Löysin ajattelun avaimia kahdesta taide-elämyksestä. Ne olivat Turun ylioppilasteatterin uusin näytelmä, Jenni Korpelan ohjaama Messias (2017), ja Antti Nylénin kolmas kirjoituskokoelma Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016).
Messiasta katsellessa ajatus syttyi, Nyléniä lukiessa kirkastui: En pysty nielemään ajatusta ihmisestä yksinomaan kulttuurin tuotteena, nykyaikaisen humanismin pääteesiä. Kaikki elämässäni kokema puhuu sitä vastaan.
Messias kertoo Jeesuksen tarinan, mutta tällä kertaa niin, että Jeesus on myyttisiä piirteitä saavassa nykyajassa elävä nainen ja lesbo. Hänen opetuslapsensa ovat erilaisia vähemmistöryhmiä tai muuten elämän murjomia.
Näytelmä ottaa kantaa sukupuolisen tasa-arvon puolesta, ja sen teemat ovat tuttuja kaikille viime vuosien mediajulkisuudessa ollutta feminismiä tunteville.
Messiaassa Jeesus julistaa ylpeästi huutaen, että ihminen ei ole lainkaan biologiaa. Pelkkää kulttuuria. Tämä on liberaalin humanismin vähemmän korostettu puoli, usko salaa ylivertaiseen ihmiseen, joka pystyy jatkuvasti luomaan ja latomaan uusia teitä.
Antti Nylén taas on esseekokoelmatrilogiansa viimeisessä osassa tuttujen aiheiden äärellä: kirjallisuus, uskonto ja yhteiskunta saavat osansa. Muutama teksti löytyy hajanaisista aiheista kuten krapulasta ja Gaspar Noén elokuvista.
Nylén on usein parhaimmillaan kirjoittaessaan lihansyönnistä. Kirjassa aihetta käsittelevän esseen nimi on Lihansyönnin oikeutuksesta. Hänen kanssaan on hyvä keskustella päänsä sisällä ja lukea hänen moraalisista kamppailuistaan.
Tähän esseeseen hän on valinnut erinomaisen vastustajan, Helsingin Sanomien ruokakolumnisti Joonas Konstigin. Mutta tällä kertaa petyin hieman, tosin tutuksi tulleella tavalla. Kutsuttuaan kanssaan eri mieltä olevia epärationaalisiksi, Nylén kuittaa teoriat lihansyönnin merkityksestä ihmisen kehitykselle “tiedesaduksi”, ihmisen yksin kulttuurin tuotteeksi.
Mielestäni kirjailija kadotti tässä esseessä otteensa. Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet on kautta linjan hengeltään onneton, luovuttanut teos, mutta tässä kohdassa, kirjoittajan ollessa kiihkeimmillään, hän epäonnistuu.
Käyttäessään perustelemattomia ja halpoja retorisia keinoja hän ei enää edes yritä. Essee tuhriintuu oikeamielisen raivon sijasta vanhanaikaiseen ylimielisyyteen eli laiskuuteen. Kirjoituksesta tylsyy kärki.
Teoksen kauneimmaksi sisällöksi nousevat sisäisestä kilvoittelusta kertovat uskonnolliset esseet. Uskallan väittää niiden olevan parasta, mitä Nylén on koskaan kirjoittanut.
Hänessä on silti aina ollut samaa kuin Timo Hännikäisessä, joka käyttää esseeteoksessaan Kunnia (2016) käsikirjoitettua reality-tv-sarjaa esimerkkinä miesten ja naisten eroista. Esseeminä voi olla ristiriitainen, mutta tyhmäksi tekeytyminen ja sen piilottaminen teeskenneltyyn poleemisuuteen ovat eri asioita kuin ristiriitaisuus.
Tätä kutsutaan laiskasti ajattelevan esseistin suulla kaunokirjallisuudeksi. Nylénin erikoisisku on perustella rationaalisuudella monia väitteitään, paitsi sitten, kun ne käyvät häntä vastaan, jolloin hän hylkää välineensä.
