Avainsana: esseet

Huomioita Esikoiset-sarjan teosta, #1

Posted on by kangasvalo

Kulttuuritoimitus-lehdessä on julkaistu nyt kaksi osaa kirjoittamaani esseesarjaa Esikoiset. Sarja käsittelee J. H. Erkon palkinnon saaneita kirjailijoita ja kirjoja. Siitä olisi tarkoitus tulla 10-osainen. Sarjan tekemistä ovat apurahoittaneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen arvostelijain liitto. Kolmannen osan pitäisi ilmestyä lähiviikkoina. Suurimpia jarruja projektille tähän mennessä on ollut sähköpostivastausten odottelu, mutta niin aina, niin aina.

Ajattelin eräänä iltana kauan sitten, että olisi mukavaa, jos joku toteuttaisi Esikoisten kaltaisen kirjoitussarjan. Monet kirjoitukseni syntyvät tällaisesta ajatuksesta. Kaikenlaisesta triviasta kiinnostuneena olisin ollut kiinnostunut lukemaan aiheesta pitkänkin tekstin. Koska tajusin, että tässä maassa saa odottaa ikuisuuden, jos ei tee itse, päätin kirjoittaa esseet.

On hyvä tehdä periaatteessa täysin turhaa historiakatsausta samalla, kun maailmassa rytisee. Ihmisen täytyy elää omaa, pientä elämäänsä, kohdistaa katseensa mitä mitättömimpiin asioihin ja ihmetellä.

Tähän mennessä on käsitelty Kari Aronpuron (s. 1940) teosta Peltiset enkelit (1964) ja Matti Paavilaisen (1932–2017) Sukukarttaa (1964) sekä Veikko Polameren (1946–1979) runokokoelmaa 365 (1967). Seuraavaksi on vuorossa Tytti Parraksen (1943–2018) romaani Jojo (1968).

Olen aina ollut kiinnostunut taidepalkinnoista. Jokin niiden konseptin absurdiudessa vetoaa minuun. Taiteen palkitseminen on päätöntä puuhaa. Samalla se on yksi tehokkaimmista keinoista varmistaa teoksen jääminen osaksi kirjallista kaanonia. Joissain tapauksissa silkka mielivaltaisuus ja omien kavereiden kehuminen tekevät taidehistoriaa.

Juha Seppälä kirjoittaa Bog Edin / Lataa ja lue -teoksessaan (Siltala, 2021) seuraavasti. Pätkä on kirjailijan kommentti alun perin vuonna 2015 Parnassossa julkaistuun Nobel-aiheiseen tekstiin ja käsittelee palkintolautakunnan korruptiota:

“Akatemian tunkkaisuutta koetettiin puhdistaa. Miten puhdistaa media ja lehdistö vedonlyöntiasetelmien ruotimisesta, spekuloinnista, kirjallisuuden rienaamisesta, jonka todellinen substanssi rinnastuu mihin tahansa kulttuuri- ja uutispornoon? Ikiaikaiseen, rumaan hypettämiseen, jota itse ‘kuningas’ suojelee. Olisin arvostanut sukupuolista riippumatonta intersektionaalisuutta, joka olisi vaatinut toiminnan, kenties koko palkinnon lopettamista.”

Haluaisin ajatella samalla ankaruudella ja usein ajattelenkin – useista asioista, en vain palkinnoista. Vaan silti jokin juhlarahoissa ja plakaateissa vetoaa; ei siksi että olisin iloinen kenenkään puolesta tai ihailisin tekaistua gloriaa vaan ehkä siksi, että siitä näkee establishmentin avoimuuden jotain taidesuuntaa kohtaan. Olen tällaisista avoimista signaaleista iloisempi kuin siitä, että aivan kaikki piilotetaan. Palkinto itse on sivuseikka.

*

Tähän mennessä olen oppinut vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä selatessani ja mikrofilmejä pyöritellessäni kaksi asiaa.

Ensinnäkin suomalaisen sanomalehtijournalismin kirjallinen taso on ollut selvästi korkeampi 1960-luvun puolivälissä kuin mitä se on nykyään. Tämä johtuu monista syistä. Aiheet on saneltu ylhäältä. Journalistit itse ovat usein valinneet aiheensa ja olleet niistä kiinnostuneita. Nopeus ei ole ollut valttia aivan samalla tavalla; vaikka maailman tapahtumista on kerrottu jo tuolloin reaaliajassa, uutisen on pitänyt olla laajasti taustoittava. Netin mahdollistama tiedonkulun nopeus tarkoittaa, että välittyvä tieto on kapealta alalta ja murusina eri paikoissa. Tarkkaa tilannekuvaa varten joutuu lukemaan kymmeniä artikkeleita. Tähän ei ole aikaa kenelläkään, joka ei ole aiheesta erityisen kiinnostunut.

Yksi merkittävimmistä seikoista on se, että niin sanotut human interest -jutut loistavat vanhoissa sanomalehdissä poissaolollaan. Selasin kahta esseetä varten kirjaimellisesti satoja numeroita 1960-luvun sanomalehtiä eikä silmiini osunut lainkaan “miltä sinusta nyt tuntuu” -tyylisiä henkilökuvia. Elämme tällä hetkellä tunteista kiinnostunutta aikaa. Jokaisen omat fiilikset, toiveet, haaveet, vibat ja muut ovat pääroolissa, kun taas yli puoli vuosisataa sitten ihmisen tunne-elämästä puhuivat lähinnä psykologit ja sosiologit.

En voi kylliksi korostaa, kuinka miellyttävältä tuntui saada eteensä sivu sivulta selkeästi välitettyä ja tiheästi ladottua tietoa. Luin vuosikymmeniä vanhoja uutisia mielihalulla – kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Jos ruodusta poikkeaminen näkyi jossain, niin joissain poliittisissa linjauksissa, jotka eivät kuitenkaan, ehkä yllättävästi, ole olleet lainkaan niin räikeitä kuin me poliittisella historialla pelotellut nuoremmat sukupolvet voisimme kuvitella. Politiikka on paljon räikeämmin esillä nykyään eri lehtien identiteettipoliittisissa kannanotoissa, jotka eivät lymyile taustalla vaan ovat etualalla mielipidetekstien ja human interest -juttujen genrejen yleistyttyä.

Jopa Kotimaan kaltaisessa uskonnollisessa lehdessä saatettiin todeta poliittisella radikalismilla olevan yhteiskunnallisesti hyvätkin puolensa. Toimittajilla ei ole ollut pakonomaista tarvetta kertoa itsestään ja näkemyksistään uutisten varjolla. Kolumneja on ollut reilusti vähemmän, ja ne ovat olleet asiapitoisemmin kirjoitettuja. Sen sijaan esimerkiksi Uudessa Suomessa pyöri kakkossivulla pitkään Rafael Koskimiehen (1898–1977) esseesarja, joka käsitteli yleissivistävästi erilaisia historian intellektuelleja. Edellisen kaltaista ei julkaistaisi nykyään missään sanomalehdessä, niin kuin ei Kansan Uutisten taustoittavaa artikkelia Indonesian sisäpolitiikasta.

*

Toinen oppimani asia liittyy siihen, kuinka “vapaata” yliopistojen hallussaan pitämä tieto on, kun sitä oikeasti tarvitsee. Joitain esseiden kannalta kiinnostavia graduja on jo nyt jäänyt lukematta, koska tämän kokoisessa maassa saatetaan edelleen olettaa, että asioista kiinnostunut matkustaa yliopistokaupunkiin erikseen lukemaan yhtä tutkimustyötä, jonka sisällöstä ja laadusta ei ole tarkkaa tietoa. Niin viitseliäs en ole minäkään.

Jotkut yliopistot ovat sentään tajunneet asetelman mahdottomuuden ja lähettävät pyydettäessä sähköpostikopioita. Jos kaikki materiaali olisi ollut helposti tarjolla netitse, suoraan, olisin hyödyntänyt montaa muutakin tekstiä. Nyt se jäi tekemättä.

Oma lukunsa on vielä se, että joutuu matkaamaan Jumalan selän taakse päästäkseen lukemaan jotain, mitä pidän itse tutkimuksen peruskivenä: sanomalehtiä. Lehtien digitalisaatio ei ole edennyt järin nopeasti. Lähinnä Helsingin Sanomat on tajunnut säästää oman historiansa tuomalla koko arkistonsa verkkoon, jossa siitä pitää maksaa mutta ainakin se on helposti saatavilla. Rahakysymys tämäkin, digitointi on kallista. Ja on tavattoman tunkkaista ja mekaanista työtä, jossa menee ikuisuus. Siitä sitten veikkaamaan, milloin Helsingin yliopisto saa oman digitointiprojektinsa päätökseen; enkä puhu nyt vuodesta vaan ollaanko edes tämän vuosikymmenen puolella.

