Satunnaisesti esiin nouseva kirjallisuuskeskustelujen teema on se, että onko vakava taidekirjallisuus liian haastavaa lukijoille.
Asiassa on yleensä kaksi kantaa. Ensimmäinen on, että kirjallisuuden moittiminen haasteellisuudesta on ylenkatsetta lukijoita kohtaan. Jos lukijalta ei vaadita, miten hän voi oppia? Ja miten kirjallisuuden käy, jos sitä tyhmennetään kenen tahansa tasolle? Eikö kirjallisuuden idea ole juuri siinä, että niin ei tehdä?
Toisessa näkökulmassa kirjailijat ovat uponneet liiaksi omaan perseeseensä ja unohtaneet lukijat. Kirjat ovat yksiselitteisesti liian vaikeita, aliarvioidaan lukijaa tai ei.
Keskustelu tiivistyy yleensä tyyliin, kirjoittajien otteisiin, jotka joko ovat tai eivät ole lukijoiden mielestä lähestyttäviä. Mielestäni kyse ei ole yksin otteesta vaan aiheista.
Moni suuresta yleisöstä “vaikea” teksti ei olisi niin vaikea, jos se ei olisi myös epäsamastuttava.
Kärjistetysti: Lukijan eteen marssitetaan yliopistossa kouluttautuneita päähenkilöitä, joilla on pakkomielteitä milloin mistäkin kirjoittajansa väitöskirjan kohteesta. En voi kyllin alleviivata sitä, että tällainen (ja tällaisesta kiinnostuminen) on monelle lukevallekin suomalaiselle vieras maailma, myös osalle niistä, jotka ovat käyneet yliopiston valmistuakseen johonkin ammattiin.
Akatemia ei puhuttele kotiäitiä, putkimiestä, insinööriä, talomaalaria, lääkäriä tai toimitusjohtajaa, jos siellä opinahjossa ei ole velhoa tai käynnissä Battle Royale. Akatemia puhuttelee vain kulttuuri-ihmisen rotua.
Sitä on kirjoittajien joskus vaikea kohdata, koska eikö empatia tai ihan vain kiinnostus kirjallisuuteen tarkoita lukijan kykyä samastua puhujaan riippumatta siitä, kuka puhuu tai jopa ohittaa samastuminen motivaationa?
Kuten usein on, empatian voima on kuitenkin yliarvostettua. Ihminen etsii kaltaistaan myös kulttuurin areenalla. Ei minullakaan ole kärsivällisyyttä hengailla sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei ole luontevaa olla hiljaa, vaikka en etsi kaltaisiani kirjallisuudesta vaan nimenomaan toivon jotain muuta. Koska olen utelias. Moni ei ole. Taide ei ole heidän mielestään paikka uteliaisuudelle. Se on paikka tuttuudelle.
Ihminen etsii itseään, tekstistä tai sen ulkopuolelta. Sitä todellisuutta ei voi muuttaa toiseksi millään kirjallisuusalan kommervenkeillä tai hartailla iltarukouksilla.
Siksi kaunokirjallisuuden tyhmentämispuheita voi pitää perusteltuina kummastakin näkövinkkelistä. Ei se mitään auta, jos tekstiä tehdään dillemmäksi, jos se ei kelpaa muutenkaan. Siinä kärsii kirjallisuus mutta lukijoita ei saavuteta ehkä silloinkaan.
Mutta auttaisiko silti edes vähän, jos astuttaisiin omalta mukavuusalueelta normojen maailmaan?
Olisi kai rehellisempää sanoa, että emme me yleisölle kirjoita. Vaan toisillemme. Kehitämme yhdessä tätä kirjallista kulttuuria, joka on tullut meille kirjoittajille omaksi, salaseuraksemme. Kelpaa se teille tai ei. Niin ei voi sanoa jo apurahajärjestelmän kannalta. Kuulostaa elitismiltä, kavahdettavalta. Kaikki pitää aina perustella yleishyödyllisyydellä.
Päädytään välitilaan, jossa kirjallisuudella ei voi tunnustaa olevan arvoa itsessään, omassa kosmoksessaan ja ilman massojen siunauksia, vaikka samalla vältellään liian populaaria.
