Avainsana: fasismi

Jälkikirjoitus

Posted on by kangasvalo

Sivistys on vaikeaa. Se on niinkin vaikeaa, että on helpompi tuhota kuin sivistyä. Monille miehille on paljon helpompi hyväksyä toisten tuhoaminen kuin hyväksyä elämä sellaisena kuin se on. Fasismi on sitä, että sivistyksen sijasta yksilöt tavoittelevat tuhoa. Kun fasismi epäonnistuu, sen kannattajat alkavat kyynelehtiä. Kaikki on taas niin kuin ennenkin. Ilmassa väreilee lapsellinen kysymys: Miksi tuho onkin kurjaa? Mutta eivät tuhon fantasiat ole koskaan molemminpuolisia vaan kuolemanuskonnon parhaista yrityksistä huolimatta yksipuolisia. Me tuhoamme, te tuhoudutte. Jorge Luis Borges (1899–1986) kirjoitti, että argentiinalaiset äärioikeistolaiset eivät koskaan olleet saksalaisen voiton ja kunnian puolella vaan vain nauttivat yksipuolisen tuhon ajatuksesta, blitzkriegistä, Lontoosta tulessa. Natsit olivat Borgesin mukaan häviön lähetessä ja sen koittaessa täynnä itsesääliä, eivät omistautuneita tuhon uskonnolleen, jossa oma kuolema olisi voitoista suurin.

Neljäsosa suomalaisista nuorista miehistä on sitä mieltä, että väkivaltaa on joskus oikeus käyttää saadakseen mitä haluaa. Muutos muutaman vuoden takaiseen tyytyväisyyskyselyyn on hätkähdyttävä. En ihmettele, että naiset pelkäävät miehiä. Fasismi uinuu tällaisissa tunteissa. Se on maskuliininen ja katkera ilmiö. Se on sitä, että poliittisten tuulien kääntyessä minut ammuttaisiin tämän ja monien muiden kirjoitusten vuoksi.

Paavolaisen apokálypsis

Posted on by kangasvalo

Onko Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936) kirja, josta on kirjoitettu kaikki mitä siitä voidaan sanoa? Teos on tekijänsä tunnetuimpia, suomalaisen matkakirjallisuuden klassikko ja yksi napakimmista suomalaisista 1930-luvun ajankuvista suoraan Hitlerin Saksan ytimestä.

Kirjoitan silti, siitä ilosta, että saan joidenkin työn puolesta luettavien kirjojen vastapainoksi lukea sitä, mikä vastaa enemmän omaa makuani, siis tuottaa mielihyvää.

Olavi Paavolainen (1903–1964) matkusti vuonna 1936 Saksaan kirjailijaretriittiin, johon osallistui kirjailija jokaisesta Pohjoismaasta – Suomesta mukana oli myös suomenruotsalainen edustaja Göran Stenius (1909–2000). Saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa isännät kestitsivät vieraitaan ja kuljettivat matkailijoita ympäri kolmatta valtakuntaa.

Tämä teos on lopputulos tuosta reissusta, kuumeisen nopeasti kirjoitettu ja heti ajankohtainen, hiukan matkapäiväkirja, hiukan esseekokoelma, hiukan lukuihin jaettu muistelus. Paavolainen on alaotsikoinut teoksensa “rapsodiaksi”, mikä kuvaa sitä hyvin.

Tekijä aloittaa kertomuksensa esittelemällä henkilöt ja tilanteen. Hän luonnostelee kohtaamistaan henkilöistä tarkat näköiskuvat. Pohjoismaalaisten yhteiskunnalliset näkemykset vaihtelevat: Norjalainen Eyving Mehle (1895–1945) on jopa kiihkeämpi fasisti kuin saksalaiset. Mehle pakeni toisen maailmansodan lopussa Norjasta kollaboraattorina ja hukkui Ruotsissa. Tanskalaisesta Erik Bertelsenistä (1898–1969) saa reppanan tylsimyksen mielikuvan ja ruotsalainen intellektuelli Sven Stolpe (1905–1996) on armottoman kriittinen natsivaltakuntaa kohtaan.

Saksalaiset taas ovat suoraan Roberto Bolañon Nazi Literature in Americasin (1996) henkilögalleriasta kasvattavia nuorisokirjoja tehtailevine yksitotisine pölvästeineen ja elosteluun kyllästyneine snobikreiveineen. Stolpea lukuun ottamatta jälkimaailma ei muista suurinta osaa näistä kirjailijoista, vaan he ovat enää hahmoja Paavolaisen raportissa.

Itsensä Paavolainen luonnostelee joukossa ulkopuoliseksi. Esittelyjen jälkeen hän päätyy kuvaamaan kirjallisuuden, sitten taiteen asemaa nousevassa kansallissosialismissa. Myöhemmin teos ottaa profeetallisia kierroksia kirjoittajan analysoidessa saksalaista yhteiskuntaa.

Läpivalaisu on armotonta ja terävää. Paavolainen näkee ympärilleen ihmeen tarkasti suhtautuen havainnoimaansa jonkinlaisella etäisyydellä, yhtäältä joistain asioista vaikuttuen, toisaalta huvittuneesti halveksuen. Teoksessa kuvataan Eurooppaa, joka on kirjailijan mukaan jäämässä kahden suuren radikalismin jalkoihin. Humanismi, liberalismi, kapitalismi ja ennen kaikkea kristillisyys eivät enää selviä ristipaineessa ja yhä useamman on valittava: kommunismi tai fasismi. Euroopan sydän, Saksa, on valinnut fasismin. Natsismi on ensimmäinen eurooppalainen uskonto, toteaa Paavolainen vain hiukan mutkia suoraksi oikoen.

Mielikuva on, että valinta tulee koskemaan kaikkia aikalaislukijoita. Samalla Paavolainen itse jättää oman valintansa sanomatta ääneen. Kommunismista hän ei juuri pukahda.

Taiteilijana hän pitää natsismin taidekäsitystä imbesillinä: ainuttakaan lahjakasta kirjailijaa hitlerismi ei ole onnistunut synnyttämään.

