiota ja odottamaan etelänlomia. Vaivaannuttavinta on, etten ole varma, onko tämä asetelman kauhistuttavuus ollut kirjailijan tarkoitus.

Vihan päivässä ei ole ahdistavinta päähenkilön kokema toivottomuus vaan siihen johtavat syyt. Eliisa ei osaa hakea itselleen apua, toisaalta hän kokee tarvetta olla normaali. Hän hylkää yliopistoaikaisen (ja kömpelösti tarinaan kirjoitetun) naispuolisen kumppaninsa, ainoan ihmisen joka on rakastanut häntä täydellä vilpittömyydellä, ja tyytyy keskinkertaiseen Asko-nimiseen aviomieheen, jonka kanssa he elävät Porvoossa. Suomenruotsalainen naapuri lekottelee onnellisena riippumatossa samalla, kun Eliisa ampuu perheensä haulikolla.

Lyhytromaanin nimi on monitahoinen. Dies Irae on mahdollisesti Tuomas Celanolaisen (n. 1200–1270), Latino Malabranca Orsinin (?–1294) tai jonkun huomattavasti vanhemman tahon kirjoittama latinankielinen hymni tuomiopäivästä ja silloin koittavasta niin elävien kuin kuolleiden sielujen punnitsemisesta. Teksti oli kauan tärkeä osa katolilaista sielunmessua, ja se on siksi luonnollisesti osa monia läntisen klassisen musiikin sävellyksiä. Toisaalta nimi voi viitata Carl Theodor Dreyerin (1880–1968) samannimiseen, erinomaiseen elokuvaan vuodelta 1943, jossa noitavaino ja tuomituksi tulemisen pelko ajavat päähenkilön katkeraan marttyyriuteen.

Eliisa ei silti puhu viimeisestä päivästään vihan vaan ilon päivänä. Valehteleeko hän? Onko vihan päivä jokin toinen päivä? Onko sillä kuitenkin uskonnollinen merkitys, jota ei pidä sotkea surmaan? Vai voivatko ilo ja viha sotkeutua keskenään? Näennäisen levollinen kerronta on kontrastissa monien sävellysten raivoon kuten Mozartin (1756–1791) sävellyksen lisäksi tunnetuimmassa Verdin (1813–1901) versiossa:

Myös Dreyerin elokuva on täynnä raivoa. Se on kertomus eräänlaisesta hengen totalitarismista. Samoin Pääskysen kirja, vaikka se kuvaa näennäisesti masennusta. Viimeisillä hetkillään protagonisti ajattelee olevansa pian vapaa “kylästä” ympärillään, sillä häpeä “kylän” edessä ajaa häntä tekoonsa vähintään yhtä paljon kuin mielessä elävä mustuus. Vielä päähenkilöäkin ahdistavampi on Pääskysen luoma kuva keskiluokkaisen keskimääräisestä maailmasta, joka ajaa päähenkilön kurjuuteen kuin ainoan henkilön, johon hän teoksessa ilmeisesti samastuu: naapurin kapisen kissan.

Samalla on huomioitava, että Pääskynen kuvaa päähenkilönsä toiminnan vain masennuksen kautta. Tämä on, kikkailevan kielen lisäksi, teoksen suurin särö. Silkka masennus ja häpeä eivät perhesurmaamiseen riitä eivätkä aja siihen. Eliisa kuvataan rakastamassa lapsiaan erillisinä ihmisinä itsestään, mikä ei ole psykologisesti täysin tosi kuvaus ihmisestä, joka aikoo seuraavaksi syöttää yliannostuksen jälkikasvulleen ja ampua heidät, jotta he voivat olla yhdessä seuraavassa maailmassa.

En ole varma tässäkään tapauksessa, onko Pääskynen ollut tarkoituksellinen. On huomioitava, että teos on kuvattu Eliisan näkökulmasta ja hänen ehdoillaan. Jos ajattelen kyynisesti, Pääskynen on kirjoittanut humaania proosaa, jotta voisimme nukkua yömme rauhassa ja armossa, kuitaten tapahtuneen tuntemalla empatiaa tappajaa kohtaan. “En hyväksy mutta ymmärrän”, on hyvä tuutulauluhokema. Päämääränä lässytys ei ole millään tapaa mielenkiintoinen vaan pornografinen sanan negatiivisessa merkityksessä. Siis kamaa, jota lahjotaan Finlandia-ehdokkuuksilla, jos ymmärrätte yskän. Niin Vihan päivälle myös kävi.

Jos ajattelen myötäsukaisemmin, Eliisa on epäluotettava ja epäsympaattinen kertoja, kaunokirjallisessa kaunopuheisuudessaan narsistinen tai epävakaa, sillä lähinnä persoonallisuushäiriöinen tai hoitamattomalla tavalla psykoottinen on valmis kiistämään toisten ihmisten toimijuuden ja kykenevä suunnitelmallisuuteen, jossa vie niin lapsensa kuin puolisonsa mukanaan helvettiin. Kenties tähän teoksen nimi viittaa; teko on Eliisan kosto tylsälle puolisolle, lapsille joita ei tosiasiassa halunnut, vittumaiselle äidille, lähteneelle isälle, Suomen Pankille, verovirastolle, nimismiehelle, presidentille, Porvoolle ja koko rottamaiselle maailmalle.

