Miten lauluni syntyvät? (2017) on Eetu Kauppisen toimittama esseekokoelma, jossa yhdeksän suomalaista populaarimuusikkoa kertovat vastauksensa otsikon kysymykseen. Mukana ovat Asa, Chisu, Iisa, Jouni Hynynen, Samae Koskinen, Jarkko Martikainen, Olavi Uusivirta, Maija Vilkkumaa ja A. W. Yrjänä.
Sisältö on kevyttä välipalalukemistoa. Kirjassa on 243 väljään ladottua sivua, jotka lukee yhdeltä istumalta.
Valikoimassa on haluttu mitä ilmeisemmin välttää liian vanhoja valintoja, vaikka muusikot kuuluvat suomalaisen musiikin raskaaseen sarjaan: he kaikki ovat niin sanottuja tv:stä tuttuja ja pystyvät elättämään itsensä musiikillaan.
Joka tapauksessa esimerkiksi Hectoria, Kauko Röyhkää tai Ismo Alankoa ei joukosta löydy, mutta heidän vaikutuksensa tuntuu. En laskenut, mutta epäilen Alangon tai hänen yhtyeidensä olleen kirjassa selvästi useimmin mainittu esikuva.
Kyse on tietyn ikäpolven tekijöistä, suomalaisen rockin ja ennen kaikkea rock-lyriikan kolmannesta sukupolvesta. Jälkeen Alangon, ennen Haloo Helsinkiä, voisi joku sanoa. Tässä valossa yllättävintä on Paula Vesalan puuttuminen kirjasta.
Huolimatta rajauksista ajallinen hajonta on laajaa. Joukon konkari on Yrjänä, jonka CMX-yhtyeen Johannes Kastaja -EP ilmestyi 1987. Chisu taas on joukosta vähiten aikaa julkisuudessa viettänyt, vaikka ei nuorin. Hänen debyyttialbuminsa Alkovi ilmestyi 2008 eli kirjoittajien vanhimman ja uusimman esikoislevyn välillä on yli 20 vuotta.
Omistan tai olen omistanut levyjä seitsemältä kirjassa haastatellulta henkilöltä ja kahden jäljelle jääneenkin (Uusivirta ja Vilkkumaa) tuotantoon olen tutustunut jossain määrin kuunteluiden kautta.
Koska kirjassa kuullaan yhdeksää eri ääntä, on tekstit ihan luonnollista lajitella henkilökohtaiseen olennaisuusjärjestykseen. Selkeimpinä ja parhaina teoksen rakentamiseen liittyvinä kirjoituksina pidän Chisun, Iisan ja Jarkko Martikaisen tuotoksia.
Se saattaa johtua siitä, että arvostan heidän tekemiään levyjä kaikissa kokoelmassa esiintyneistä tätä nykyä eniten ja kuuntelen joitain niistä edelleen mielikseni (Kun valaistun ja Polaris; Puutarhatrilogia ja Soita mulle; 1990–92 ja Rakkaus).
Joka tapauksessa he eivät tee kirjoituksistaan yksin elämäkertoja vaan kietovat omakohtaisuuden analyysiin. Chisu kertoo työskentelymetodistaan. Martikainen käy lyhyesti läpi inspiraationsa konkreettiset lähteet. Iisa kertoo siitä, millaista on olla pop-työläinen.
*
Kirja keskittyy rockiin. Vain Chisu ja Iisa saavat edustaa poppia, Asa on pakollinen mukaan haalittu räppäri, joita olisi saanut olla kirjassa enemmänkin – Asalla vain sattuu olemaan erityisesti rock-piireissä maine korostetun kirjallisena räppärinä, ja kaipa Palefacella oli kiireitä.
Olisin kaivannut kirjaan edes muutamaa henkilöä, jotka eivät ole kokopäiväisiä muusikoita tai koko kansan suosikkeja ja siksi luikuttele kirjassa eniten toistuvaa “laulujen tekeminen on kovaa työtä” -litaniaa, jossa oikeaa riviä voidaan odottaa jopa kymmenen vuotta. Koska SKS:n tehtävä on puhua rikkaan suomen kielen puolesta, olisi vaihtoehtoinen näkökulma ollut suotavaa aikakapselointia.
Samasta sukupolvesta olisi helposti löytynyt niin Mika Rättöä, Ville Leinosta, Risto Ylihärsilää kuin Joose Keskitaloa, joilla olisi varmasti ollut poikkeuksellista sanottavaa inspiraatiosta, tuotteliaisuudesta ja estetiikasta. Puhumattakaan oikeasta undergroundista virallisesti hyväksytyn indien ulkopuolella.