“Kaikkein hämmästyttävin ajatuksiltaan oli kuitenkin eräs keskustelu, jossa väiteltiin siitä, voiko nykyajan kirjallisuus luoda suuren tragedian. Saksalaiset päätyivät tulokseen: Kolmannessa Valtakunnassa sitä ei voida kirjoittaa. Sillä tragedian aiheena on aina kamppailu järkähtämätöntä kohtaloa vastaan – ja uusi Saksa ei tunnusta enää mitään ‘kohtaloa’. Se luo itse oman kohtalonsa – se itse on kohtalo! Ja koska kaikki merkittävät kirjailijat ovat kansallissosialisteja, he eivät voi keksiä mitään aihetta, jossa esiintyisi kamppailua kohtaloa vastaan…”

Saksan aikalaisilmiöihin kirjailija suhtautuu ironisesti. Kansalaisten arkimakua kuvaa puutarhatonttujen täyttämä kitsch eivätkä älymystöksi kelpuutetun eliitin saivartelut vaikuta sen paremmilta. Vasta massiivisuus, yksilön katoaminen yhdistettynä saksalaisten kykyyn kuvitella “uusi tulevaisuus” saa Paavolaisen todella ymmärtämään, mikä on heilaamisen viehätys. Kirja huipentuu Nürnbergin suurille puoluepäiville ja sen ympärillä pyöriviin ilmiöihin. Suurilla kentillä tehdyt massiiviset paraatit lumoavat synkronoidussa kauhistuttavuudessaan kirjoittajan.

Illuusioon ilmestyy pian säröjä. Nuorten poikajoukkojen aidoilla ympäröidyt, militaristiset nuortenleirit kauhistuttavat niin nuorten kirjailijoiden joukkoa kuin samaan aikaan paikalle sattuneen V. A. Koskenniemen (1885–1962) kaltaista valkoisen Suomen hovirunoilijaa, joka oli omissa kirjoituksissaan valmis osoittamaan sympatiaa natsismille. Vaikka Paavolainen toteaa heti kirjansa alussa, ettei aio kirjoittaa juutalaisten kohtelusta (mielestäni pelkurimaisesti), tulkitsen pöyristymisen rivien välistä esitetyksi alitajuiseksi kritiikiksi myös toisenlaista leirittämistä kohtaan.

Lisäksi saksalaisten takapajuinen suhtautuminen naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon silmin nähden vituttaa edistysmielistä kirjailijaa, joka kutsuu naisten omaa hurmoksellista joukkotilaisuutta suureksi kansallissosialistiseksi kanalaumaksi. Paavolainen pitää naisissa lietsottua älyllistä jälkijättöisyyttä ja roolia yksinomaan äiteinä ja synnyttäjinä saksalaisen miehen syynä.

Näissä kohdissa Paavolaisen tausta Tulenkantajissa urbaanin, niin miehiä kuin naisia sisältäneen ja nuoruutta palvoneen kirjailijakollektiivin jäsenenä näkyy selvimmin.

*

Paavolainen on löytänyt ajatuksen apokalyptisesta kulttuurista, vaikka samalla hiukan arastelee siitä puhumista vakavalla naamalla. Idea on kuitenkin niin hyvä, että hän yrittää vakuuttaa lukijansa siitä, että “vanha maailma” ajautuu sivuun. Yksilön on valittava kommunismin tai natsismin välillä, koska räjähtävinä voimina ne ovat tulevaisuus.

Vaikka kirjailija on muuten kaukonäköinen, tässä hän haksahtaa monien teoreetikoiden tapaan omaan älyllisyyteensä – ja monien muiden tapaan sotkee uhon voimaan. Hän lumoutuu uudesta miettimättä uuden asettumista osaksi todellisuutta. Erityisen harmillista tämä on, koska Paavolainen toteaa teoksessaan juuri omiin ideoihinsa ihastumisen intellektuellien ongelmaksi vuosisadasta toiseen.

Fiksun ihmisen perisynti on, että kehitettyään tarpeeksi monimutkaisen järjestelmän ajattelulleen, hän ei usein vaivaudu purkamaan sitä; ajattelua varten ei riitä että hallitsee ideologisen diskurssin ja osaa taitavasti kiepauttaa kaiken sen ympäri. Kulmat on myös hiottava, liian monimutkainen selkeytettävä, liian selkeä osattava johtaa useisiin eri syihin. Sovittamattomien ristiriitojen on johdettava itsetutkiskeluun. Paitsi siis jos nimenomaan pyrkii propagandaan ja valtaan.

Itsetutkiskelua Paavolainen pääasiassa tekeekin. Tämä yksi johtoajatus jää kuitenkin kritiikin ulkopuolelle. On selvää miksi; se on oivallus, jotain uutta, kirjailijan magnum idea, liian naseva hylättäväksi, liian esteettisesti makea jottei sitä painettaisi ja nostettaisi kärjeksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta historiassa, kun kaunis mutta heikosti ajateltu jätetään tekstiin, joka voisi ilman sitä olla liian empivä, liiaksi vailla peruspilaria.

*

Paavolainen käy lävitse monia erilaisia tapoja, joilla natsit loivat omaa mytologiaansa joukkokokouksin, psykologisin trikein, joukkoviestinnällä ja tunkeutumalla ihmisten arkeen. Kiinnostavinta antia teoksessa on kuitenkin, kuinka se esittää saksalaisen mytologian.

Toisesta maailmansodasta ei usein mainita, että se ei ollut vain voitto Saksasta tai tyranniasta, vaan se oli ongelmissa olleen valistuksen perinnön puolittainen voitto radikalismista ja järjestäytyneen uskomisen, jos ei uskonnon, voitto mystiikasta.

Saksan mystiikka elää jokaisella sivulla, joskus surkuhupaisasti. Haahuilu tiivistyy kiinnostavimmin retkeen, jonka aikana Paavolainen todistaa kotimaanturistien hinkua sivellä vanhoja hautakiviä, joissa joko on tai ei ole todisteita saksalais-arjalaisen ikiaikaisen kulttuurin ihmeellisyyksistä. Tällaista puuhaa voisi joku liian innoissaan EVROPASTA oleva harjoittaa tosissaan vielä tänä päivänä.

Myönnän kirjoittavani edellisen sarkastisella tyytyväisyydellä, sillä vaikka mitä moninaisin mystiikka on minulle, niin kuin monille muille, viihdyttävää lukemistoa ja väylä rikkoa kaavoja, olen uncool kid ja pitänyt siihen oikeasti hurahtamista salaliittoteorioihin verrattavissa olevana toimintana.