Paavolaisen apokálypsis

Posted on by kangasvalo

Onko Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936) kirja, josta on kirjoitettu kaikki mitä siitä voidaan sanoa? Teos on tekijänsä tunnetuimpia, suomalaisen matkakirjallisuuden klassikko ja yksi napakimmista suomalaisista 1930-luvun ajankuvista suoraan Hitlerin Saksan ytimestä.

Kirjoitan silti, siitä ilosta, että saan joidenkin työn puolesta luettavien kirjojen vastapainoksi lukea sitä, mikä vastaa enemmän omaa makuani, siis tuottaa mielihyvää.

Olavi Paavolainen (1903–1964) matkusti vuonna 1936 Saksaan kirjailijaretriittiin, johon osallistui kirjailija jokaisesta Pohjoismaasta – Suomesta mukana oli myös suomenruotsalainen edustaja Göran Stenius (1909–2000). Saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa isännät kestitsivät vieraitaan ja kuljettivat matkailijoita ympäri kolmatta valtakuntaa.

Tämä teos on lopputulos tuosta reissusta, kuumeisen nopeasti kirjoitettu ja heti ajankohtainen, hiukan matkapäiväkirja, hiukan esseekokoelma, hiukan lukuihin jaettu muistelus. Paavolainen on alaotsikoinut teoksensa “rapsodiaksi”, mikä kuvaa sitä hyvin.

Tekijä aloittaa kertomuksensa esittelemällä henkilöt ja tilanteen. Hän luonnostelee kohtaamistaan henkilöistä tarkat näköiskuvat. Pohjoismaalaisten yhteiskunnalliset näkemykset vaihtelevat: Norjalainen Eyving Mehle (1895–1945) on jopa kiihkeämpi fasisti kuin saksalaiset. Mehle pakeni toisen maailmansodan lopussa Norjasta kollaboraattorina ja hukkui Ruotsissa. Tanskalaisesta Erik Bertelsenistä (1898–1969) saa reppanan tylsimyksen mielikuvan ja ruotsalainen intellektuelli Sven Stolpe (1905–1996) on armottoman kriittinen natsivaltakuntaa kohtaan.

Saksalaiset taas ovat suoraan Roberto Bolañon Nazi Literature in Americasin (1996) henkilögalleriasta kasvattavia nuorisokirjoja tehtailevine yksitotisine pölvästeineen ja elosteluun kyllästyneine snobikreiveineen. Stolpea lukuun ottamatta jälkimaailma ei muista suurinta osaa näistä kirjailijoista, vaan he ovat enää hahmoja Paavolaisen raportissa.

Itsensä Paavolainen luonnostelee joukossa ulkopuoliseksi. Esittelyjen jälkeen hän päätyy kuvaamaan kirjallisuuden, sitten taiteen asemaa nousevassa kansallissosialismissa. Myöhemmin teos ottaa profeetallisia kierroksia kirjoittajan analysoidessa saksalaista yhteiskuntaa.

Läpivalaisu on armotonta ja terävää. Paavolainen näkee ympärilleen ihmeen tarkasti suhtautuen havainnoimaansa jonkinlaisella etäisyydellä, yhtäältä joistain asioista vaikuttuen, toisaalta huvittuneesti halveksuen. Teoksessa kuvataan Eurooppaa, joka on kirjailijan mukaan jäämässä kahden suuren radikalismin jalkoihin. Humanismi, liberalismi, kapitalismi ja ennen kaikkea kristillisyys eivät enää selviä ristipaineessa ja yhä useamman on valittava: kommunismi tai fasismi. Euroopan sydän, Saksa, on valinnut fasismin. Natsismi on ensimmäinen eurooppalainen uskonto, toteaa Paavolainen vain hiukan mutkia suoraksi oikoen.

Mielikuva on, että valinta tulee koskemaan kaikkia aikalaislukijoita. Samalla Paavolainen itse jättää oman valintansa sanomatta ääneen. Kommunismista hän ei juuri pukahda.

Taiteilijana hän pitää natsismin taidekäsitystä imbesillinä: ainuttakaan lahjakasta kirjailijaa hitlerismi ei ole onnistunut synnyttämään.

“Kaikkein hämmästyttävin ajatuksiltaan oli kuitenkin eräs keskustelu, jossa väiteltiin siitä, voiko nykyajan kirjallisuus luoda suuren tragedian. Saksalaiset päätyivät tulokseen: Kolmannessa Valtakunnassa sitä ei voida kirjoittaa. Sillä tragedian aiheena on aina kamppailu järkähtämätöntä kohtaloa vastaan – ja uusi Saksa ei tunnusta enää mitään ‘kohtaloa’. Se luo itse oman kohtalonsa – se itse on kohtalo! Ja koska kaikki merkittävät kirjailijat ovat kansallissosialisteja, he eivät voi keksiä mitään aihetta, jossa esiintyisi kamppailua kohtaloa vastaan…”

Saksan aikalaisilmiöihin kirjailija suhtautuu ironisesti. Kansalaisten arkimakua kuvaa puutarhatonttujen täyttämä kitsch eivätkä älymystöksi kelpuutetun eliitin saivartelut vaikuta sen paremmilta. Vasta massiivisuus, yksilön katoaminen yhdistettynä saksalaisten kykyyn kuvitella “uusi tulevaisuus” saa Paavolaisen todella ymmärtämään, mikä on heilaamisen viehätys. Kirja huipentuu Nürnbergin suurille puoluepäiville ja sen ympärillä pyöriviin ilmiöihin. Suurilla kentillä tehdyt massiiviset paraatit lumoavat synkronoidussa kauhistuttavuudessaan kirjoittajan.

Illuusioon ilmestyy pian säröjä. Nuorten poikajoukkojen aidoilla ympäröidyt, militaristiset nuortenleirit kauhistuttavat niin nuorten kirjailijoiden joukkoa kuin samaan aikaan paikalle sattuneen V. A. Koskenniemen (1885–1962) kaltaista valkoisen Suomen hovirunoilijaa, joka oli omissa kirjoituksissaan valmis osoittamaan sympatiaa natsismille. Vaikka Paavolainen toteaa heti kirjansa alussa, ettei aio kirjoittaa juutalaisten kohtelusta (mielestäni pelkurimaisesti), tulkitsen pöyristymisen rivien välistä esitetyksi alitajuiseksi kritiikiksi myös toisenlaista leirittämistä kohtaan.

Lisäksi saksalaisten takapajuinen suhtautuminen naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon silmin nähden vituttaa edistysmielistä kirjailijaa, joka kutsuu naisten omaa hurmoksellista joukkotilaisuutta suureksi kansallissosialistiseksi kanalaumaksi. Paavolainen pitää naisissa lietsottua älyllistä jälkijättöisyyttä ja roolia yksinomaan äiteinä ja synnyttäjinä saksalaisen miehen syynä.

Näissä kohdissa Paavolaisen tausta Tulenkantajissa urbaanin, niin miehiä kuin naisia sisältäneen ja nuoruutta palvoneen kirjailijakollektiivin jäsenenä näkyy selvimmin.

*

Paavolainen on löytänyt ajatuksen apokalyptisesta kulttuurista, vaikka samalla hiukan arastelee siitä puhumista vakavalla naamalla. Idea on kuitenkin niin hyvä, että hän yrittää vakuuttaa lukijansa siitä, että “vanha maailma” ajautuu sivuun. Yksilön on valittava kommunismin tai natsismin välillä, koska räjähtävinä voimina ne ovat tulevaisuus.

Vaikka kirjailija on muuten kaukonäköinen, tässä hän haksahtaa monien teoreetikoiden tapaan omaan älyllisyyteensä – ja monien muiden tapaan sotkee uhon voimaan. Hän lumoutuu uudesta miettimättä uuden asettumista osaksi todellisuutta. Erityisen harmillista tämä on, koska Paavolainen toteaa teoksessaan juuri omiin ideoihinsa ihastumisen intellektuellien ongelmaksi vuosisadasta toiseen.