Olen surrut jo pitkään humanistisesti suuntautuneiden ihmisten luonnontiedevastaisuutta, joka ilmenee niin Nylénin esseissä kuin Messiaassa.
Minulla on siitä henkilökohtaista kokemusta. Yhdistän tiedevastaisuuden kouluvuosien tylsistymisen kokemuksiin, siihen että luonnontieteissä vaadittiin ehdottomasti oikeita vastauksia ja luovuudesta ei tullut lisäpisteitä.
Koin luonteeni muodostuessa, aikuistuessani, luonnontieteiden ja matematiikan halveksunnan velvollisuudeksi. Humanistit ja erityisesti parhaat filosofit eivät mielestäni olleet kiinnostuneita numeroista tai atomeista.
Samalla takaraivossani kolkutti tietoisuus siitä, että Wittgenstein oli matemaatikko ja Kant merkittävä fysiikan tutkimukselle, mutta en avannut tiedolle ovea.
Olin lukion porteille asti biologiassa ja matematiikassa loistava, fysiikassa hyvä, kunnes kyllästymisen myötä luovuin niistä tietoisesti enkä enää välittänyt kurssi kurssilta laskevista numeroista.
Tuhosin tahallani koulumenestykseni erityisesti matematiikassa. Sitten toitotin itselleni, kuinka olin näissä aineissa huono ja olisi vain parempi keskittyä humanismiin. Eli olin nuori.
Vaikka päätökseni vapautti minut keskittymään asioihin, joista olin kiinnostunut, en ymmärtänyt, ettei yhtä aina tarvitse valita toisen kustannuksella. Olinhan sitä ennenkin pärjännyt kaikessa hyvin.
Leikin äärettömän subjektin projektia ja yritin samalla olla ajattelematta, että silkalla kokemuksen tasolla en tuntenut maailman antautuvan solipsismilleni.
Lopulta ajattelin olevani radikaali teoreetikko, vaikka elämä oli minulle merkityksellisimmillään, kun saatoin koskea ja katsoa sitä ja ajatella olevani ruumiillisesti läsnä. Kun teoria ja käytäntö kohtasivat.
Vasta silloin tunsin ajatuksillani olevan jotain väliä. Katsoin syksyisillä kävelyretkilläni tuulessa heiluvien lehtien suonia, ja olin iloinen niiden läsnäolosta. Ajatukset ovat ruumiin multaan kasvaneita kukkia, ajattelin.
Humanismi poseeraa mielellään kovien tieteiden kanssa, kun se kokee hetken itselleen otolliseksi. Se kiistää tutkimustulokset, jotka ei koe sosiaalisen tasa-arvon levittäjiksi, mutta kumartaa syvään, kun puhutaan astronauteista ja Mars-luotaimista, suuruuden fantasioista. Antti Nylén ei tosin tee edes tätä, mikä on sanottava hänen kunniakseen.
Humanistin kannalta kova tiede koskee kaikkea muuta paitsi ihmisiä, jotka on parempi jättää humanististen tieteiden huomaan. Ihminen on vaivihkaa edelleen itsensä ja luomakunnan herra.
Tiede pystyisi ja pystyy tälläkin hetkellä selittämään niin monta asiaa, joiden käsittelyn jälkeen ahdistus olemassaolosta vähenee tai ainakin selkiytyy.
Voin jälleen puhua vain omasta puolestani, mutta kansantajuisia yhteiskunta- ja luonnontieteellisiä tekstejä lukiessani olen saanut isoja sisimpäni lukot aukaisseita elämyksiä. On kuin tuuli hälventäisi sumun rannalla ja näkisin viimein meren aallot. Olen meren äärellä avuton mutta rakastan sitä.
Tiedeartikkelit ovat kertoneet paljon yhteiskunnista, ajattelusta, politiikasta, seksuaalisuudesta, tilastoista, maailmasta. Vaikka selitykset ovat joskus olleet kiistanalaisia, ainakin on ollut helppoa etsiä joku kriittisempi tutkimus ja muodostaa kokonaiskuva.