Maailmankuvani on liiaksi epäilyä vaaliva sellaiselle leikille. On liian helppo nähdä, että moni tällaisista teistä johtaa älyllisyyttä esittävään yritykseen tehdä todeksi epäilyttäviä asioita. Eli antaa yksilölle tekosyyn perustella oma tuhnuisuutensa.

*

Kahtiajako natsismin ja kommunismin shakkipeliksi on maailmantilanteen nähden ymmärrettävää mutta kirjoitusten älyllisesti laiskinta argumentointia, kädenojennus sille hurmahenkisyydelle ja himphampulle, jota kirjailija pitää pilkkanaan läpi teoksen. Tekisi mieli sanoa, ettei tällainen näennäisen neutraali lähestymistapa sovi tekijälle, kuten se ei sovi kenellekään, joka yrittää ajatella kriittisesti itseään.

Kylmäksi jättävät samaten kuvaukset hanhenmarssia tuhatpäin kävelevien natsien herättämästä joukkopsykoosista. Jos lukijan luonne välttää idolisaatiota ja pitää ajatuksettomaan massaan kuulumisen halua synonyymina tartuntataudille, ei sen herättämien esteettisten värinöiden kuvailu syvennä mysteeriä lainkaan enempää.

Joka tapauksessa kirjoittaja näyttää todelliset karvansa tarpeeksi usein, jotta lukija ymmärtää Paavolaisen teeskentelevän kovaa tai myöntävän omat heikkoutensa, vaikka ymmärrän myös Max Jakobsonin (1923–2013) havaintoa siitä, että teoksessa Paavolainen yrittää varmistaa oman selustansa vähän joka suunnasta. Hänen vastenmielisyytensä natsismin tasapäistävää estetiikkaa ja yleistä taantumuksellisuutta kohtaan tulee muissa luvuissa esiin vain vaivoin pidäteltynä. On kuin kirjailija ei haluaisi myöntää itsessään piilevän jo tuhoon tuomitsemiaan humanistis-porvarillisia puolia.

*

Tietenkään teosta ei voi olla vertaamatta nykyhetkeen. Olisi typerää sanoa, että Putinin Venäjä on kuin Hitlerin Saksa. Vielä typerämpää olisi sanoa kaiken fanaattisuuden olevan samanlaista. Fanaattisuutta on kaikkialla, myös suomalaisessa julkisessa elämässä. Mutta vastaavuuksien löytäminen auttaa ymmärtämään yleistä hurmahenkisyyden etiikkaa ja estetiikkaa. Venäjä sentään on fasistinen valtio.

Ytimessä on itsensä mytologisoinut kansa, volk, tämän verran ei ole muuttunut. Mainitsin Oresteian kohdalla yhteiskuntien pyrkivän jatkuvaan itsensä ylistämiseen ja epäonnistuvan, kun kansalaiset lakkaavat uskomasta tarjottuihin symboleihin. Fasismi on mielestäni varjoversio tällaisesta yhteiskunnasta; se on niin pettynyt suurimpaan osaan symboleista, että pelastaakseen mitä pelastettavissa on, se palaa Oresteian kuvaamaan aikaan ennen demokratiaa. Tämä näkyy Paavolaisen teoksessa esittelemän saksalaisten kreikkalaisuuteen hurahtaneen hurmahenkisyyden kautta, jossa ihailun kohteena eivät suinkaan ole kulttuuriset saavutukset vaan satuspartalaisuus sekä ajatus kulttuurin (eli kansan) iästä ja jatkuvuudesta. Fasismi puhuu verestä ja verikostosta ja tekee sen ylistäen itseään. Sen radikalismissa näyttelee merkittävää osaa symboleiden asteittainen korvaaminen abstrakteilla ikiaikaisuuksilla.

Fasismin virhe on se, että sen tarjoamat uudet symbolit ovat vielä hauraampia kuin vanhat – ironisesti juuri “ikiaikaisuutensa” vuoksi. Kansa voi uskoa olevansa samaa jumalaista alkuperää, mutta mielikuva alkaa pirstoutua sillä hetkellä, kun arkiongelmat eivät katoa; rahasta on pulaa, kodinkoneet menevät rikki, lapsia ei saada kouluun hyvälle alueelle. Mikään järjestelmä ei ole ikuinen, mutta fasismi on rakennettu hiekalle.

Hitler onnistui aivopesupuuhissaan paremmin kuin Putin, koska mediaväylät olivat 1930-luvulla helpompia hallita. Saksa ei ole Venäjä, Venäjä ei ole Saksa. Natsit, propagandan edelläkävijät, esittivät asiansa yhtä ehdoitta ja kansan tahtoa muovaten kuin Venäjän television keskusteluohjelmien taukoamatta jäkättävät autokratian palvojat, mutta jälkimmäisten toiminta on yhä haastavammaksi käyvää, kun kansa alkaa kyllästyä. Jopa sotia käydään nykyään pikakelauksella.

*

Jos ennustamisen lahjoista puhutaan, Paavolainen esittää seuraavan maailmansodan väistämättömyytenä ja toteaa sen alkavan mitä todennäköisimmin Berliinistä. Väitteessä ei ole kursailua tai epäröintiä. Merkit olivat ilmassa.

Osaammeko lukea ilmapiiriä nyt? Pitäisikö meidän alkaa puhua siitä, että maailmansota on jo alkanut?

Ehkä kuitenkin ei. Tällaisten ennusteiden ääneen sanomisesta ei ole paljoa hyötyä, vaikka oikeaan osuminen näyttää varmasti hyvältä ansioluettelossa… Ehdoton julistaminen olisi lankeamista Paavolaisen apokalyptiseen ajatteluun, jossa turvaan, rauhaan ja humanismiin uskomiselle ei ole pedattu sijaa, vaikka historia on osoittanut, että jokainen sota päättyy joskus.

Kolmannen valtakunnan vieraana on moderni dokumenttiteos, asiaproosan ansaittu klassikko. Se tuottaa mielihyvää siksi, että se kuvaa maailmaa erheellisesti ja vajavaisuuksistaan tietoisena. Enkä tarkoita tällä esseistiikkaan rasittavan usein liitettävää ihannetta, jossa mitä tahansa kirjoitettuja typeryyksiä ja harhautuksia perustellaan genrellä.