Fiksun ihmisen perisynti on, että kehitettyään tarpeeksi monimutkaisen järjestelmän ajattelulleen, hän ei usein vaivaudu purkamaan sitä; ajattelua varten ei riitä että hallitsee ideologisen diskurssin ja osaa taitavasti kiepauttaa kaiken sen ympäri. Kulmat on myös hiottava, liian monimutkainen selkeytettävä, liian selkeä osattava johtaa useisiin eri syihin. Sovittamattomien ristiriitojen on johdettava itsetutkiskeluun. Paitsi siis jos nimenomaan pyrkii propagandaan ja valtaan.

Itsetutkiskelua Paavolainen pääasiassa tekeekin. Tämä yksi johtoajatus jää kuitenkin kritiikin ulkopuolelle. On selvää miksi; se on oivallus, jotain uutta, kirjailijan magnum idea, liian naseva hylättäväksi, liian esteettisesti makea jottei sitä painettaisi ja nostettaisi kärjeksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta historiassa, kun kaunis mutta heikosti ajateltu jätetään tekstiin, joka voisi ilman sitä olla liian empivä, liiaksi vailla peruspilaria.

*

Paavolainen käy lävitse monia erilaisia tapoja, joilla natsit loivat omaa mytologiaansa joukkokokouksin, psykologisin trikein, joukkoviestinnällä ja tunkeutumalla ihmisten arkeen. Kiinnostavinta antia teoksessa on kuitenkin, kuinka se esittää saksalaisen mytologian.

Toisesta maailmansodasta ei usein mainita, että se ei ollut vain voitto Saksasta tai tyranniasta, vaan se oli ongelmissa olleen valistuksen perinnön puolittainen voitto radikalismista ja järjestäytyneen uskomisen, jos ei uskonnon, voitto mystiikasta.

Saksan mystiikka elää jokaisella sivulla, joskus surkuhupaisasti. Haahuilu tiivistyy kiinnostavimmin retkeen, jonka aikana Paavolainen todistaa kotimaanturistien hinkua sivellä vanhoja hautakiviä, joissa joko on tai ei ole todisteita saksalais-arjalaisen ikiaikaisen kulttuurin ihmeellisyyksistä. Tällaista puuhaa voisi joku liian innoissaan EVROPASTA oleva harjoittaa tosissaan vielä tänä päivänä.

Myönnän kirjoittavani edellisen sarkastisella tyytyväisyydellä, sillä vaikka mitä moninaisin mystiikka on minulle, niin kuin monille muille, viihdyttävää lukemistoa ja väylä rikkoa kaavoja, olen uncool kid ja pitänyt siihen oikeasti hurahtamista salaliittoteorioihin verrattavissa olevana toimintana.

Maailmankuvani on liiaksi epäilyä vaaliva sellaiselle leikille. On liian helppo nähdä, että moni tällaisista teistä johtaa älyllisyyttä esittävään yritykseen tehdä todeksi epäilyttäviä asioita. Eli antaa yksilölle tekosyyn perustella oma tuhnuisuutensa.

*

Kahtiajako natsismin ja kommunismin shakkipeliksi on maailmantilanteen nähden ymmärrettävää mutta kirjoitusten älyllisesti laiskinta argumentointia, kädenojennus sille hurmahenkisyydelle ja himphampulle, jota kirjailija pitää pilkkanaan läpi teoksen. Tekisi mieli sanoa, ettei tällainen näennäisen neutraali lähestymistapa sovi tekijälle, kuten se ei sovi kenellekään, joka yrittää ajatella kriittisesti itseään.

Kylmäksi jättävät samaten kuvaukset hanhenmarssia tuhatpäin kävelevien natsien herättämästä joukkopsykoosista. Jos lukijan luonne välttää idolisaatiota ja pitää ajatuksettomaan massaan kuulumisen halua synonyymina tartuntataudille, ei sen herättämien esteettisten värinöiden kuvailu syvennä mysteeriä lainkaan enempää.

Joka tapauksessa kirjoittaja näyttää todelliset karvansa tarpeeksi usein, jotta lukija ymmärtää Paavolaisen teeskentelevän kovaa tai myöntävän omat heikkoutensa, vaikka ymmärrän myös Max Jakobsonin (1923–2013) havaintoa siitä, että teoksessa Paavolainen yrittää varmistaa oman selustansa vähän joka suunnasta. Hänen vastenmielisyytensä natsismin tasapäistävää estetiikkaa ja yleistä taantumuksellisuutta kohtaan tulee muissa luvuissa esiin vain vaivoin pidäteltynä. On kuin kirjailija ei haluaisi myöntää itsessään piilevän jo tuhoon tuomitsemiaan humanistis-porvarillisia puolia.

*

Tietenkään teosta ei voi olla vertaamatta nykyhetkeen. Olisi typerää sanoa, että Putinin Venäjä on kuin Hitlerin Saksa. Vielä typerämpää olisi sanoa kaiken fanaattisuuden olevan samanlaista. Fanaattisuutta on kaikkialla, myös suomalaisessa julkisessa elämässä. Mutta vastaavuuksien löytäminen auttaa ymmärtämään yleistä hurmahenkisyyden etiikkaa ja estetiikkaa. Venäjä sentään on fasistinen valtio.

Ytimessä on itsensä mytologisoinut kansa, volk, tämän verran ei ole muuttunut. Mainitsin Oresteian kohdalla yhteiskuntien pyrkivän jatkuvaan itsensä ylistämiseen ja epäonnistuvan, kun kansalaiset lakkaavat uskomasta tarjottuihin symboleihin. Fasismi on mielestäni varjoversio tällaisesta yhteiskunnasta; se on niin pettynyt suurimpaan osaan symboleista, että pelastaakseen mitä pelastettavissa on, se palaa Oresteian kuvaamaan aikaan ennen demokratiaa. Tämä näkyy Paavolaisen teoksessa esittelemän saksalaisten kreikkalaisuuteen hurahtaneen hurmahenkisyyden kautta, jossa ihailun kohteena eivät suinkaan ole kulttuuriset saavutukset vaan satuspartalaisuus sekä ajatus kulttuurin (eli kansan) iästä ja jatkuvuudesta. Fasismi puhuu verestä ja verikostosta ja tekee sen ylistäen itseään. Sen radikalismissa näyttelee merkittävää osaa symboleiden asteittainen korvaaminen abstrakteilla ikiaikaisuuksilla.

Fasismin virhe on se, että sen tarjoamat uudet symbolit ovat vielä hauraampia kuin vanhat – ironisesti juuri “ikiaikaisuutensa” vuoksi. Kansa voi uskoa olevansa samaa jumalaista alkuperää, mutta mielikuva alkaa pirstoutua sillä hetkellä, kun arkiongelmat eivät katoa; rahasta on pulaa, kodinkoneet menevät rikki, lapsia ei saada kouluun hyvälle alueelle. Mikään järjestelmä ei ole ikuinen, mutta fasismi on rakennettu hiekalle.

Hitler onnistui aivopesupuuhissaan paremmin kuin Putin, koska mediaväylät olivat 1930-luvulla helpompia hallita. Saksa ei ole Venäjä, Venäjä ei ole Saksa. Natsit, propagandan edelläkävijät, esittivät asiansa yhtä ehdoitta ja kansan tahtoa muovaten kuin Venäjän television keskusteluohjelmien taukoamatta jäkättävät autokratian palvojat, mutta jälkimmäisten toiminta on yhä haastavammaksi käyvää, kun kansa alkaa kyllästyä. Jopa sotia käydään nykyään pikakelauksella.

*

Jos ennustamisen lahjoista puhutaan, Paavolainen esittää seuraavan maailmansodan väistämättömyytenä ja toteaa sen alkavan mitä todennäköisimmin Berliinistä. Väitteessä ei ole kursailua tai epäröintiä. Merkit olivat ilmassa.

Osaammeko lukea ilmapiiriä nyt? Pitäisikö meidän alkaa puhua siitä, että maailmansota on jo alkanut?

Ehkä kuitenkin ei. Tällaisten ennusteiden ääneen sanomisesta ei ole paljoa hyötyä, vaikka oikeaan osuminen näyttää varmasti hyvältä ansioluettelossa… Ehdoton julistaminen olisi lankeamista Paavolaisen apokalyptiseen ajatteluun, jossa turvaan, rauhaan ja humanismiin uskomiselle ei ole pedattu sijaa, vaikka historia on osoittanut, että jokainen sota päättyy joskus.

Kolmannen valtakunnan vieraana on moderni dokumenttiteos, asiaproosan ansaittu klassikko. Se tuottaa mielihyvää siksi, että se kuvaa maailmaa erheellisesti ja vajavaisuuksistaan tietoisena. Enkä tarkoita tällä esseistiikkaan rasittavan usein liitettävää ihannetta, jossa mitä tahansa kirjoitettuja typeryyksiä ja harhautuksia perustellaan genrellä.