Samalla Eliisan rakkaus lapsiaan kohtaan puhuu ensimmäisen vaihtoehdon puolesta ja sen, että Pääskynen ei tunne tarpeeksi hyvin ihmisen psykologiaa, koska tietämyksen sijasta on päättänyt ymmärtää tunteilla tekoa, jonka selitys on pohjimmiltaan vähemmän kaunopuheinen ja enemmän banaali tai tavoittamaton kuin usein myönnetään. Kaunokielisessä kulttuuripuheessa hehkutetaan mielellään, että fiktio auttaa meitä ymmärtämään toisia ihmisiä. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että kirjailijat ovat luonnostaan suuria ihmistuntijoita. Useimmat eivät ole. Edes psykologit, lääkärit ja papit eivät ole, vaikkakin todennäköisemmin kuin kirjailijat. Tunne ei ole tiedon väärti, koska tunnemme samoissa tilanteissa toisin kuin muut ihmiset, tavalla jolle olemme jo varhain ehdollistuneet, vaikka yrittäisimmekin jakaa toisillemme tunteemme puhumalla.

Lyhytromaanista puuttuu Michael Haneken (s. 1942) elokuvan Seitsemäs manner (1989) kaltainen transgressiivinen haastavuus, siis haluttomuus selittää väkivaltaista tekoa sanallakaan. Pääskysen teoksessa käsittämättömälle annetaan selitys, vähän liian helppo, vaikka kiinnostavimmassa taiteessa selitykset ovat yleensä aivan muita kuin humanistisia, lähempänä reaalista.

Extracting the Stone of Madness: Poems 1962–1972

Posted on by kangasvalo

Alejandra Pizarnik (1936–1972) oli argentiinanukrainalainen runoilija, jonka töihin törmäsin jokin aika sitten etsiessäni Roberto Bolañon innoittamana jotain uutta latinalaisamerikkalaista luettavaa.

Pizarnik ehti julkaista eläessään 8 kokoelmaa, joista Extracting the Stone of Madness (2016) sisältää niin alkuperäiskielellä kuin Yvette Siegertin englanniksi kääntämänä kolme niistä (Works and Nights, Extracting the Stone of Madness, A Musical Hell, joita pidetään hänen olennaisimpina töinään; 1965, 1968, 1971) ja joukon kokoelmien ulkopuolella julkaistuja runoja.

Hän oli muun muassa Octavio Pazin ja Julio Cortázarin ystävä. Kuten moni aikansa älykkö, hän vietti aikaansa Pariisissa, jossa haisteli kansainvälistä ilmaa ja käänsi aikansa merkittäviä kirjailijoita.

Valitettavasti hän kärsi elämästä. Pizarnik käytti amfetamiinia. Hänellä oli huono itsetunto, jota siivittivät taipumus änkytykseen ja ajatus omasta rumuudesta. Huumeiden käytön myötä lisääntyivät unettomuuden oireet.

36-vuotiaana Pizarnik teki itsemurhan lääkkeillä – eli taas yksi kirjailija, joka on tappanut itsensä ja jota käsitellään tässä blogissa.

SHAPES AND SILENCES

Tensed hands confine me to exile.
Help me not to ask for help.
They want to dusk me, they plan to death me.
Help me not to ask for help.

En tiedä, mitä Pizarnik, vuosikymmeniä sitten kuollut aivan eri kulttuurista tullut runoilija, mahtaisi ajatella, mutta hänen kärsimyksensä on runojen kautta tuonut minulle yllättävää lohtua, jota en ole nähnyt niissä aiemmin.

Masentuneen maailma on kaventunut. Tuskaa on vaikeaa kuvailla, se on kuin yrittäisi ilmaista samanlaisena toistuvaa luuppia sanoilla, jotka eivät ole koskaan tarpeeksi tarkkoja.

Mitä kenellekään tarkoittaa se, että sydämen ympärillä on tiukkaan puristettu nyrkki? Se ei tarkoita mitään kielikuvaa, vaan vahvaa fyysistä tunnetta, jota siivittävät pakkomielteisen negatiiviset ajatukset.

Liian mielikuvituksellinen lähestymistapa mystifioi liikaa tunnetta, joka yksinkertaisesti vain on olemassa. Valitettavasti jos niitä ei ole koskaan kokenut, ne jäävät vastaanottajalla kuvittelun ja empatiakyvyn rajoihin.

Tämän kapean alan vuoksi masentuneiden ihmisten tekemä kirjallisuus on usein kliseistä käytetyiltä sanoiltaan ja siten kuin suunnattu tietylle, rajatulle yleisölle. Parhaimmat heistä, kuten Édouard Levé teoksessaan Suicide (2011), onnistuvat vähäeleisyydessään kääntämään tämän voitokseen.

Siihen pystyy myös Pizarnik, jonka tie on sanoilla leikittely, muutamista eri rivien kirjaineroista syntyvät merkitysten uomat.

Outoa kyllä, samaan olen pyrkinyt runoja hitaasti luodessani jo ennen sairastumistani. Etsin paluuta tunteisiin, runouden peruskuviin eli -sanoihin, yrittäen olla valumatta kliseisiin ja huonouteen.

Haaste on valtava. Olen julkaissut muutamia runojani myös tässä blogissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne edes luettavia.