Kyse on siitä, että menneisyys puhuttelee, sieltä puhutellaan tavalla, joka näyttää, että tässä ihminen on yrittänyt ajatella ja tuntea lävitse kaiken mitä on voinut, menee pieleen tai ei, ja teksti ihmeellisesti kestää, niin että sen voisi kirjoittaa lahjakas ja havainnointiin kykenevä henkilö vielä tänä päivänä. Ja se jokin, kapasiteetti, voima, on riittänyt Paavolaiselle merkittävässä määrin pidemmälle kuin joillain esseisteillä, joiden olisi kannattanut kysyä itseltään: mitä arvokasta on kirjoittamissani sanoissa?

Moskova ei usko kyyneliin

Posted on by kangasvalo

En uskonut Venäjän hyökkäävän täysimittaisesti. Oletin lähes täysin varmasti aikeen olevan Donbassin valtaus ja mahdollinen yhdistäminen Krimiin. Tätäkin pidin hankalana toteuttaa mutta sotataktisesti mahdollisena ja perusteltuna.

Virheeni oli, että luulin Vladimir Putinin kenraaleineen ymmärtävän perusasian. Jos aikomus on voittaa sota, ei sitä voiteta hyökkäämällä täydellä höyryllä maahan, joka on ehtinyt varustautua melkein vuosikymmenen ja jossa kansa seisoo yhdessä tunkeutujaa vastaan. Puolustustahto on yksi merkittävimmistä aseista, sen psykologinen arvo on korvaamaton.

Kansainväliset kyselyt osoittivat ennen sodan alkamista, että Ukrainan yhteinen puolustustahto on mielettömän korkealla. Yleisesti pidetään erittäin vaikeana valloittaa maata, jossa yksi kymmenestä kansalaisesta on valmis sissitoimintaan ja sabotaasiin.

Yksi kymmenestä voi tuntua vähäiseltä määrältä, mutta kuvittele tilanne: Yhdessä muutaman kymmenen perheyksikön kerrostalossa asuisi jo tällä lukemalla useita ihmisiä, jotka ovat valmiita joko ampumaan suoraan kohti, virittämään räjähteitä ja ansoja, heittämään Molotovin cocktaililla tai tekemään vastaavaa kiusaa.

Jos asuisit kerrostalossa, jossa 10 prosenttia asukkaista voi tehdä sinulle mitä tahansa, tuntisitko olosi turvalliseksi? Entä kokonaisessa kaupungissa? Osaisitko tehdä asialle mitään muuta kuin väännellä käsiäsi? Pystyisitkö olemaan aina valppaana ja valvomaan kaikkea?

Ukrainassa puolustamiseen valmiita ei ollut ennen sotaa vain joka kymmenes. Maassa asuu yli 40 miljoonaa ihmistä, joista noin kolmasosalla oli kyselyiden mukaan suuri puolustustahto. Tämä on hyökkääjälle hirvittävä lukema sotimaan ryhdyttäessä. Hyökkäyksen jälkeen lukema on nyt noin puolet.

Kootut selitykset! Joka tapauksessa en uskonut Venäjän hyökkäävän koko Ukrainaan vaan vain itään. Teko olisi tuolloinkin typerä. (Typeryyden vahvisti se, että Donald Trump kehui myöhemmin hyökkäystä fiksuksi.)

Olisi pitänyt ottaa huomioon, että Venäjää ei ohjaa hyviin sotatuloksiin pyrkivä taktikko vaan suuruudenhullu. Tein alkeellisimman virheen eli oletin, että suurvaltaa eivät hallitsisi idiotia ja paisuneet egot.

Nyt Venäjä on viestinyt rajaavansa toimintaansa… itään. Uskoo ken tahtoo, mutta jos tämä pitää paikkansa, suurvalta tekisi vihdoin niin kuin sen kaltaisen, yksittäisiin suurhyökkäyksiin keskittyvän armeijan olisi kannattanut alun perin tehdä saavuttaakseen menestystä.

En ole tietenkään Venäjän puolella, mutta tällaista massiivista tunarointia katsoessa ei kaltaiseni sotahistoriaa ajankulukseen lukeva nojatuolikenraali voi kuin tuntea oudosti turhautumiselle sukua olevaa ihmetystä. Ja hiukan sääliä niitä nuoria sotilaita kohtaan, jotka paremmasta tietämättöminä palavat elävältä tankkeihin. Mutta vain hiukan, suurin osa säälistä jätettäköön Ukrainalle.

*

Täysi välinpitämättömyys on Putinin “etu” ja etu, joka voi olla vain maansa mediakoneistoa hallitsevalla diktaattorilla. Inhimillisellä kärsimyksellä tai hiotuilla suunnitelmilla ei ole Moskovassa väliä vaan silkalla pullistelulla ja massalla. Tämä on fasismia aidoimmillaan; Eurooppaa uhkaa jälleen vanha tuttu vihollinen, tosin muodossa, joka saa Euroopan omienkin fasistien puntit tutisemaan.

Fasismiin on aina kuulunut voiman kultti. Väkivallan ajatellaan korvaavan ne puutteet, jotka syntyvät yhdistävän, humaanin päämäärän, järkevän logistiikan tai realististen suunnitelmien ollessa tiessään.

Osin tätä tarkoitetaan Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltolan sodan alkuvaiheessa toistelemalla “hullun miehen taktiikalla”. Putinin ei tarvitse välittää. Sotimista jatketaan vaikka niin kauan, että kaikki ovat kuolleet, jos siitä on jotain geopoliittista etua. Palkinnoksi tulee kai suihinotto Stalinin aaveelta. Koko talous paskotaan siinä sivussa: aivan vitun sama, tulkaa hakemaan täältä Kremlistä tai salaisesta bunkkerista, jos uskallatte.

Esteeksi tulee se, että armeija ei voi enää suorittaa sille annettua tehtävää. Silloin on mentävä niin pitkälle kuin voi räpiköidä, kunnes tilanne alkaa kääntyä lopullisesti hyökkääjää vastaan. Tällöin tyydytään siihen, mihin olisi jo alun perin pitänyt tyytyä, aletaan neuvotella oikeasti. Alkutavoitteisiin nähden lopputulos on joka tapauksessa häviö. Ratkaisu selitetään voitoksi, koska kotimaassa koko touhu on muutenkin tarjottu idän vapautusoperaationa.