Kyse on siitä, että menneisyys puhuttelee, sieltä puhutellaan tavalla, joka näyttää, että tässä ihminen on yrittänyt ajatella ja tuntea lävitse kaiken mitä on voinut, menee pieleen tai ei, ja teksti ihmeellisesti kestää, niin että sen voisi kirjoittaa lahjakas ja havainnointiin kykenevä henkilö vielä tänä päivänä. Ja se jokin, kapasiteetti, voima, on riittänyt Paavolaiselle merkittävässä määrin pidemmälle kuin joillain esseisteillä, joiden olisi kannattanut kysyä itseltään: mitä arvokasta on kirjoittamissani sanoissa?

Tesla metsässä

Posted on by kangasvalo

Tesla metsässä (2019) on poleemisena kolumnistina tunnetun Jyrki Lehtolan esseismiä ja novellistiikkaa yhdistävä kirjoituskokoelma. Kirjoittajalleen tyypillisesti teos tekee pilkkaa ennen kaikkea “kulttuurivalkoisten” (hipsteriliberaalien) hyvesignaloinnista.

Tesla metsässäTyyli on satiirin klassikoista tuttu karrikointi. Kuten jokainen populisti, Lehtola on pohjimmiltaan elitisti. Voin sympatisoida, vaikka en aivan usko hänen puolustuspuheitaan “pienelle ihmiselle”.

Hänelle eliitti tarkoittaa valistunutta porvarisluokkaa, joka antoi rahvaalle kaiken hyvän eli käytännössä sosiaalidemokratian. Sittemmin rahvas on hylännyt sivistyksen ja eliitti nostanut tassut pystyyn lähtien mukaan samaan spedeilyyn.

40-sivuinen aloitusessee “Ootsä vielä ihan Suomi-fiiliksissä?” on nyrkki päin naamaa. Kyseessä on novellimainen monologi, jossa puhuu somalimies, Hassan Ali-Ban, joka kertoo elämästään Puu-Vallilan “kulttuurivalkoisten keskellä” ja muun muassa perheensä vierailusta puutarhajuhlissa:

Kulttuurivalkoisille kieli ja sen oikea käyttö on tärkeämpää kuin mikään muu, joten pakolaisuudesta puhuttaessa valkoiset juuttuivat nopeasti “pakolaisen käsitteeseen” ja katsahtivat välillä meihin kuin vähälahjaiseen lapseensa, jota tuli rakastaa, sillä vähälahjaisuuskin on lahja. Koska pakolaisia ei voi yleistää, jokainen meistä on yksilö jne., tatuoinneistaan ylpeä mies lainasi lukeneisuudestaan ylpeänä Slavoj Žižekiä ja kertoi, että Žižekin mielestä pakolaisia tulisi kutsua “naapureiksi”. Tämä sai valkoiset hymisemään, maiskuttelemaan ja katsomaan meitä, naapureita, niin itseensä rakastuneina, että en millään voinut pilata tunnelmaa kertomalla Žižekin määritelleen tuon sitaattinsa jälkeen naapurin ihmiseksi, joka haisee.

Ali-Ban hallitsee Žižekin lisäksi monet muut ajattelijat erinomaisesti ja on integroitunut ymmärtämään suomalaista yhteiskuntaa paremmin kuin kantasuomalaiset.

Pidän erityisesti siitä, että kulttuuripääomaansa hellivää luokkaa suomitaan siitä, että he pyrkivät häivyttämään keskustelun materiaalisesta pääomasta. On helppoa jeesustella, jos tiliotteen mukaan ei ole hätäpäivää.

Ali-Ban päätyy vaimonsa Aishan kanssa luomaan ympäripyöreää taidetta esimerkin voimalla. Tämä on mahdollistanut myös Puu-Vallilaan muuttamisen:

Luimme vantaalaisblogisti Koko Hubaran tuotantoa, jossa palvelumuotoiltiin “ruskea tyttö” tarkoittamaan vantaalaisblogisti Koko Hubaraa. Tutkimme suomalaisia apurahansaajalistoja, laskimme yhteen Hubaran saamia apurahoja sekä palkintoja ja huomasimme kulttuurivalkoisten pelon, tyhmyyden ja häpeän kasvaneen sellaisiin mittoihin, että blogisti Hubara oli valittu “vuoden 2018 yhteiskuntatieteilijäksi”. Hubara oli löytänyt itseään markkinoivasta syyllistämisestä tuottoisan uran itselleen.

Lehtola tiedostaa ristiriidan siinä, että puhuu “mustan miehen suulla”. Aluksi rodullistetun näkökulmasta puhuminen voi tuntua lukijasta nihkeältä, erityisesti näin BLM-liikkeen aikoina. Koko essee on kuitenkin identiteettipolitiikan parodiaa. Osoituksena tästä Ali-Ban/Lehtola mainitsee ohimennen Hilton Alsin takavuosina suositun esseekokoelma White Girlsin (2013).

Als on musta, homoseksuaali kulttuurikriitikko, joka kirjoittaa kulttihitiksi nousseessa esseekokoelmassaan identiteetin kysymyksistä. White Girlsissä “valkoisiksi tytöiksi” luonnehditaan niin Malcolm X:n kuin Truman Capoten kaltaisia hahmoja.

Lehtola kirjoittaa terävä-älyisen ja kantasuomalaisille naureskelevan huumekauppiassomalin näkökulmasta. Kyseessä on selvästi kirjallinen ironisointi. Jos se tuntuu naurettavalta, miksi sama naurettavuus ei koske White Girlsiä tai vaihtoehtoisesti kaikkea muuta valkoisten identiteettilarppausta?

Essee pakottaa myöntämään, kuinka suurin osa siinä esitetyistä ajatuksista on epämukavalla tavalla käynyt omassakin mielessä, ja joskus juuri näin kärjistetyssä muodossa.

Sillä tyylilaji on kärjistys. Jos lukee näitä tekstejä kirjallisen sijaan kirjaimellisesti, päätyy pimeään paikkaan.

*

Välihorinat: kärjistämisestä

Kärjistykset ovat herkullisia. Silti suurin ongelmani näissä esseissä on identiteettipolitiikan ja sosiaalisen talouspolitiikan asettaminen vastakkain. Kummastelen yhä enemmän niin sanotun “perinteisen” vasemmistolaisuuden kannattajia, jotka käyvät raivolla “liian liberaalia” vasemmistoa vastaan.

Yhtä syyllistetään toisen kustannuksella. Se on täsmälleen yhtä binaarista ajattelua kuin mitä esseissä kritisoidut “kulttuurivalkoiset” harrastavat, vaikka takana olisi huoli siitä, että identiteettipolitiikan korostaminen ajaa talouspolitiikkaan keskittyvät ihmiset äärioikeiston syliin.

Maailmassa on esimerkiksi transihmisiä tai homoseksuaaleja tai rodullistettuja, joille myös työn politiikka on tärkeää ja jotka osallistuvat työmielenosoituksiin sukupuoliasioita koskevien mielenosoitusten rinnalla. Eivätkä he taida olla omassa viiteryhmässään mikään mitätön joukko.

Tietysti tyylilajiin, niin kuin yhteiskunnallisten suuntaviivojen vetämiseen yleensä, kuuluu se, ettei jokaista ryhmää voi huomioida. Silti tekisi mieleni kysyä eri osapuolilta, että ymmärrättekö vierastamienne ihmisten olevan liittolaisianne? Vaikka he puhuisivat asioista, jotka tuntuvat etäisiltä, he ovat viime kädessä kumppaneita, koska politiikassa voidaan voittaa vain enemmistön avulla.

Vasemmiston tyypillinen valuvika on eripuraisuus. Identiteettipolitiikan vahvuus taas on juuri sen kattavuus. Siksi se pärjää.

Toki voi sanoa, ettei Lehtola tästä itse identiteettipolitiikkaa syytä vaan omia etuoikeuksiaan häpeävää luovaa luokkaa, joka ei halua puhua identiteetistä ja rahasta samaan aikaan vaan vain toisesta ja siitäkin päin persettä.

Ymmärrän irvailun halun 200% full hd 666 km/h. Tyyppiesimerkki: Kuunneltuani eräässä taannoisessa mielenosoituksessa puhetta, jossa valkoinen puhuja kehotti osallistumaan rasismin vastaiseen aktivismiin “twiittaamalla ja hashtageilla”, purskahdin epäuskoiseen nauruun. Hän oli nuori, hyvin nuori, mutta olisi silti voinut kysyä joltain toiselta ihmiseltä oikolukuapua ennen puhettaan. Tai todeta vaikenemisen olevan tässä tapauksessa kultaa.