Kun nuorisolla oli vielä tapana ilmaista itseään nettirunoilemalla eikä ottamalla kuvia bikinirajoistaan, oli monissa yksinäisyyttä ja aivokemioiden pyörimistä ilmentävissä runoissa samaa tunnelmaa kuin Pizarnikin teoksissa, vaikkakin hioutumatta.

Pizarnikilla tuuli, sade, hauta, itsemurha, putoaminen, pimeys ja muut sanat tulevat käytetyiksi sen kummemmin häpeämättä ja toistettuina, sanat joita moni nykyrunoilija kavahtaa jo lähtökohtaisesti.

Listening to the sounds of falling water in my dream. The words fall like the water — I fall. Drawing the shape of my eyes in my eyes; swimming in my waters and telling myself of my silences. All night long, waiting for language to configure me, I am thinking of the wind that whirls toward me and stays in me. All night long, I have been walking in an anonymous rain. I was given a silence filled with shapes and apparitions (you say). And you keep running, as unconsoled as a bird alone in the wind.

Pizarnik ei kirjoita rikkoakseen muotoa vaan ilmaistakseen itseään. Myös tätä pidän viehättävänä, kaivattuna. Vaikka arvostan modernin kielirunouden tavoitteita ja lähtökohtia, minkä näkee esimerkiksi suomalaisista suosikkirunoilijoistani, on merkityksellisintä minulle lukijana ollut raikkaana tuntuva tunne, jonka toivon voivani edes kerran joskus tavoittaa itsekin kirjoittamalla.

Lowry Pressly kirjoitti Los Angeles Review of Booksissa kokoelmasta seuraavalla, erittäin osuvalla tavalla:

Pizarnik’s poems offer, as she once put it, the “precise expression of a profuse state of confusion.” Her particular style of confession does not reveal secrets but instead brings to life the tension between the necessity and the inability of adequately expressing interior states.

Pizarnik matkustaa teksteissään syvälle pimeään. Kuten Pressly huomioi tekstissään, tässä ei ole mitään romanttista. Perillä pimeässä ei odota juuri muuta kuin kirjallisuutta, mutta asia voisi olla paljon huonomminkin.

Mätämunan muistelmat revisited

Posted on by kangasvalo

Tämä kirjoitus on jatkoa eiliselle. Julkaisin vanhan tekstini uudestaan, koska se on niin suorassa suhteessa tähän.

Löysin Mätämunan muistelmat (1997) kovakantisena kierrätyskeskuksesta ja luin ne muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen. Outo yhteensattuma on, että Heikinheimo olisi täyttänyt 80 vuotta samana päivänä, kun sain kirjan päätökseen.

Uusintaluku muutti mieltäni joistain asioista. Kirjan rakenne on ymmärrettävästi hajanainen. Itseääntoistavuutta valittelin jo viimeksi, ja tällä kertaa viimeiset 100 sivua tuntuivat niin raskailta, että lähinnä lehteilin ne lävitse.

Lukukokemus oli huonompi. Silti suosittelisin kirjaa. Se on erityisesti alkupuolella niin taitavasti kirjoitettu, että heikommatkin kohdat jaksaa kahlata lävitse. Mätämunan muistelmat on hyvä kirja olla hyllyssä ja naureskella joillekin kohdille sieltä täältä. Se on myös helppo opus lainata muille ihmisille.

Kirjailija on luultavasti edennyt urakassaan kronologisesti. Alkupuoli on nuoruusmuistoissaan johdonmukaisin, sitten luvut poukkoilevat pysyen harvoin niiden mukaan nimetyissä asioissa. Elämänilo katoaa. Tilalle tulee katkera ja itseään toistava valitus.

Vielä kirjan alkupuolen luvuissa Heikinheimo puhuu eläkepäivistään ja tulevaisuudesta, kuin hänellä olisi jotain odotettavaa.

Tämä on teos, jota ei kannata ottaa loputtoman tosissaan. Hokemat kriitikon neroudesta vaipuvat unholaan nopeasti, kun tajuaa olevansa ystävällisempi ja aikuisempi ihminen kuin Heikinheimo kirjansa perusteella.

Liian usein pidetään neroina ihmisiä, jotka ovat joissain piirteissään kuin ilkikurisia lapsia. Kirjoittaa Heikinheimo osasi, mutta sillä mittarilla ei omissa kirjoissani pääse vielä nerouden huippuluokkaan. Parempia kirjailijoita on maailmassa paljon.

Netistä löytyvien kritiikkikatkelmien perusteella en ihmettele, minkä pohjalta suomalainen kriitikkokäsitys on luotu. Omaelämäkerran sivuilla vielä veijarimaiselta tuntuva huumori on lehden sivuilla paikoin todella vaivaannuttavaa jorinaa.

Ilkeys ei itsessään ole etovaa, vaan se, ettei sen taustalta aina löydy asiansa osaavaa, rakenteellista kritiikkiä, joka taustoittaisi sanottua. Usein Heikinheimo puhuu musiikista niillä termein, mitä sen pitäisi olla. Ei niillä mitä se on.