Nyt pääosassa on ammatti ja epämääräinen Vain elämää -mystiikka, joka on monien muusikoiden helmasynti. Sanaa “mielikuvitus” ei käytetä. Sen tilalla on sen korkeakulttuurilta kalskahtava sisar “luovuus”. Oma erinomaisuus alkaa vähän itkettää, mutta samalla ollaan kiitollisia. Mietin aina sellaista lukiessa, että kenelle kaikki ovat niin kiitollisia, mutta en keksi koskaan ketään.
Vain Iisa ja Asa välttävät ansan. Iisa kertoo tehneensä laulujen sanat joka ikiseen hänelle lähetetyistä muiden artistien demoista eli siis yksinkertaisesti ahkeroineen sanoja urakkapohjalta. Asa taas kertoo sessioista, joista jää tuosta noin ylitse vaikka kuinka paljon musiikkia. Nämä kaksi saavat pohtimaan, että mikä siinä tekemisessä lopulta on niin taivaallisen vaikeaa.
Olavi Uusivirta kertoo Riku Mattilan esitelleen Ismo Alangon levylleen tekemää 80 demon listaa. Tämä esitetään ihanteena, vaikka Alangon levyt ovat olleet jo vuodesta toiseen keskinkertaisia. En voi myös olla ajattelematta, että miten tällaisesta määrästä todella voidaan tehdä mielekästä seulontaa ilman pientä esteettisen teeskentelyn vivahdetta. Musiikki korotetaan itseisarvon tasolle, niin kuin toisaalta koko käsite “lauluntekijyys”. Näin kirjoittaa Chisu:
Asiat, joista en usko koskaan kirjoittamisessa luopuvani, ovat omaan keskiööni sukeltaminen ja itseni muistuttaminen siitä, että laulunkirjoittamisen pitää olla vakavimmillaankin rehellistä, luovaa ja voimauttavaa leikkiä. Sillä se on jotain, mitä saan tehdä. Olen niin kiitollinen, että olen löytänyt elämässäni jonkin itselleni tärkeän ja arvokkaan tuntuisen tehtävän.
Pidän tätä kovin vieraannuttavana, siis tekijänä, en kokijana, koska pidän Chisun musiikista. Asiat, jotka koen toisin: Vaikka tunteiden kuulostelu on tärkeää, omaan keskiöön sukeltaminen ei ole mielestäni toivottavaa. Kirjoittaminen ei ole rehellistä. Kirjoittaminen on aniharvoin luovaa.
Toisaalta pystyn ymmärtämään, mitä Chisu ajaa takaa, vaikka en ole samaa mieltä. Aivan oma lukunsa on A. W. Yrjänä:
On vale, että joku tekisi laulun. Totta on, että laulu tekee meitä. Mutta jotain me laulun orjat olemme valinneet: käsityön perinteen, taiteen. Taide, ars, kyky, neuvo, toimi. Se on samaanin hommaa. Tuoda viestejä manalta. Olla sekopäisyydellään hommissa. Se on ihanaa. Se on kamalaa. Se on velvollisuus. Siunaus ja kirous. Mutta vielä enemmän: se on maa, jossa valehtelija tuhoutuu. Mainosten laatija imeytyy helvettiin. Kaunistelija jähmettyy patsaaksi.
Tähän en edes osaa sanoa mitään, koska tämä on aatteellisesti, esteettisesti ja asenteellisesti niin täysin päinvastainen näkemys taiteesta kuin omani. Samasta syystä vältän. Kirjoittamasta dramaattisuuden vuoksi. Puolikkaita virkkeitä. Onkohan Yrjänä koskaan kuunnellut Beatle Barkersia, kun kerran viestit manalta otettiin puheeksi?
Yrjänän sanoista mieleeni jää lähinnä kuinka pitkälle luomisprosessia voi ajatella sen kuitenkaan välittymättä lopputuloksessa. Yrjänä on ollut oivaltava pop-lyyrikko ja karismaattinen esiintyjä, mutta hän on umpisurkea runoilija ja hänen päiväkirjojensa ja tämän esseen perusteella en voi sietää häntä prosaistina.
*
Koska julkaisija on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja kirjan nimi on mitä on, keskiössä ovat nimenomaisesti laulut eli sanat, suomalaiset sanat, joten en nyt mukise musiikillisten huomioiden ja englanniksi esiintyvien muusikoiden puutteesta.
Kirjaa on silti vaikeaa suositella kenellekään, joka oikeasti haluaa tietää jotain suomalaisen lyriikan tekemisestä. Kaikki on ihanaa inspiraatiota, sanojen mekaniikka jää utuiseksi ja harmillisesti vaille analyysia. Miksi taiteilijat välttävät omien teostensa todellista purkamista silloinkin, kun siihen olisi lupa?