Lehtola tuntuu myös korostavan rivien välissä perussuomalaisia “unohdetun kansanosan” äänenä. Riippuu mitä unohdetulla tarkoitetaan. Perussuomalaisten jäsenistöön kuuluvat ansaitsevat keskimäärin kuukaudessa joitain satoja euroja vähemmän rahaa kuin esimerkiksi vastapoolinsa vihreiden jäsenistöön kuuluvat. Työväestön edustus on suurta. Kysymyksessä on silti vähävaraisemmista kannattajistaan huolimatta jokseenkin keskiluokkainen ja myös yrittäjien suosima puolue.

Keskiluokka, unohdettu kansanosa.

Aina toisinaan poliittisessa journalismissa nostetaan esiin, kuinka uuskonservatiivisuuden nousussa on kyse myös keskiluokan protestista toista keskiluokkaa vastaan, ei yksinomaan epätoivoisesta köyhien ihmisten ryhmästä. Silti tätä ajatusta ei tunnuta käsittävän.

Läheskään kaikki perussuomalaisten äänestäjät eivät ole jotain kuviteltua kurjalistoa, uutta prekariaattia, vaan vain politiikkaan vaihtelua kaipaavia vanhojen puolueiden äänestäjiä.

Suomen kansalaisissa oli edellisten eduskuntavaalien aikaan noin 28 prosenttia, jotka eivät äänestäneet ketään. Siis ihmisiä, joita edes perussuomalaisten kaltainen populistinen voima ei saanut vaaliuurnille asti. Se tarkoittaa kaikissa äänioikeutetuissa yli 1 200 000 ihmistä.

Lähes kolmasosa äänestävästä kansasta ei pidä tärkeänä tai kiinnostavana äänestää tai pitää politiikkaa fatalistisesti täysin muuttumattomana monoliittina. En voi tuomita heitä tästä ajattelusta, vaikka olisin eri mieltä.

Jos minun täytyisi veikata, unohdettu ja halveksittu kansanosa taitaa piillä jossain tuossa 28 prosentissa, ei Lehtolan esseissä sivutuissa protestoivissa maalaisissa traktoreissaan, sivistysporvariuden jäljiltä ilmaan leijumaan jääneessä sikarinsavussa tai netissä paskaa suoltavissa törkymöykyissä.

*

Palataan asiattomuuteen

Aloitusessee on teoksen paras niin kirjalliselta tasoltaan kuin argumenteiltaan. Odotukset ovat sen jälkeen niin kovat, että lyhyemmistä teksteistä koostuva keskiosa on väistämättä vaisumpaa naljailua, jonka välissä on tarkempia sivalluksia.

Eri esseissä puhujiksi määrittyvät määrittelemättömän kertojan lisäksi niin puhujanlahjat saanut keskustakirjasto Oodi kuin Hangon lomakaupungin kiirastuleen jumiin jäänyt hienostorouva.

Kun kirjoittaa vain siitä, mitä vihaa, eikä juuri lainkaan siitä, mitä rakastaa, kirjoittaja alkaa muistuttaa ivansa kohdetta. Se on satiirin ongelma yleensäkin. Cartman ei olekaan hirviö vaan esikuva.

Inhoan Lehtolan kuvaamaa ihmistyyppiä, kulttuurivalkoiseksi maalattua olkiukkoa, ja kukapa ei, mutta jos tämän karikatyyrin ympärille kirjoitetaan kokonainen kirja, alan epäillä kirjailijan salaa rakastuneen kohteeseensa. Tai siis vihaansa.

Samalla teos muuttuu sen lukevien keinoksi todistaa itselleen oma ironisuutensa ja kykynsä nauraa itselleen, mitä pidän lähtökohtaisesti falskina.

Niin kuin Rosa Meriläinen kuuluu jonnekin 20 vuoden taakse sellaiseen Suomeen, jolla ei ole zeitgeistissa mitään tarjottavaa, Lehtola muuttuu kommentoidessaan Meriläisen kaltaisia ihmisiä itse reliikiksi, Matti-Esko Hytöseksi.

Kirjoittaja hankkii itselleen synninpäästön soimatessaan helppoja kohteita. Se on loputtoman keskiluokkaisen “jes jes hyvä me tsemppiä kaikki älä droppaa mun tunnelmaa” -selkääntaputtelun sijasta parempi. Mutta samalla mietin, että turpaan näitä tyyppejä pitäisi lyödä eikä kirjoittaa niistä nasevia kulttuuriesseitä.

Flow-festivaalia satirisoiva teksti on suurelta osin ponneton ja aiheeltaan vuosia myöhässä. Mäntän kuvataideviikkojen reportaasi taas on geneeristä Image-journalismia, jota ovat kirjoittaneet kaikki Suomen jantsojokelinit.

Viimeksi mainittu kirjoitus on laiskimmillaan “katsokaa, tätä on aito Suomi” -tyylistä hölinää, jossa asetetaan vastakkain pyörätuolipultsari ja kaiken maailman fillarikommunistit.

Missä teos loistaa, on sen kirjallinen laatu.

Olen ajatellut Lehtolaa jo vuosien ajan paikalleen jämähtäneenä vihakoneena, joka kirjoittaa pikkukivoja tölväisyjä julkkiksista paskalehtiin ja nostaa kyynisesti rahansa pois tomppeleilta.

Siksi yllätyin siitä, kuinka nyt, päästessään laajentamaan repertuaariaan, hänen kirjoituksistaan hahmottuu vahva kokonaisuus siitäkin huolimatta, että joukossa on lehdissä aiemmin julkaistuja esseitä.

Ei olisi pitänyt yllättyä, kyse on kuitenkin suomalaisen postmodernin proosan kirjoittajasta, vaikkei hän ole mitään helposti fiktiiviseksi tunnistettavaa kirjoittanut melkein kolmeenkymmeneen vuoteen.

Tyyli on kirjallisesti tavanomaista esseekokoelmaa kiinnostavampi. Kuka puhuu, kun vähän jokaisessa esseessä on eri puhuja ja silti kaikki ovat tunnistettavasti kirjailija itse?

Lehtola on yksi harvoista suomalaisista esseisteistä, joka on ymmärtänyt, mitä kirjailijan äänen problematisoiminen esseistiikan yhteydessä tarkoittaa. Muut jaksavat hokea mantraa, lähinnä puolustellakseen huonosti muotoiltuja töräyksiään. Yksi tekee ja kirjoittaa mitä mielii.

Kirja tuntuu poikkeuksellisen mietityltä kokonaisuudelta. Samaa ei voi sanoa suomalaisesta pop-esseismistä, joka esittää olevansa temaattista, mutta on väljän hakusanan ympärillä pyörimistä, rakenteellisesti epäkelpoa.

Teslan metsässä esseet voivat tuntua itseään toistavilta, mutta niiden yhtenäinen tematiikka ja yhä kovempia kierroksia ruuvipuristimeen laittava kirjallinen ääni nostavat kokonaisuuden useimpien viime vuosina julkaistujen asiaproosakokoelmien yläpuolelle.

Irvailun kohteena on aina kaupunkien luova luokka, puolustettavana arkeensa pettynyt pikkuihminen. Esseet hahmottuvat sarjana, jossa ei tapahdu epäjohdonmukaisia poikkeamia tai puhuta lepsusti yhden asian varjolla jostain muusta, kun kirjoittajaa ei sattunut hotsittamaan teemassa pysyminen. Kirjoitukset palautuvat armottomasti joka kerta laiskalle eliitille vittuiluun.

Suomea kartoittaessaan kokoelma käväisee Lapissa asti, mutta näkökulma suhteutetaan aina kaupunkiin, ja se kaupunki on Helsinki, maan vallan keskittymä, menestyksen mittari. Osansa saavat lomanvietto, pop, taide, tapahtumat, työelämä, rasismi, tamperelaisuus.

*

Kirjan päättää Mp?-niminen Jumalan monologi. Tyylillisesti teos alkaa tässä vaiheessa muistuttaa Mark Twainin (1835–1910) esseistä postuumisti koottua teosta Matkakirjeitä maasta (1962). Kummassakin pääsee esiin ilman vapauttavaa huumoria kirjoittajan weltschmerz.