On vain onni, että suomalainen kritiikki ei ole tällaista enää, vaikka se on monin paikoin muuttunut ei vain pliisuksi vaan näkymättömäksi. Tai kuten musiikkitoimittaja Jaani Länsiö on kirjoittanut:

Niin vain kävi, että liian monta Heikinheimo-kohua liian lyhyessä ajassa teki lopulta tehtävänsä, ja kritiikki-instituutio sellaisena kuin se tunnettiin alkoi murentua. Pikku hiljaa se piilotettiin pakolliseksi palstantäytteeksi osaksi kulttuuriuutisointia. Pitkät, analyyttiset ja kantaaottavat arvostelut muuttuivat yhä harvinaisemmiksi ja kritiikin painopiste muuttui arvottavasta tiedottavaksi ja uutisoivammaksi. Sepon kaltaisille teräväkynäisille tulisieluille ei ollut tilaa enää, enkä ole yhtään varma, onko se ollenkaan niin traagista sittenkään.

Olen samaa mieltä, tämä ei ole traagista. Suomalainen kritiikki on nykyisellään huonoa, mutta huonoa se olisi heikinheimon hengenheimolaistenkin käsissä.

Mitä enemmän ja parempaa elämää itse elän, sitä enemmän tunnen että maulla ja kritiikillä on yllättävän vähän tekemistä keskenään. Arvostan tavattomasti enemmän makua, sillä se tuottaa yksilöllistä ja jaettua iloa. Kritiikki liian usein laimentaa sitä ja vie kauemmas elämästä.

Maku on sitä, mitä koetaan ja voidaan lausua ääneen, on se sitten hyvää tai pahaa. Kritiikki on sitä, kun kuvitellaan näille arvioille teleologia.

Kun pää on tarpeeksi syvällä kulttuurin pensaassa, elämä on aina selän takana. Surullisia tällaiset hahmot ovat kaikessa keskinkertaisessa ylimielisyydessään.

Eikä tietty heikinheimolaisuus ole vieläkään kuollut. Kulttuuri-ihmiset ja sellaisiksi halajavat kiistelevät edelleen julkisesti keskenään asioista, joiden ei pitäisi kiinnostaa ketään. Niitä pakotetaan mediassa kuin niiden pitäisi kiinnostaa.

Perverssi on se, joka pitää sitä nautinnollisena.

*

Olen kirjoittanut suhteellisen paljon tässä blogissa itsemurhasta ja itsemurhaajista. Mitään kiehtovaa tai hyvää en ajatuksesta löydä. Se vain vaivaa minua vierautensa vuoksi.

Olen huomannut, että hiukan samasta syystä luen Thomas Bernhardia. Olen kirjoittanut myös hänestä useasti ja kirjoitan luultavasti vastakin. Minua miellyttää hänen huumorinsa, ajoittainen selvänäköisyytensä ja kirjallinen lahjakkuutensa.

Hänen pikkumainen sisäänpäinkääntyneisyytensä taas on elämälle vierasta ja vastenmielistä. En näe siinä mitään ihailtavaa. Onneksi hän on joissain teoksissaan osoittanut itseironiantajunsa. Se esimerkiksi Heikinheimolta kirjoituksissaan puuttuu ja hänen epäilyksensäkin ovat teeskentelyä, epärehellisiä.

Samalla ymmärrän, että juuri petetyn kulttuurihenkilön monomaaninen ankeus tekee Bernhardista niin kiinnostavan kirjailijan; se on itselleni vierasta ja siksi hyvin kirjoitettuna mukavaa lukemista. Joudun myöntämään, että Bernhardin kirjallisuus on eskapismia oman elämäni miellyttävyyden keskelle.

Mätämunan muistelmat

Posted on by kangasvalo

Tämä teksti on julkaistu sittemmin jo lopetetussa blogissani, tämän nykyisen edeltäjässä, 25.1.2015. Koska luin sen käsittelemän kirjan jokin aika sitten uudelleen, julkaisen kirjoituksen nyt tässä, jonkin verran muokattuna.

*

Sain juuri loppuun kriitikko Seppo Heikinheimon omaelämäkerran Mätämunan muistelmat (1997).

Hämmennystä nykylukijassa, joka ei ole koskaan Heikinheimon aikalaisarvosteluita selaillut, herättävät kritiikit, joissa todetaan Heikinheimon ihmiskuvan olevan ”ankara” tai ”yksioikoinen”. Mukana on vahva silaus ääneen naurattavaa huumoria. Vaikka myönnettäköön, että Heikinheimon huumori on usein vahingoniloon perustuvaa.

Ei ole mikään sattuma, että ainoa päätoiminen kirjailija, jota teoksessa käsitellään laajemmin, on Veikko Huovinen, jonka uran tunnetuimpiin kuuluvat romaanit (kuten Veitikka, 1971, ja Joe-setä, 1988) ovat samanlaista faktana poseeraavaa fiktiota.

Heikinheimon aikalaiskertomukset ovat noin 90-prosenttisesti sisällöltään sellaista, mitä voisi löytyä mistä tahansa kaskumuistelmakirjasta tai joistain Huovisen teoksista. Mukana on Isojen egojen kuvailuja, ironiaa ja toisinaan hieman hurttia huumoria politiikasta ja ylimielisistä kulttuurielämän suurista herroista.

Joukossa on paljon elämäkerroille tyypillisiä kuvauksia naisseikkailuista ja ryyppäämisjuttuja, jotka saavat mielenkiintoisen lisän siitä, että Heikinheimo ei itse ole niissä osallinen kuin todistajana. Itsestään kirjailija puhuu vähän, eniten kouluvuosiensa osalta, ja silloinkin lähinnä opettajia ja muita hahmoja muistellen.