Ison-Britannian selkärangattomat poliitikot ovat olleet jo valmiit nostamaan pakotteita, jos “hyökkäys loppuu” ja Venäjä lupaa kiltisti, ettei se toistu. Niin ei tulisi tehdä ja toivon Euroopan puolesta, ettei EU:ssa harkita samaa, vaikka pahoin pelkään. Venäjää tulisi ahtaa maanrakoon pakotteilla vielä pitkään sodan jälkeen. Ei kostoksi vaan opetukseksi ja muistutukseksi kaikille osapuolille. Samalla EU voi jatkaa kauan kaivattua omavaraisuusprojektiaan suuremmalla motivaatiolla. Jos katkeruus länttä kohtaan on Venäjällä muutenkin hallitseva ulkopoliittinen mieliala, sille voi antaa edes tukevat perusteet.

*

Sotia ei voiteta pelkällä aseistuksella. Isot pyssyt ovat kaikesta huolimatta väline, eivät päämäärä. Niitä on käytettävä oikein. Ennen kaikkea on voitettava sydämet ja mielet; ei vain omien parissa vaan myös vastustajien.

Tämä unohtuu tuhoa manaavissa uutisotsikoissa, jotka seuraavat sotatapahtumien kulkua kuin jalkapallo-ottelua ja hämmästelevät sitten “altavastaajan” menestystä. Päivien venyessä toisiksi ja Kiovan valloituksen käytyä mahdottomaksi Venäjä ei ole saanut vastaansa vain Ukrainaa vaan lisäksi Yhdysvallat ja koko läntisen liittouman rahapanoksen. Toveri Xi katselee vierestä, kun Volodja on hylännyt rahat ja ajaa kolmipyöräisellä ilman päätä.

Lapselliset toivovat Ukrainan suurta vastahyökkäystä, vaikka nykyisen kaltaisilla täsmäiskuilla ja hissuksiin etenevillä pistoilla Ukrainan asemassa olevan valtion on tehtävä työtään. Se on resurssien käyttöä parhaalla tavalla. Jotkut myös luulevat, että Putinin tarkoitus on sytyttää ydinsota. Kyllä se olisi sytytetty jo, jos tämä olisi oikea periaate.

Lukuisia erilaisia huomioita niin oikeasti päteviltä kuin mutuilevilta analyytikoilta on esitetty siitä, että Venäjän sodanjohto tuntuu olevan suhteellisen kujalla. Ainakin se on tullut selväksi, että Venäjä taistelee vuosikymmenien takaisilla keinoilla. Modernia kaupunkisotaa on lähdetty sotimaan historiasta tutulla taktiikalla (ja sekalaisella kokoelmalla modernia kalustoa ja ikivanhoja panssareita), jossa eturintama niitataan ja seuraavat laitetaan rivistöihin korvaamaan kuolleet. Tämä on tehnyt taistelumoraalille sen mitä olettaisikin, ja jälki on sen mukaista. Huhujen mukaan jopa Venäjän omien upseerien päältä on pöristelty tankilla.

Panssaritaktiikka on nyt hylätty ja siirrytty ampumaan tykistöllä, mitä kaikki Venäjän armeijan tuntevat pelkäsivät. Tykit ovat epätarkkoja ja niiden tehtävä on kylvää terroria. Jos siinä sivussa osutaan johonkin “oikeaan” kohteeseen, se on lähinnä bonus.

Mutta Ukraina kestää. Tätä taistelutahdon voima tarkoittaa.

Isojen pyssyjen mahti ei ole yksiselitteinen. Maallikolle panssarivaunuissa ei ole eroa, ohjukset ovat kaikki keskenään samanlaisia. Tämä ei voisi pitää vähempää paikkaansa. Konflikti on jo osoittanut monien tankkimallien alkavan kulkea historiassa samaan suuntaan kuin sotalaivojen eli ylikalliiksi ja vähän kerrassaan vanhanaikaisiksi tuhokoneiksi, jotka eivät tiukassa paikassa pärjää halpoja, käteviä ja sissitoimintaan soveltuvia aseita vastaan. Tai panssarien tapauksessa ainakaan niin kauan, kun sotilaat ovat pelokkaita ja motiivia vailla olevia alokkaita, jotka eivät osaa suojata laitteita.

Hakeutuvat ohjukset tai erilaiset liekkipommit taas ovat hirveitä aseita mutta maksavat tukuittain riihikuivaa, joka palaa kirjaimellisesti ilmaan. Rahavarastoa on, mutta sitä on jäädyttämällä kavennettu. Kurssit syöksyivät hillittömästi alas ennen Moskovan pörssin sulkemista. Sota on käynyt kalliiksi, ja vaikka kassaa on kerrytetty projektia varten, se hupenee päivä päivältä kiihtyvää tahtia. Kauppasaartojen vuoksi ei ole asioita mitä jatkuvasti heikkenevillä ruplilla ostaisi.

Paljon mainostetut Venäjän kaverit ovat vähemmän kavereita kuin luulisi, eikä niiden kiikuttamilla rahoilla pidetä imperiumia pystyssä ainakaan ennen suuria talousmuutoksia. Ja miksi haluttaisiinkaan pitää, paitsi reaalipoliittisista syistä; kun Venäjä on käynyt tarpeeksi heikoksi, Kiina ja muut hylkäävät sen enemmän mielellään kuin haluaisivat sanoa. Intia on ehkä poikkeus (ja sielläkin Modi saattaa välillä miettiä, onko aseiden ostaminen Venäjältä tämän performanssin valossa kauhean fiksua). Yksi imperiumi pelilaudalla vähemmän helpottaa muiden töitä. Sitä ennen Venäjää voi ainakin näennäisesti jeesata lännen kiusaksi.

Oligarkit vetivät kaikesta omat johtopäätöksensä ja poistuivat ajat sitten joukolla maasta. Gazpromin johtokunnasta taas on poistuttu ihan toiseen hiippakuntaan asti.