Twainin kulttiteoksessa äänessä oli Saatana, joka tässä esseessä on saanut vain sivuhenkilön roolin. Jumala kertoo sapekkaasti näkemyksensä ihmiskunnan toilailuista. Huumori on niistetty pois, jäljellä on musertavaa tilitystä.

Teksti on temaattisesti yhteen kokoava ja syystä viimeisenä, aivan kuten “Ootsä vielä ihan Suomi-fiiliksissä?” on laaja johdatus teoksen aiheisiin.

Jumalaa vituttaa ihmiskunnassa kaikki.

Kuinka joku kehtaa ajaa marginaaliasiaa, kun maailmassa on vielä köyhyyttä. Kuinka joku kehtaa räplätä loputtomiin älypuhelinta, kun ilmastonmuutos on oven takana. Kuinka joku kehtaa luulla itsestään liikoja, kun ihmiskunta valuu viemäriin. Kuinka taide on pilattu, kun siitä on poistettu mysteeri.

Kirjoittaja päätyy ruoskimaan eri mieltä olemisesta heitä, jotka ruoskivat toisia siitä, että nämä ovat eri mieltä. Viimeinen kirjailijaminän asemaa ironisoiva vitsi: Useimmat kirjailijat pitävät itseään tekstinsä Jumalina. Lehtola on esseen luojahahmo. Kuka voi silloin väittää tekstiä ja sen maailmaa vastaan? Vai onko juuri se nimenomaisesti syy asettaa essee kontekstiinsa ja ymmärtää sen olevan vain tekstiä, ei mitään pysyvää?

Kuin lukisi Juha Seppälää, joka ei jaksa enää.

Joukossa on myös lista taiteilijoista, joita voisi kutsua Lehtolan esteettiseksi kaanoniksi ja joille “Jumala” antaa synninpäästön. Kiinnostavaa ja vähän huolestuttavaa on, että voisin luetella saman tekijöiden listan merkittävää taidetta luetellessani: Louis-Ferdinand Céline, Ellen Thesleff, Alfred Schnittke, Francis Bacon…

*

Vaikka inhoa huokuva tykitys on tavallaan virkistävää painetussa sanassa, ei se poikkea paljoa Lehtolan parjaamien liberaalien kaupunkilaisten tuskailusta, joka nousee esiin parin punaviinilasillisen jälkeen.

Kaiken maailman humanistien ammattitauti on se, että kesken kaiken aherruksen havahtuu ajatukseen: “Hei… Entä jos olemme kaikki vain ihan perseestä? Entä jos minä olen?”

Ajatus ei jätä rauhaan. Se vaivaa, sen kanssa kamppaillaan. Itsensä ja viiteympäristönsä tunnustaminen vajavaisiksi ajaa mielen matalaksi ja saa ajattelemaan kaikkea vastenmielisyyden ja turhuuden kautta. Siksi sisältöä omille teoilleen alkaa etsiä itsekorostuksesta ja mielenkiinnon kohteidensa merkityksen paisuttelusta.

Koomisesti moni päätyy ajattelemaan, että kaikki muut ovat perseestä paitsi minä itse, vaikka olisivat selvästi osa ongelmaa. Asiaa ei ehkä myönnetä, mutta se näkyy siinä ylimielisyydessä ja valheellisessa vaatimattomuudesta, joilla tietyt esseistit tekstejään kirjoittavat.

Juuri koskaan ei haeta vaikeampaa ratkaisua paradoksin kautta: Puuhastelunsa kanssa voi löytää rauhan siksi, että näkee viimein kirkkaasti merkityksettömyytensä. Mihinkään ei mikään riitä mutta yritin edes.

Se voi tuntua pelkurimaiselta väistöliikkeeltä, mutta kaiken maailman ranskalaisten puupäiden tavoin en ole onnistunut löytämään muutakaan mielekästä vastausta, jos ei kaiken selittävään Jumalaan (vink vink) eli idoliin eli ideologiaan eli yhtenäisteoriaan pärähtämistä lasketa.

Sellaista en voi suositella kenellekään. Olen kuitenkin ihminen, joka haluaa uskoa hyvään.

*

Ironiaan hukutetun tekstin huono puoli on, että lukijalla on kaksi vaihtoehtoa.

Joko on rakastettava tekstiä, mistä seuraa epäilys siitä, että lukija haluaa epätoivoisesti signaloida olevansa pilkan ulkopuolella.

Tai on kritisoitava, jolloin saa osakseen ilkkumista: “Ähäkutti, taisi mennä tunteisiin.” Kummassakin tapauksessa kirjailija pääsee kuin koira veräjästä.

Teslan metsässä vastaanotto on ollut pääasiassa rakastavaa, minkä vuoksi teos katosi vielä keskimääräistä esseekokoelmaa nopeammin näkyvistä.

Paikoin mietin, että lukiko tätä juuri kukaan. Ei ainakaan kukaan, joka ei olisi tiennyt, mitä saa. Tai ehkei Lehtolan tyypillinen lukija ole sellainen, jota kiinnostaa osallistua keskusteluun kirjasta? Ehkä joku 28 prosentista luki?

Tässä olisi ollut aineksia suututtaa monet. Niin ei käynyt. Moni teos vain katoaa, vaikka olisi kuinka provokatiivinen.

“Jyrki Lehtolan Tesla Metsässä on sairaan hauska teos. Se viiltää auki haavoja, joista ei saisi enää puhua.” – Tommi Laiho / M&M

“Esseekokoelma kuvaa terävästi uutta luokkajakoa.” – Herman Raivio / SK

“Tesla metsässä ruotii aikamme ilmiötä jälleen niin ihastuttavan säälimättömästi kuin saattaa odottaa.” – Eleonoora Riihinen / HS

“En usko, että tänä vuonna on suomeksi julkaistu parempaa, terävämpää ja tarpeellisempaa kirjaa kuin Jyrki Lehtolan Tesla metsässä (Siltala).” – Samuli Knuuti / Kulttuuritoimitus

Jos kirkkokansa tykkää, että lyödään, pastorilta loppuu pian puhti. Mielikuvituksella on rajansa helvetinnäkyjäkin keksiessä.

Miehen tiestä

Posted on by kangasvalo

Tänä vuonna elokuussa edesmennyt Matti Mäkelä teki pitkän ja omaa kiinnostustani aika vähän hivelevän uran kirjailijana. Hänen tunnetuin teoksensa on Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia (1995).

Luin kyseisen lyhyen esseekokoelman, josta luulin etten sitä koskaan tule lukemaan, koska tarvitsin tausta-aineistoa tulevaan Lumoojan numeroon.

Mäkelä oli minulle tuttu lähinnä Helsingin Sanomiin kirjoittamistaan kritiikeistä, jotka olivat jotenkin puupäisen oloisia – ei siksi, että niiden kirjoittaja olisi ollut tyhmä tai ettei hänellä olisi ollut ääntä, vaan koska ne olivat asenteellisia kohtaamatta rohkeasti omaa vajavaisuuttaan.

On kuin Mäkelä ei olisi tunnistanut kirjallisuuden lajeja. Hänen pänkkäpäinen kirjoituksensa Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanista (2012) on tässä lajissa eräänlainen klassikko, väärinymmärrystä vietynä taiteen tasolle par excellence.

Olen aiemmin lukenut Mäkelän tuotannosta tietokirjan ”Tämä ei ole taidetta”: Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan (2016). Se on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta toteutukseltaan valitettavan ohut ja sisällötön.

Paukut on kai sitten ladattu tähän nuoruuden teokseen.

Aurinkoontuijottelua-blogissa on aiemmin kirjoitettu kokoelman aloittavasta esseestä Miehen tie:

Mäkelästä miehellä pitäisi olla myös oikeus lyödä naista; mies tarvitsee jonkin yhtä tehokkaan keinon riitelyyn kuin mitä naisen kyyneleet ovat. Nykynaiset eivät ymmärrä pelätä miehiä kuten aikaisemmat naiset, jotka tiesivät miestensä tappaneen sodassa, eivätkä siksi vastustaneet. Nykynaiset ovat saaneet ujutettua omia väkivallattomuuden ideaalejaan miestenkin päihin ja sitten lällättelevät, kun ei tarvitse pelätä miehen nyrkiniskua.

Kirjoituksesta voi toki sanoa, että se on tehokas. Se onnistuu juuri siinä mitä haluaa: se ottaa sukupuolikeskustelun miesten haltuun naisilta. Se tekee sen rumasti ja epähumaanisti ja jättää Mäkelään muuten kohtalaisen positiivisesti suhtautuvan lukijan ihmettelemään kirjoittajan kylmyyttä ja älyllistä rappiota.