Heikinheimo rakastaa pieniä henkilötarinoita, joissa asettaa itsensä tarkkailijan tai kaikesta selviävän veijarin asemaan. Kuvaava on kertomus Venäjältä, jossa kirjailija osallistuu usean päivän mittaiseen taiteilijoiden sikailuristeilyyn, joka koostuu pelkästään tolkuttomasta ryyppäämisestä ja ristiinnaimisesta.

Kirjoittaja kuvaa yksityiskohtia humoristisesti, mutta tyytyy tavalliseen ihmisten kanssa seurusteluun ja menee aikaisin nukkumaan muiden jatkaessa mellastustaan. Suurimman huvin hän tuntuu saavan huomatessaan olevansa ainoa, joka herää aikaisin nauttimaan erinomaisista aamiaistarjoiluista ja krapulattomuudesta.

Ihmisten piirteet Heikinheimo erottelee toisistaan karrikoidusti, mutta jo alkusivuilla kirjailija tekee selväksi, että kirjoituksen pääasia on imaista lukija mukaansa, viihdyttää.

Yli 500 sivulta löytyy paljon tarinointia. Lähes jokaisella sivulla on vitsi, humoristinen tarina tai triviahuomio. Useimmista paskiaisiksikaan haukutuista ihmisistä ei sanota pelkkää pahaa. Esimerkiksi Einojuhani Rautavaaraa kriitikko kuvaa vastenmieliseksi ihmiseksi mutta nerokkaaksi säveltäjäksi.

Kirjan kritiikeissä on puhuttu siitä, kuinka vanhentuneilta ja jälkijättöisiltä useasti toistuvat ruotsin vastaiset, sosialismikriittiset ja elitistiset asenteet tuntuvat.

Näin vuosia myöhemmin kirjan näkökulma on lempeämmän tuntuinen. Heikinheimon ruotsalaisvastaisuus ja neuvostokritiikki ovat paitsi nykyistä keskustelua huomattavasti sivistyneemmin esitettyjä, myös itseironian silaamia ja liioiteltuja – osin siksi, että ne ovat harvoja kirjoittajan luonteenpiirteistä, jotka hän tuo avoimesti esille. Niiden toistuessa ne alkavat näyttää humoristisilta.

Koska kirjailija häivyttää itsensä taka-alalle, hän käyttää suurempaa valtaa kuin voisi aluksi luulla. Heikinheimo oli kuitenkin Suomen tunnetuin musiikkikriitikko, aikana jolloin kriitikolla todella oli sanomalehdissä merkitystä, ja vieläpä klassisen musiikin puolelta.

Edellä mainittu eri henkilöiden hyvien ja huonojen ominaisuuksien karrikointi on olemassa peittääkseen sen, että Heikinheimo vie omaelämäkerran subjektiivisuuden äärilaitoihin asti. Hän käyttää häikäilemättömästi hyödykseen tietoisuutta siitä, että tappaa itsensä kirjan valmistuttua.

Nyt on hänen viimeinen mahdollisuutensa näyttää kuka on sankari ja kuka konna. Masennuksensa syvimmissä alhoissa hän on valmis mustamaalaamaan ja näpäyttämään vihollisiaan ja myös ystäviään. Onko se loppuun asti tinkimätöntä rehellisyyttä vai osa kriitikon elämän ongelmaa? Kirjaa on pakko lukea rivien välistä. Sävy muuttuu Heikinheimon kohtalon tietäen kepeästä joksikin muuksi.

Oma lukunsa on, että kirjailija jankuttaa tavalla, joka kielii pakkomielteisyydestä. Jotkut vitsit toistuvat puuduttavuuteen asti. Kirjoittajan sarkastisesti ja samalla puolitosissaan käyttämä kerskailu omasta historiastaan armeijan tykkimiehenä ehtii väljähtyä niin pahasti, että kirjan loppupuolella tekijä itsekin toteaa, ettei jaksa toistaa samaa juttua!

Monet tarinat ovat niin henkilökohtaisia, ettei niitä voi vahvistaa todeksi mitenkään. Ne ovat viihdekirjallisuutta, asiaproosan saralla lähellä esseismiä. Silti ainakin yksi kohta Mätämunan muistelmissa vaikutti lukiessani hyvin todenmukaiselta:

Leif Segerstam ei kuitenkaan ollut paikalla [Heikinheimon järjestämässä suomalaisen musiikin viennin seminaarissa]. Se johtui ehkä siitä, että törmäsimme Helsinki-Vantaan lentoasemalla sitten, kun tuo Finnairin vihoviimeinen kone ennen joulua oli laskeutunut. Hallissa johon kuljettimet tuovat matkatavarat oli paljon väkeä, nähtävästi parin–kolmen koneen matkustajat. Huomasin joukossa Segerstamin ja laittauduin hänen pakeilleen toivottaakseni hänelle hyvää joulua ja kysyäkseni pääseekö hän tulemaan tuohon seminaariin.