Olin jo kerran väärässä mutta ennustan seuraavaa:

Massalla voidaan vielä saada aikaiseksi paljonkin ja periaatteessa julistaa venäläisille koko Ukraina “voitetuksi”. Näin todennäköisesti myös käy. Entä sitten? Nykyaikaiset sodat päättyvät vain harvoin tuollaisiin hetkiin. Mikäli Putin on sellaisesta haaveillut, hän elää vielä enemmän menneisyydessä kuin luulisi. Konflikti on jo nyt kestänyt kahdeksan vuotta. Se ei tulisi loppumaan edes Kiovan antautumiseen, vaan Ukrainassa ja sen ympäristössä käytäisiin jopa katastrofin sattuessa erilaisia rähinöitä vielä kauan. Venäjän kansalle tämä on yksi viilto sieluun lisää.

On pidettävä mielessä, että Yhdysvallat ei voittanut Afganistanin sotaa, vaikka valloitti koko maan. Sekin oli toisinto Neuvostoliiton seikkailuista samassa maassa. Itse asiassa Neuvostoliiton matka Afganistaniin on suorastaan kylmäävän samanlainen kuin Venäjän tämänkertainen sekoilu Ukrainassa.

*

Venäjä on tullut tässä pelissä kusetetuksi, myös itsensä toimesta. Levitettyihin harhaluuloihin on alettu uskoa.

Olen vuosien ajan kuunnellut silmiäni pyöritellen väitteitä siitä, kuinka “länsi on heikko” ja pian itä jyrää meitin. Ajattelu on perusteettoman apokalyptista. Näitä hokemia toistelevat kaikenlaiset ihmiset kokoomuslaisesta perheenisästä panssaripaitaa käyttävään neofolk-janariin ja vasemmistolaiseen hipsteriin. Yhdelle toteamus edustaa voivoteltavaa tosiasiaa, toinen nauttii ajatuksen marttyyrihengestä ja kolmannelle se on perverssi fantasia.

Erityisessä suosiossa on traaginen vertailu Roomaan. Siis siihen imperiumiin, jonka perintö elää vieläkin Länsi-Roomaan ja Bysanttiin jakautumisesta huolimatta, sattumoisin juuri EU:n ja Venäjän muodossa.

Mutinaa idän vahvuudesta on kuultu jo vuosia, vaikka jotkut ovat yrittäneet kertoa päinvastaisesta. Siihen on turruttu niin paljon, että median mukaan “oli yllätys”, että EU pystyi vastaamaan nopeasti ja yhteisrintamassa öykkäröintiin.

Yllätykseksi kutsuminen on outoa ja tarkoittaa hyppäämistä pinnallisimpien EU-analyytikkojen ja sanomalehtikolumnistien kelkkaan. Valtavien finanssipäätösten tekeminen lähes tyystin epäröimättä ja synkassa liittolaisten kanssa oli EU:lta suoritus, jota vähempää en olisi odottanut. Unionista lähtenyttä Iso-Britanniaa on kyykytetty samanlaisella päättäväisyydellä ja menestyksellä niin kuin jokainen tilannetta vuosia läheltä seurannut tietää.

Raha ja maltti ovat EU:n vahvoja alueita. Byrokraateilla oli luultavasti kaikki tarvittavat paperit valmiina jossain komeron perällä. EU:n reagoinnin hitautta ja “pettymystä” hoki pelolla otsikoita myyvä media, joka oli hoppuillen julistamassa kaikkea menetetyksi jo yhden päivän jälkeen. Sekä tietysti Ukrainan presidentti Zelenskyi, joka on vaatinut länneltä paljon ja syyllistänyt minkä ehtii, koska diplomatiassa ei saa mitään, jos ukaasit eivät ole tarpeeksi lujat.

Kiinnostaisi tietää, missä suhteessa Eurooppa oikeastaan on heikko. Yhdysvaltain tapauksessa ymmärrän väitteen kulttuurin kahtiajaon vuoksi. Sen sijaan EU on moniäänisyytensä takia vahva ja muuttunut Ison-Britannian… tai siis Englannin… jatkuvan kiusanteon poistuttua aina vain lujemmaksi mannerliitoksi. Parlamentin etuna pidetään sitä, että kuka tahansa onnistuu ajamaan siellä sopivissa porukoissa haluamiaan tavoitteita.

EU välttää konflikteja ja haluaa mieluummin sopia kuin sotia. Kukaan ei syytä kiinalaisia tämän taktiikan toimivuudesta, mutta erityisesti me täällä Euroopassa olemme alttiita haukkumaan itseämme siitä, minkä ajattelemme heikkoudeksi, vaikka näiden “heikkouksien” vastakohta on fasismin ja tyrannian ihannointi eli jo edellä mainittu voiman palvonta kaiken muun kustannuksella.

Euroopan Unioni on keskenään kiistelevä, outo kokoelma valtioita mutta ei mikään kaoottinen myrsky. Sen toiminta on ollut ihmeellisen eheää ja kehittyvää alusta asti ja viime vuosikymmeninä entisestään kiihtyen. Toivoa sopii, että ilmastoasioiden suhteen saadaan sama hönkä päälle.

Venäjän jälkeen EU joutuu nimittäin suurimman haasteensa eteen. Ei ole mielestäni epäilystäkään siitä, että on laajalti EU:sta kiinni, miten ympäristömme tulevaisuudelle käy. EU:n ja Kiinan rahalla tehdään todennäköisimmin myös muissa maissa suurimmat ilmastopanostukset. Yhdysvaltoihin en tässä asiassa luota pätkääkään.

Tapani Löfvingin seikkailut

Posted on by kangasvalo

Täysin huumorintajuttomasta ja sotaisasta nuortenromaanista löytyy seuraava virke: “Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt näkyville, sillä silloin olisin ollut hukassa.” Sanaleikin täytyy olla tahaton, koska muu teos on lähes täysin vailla leikillisyyttä, sanallisista pilailuista puhumattakaan.

Edellinen kertoo jotain Kyösti Wilkunan kirjailijanlaadusta: hän ei tunnista vitsiä, vaikka kirjoittaa sen itse.

Tapani Löfvingin seikkailut (1911) on nuortenromaanisarjoissa vuosikymmenestä toiseen uudelleen painettu teos, joka perustuu todellisen sissisotilaan, isovihan aikaan palvelleen Tapani Löfvingin, päiväkirjoihin. Tietääkseni viimeisin teoksesta otettu painos on 1990-luvulta, eli modernina aikana teoksen luetuttamiselle nuorisolla ei ole enää nähty syytä. Vaikea on kuvitella teiniä, joka tätä edes haluaisi lukea.