Humanismi valmiiksi leivottuna ja paistettuna asenteena taas antaa harvemmin oivallettavaa. Se ei johdu humanistisista tieteistä itsestään vaan niitä tunnustavista ihmisistä, jotka eivät osaa suhtautua lempiaiheisiinsa kuten tieteisiin yleensä suhtaudutaan.
Monista mielipiteistä on tullut kiveen hakattuja. Silloin on mentävä historiaan ja luettava jotain, joka ei ole trendikästä. On tulkittava tekstit uusiksi itse, vaikka kukaan muu ei niin tekisi.
Tämän vuoksi minulla oli Messiasta katsoessani ikävää. Näytelmä oli kaikki tuhat kertaa kuullut teesit ulkoa opetellutta ja uskollisesti toistavaa kitsiä, jossa parasta olivat valot ja musiikki.
Kannanotot ovat aina samaa lässytystä: rakastakaa kaikkia, koska ei ole mitään rajoja. Kaunokirjallisesti teos on kunnianhimoinen mutta mielikuvitukseton. Olisipa joskus näytelmä, joka sanoisi rakkauden olevan mahdollista rajoista huolimatta.
Toivottavasti pian keksitään uusia ja parempia fraaseja. Jeesuksen tulkitseminen uudelleen ei ole pidemmälle menemistä. Se on vieraan talon kynnykselle jäämistä, hermostunutta hatun pyörittelyä käsissä. Mietin, että tässäkö ollaan vielä melkein 90 vuotta Luis Buñuelin Kulta-ajan jälkeen, väännetään Vapahtajasta uutta kilttiä inkarnaatiota.
Näytelmän muut hahmot queer-joukon ulkopuolella ovat synkkiä ja usein kasvottomia, pahaa silkasta ilkeydestä tahtovia lippispäisiä juntteja lätkäpaidoissa tai Rajat kiinni -porukkaa.
Tekijät ovat haastatteluissa sanoneet, että tarkoitus ei ole loukata. Silti näytelmän nähnyt voi sanoa, että se käsittelee aihetta tavalla, joka varmasti loukkaa ihmistä, jolle Jeesus tarkoittaa perinnettä.
Politiikasta tutussa retoriikassa provosoidaan ja samalla kiistetään provokaatio. Taiteilija ei ikinä aseta itseään alttiiksi moraalille. Tätä väsyttävämpää lähtökohtaa ei taiteessa luultavasti ole olemassa.
Ei minua harmita loukkaaminen vaan ennalta-arvattavuus. Ehkä minun pitäisi syyttää itseäni, koska taisin tietää kaikkien merkkien perusteella ennalta, mitä esitykseltä saisin.
Postmodernin näytelmänteon mielikuvituksettomuus on toistunut enemmän tai vähemmän kolmessa neljästä viime syksystä asti Turun seudulla näkemässäni näytelmässä. Neljäs oli musikaali.
Tapahtuu asioita, puhutaan tyhjiä, millä tarkoitan, että henkilöt karjuvat kaikki ajatuksensa suoraan yleisölle.
Käsitys siitä, mikä tekee kohtauksen on hutera. Ei tarvitse kertoa tarinaa tai kirjoittaa hahmoja, jotka puhuvat joskus muustakin kuin yhdestä ja samasta asiasta. Pelkkiä arkkityyppejä vain. Harvassa ovat katsojat, joihin voi sattua.
Etsin taiteesta hanakasti puhdasta kokemusta, koska en halua teoksen olevan selitettävissä tutuilla symboleilla, joihin kokija voi turvallisesti paeta. Kärjistetysti sanoen, en halua, että näytelmässä on kahvipannu, jonka fallosmainen pää ja kahva emännän kädessä tarkoittavat, että nainen kantaa mukanaan patriarkaattia.
Tyhjä symbolismi teki Messiaasta turhauttavan kokoelman 21. vuosisadan alun ihmistyyppejä, jotka toistuvat teoksesta toiseen. Nylénin kirja taas on hänen parhaansa ja lukemisen arvoinen. Se välttää ankeimmat karikatyyrit mutta ei ajoittaista sielullista laiskuutta.