Uskon silti, että olemme vielä hetken verran siinä kohtaa historiaa, että teksti voi olla vaikeaa ja temaattisesti rikasta, jos kirja vain on, sanotaan nyt suoraan, niin vetoava ja sen aihe kohderyhmästään niin hyvä, että siitä halutaan lukea. Sellaisia kirjoja harvemmin kirjoitetaan.
En välitä edesmenneen Miki Liukkosen teoksista ja niiden syvällisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta niitä luettiin uskollisesti ja ymmärtääkseni yllättävän laajasti, vaikka ne olivat isoja ja normaalia lukukokemusta vaativampia. Sweet spot löytyi, kun oli halua markkinoida itseään, brändätä, tarvitsematta tinkiä tekstistään.
Toisaalta kaikki kunnia Sofi Oksasen kyvylle kirjoittaa, mutta Puhdistus (WSOY, 2008) ei ole viime vuosikymmenien menestysromaani ja kulttuurinen ilmiö siksi, että hän on erityisen taitava kirjailija, vaan siksi, että sen aihe osui juuri oikeaan kohtaan suomalaista historiallista uudelleenasettelua. Aikaan ennen Nato-Suomea mutta suomettumisen jälkeen. Tirkistelyä, että noin meillekin olisi voinut…
Samantapaista voidaan sanoa Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä (WSOY, 2014). Hallittu teos, jonka aihe on nappivalinta. Suomalainen maaseutu ilman liikaa romantiikkaa, sukupolvien ketju, naiset päähenkilöinä, tämän maan kylmyys ja ankaruus tultaessa kohti nykypäivää. Iskevästi kerrottu. Aivan sietämätön kirja, mutta en minä sen suosiota ihmettele, eikä minun näkemykseni vaikuta asiaan millään tavalla.
Oksanen ja Kinnunen eivät kuitenkaan kirjoita tyhmästi tai vaativasti vaan ihan tavallisesti. Fiktioproosaa kohtuullisen suoraviivaisesti. Eivät kaikki sellaistakaan jaksa lukea, mutta aiheet houkuttavat.
“Kyllä kansa kestää eräistä tosiasioista lukea, koskapa on kestänyt ne kokeakin”, totesi Veikko Ennala. Hän puolusti journalismiaan ja sensaationhakuista keltaista lehdistöä, mutta toteamus sopii huvittavan hyvin (ja monessa eri mielessä) kirjallisuuteenkin. Ja toki Ennalakin oli kirjailija.
Miksi sitten kansaa (todellista tai luuloteltua) ei kosiskella kertomuksilla heistä vaan niin sanotun vakavan taidekirjallisuuden kirjoittajat pysyttelevät visusti kuopissaan? Luulen vastauksen olevan tylysti tämä: Kirjoittavat tahot pitävät arkista suomalaista elämää niin tylsänä ja vitun tyhmien ihmisten täyttämänä, että tätä porukkaa ei edes haluta lähestyä. Lähestyköön ne minua, jos kiinnostaa, kehittykööt edes sen verran.
Kirjailijat ovat niin syvällä omassa kuplassaan, että kirjoittaessa on pakko paeta joko historiaan tai korkeammille tasoille, teoriaan, mikä ilmenee joko kirjoittajaansa muistuttavina päähenkilöinä tai irrottelevina tyylikokeiluina.
Välillä minäkin huokaisen turhautuneena, kun jälleen yhden vakavaan kirjallisuuteen kurottavan teoksen päähenkilö ei ole vakuutusasiamies, sairaanhoitaja, poliisi, pelastaja, uimaopettaja, lakihenkilö, voimistelusalin omistaja, sähkömies, kondiittori, puistotyöntekijä, personal trainer, vahtimestari, uhkapelaaja tai maanviljelijä vaan jälleen yksi yliopistokoulutettu yleinen humanisti, ehkä viestintäalan ammattilainen. Ihminen, jolla on joutilasta aikaa, koska kirjallisuus tuntuu tapahtuvan enää joutilaisuudessa eikä todellisuudessa.