Myös minä olen saanut konservatiivisilta sukulaisiltani romaanin joululahjaksi ollessani 7-vuotias. Edellisestä lukukerrastani on siis vierähtänyt vuosikymmeniä enkä muistanut teoksesta kuin hatarasti sen tunnelman sekä tunteen, että en oikeastaan lukenut nuortenromaania vaan erilaiseen kääreeseen pakattua romaania aikuisille.

Mikään ei anna olettaa, että Wilkuna olisi tarkoittanut teosta muuksi kuin historialliseksi aikuistenromaaniksi. Ehkä romaani on tullut vuosikymmenien mittaan sijoitetuksi nuortenkirjallisuuden kategoriaan, koska se on niin lapsekkaasti kirjoitettu?

*

Kyösti Wilkuna (1879–1922) oli kirjailija, suojeluskuntalainen, heimosoturi ja täten osa orastavan suomalaisen fasismin historiankirjoitusta, siis sen fasismin jonka olemassaoloa vähäteltiin vielä 1990-luvulla.

Wilkunan kirjallisen uran suurin saavutus on tunnettua raamatunjaetta mukaileva lentävä lause (“Tulkohon sota ja veriset vaatteet.”). Hänen veljenpojastaan ja veljenpojanpojastaan Kustaasta ja Kustaa mark kakkosesta tuli merkittäviä historioitsijoita.

Vastikään lukemassani ja vuoden viimeiseen Lumoojaan kritikoimassani Marko A. Hautalan Algoth Untola -elämäkerrassa (Warelia, 2021) mainitaan Wilkuna useaan otteeseen. Hän työskenteli kustantamoille julkaisupäätösten tekijänä ja tässä asemassa oikoluki muun muassa Untolan teoksia. Hautala mainitsee Wilkunan pettyneen muiden ylenkatseeseen ja ainakin joskus saamatta jääneisiin apurahoihin. Hän oli myös yksi Untolan viimeisellä matkalla mukana olleista kirjallisista henkilöistä.

Wilkuna oli yksi ajan kirjallisen kulttuurin hang-aroundereista. Hän ei koskaan noussut suureksi vaikuttajaksi niin kuin moni muu oikeistolainen aikalainen, ja ainakin tämän teoksen perusteella se ei suoranaisesti yllätä.

Wilkuna tappoi itsensä verrattain nuorena. Hän kärsi mielenterveysongelmista. Pohtia voi vaikuttiko tekoon myös tasavaltalaiseksi ja demokraattiseksi käyneen Suomen kohtelu sisällissodan jälkeen tarpeettomaksi käyneitä ja likaisen työn tehneitä autoritaarisia oikeistolaisia kohtaan.

*

Teoksessa Tapani Löfving “seikkailee” eli pestautuu sissiksi kruunun palvelukseen ja ryntää isovihan aikaan murhanhimossaan suin päin tappamaan ihmisiä ja tekemään kaikenlaista, välillä hyvin lapsellistakin jäynää kasakoille.

Siinä se. Siinä koko reilusti päälle 200-sivuinen teos. Mitään muuta ei päähenkilön mielessä juuri liiku paitsi mielitietty Riikka, joka on kuitenkin täysi sivuajatus kaiken tappamistyön lomassa.

Tapani Löfvingin seikkailut on ehtaa pulpia. Jokaisessa luvussa tapahtuu jotain toiminnallista. Päähenkilö ei ole paikallaan hetkeäkään, liike on jatkuvaa, sielunelämä rauhatonta. Sotimisen välissä olevat ajat kuitataan muutamalla virkkeellä. Yksityiskohtaisimmin kuvaillaan taisteluita. Ruumiita kerääntyy kasapäin.

Kerrontaan kuuluu, että venäläiset ovat rokonarpisia ja rumia, suomea puhuvat maalaiset petollisia eivätkä ymmärrä omaa parastaan eli isänmaan ja kruunun etua. Kuolleille tovereilleen Löfving ei uhraa ajatustakaan vaan jopa tärkeän matkakumppanin ja teoksen olennaisimman sivuhenkilön kuolema teoksen puolivälissä kuitataan olankohautuksella: hahmo mainitaan teoksessa enää kaksi kertaa ohimennen kuolemansa jälkeen. Teosta on kutsuttu “suoraviivaisen toteavaksi” kerronnaltaan. Itse muotoilisin, että päähenkilö on kaikessa “miehuullisuudessaan” epämiellyttävä ja epäinhimillinen.

Vaikka romaani perustuu Löfvingin päiväkirjoihin, ei ole vaikea nähdä, että kyse voi olla myös suursotaa toivoneen ja myöhemmin kaikenlaisiin sissiretkiin osallistuneen Wilkunan fantasiasta: Löfving on hänen self-insertinsä. Historiallinen Löfving taas oli terroristi, jota suomalaiset eivät syystäkään osanneet arvostaa, sillä venäläiset kostivat hänen tekonsa siviileille.

Kuten kirjallinen vastineensa, oikea Löfving piti tavallisia ihmisiä pelkureina. Tämä näkyy myös teoksen naiskuvassa, joka on vastenmielinen. Löfving halveksuu venäläisille itseään myyviä “kunniattomia naisia” niin kuin köyhyys ja epätoivoiset ajat eivät koskisi kansaa. Parempi olisi naisen tappaa itsensä kuin antaa tulla venäläisen koskemaksi, sankari antaa ymmärtää useaankin otteeseen. Kaksi tyttöä haluaisi vaihtaa uskontonsa ortodoksiuskoon mutta saavatkin rangaistukseksi raippaa. Kohtaus esitetään teoksessa komediana eikä traagisena.

Päähenkilön mielitiettyä Riikkaa kuvataan pääasiassa ilmaisulla “solakka ja korkeapovinen”. Suomeksi siis “laiha ja isot tissit”. Luonnollisesti Riikka on niin kunniallinen, että on valmis ampumaan itsensä milloin tahansa venäläisen uhatessa. Wilkunaa kiinnostaa naispäähenkilönsä niin vähän, että nimikin vaihtelee Riikan yhdellä koolla ja Riikan kahdella koolla välillä.