Se jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Segerstam, joka oli päissään kuin apina, veti minut nähtyään suuret keuhkonsa täyteen ilmaa kuin keuhkokuvauksessa ja karjaisi niin kovalla äänellä kuin suinkin:

”Kuulkaa nyt kaikki jotka on täällä!!! Mun nimi on Leif Segerstam ja toi paska-v-ttu tossa on Seppo Heikinheimo! Se on Suomen musiikkielämän suurin paska-v-ttu, ja se pitäis ampua ja haudata sitten pää edellä makkiin.”

Suuressa hallissa tuli äkisti aivan hiljaista, joten Segerstam saattoi jatkaa semanttiselta sisällöltään suunnilleen samantapaista mesoamistaan aavistuksen verran diminuendo. Minua tilanne alkoi huvittaa suunnattomasti, sillä minuahan ei kukaan tuossa täysin satunnaisessa otannassa suomalaisia tuntenut; Segerstam oli sen sijaan kaikkien nähtävissä ja helposti paikannettavissa jumalattoman mölinänsä takia. Menin ikkunan edessä olevalle tuolille ja rupesin lukemaan jotain lehteä, katsellen sen takaa tuota suoraan sanoen aika säälittävää näkyä: yksi maan hienoimmista taiteilijoista käyttäytyi arvolleen täysin sopimattomalla tavalla.

Runsaan promillemäärän takia Segerstamilta meni välillä kieli solmuun jolloin minä luikkasin:

”Hej Leif, tala bara svenska! Du kan int’ finska när du är full!”

Noin viiden minuutin kuluttua Segerstamin pannusta loppui paine, osittain senkin takia että kaikki olivat saaneet tarpeekseen tästä käsittämättömästä performanssista ja täyttäneet hallin taas tavallisella puheensorinalla. Menin silloin noin vaaksan päähän Segerstamista ja sanoin syvää mielipahaa ilmaisten:

”Miten sinä Leif nyt tuolla tavalla käyttäydyt? Sinähän olet kotoisin sivistyskodista, isäsi oli musiikin opettaja Selim Segerstam, sisaresi hienostunut laulajatar Marianne Segerstam, joilta sinä olet saanut parhaan mahdolliset suomenruotsalaisen kotikasvatuksen.”

”Mee v-ttuun! Mä vihaan sua!”

Tätä mitätöntä pikkujuttua ei olisi kannattanut kertoa muuten kuin esimerkkinä siitä, millaisia yllättäviä jännitteitä voi toisinaan muodostua taiteilijoiden ja heidän kriitikoidensa välille. – –

*

Harva omaelämäkerta päättyy kirjoittajansa perusteluihin siitä, miksi hän aikoo tappaa itsensä. Lista on suurimmaksi osaksi humoristinen. Syiksi mainitaan esimerkiksi Martti Ahtisaaren presidenttiys ja pesäpallo-otteluiden tauoilla kuultava mökämusiikki.

Juuri siksi listassa on jotain erityisen kylmäävää. Kuten tunnettua, kriitikko päätti elämänsä pian sen jälkeen, kun hän toimitti kirjan käsikirjoituksen Otavalle. Viimeiset hetket puhelimen kautta todistaneen Helsingin Sanomien entisen päätoimittaja Reetta Meriläisen haastattelu on luettavissa. Haastattelu on tehty Kultakuume-ohjelmaan.

Muistelmien viimeinen luku on nimetty: Onko jumalaa olemassa? Siinä esitetyt pohdinnat Jumalan olemassaolosta ovat tasoa, josta päästään ylitse lukion ensimmäisten filosofiankurssien aikana. Ne ovat outoa luettavaa sanansäilää niin terävästi käyttäneen miehen tuottamiksi, kuin sanottava olisi vain puristettu viimeistä pisaraa myöten loppuun ja homma täytyy kääräistä pakettiin jotenkin.

Itsemurhan perustelu on tekosyitä, epäreilua toisten niskoille vastuun sysäämistä. Miltä mahtoi tuntua Heikinheimon lapsista heidän luettuaan kirjasta yhdeksi itsemurhan syyksi sen, että lapset elävät jo omaa elämäänsä eivätkä tarvitse isäänsä? Toisaalta ainakin Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelman haastattelussa vuonna 2000 kriitikon poika toteaa isän aikomuksen olleen hyvissä ajoin tiedossa ja välien olleen lämpimät loppuun asti.

En ole sitä mieltä, että itsemurha on automaattisesti itsekeskeinen teko, vaan se on itsekkyyden ulkopuolella oleva filosofinen ongelma, mutta sen perusteleminen kuten Heikinheimo tekee on kieltämättä täydellisen sisäänpäinkääntynyttä.

Tämä osoittaa masennuksen luonteen sairautena: Kaikki sanottu ja tehty kierrätetään itsen kautta. En tarkoita tavanomaista subjektiivisuutta vaan pakkomielteistä ajattelua, jossa kaikessa on kyse ensisijaisesti omasta minuudesta.

Pahasti masentuneella ei ole kykyä jättää minuuttaan taka-alalle kuten mielekkäästi eläessä pitäisi olla. Tämä kykenemättömyys ilmenee Heikinheimolla läpi kirjan. Hän esittää itsensä etäisesti, mutta on tarinoissaan aina niskan päällä, loputtoman oikeassa, se joka tuntee vahvimmin.

Viimeisen luvun lukeminen sieppaa oudosti mahanpohjasta. Luku alkaa kertomuksella autolautta Estonian kohtalosta ja sitä seuranneista pohdiskeluista Jumalan olemassaolosta.