Mikael H. tiivistää kirjoituksessaan oikeastaan kaiken, mutta kirjoitan silti omat ajatukseniauki, koska Miehen tie on niin arkaainen, raaka kirjoitus, kotoisin ällöttävästä mielentilasta. Se pakottaa tekemään tiliä kanssaan.

Kirjoitus on lähtökohdaltaan niin loukkaava, ettei siitä edes loukkaannu. Lähinnä päätyy ihmettelemään, että kaikkea sitä tässä maassa on painettu.

Taktisesti se on laitettu heti kirjoituskokoelman alkuun. Kun seuraavissa teksteissä kirjoitetaan leppoisan humoristiseen sävyyn säähavaintojen teosta tai kodin remontoimisesta, väijyy lukijan mielessä Eiffel-tornin kokoinen tietoisuus, että kirjoittaja epäsuorasti tunnusti vain joitain sivuja aiemmin tekevänsä parisuhdeväkivaltaa.

Kirja reunustaa itsensä tavalla, joka ei ole vieras miesasiamiesten kirjoituksia lukeneille, vaikka Mäkelä on ollut omana aikanaan yksinäinen susi.

Loru kuuluu seuraavasti.

Mies on modernissa yhteiskunnassa (maailmansotien jälkeen) pikkuhiljaa kastroitu, naiselliset arvot ovat tämän tehneet. Samalla naiset salaa pilkkaavat miehiä ja käyttävät heitä hyväkseen. Jopa suomalaisten miesten väliset henkirikokset Mäkelä kehystää naisten syyksi. Rumiakin suomalaiset naiset vieläpä ovat, eivätkä anna tarpeeksi usein. [1]

Mäkelä on kirjailijana konservatiivinen sanan varsinaisessa mielessä. Hänelle tärkeitä ovat perhe ja järjestys, luonto. Vaikka sivulauseessa hän voi myöntää haaveilevansa Kaukoidän neitsyistä.

Kapitalismi ja sosialismi ovat kummatkin epäluotettavia, koska ne kannustavat väärään tasa-arvoon ja luonnon tuhoamiseen. Jos Jumala on, se näyttää mieheltä itseltään tai tämän isältä. Ehkä vielä 1995 näin kirjoittaminen oli suomalaisessa yhteiskunnassa neutraalin perinteistä, mutta näin neljännesvuosisata myöhemmin fasismi on kaapannut tämän suuntaisen ajattelun keppihevosekseen.

Kirjoituksessaan Mäkelä jopa puolustaa sitä, että seksuaalisesti kokenutta naista voi huoritella vapaasti, mutta mies saa itse vuorostaan olla rietastelija.

Mietin, millaiseen paikkaan ihminen on henkisesti joutunut, että kirjoittaa kokonaisesta sukupuolesta näin epäinhimilliseen sävyyn? Asenteet muuttuvat vuosikymmenten myötä, mutta naisen toiseuttaminen ilmenee aivan tietyllä tavalla joissain suurien ikäluokkien miesten kirjoissa, josta tämä on ääriesimerkki.

En suostu uskomaan mihinkään “ajat olivat toiset” -selitykseen, joka olisi täysin tyhjentävä, sillä suomalaisen kirjallisuuden historia ei mieskeskeisyydestään huolimatta ole ollut näin läpeensä misogynististä.

Tietysti suhtaudun inhoten, koska omat asenteeni ovat päinvastaiset, osin juuri Mäkelän sukupolveen kuuluneiden miesten takia.

Tuossa todellisuudessa kirjailijan ikäiset aikuiset miehet olivat vieraita perheilleen, kyvyttömiä käsittelemään vaikeita tunteita ilman toisiin kohdistuvaa raivoa. He olivat huonoja kasvattamaan lapsiaan.

He korvasivat neuvot huutamisella tai sulkeutumalla itseensä ja olivat humalassa äkkipikaisia ja arvaamattomia. Eikä se todella ollut naisten syy, vaan isiltä opittua, tunnetyhjiön ja traumojen rakentamaa luuppia.

Miehet olivat pelottavia, naiset inhimillisiä, turvallisia ja lähestyttäviä. Äitien neuvoista oli yleensä enemmän hyötyä kuin isien.

Ihmettelin lapsena nähtyäni Kolme muskettisoturia -näytelmän, miksi Milady Winterin rikoksista piti rangaista kuolemalla, mutta D’Artagnan sai tehdä samanlaisia petoksia ja olla sankari? Muuten hienossa lapsuuskokemuksessa tunne jätti vatsaan kylmän kalvon.

Lukemaan opittuani ja kirjallisuutta selaamalla huomasin pian, että nainen voi olla mieskirjailijalle vain typerä naikkonen, jota saa hutkia kasvoihin säälittä.

Etoi. Koko roska on aina etonut.

Kun kirjailija kirjoittaa, että jokaisella miehellä pitäisi olla oikeus hakata naista, koska naisilla on aseenaan henkinen alistaminen, en kerta kaikkiaan tiedä mitä sanoa.

Enkä Mikael H:n lailla ymmärrä, mitä erityisen taitavaa Tommi Melender tästä esseestä löysi. Proosa ei erotu edukseen, ja argumenttien perustelut ovat potaskaa.

*

On vain yksi piirre, jossa tunnistan yhtäläisyyden esseen maailmankuvan ja itseni kanssa; pidän itsekin parisuhteen merkittävimpänä asiana uskollisuutta ja uskoutumista, joka on ehdotonta ja jonka puolesta annetaan kaikki.

Tunnistan esseistin kuvaileman tilanteen, jossa käsitys rakkaudesta on parisuhteen osapuolilla varsin erilainen.

Koska kaikki muu esseessä on niin luotaantyöntävää, joudun luultavasti harkitsemaan uudelleen suhtautumistani, jota en ole koskaan pitänyt epäterveenä; vain omana tapanani hahmottaa rakkaus.

Mutta jos omasta ylivertaisuudestaan vakuuttunut naisten hakkaamisen puolestapuhuja on samaa mieltä, tunnen omatuntoni pistävän. Pitäisikö tässäkin suhteessa muuttua?

*

Kaikki kirjallisuus on pohjimmiltaan jonkin tunteen puolesta puhumista. Mitään ei voi analysoida loppuun, ennen pitkää on valinnan aika: mikä minusta tuntuu oikealta. Sen tunteen puolesta on kirjoitettava. Voin älyllistää tunteitani ja perustella näkemyksiäni, mutta pohjimmiltani minun on hyväksyttävä valintani olevan uskon loikka.

Tunne-esseismi ponnistaa tältä pohjalta. Se esittelee kirjoittajansa fiiliksiä ja tekee jokaisesta kirjoittamiseen kykenevästä kokemusasiantuntijan. Tässä piilee ansa, sillä tunne-essee ei vakuuta tuntemaan mukanaan. Lukijalle jäävät tunteen ympärille kasatut väittämät mysteereiksi. Katsokaa minun oikeuttani sanoa, ne sanovat. Ne eivät sano: tuntekaa kanssani.

Jos Miehen tiestä voi kertoa jotain hyvää, niin sen, että se ottaa tunteensa ja esittelee sen avoimesti. Valitettavasti se perustelee universaaleilla väittämillä siitä, mitä mieheys on. Tämä mytologisoitu miehuus on itselleni miehenä vain epämääräinen liittolainen ja pahimmillaan pelkkä vihollinen, koska se mitätöi oman kokemukseni. En siis ymmärrä, mitä sillä edes tarkoitetaan.

[1] Etuoikeutetuille tyypillinen “ruoka oli pahaa eikä sitä ollut tarpeeksi” -valitus siis.

Onnenkissa

Posted on by kangasvalo

Tämä taitaa olla se vuoden 2019 suomalainen romaani, joka on kerännyt rummunpärinän saattelemana vakaasti mainetta ja saanut blogeissa lähes varauksetonta kiitosta. Mahdollisuudet Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon ovat todelliset, vaikka teos voi olla hiukan liian samankaltainen kuin edellisvuonna palkittu Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). [1]

Onnenkissa (2019) on Aino Vähäpesolan debyytti, esseen ja romaanin välillä kulkeva kirja, jossa käsitellään nimeämättömäksi jäävän minähenkilön kokemuksia teemoittain: seksuaalisuus konstruktiona, parisuhteen epätasaisuudet vastuussa ja seksissä, ammatillinen turhautuminen, kun miespuolinen professori ei voi millään tajuta sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Rinnalla kulkee runoilija Edith Södergran (1892–1923), jonka elämää tutkimalla käsitellään samalla omaa elämää.