Riikka-niminen nainen on oikeasti ollut olemassa ja hän oli Löfvingin lapsuudenystävä ja puoliso. Tämä kirjassa kerrottu siis pitää paikkansa. Riikan joutuminen parikin kertaa kaapatuksi ja urhoollinen taistelu raiskatuksi tulemisen uhkaa vastaan tuskin on totta edes nimeksi.

Wilkuna vakuuttelee pyrkineensä olemaan pohjimmiltaan historialle uskollinen. Lukijaa askarruttaa, miksi hän on päättänyt sijoittaa Löfvingin äidin kuoleman ennen tämän sotilasuraa eikä sen jälkeen niin kuin todellisuudessa. Liekö kyse poikakirjallisuuden perinteestä tehdä päähenkilöstään jollain tavalla “orpo” eikä täten velvollinen muulle kuin itselleen? Vai onko kyse vain kirjailijan dramatiikan tajusta, jonka potentiaali jää hyödyntämättä, sillä myös äidin kuolema mainitaan kirjaimellisesti kerran sivulauseessa eikä sen jälkeen enää koskaan?

Jostain syystä teoksesta jää päällimmäisenä mieleen – vielä huumoriin lopuksi palatakseni – Wilkunan ainoa yritys kertoa vitsi. Kasku on tyypillinen kakkajuttu, jossa punchline on, että hevonen ripuloi kahden venäläisen upseerin päälle.

Kirjailijan kainous käyttää rumia sanoja estää kertomasta punchlinea kuin vihjaillen, joten vitsi ei pääse maaliinsa edes onnahdellen. Kertoja kovasti vakuuttelee, että tapaus oli kerrassaan ratkiriemukas.

Ehkä Wilkuna siis tunnisti vitsin. Hän ei vain ymmärtänyt sen mekaniikkaa.

Yhyy?

Posted on by kangasvalo

Jussin käskyläiset sanovat tyhmiä, loukkaavia, ilkeitä. Niiltä vaaditaan anteeksipyyntöä, kun on taas kansanmurhafantasia lipsahtanut suusta väärässä tilanteessa.

Sitten rukoillaan, että jos se Jussi nyt viimein harjaisi omiaan. Voi voi Jussi, kun sinulla olisi nyt mahdollisuus näyttää, ettet ole fasisti. Miksi Jussi et näytä, ettet ole fasisti, Jussi miksi olet hiljaa, JUSSIIIII.

Mutta ei Jussi harjaa vaan pikemminkin paijaa. Kukaan uuskonservatiivi ei ole koskaan antanut periksi ellei joku ole uhannut verbaalisella aseella kameran takaa; ellei spin doctor ole kuiskutellut korvaan, että nyt menee jo niin pitkälle, että kaaosteorian mukaan lopputulosta ei voi enää ennustaa: voi olla ettei kansa enää tykkää.

Kuinka impotentti tai järkähtämätön optimisti täytyy olla, että toivoo vastustajiensa tekevän oikein? Tai ettei tajua ettei fasisti toista fasistia harjaa, mikäli tämä ei ole onnistunut mokaamaan propagandaa?

Jostain syystä liberaalit kuitenkin jaksoivat toivoa vuosien ajan, että josko Jussi harjaisi. Tai kuka tahansa oikeiston isokiho. Ettei mikä tahansa nyt ole mahdollista.

Tosiasiassa jopa silloin, kun kyrmyniska Turtiainen, Jussin entinen alamainen, uhkaa vetää kaikkia turpaan ja vittuilee avoimesti vanhalle puolueelleen, Jussin ja muiden suhtautuminen on no voi vitsi miten se nyt tolleen.

Jussista onkin tullut Timo.

Turhauttavinta tässä on se vastuu, jota vuosien ajan liberaalien suunnalta sysättiin juuri vastustajien niskoille. Että ihan just vastapuolella pistetään kaikki ruotuun ja palataan takaisin vanhaan kunnon tylsään politiikkaan.

Mistä se kertoo? Kertooko se siitä, että kaaos tunnistetaan oikeiston ongelmaksi, jonka vain oikeisto voi korjata? Vai pohjimmaisesta optimismista, koska ei tunnisteta ongelman olevan totalitarismin kanssa flirttailu (eli ei haluta uskoa asian olevan just näin) ja toivotaan, että rautakouraisenkin johtajan sisällä on ääni, joka sanoo “riittää”, kun asiat menevät liian hulluiksi?

Monikaan ei ilmeisesti halua uskoa, että politiikassa toimii ihmisiä, jotka eivät piittaa yleisestä järjestyksestä. Ei edes silloin, kun todisteet seisovat silmien edessä. Demokratiassa kasvaneelle on vaikeaa käsittää, että joku voi ajaa julkisesti totalitarismia. Siksi kun joku sanoo “mahdottoman”, se tuntuu äkkiä “mahdolliselta”. Eihän se voi olla totalitarismia, kun se sanoi sen ääneen.

Ongelma on sama kuin yrittäessä selittää 4chanin kulttuuria internetiin vasta sosiaalisen median myötä tapahtumapaikoille vyöryneelle massalle. Normot eivät käsitä, että netti ei ollut ennen mikään keskenään tepastelevan sivistyneistön forum romanum, vaan siellä oli paljon alueita, joissa moraalia nakuteltiin uusiksi valtavirran selän takana. Siis jo ennen kuin niistä tuli uusoikeiston myllytyspaikkoja.

Kun tällaista nettimaailman ulkopuolista moraalia edustava törmää säännöt ja lait paskaksi pistäneeseen yksilöön, ajattelee hän luultavasti, että tyyppi on mielisairas. Tai sitten jotenkin epätodellinen. Tai “oikeastaan ihan järkeviä puhuva”… Se ei käy mielessäkään, että kyseessä on itse asiassa poliittisesti motivoitunut henkilö ja hänen toimintansa on tavoitteellista ja systemaattista.

Niin toimii myös demokraattinen yhteiskunta laajemmin. Kyse on nukahtavan mielenmaisemasta. Melun on oltava tarpeeksi suurta, jotta unihiekat katoaisivat silmistä. Jos elää elämänsä odottaen lailta ja järjestykseltä viime kädessä ratkaisuja, ei käsitä lähtökohtaa, jossa laki ja järjestys viskotaan heti kättelyssä roskakoriin ja jatketaan pohtimalla, että mitähän käy, kun tuon roskiksen tuikkaa tuleen.