Heikinheimo päätyy siihen, että koska elämässä ei ole korkeampaa tarkoitusta, ei ole mitään syytä jatkaa fyysistä olemista. Hän valitsee absurdistisen filosofian esittämästä kolmesta tarjolla olevasta tiestä sen, joka ei todista mitään – juuri siksi koska se päättää sen ihmisen, jolle pitäisi jotain todistaa – itsen.

Kaksi muuta, uskoon tuleminen ja absurdiuden hyväksyminen, ovat poissa kuvioista. ”Eeli, eeli, lama sabaktani!” – ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” on omituinen päätös teokselle, jota on sävyttänyt pääasiassa ironinen ja ilkikurinen huumori. Kaikkein tylyimmältä tuntuu isoilla kirjaimilla viimeiseksi sanaksi hakattu

LOPPU

[1] Pitkä alaviite. Koska Heikinheimon kertomissa kaskuissa ja tarinoissa on vähintään yhtä paljon Lapin lisää kuin Errol Flynnin elämäkerrassa My Wicked, Wicked Ways (1959), päätin huvikseni ottaa selvää, mitkä muutamista tarinoista pitävät paikkansa ja mitkä eivät, jos vaikutti siltä että vastaus on helposti löydettävissä, kiitos Googlen, jota ei Mätämunan muistelmien ilmestymisen aikana ollut vielä edes ajatuksena.

Heikinheimo kertoo käyneensä georgialaisessa ravintolassa, jota piti 80-vuotias Helsingin olympialaisten painijamestari. Kun painija kuuli Heikinheimon olevan Helsingistä, hän lupasi kriitikolle loppuelämäksi ilmaiset sapuskat ravintolassaan. Tämä on söpö pikku tarina, jolla Heikinheimo halusi kertoa neuvostokansojen ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta.

Heikinheimo ei kerro mainitun painijan nimeä… Tämä oli helposti tarkistettavissa. Urheiluhullut ovat tunnetusti todellisia triviatietouden kerääjiä, joten Wikipediasta, tietysti myös suomalaiselta puolelta, löytyvät tiedot kaikista Helsingin olympialaisissa voittaneista painijoista, joukossa aikamoinen määrä neuvostoliittolaisia.

Huomasin, että Helsingin olympialaisissa oli kaikista kultaa voittaneista neuvostoliittolaisista painijoista joukossa kolme, jotka voisivat sopia Heikinheimon kuvaukseen.

Ongelma on, että Heikinheimo kuvaa painijan 80-vuotiaaksi ja georgialaiseksi. Vain yksi painijoista oli Heikinheimon elinaikana lähellä 80 vuotta, mutta hän ei ollut georgialainen vaan virolainen Johannes Kotkas.

Georgialaiset painijat eivät olleet Heikinheimon elinaikana lähelläkään tuota ikää. Toinen heistä, Arsen Mekokišvili, sitä paitsi kuoli auto-onnettomuudessa Moskovassa jo 1971, alle 60-vuotiaana.

Todennäköisin vaihtoehto on siis David Tsimakuridze, joka oli kuitenkin Heikinheimon kuollessa vasta 72-vuotias, ja koska tarina on todennäköisesti tapahtunut jo aika lailla ennen kriitikon kuolinvuotta, on Tsimakuridze ollut tuolloin varmasti alle 70-vuotias.

Ehkä tällainen Heikinheimon mainitsema ravintoloitsija todella oli olemassa, mutta tarina vaati häneen kerronnallisesti terävämpiä yksityiskohtia, piirteitä jotka ovat yhdistelmiä useammista ihmisistä.

Tämä on kevytluontoinen kasku, jossa pieni huijaaminen kuuluu asiaan. Kirja on sellaisia täynnä, ja Heikinheimo tekee lukijalleen selväksi huijaavansa monissa kohdissa.

Välillä mennään niin henkilökohtaisiin ja huumorittomiin asioihin, ettei luikurin laskettelua voi pitää moraalisesti suoraselkäisenä.

Yksi näistä asioista on väite, että Ilta-Sanomien toimittaja Marja Niiniluoto sai lohdutukseksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston johtajan päällikön pestin 1965, koska hänen miehensä Yrjö Niiniluoto, entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja, oli kuollut sydänkohtaukseen matkalla Etelä-Afrikassa.

Yrjö Niiniluoto oli kuollut sydänkohtaukseen jo 1961. Surevan lesken lohduttaminen on teoria, jota ei voi sulkea noin vain poiskaan, mutta esimiesasemaan nouseminen pian tragedian jälkeen on aika lailla eri asia kuin uuden työpaikan saaminen neljä vuotta puolison kuoleman jälkeen.

Juttu menee satunnaisen kaskun sijasta työpaikkajuoruilun puolelle. On eri asia pitääkö lieventävänä vai halveksuttavana asianhaarana sitä, että Marja Niiniluoto oli ollut jo pari vuotta kuolleena Heikinheimon kirjoittaessa teostaan.

Posted on by kangasvalo

Julkkiksen itsemurha on jokseenkin yhdentekevä asia. Puhelinnumeroita liitetään uutisten perään, koska sillä perustellaan samanlaisena toistuva lukijoiden metsästys. Yksityisimmästä aktista tehdään kaikkein julkisin.

Muistosanat liittyvät aina siihen, että vainaja “opetti jotain elämästä”, niin kuin kukaan oppisi sen enempää epätasaisen uran tehneeltä miljonääriviihdyttäjältä kuin keneltäkään muulta.

Kaiken saaneen ihmisen halu tappaa itsensä ei ole ihme, sillä korkealla jalustalla seisoessaan huomaa, ettei ole muita suuntia kuin alaspäin, vaikka elämän raamit ovat pohjimmiltaan samanlaiset kuin kaikilla.

Vierauden tunnetta lisäävät muutokset liittyvät ajan perimmäiseen luonteeseen, eivät suunnitelmallisuuteen. Kaikki havaittava rappio kehossa, ajatuksissa, yhteiskunnassa on tiukasti kiinni subjektin omassa olemassaolossa ja tutuksi käyneen muuttumisessa tuntemattomaksi.

Depressio on yleisin syy itsemurhan takana, eikä siksi ole ihme, että julkisissa reaktioissa korostetaan mielenterveysongelmia vastaan käymistä, mutta ihminen voi tappaa itsensä myös muista syistä: impulsiivisesti, häpeän vuoksi, mielialaan vaikuttavien aineiden alaisena,  filosofisista syistä.

Kuoleman saapuessa elävien tulisi opetella hiljentymistä. Sen sijaan kuolema hukkuu sanojen tulvaan. Tuskan välttämiseksi mediassa yritetään suojella ihmisiä toistamasta esikuvien tekoja.

Terävien kulmien pehmustaminen korostaa tiettyjä kuoleman piirteitä. Itsemurhaan suhtaudutaan montaa muuta kuolintapaa vakavammin, koska sen taustalla koetaan olevan syvällisempi itsereflektio kuin pitkällisen kuoleman prosessissa yleensä. Pitkästä kuolemasta itsemurhassa pohjimmiltaan on kyse, sillä kaikki paitsi impulsiivisimmat teot ovat ennalta harkittuja.

Kuolemat eivät ole samanarvoisia. Itsemurhaa ja syöpää vastaan halutaan taistella. Ensimmäinen tuntuu henkilökohtaiselta ja toinen on korostetun tuskallinen tapa kuolla, sillä se tuo reaalisena ja paljaana esiin ihmiskehon rappion.

Vakaviin sydän- ja verisuonitauteihin suhtautuminen on sairauksien yleisyydestä huolimatta leväperäistä, koska niitä torjutaan paremmilla, rajoitetummilla elintavoilla. Kansakunta lihoo ja heikkenee välinpitämättömästi.

Syöpä ja itsemurhaan liitettävä depressio nähdään lähes voittamattomina tauteina, siksi niitä vastaan halutaan käydä. Kumpaankin halutaan löytää ihmelääke. Pelkoa voitosta ei ole.

Elintapoihin liittyvät taudit taas koetaan niin helposti selätettäviksi, että vain valtiollisella ja ammatillisella tasolla ymmärretään niiden vakavuus kansanterveydelle. Huonoja elintapoja perustellaan itsemääräämisoikeudella, omavastuulla ja lihavuuden tapauksessa toisinaan, ei yleisesti, uusilla esteettisillä normeilla.

Joku voisi sanoa, en minä, että halu tappaa itsensä kertoo subjektin ehdottomasta toimijuudesta, mielenterveysongelmia tai ei, ja on siksi vähintään yhtä hyväksyttävää kuin hedonistinen taipumus syödä ja juoda itsensä hengiltä.

Itsemurha on ylensyömisen tavoin kulttuuriin sidottu ilmiö. Julkkiskuolemien yhteydessä uutiset väittävät, että itsemurhaan johtava depressio koskee tasapuolisesti kaikkia. Tämä on roskaa, ilmiö on vahvasti kulttuuri- ja yhteiskuntasidonnainen.

Iranissa tehdyssä tutkimuksessa itsemurhaa yrittäneistä korostunein joukko oli naimisissa olevia koulutettuja mutta työttömiä naisia. Japani on aivan oma kulttuurinsa itsemurhien suhteen. Suomessa merkittävä tekijä on ympäröivän yhteisön laajuus.

Itsemurhia tapahtuu Suomessa keskimäärin vähemmän suurten asutuskeskusten lähellä, eli Uudenmaan, Pirkanmaan ja Varsinais-Suomen alueella sekä suomenruotsalaisilla alueilla. Lukemat ovat synkimmät Lapissa ja Kainuussa.

Niin sanottujen itsemurhavalistusten tehosta on ristiriitaisia tietoja. Koen luontaista epäluuloa silkkoja hyvää tarkoittavia aikeita kohtaan. Pelkkä kuunteleminen ei riitä. Sen sijaan kaiken tiedon valossa vaikuttaa siltä, että aivojen kemiallisten epätasapainojen korjaamisen lisäksi merkittävin tapa vähentää itsemurhien riskiä on elää sosiaalisesti aktiivisella alueella.

Kehollinen ja henkinen eristys muista ihmisistä on nostanut riskiryhmään kuulumista. Yhdysvaltain eliitti eristää itsensä, Iranissa koulutettu naimisissa oleva ja työtön nainen on usein käytännössä vankilassa, Japanissa häpeään joutunut menettää yhteisön tuen.