Kaikki kirjallisuudessa ja ennen kaikkea sen tulkinnassa on tunnetta, kertoja toteaa useasti. Olen samaa mieltä. Lukijana etsin kaunokirjallisesta teoksesta johdonmukaisuuksia, mutta tunteen, en argumenttien ehdoilla.

Onnenkissan tapauksessa autofiktion tulkinnallinen mahdollisuus on olemassa, mutta: Edith Södergrania ovat kertojan mukaan tulkinneet miehet, joilla on ollut pakonomainen tarve psykologisoida, nähdä kirjoitusten taustalla aina lihallinen nainen. Tämä lienee tulkittavissa suoraksi varoitukseksi lukijalle.

Samoin seuraava:

Entä osaako ihminen itsekään kuvata totuudellisesti itseään ja omia tunteitaan? Omasta elämästään on helppo kertoa loputtomasti konkreettisia tapahtumia ja höystää niitä elävöittävillä yksityiskohdilla. Oman elämänsä voi ottaa haltuun, siitä voi vapaasti kertoa tarinamuodossa syitä ja seurauksia. Mutta totuus ja identiteetti pakenevat helposti ihmiseltä itseltäänkin. Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimmäinen poseeraamisen areena. Se on turvallinen paikka kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä. – –

Kiinnostuin eniten romaanin osiosta, jota kutsuisin tieteen paradigmoihin havahtumiseksi. Päähenkilö herää huomaamaan akateemisten painotusten merkityksen käytännössä: Koulu ei ole sivistyksellinen opinahjo, jossa haastetaan totuttua, vaan autoritäärinen ja jähmeä. Minähenkilö toteaa pettyneensä yliopistoon.

Voin ymmärtää ja vain huokaista helpotuksesta, etten opiskele, vaikka samat ikävät piirteet hallitsevat toki myös julkista keskustelua – ne ovat osa niitä niin sanottuja kuplia, joista monet ovat yhä näkymättömissä, koska media nostaa esille vain muutamia.

*

Onnenkissassa kysytään paljon oleellisia perusasioita: miksi tämä asia on näin, miksi se ei ole toisin? Romaani tekee selväksi eroavaisuudet minun ja teoksen kuvaaman maailman välillä. Se tekee sen hyvin ja johdonmukaisesti, mikä on ilo, vaikka eroavaisuudet tekevät lukemisesta myös ristiriitaisen kokemuksen.

Yhteiskunnallinen taustani on erilainen, ja jälleen suosittu kirja asettuu osaksi keskiluokkaisuuden jatkumoa. Eron huomaa jo pienistä yksityiskohdista: sukujuhliin täytyy opetella tavoitteiden liturgia, 23-vuotias asuu Helsingissä jossain mukavan kokoisessa yksiössä, minää puretaan jatkuvasti paloiksi, työntekoa opintojen ulkopuolella ei kuvata ollenkaan, äidin kansainväliset feministiystävät mainitaan.

Ja ehkä kirkkaimpana nousevat esiin itsetunnon erot: Kertoja osaa erotella itsevarmasti, missä asioissa on hyvä ja missä ei, mutta ympärillä olevien ja ainakin oletettavasti tovereiksi toivottujen ymmärtämättömyys raivostuttaa ja tuottaa voimattomuuden tunteita. Omien havaintojeni yleistämisen uhallakin sanoisin, että avoimen työväentaustainen sielu ei usein osaa sanoa olevansa hyvä missään, mutta ei myös paljoa piittaa muiden näkemyksistä vaan kuittaa ne päänaukomisena – johon on vastattava samoin – tai herrain kotkotuksena. Päähän on potkittu ennenkin, miksi odottaa muutakaan.

Luokkaerot ovat pinnan alla liikkuvia sävyjä, joiden käsittelyä kirjallisuudesta puhuttaessa soisi jatkettavan, koska ne ovat kriittisiä sanan useammassa merkityksessä. Puhuttaessa erilaisista representaatioista kirjallisuudessa ohitetaan edelleen varallisuuden luomat erot – koska sosialismi ei ole enää in – vaikka ne jakavat yhteiskuntaa syvästi. Painetut kirjat luovat niin helposti tunteen yleispitävyydestä, kaiken kattavasta kokemuksesta. Tämä itsestäänselvinä pidettyjen lähtökohtien oletus tuo vierautta tähänkin muuten toimivaan lukukokemukseen.

*

Minähenkilö korostaa teoksen alkupuolella epäröintiä oikeana tienä historiasta kirjoitettaessa. Paria sivua myöhemmin kertoja, mahdollisesti ironisesti, unohtaa ohjenuoran, kun toteaa ensimmäisen maailmansodan varmasti vaikuttaneen Edith Södergranin ajatteluun… Niin myös minun mielestäni, mutta mihin jäi johdonmukainen epäröinti? Ovatko yhdet asiat varmempia kuin toiset?

Jos kirjoittaa tunteistaan, niin kuin kirjan ääni toivoo, onko epäröintiin edes varaa? Historian tarinallistamista ei vältetä epäröinnillä vaan tarkkuudella. Jos et ole varma ja asia on vakava, et kirjoita. Omien arvailujen korostaminen tuntuu usein vain tarpeettomalta moraaliselta kilven kiillotukselta. Jos täräyttää kunnolla, menee ainakin komeasti metsään. Paradoksaalisesti ajattelen näin sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen ja maailman mustavalkoisuus on silmissäni kuollut. Mutta ei niiden täräytystenkään tarvitse olla mustavalkoisia.

Lukijoiden vastaanottoon muutamat ylimääräiset sanat kuten “ehkä”, “luultavasti” tai “mahdollisesti” eivät vaikuta: he ottavat valmiiksi totuutena sen, jonka ovat jo totuudeksi päättäneet. Kriitikkona koen muutenkin, että kirjoitus on ensisijaisesti puhetta mielikuvista – väheksymättä sen roolia todellisuudeksi kutsuttuun. Teemme sitten mistä tahansa aiheesta taidetta tai tiedettä, ytimeen emme näe, on vain varjoja. Niistä voisi sentään puhua täytesanoitta. [2]

*

Kun romaanihenkilö kertoo suhteestaan miespuolisen nahjuksen kanssa, pystyn tunnistamaan auki kirjoitetut parisuhteen ongelmat hyvin ja näen toisen, maskuliinisen, osapuolen koko olemuksen kirkkaasti. Kirjallinen ääni on tässä osiossa veitsentarkka – ja hauska, nauroin useaan otteeseen ääneen.

Samalla mietin, että kirjaan tulee suhdetta kappaleiksi laittava sävy, jota voi pitää halveksivana tai vähättelevänä. Olen aina inhonnut tällaista, erityisesti miespuolisten kirjailijoiden kuvauksissa parisuhteista (Christer Kihlman on yksi rasittavimmista esimerkeistä).

Se mietityttää myös siksi, että minähenkilö tylyttää tiedettä, joka ei ota tunnetta mukaan vaan asettaa kaiken analysoitavaksi, mikroskoopin alle. En ole varma onko tämä tarkoituksellisen ironista, mutta sen suhdetilitys ainakin demonstroi, että tunteen tultua mukaan mikroskooppia käytetään edelleen.

Samoin ajattelen, kun kirjoitetaan itsevarmasti siitä, mitä vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen sisäinen elämä on ja voivotellaan näiden ahdasta asemaa, ovat sitten “miehiä” tai “naisia”. Mies on minähenkilölle “ahdistava konsepti”.

Kertoja myös ilmaisee avoimesti tuntevansa joskus miesvihaa (ja perustelee sen hyvin). Se on kirjallisena eleenä arvostettava rehellisyydessään. Samalla mietin kuitenkin, ettei ahtaaseen rooliin “pakotetun”, vastakkaista sukupuolta olevan tyypin sääliminen ja vihaaminen jonain uhrina ole kuin ylemmyydentuntoisuutta ja peilikuva vastakkaisen sukupuolen mystifioinnista, josta pitäisi kasvaa pois.

Muutama muukin romaanissa truismina esitetty asia häiritsee – ainakin väite, että ihmiset ajattelisivat lähinnä suhdeongelmiaan. Tai sitten se ajatus, että jonkun menneisyyden henkilön esittämiseen tietyllä tavalla (tässä tapauksessa Edith Södergranin) tarvittaisiin jokin abstrakti moraalinen lupa. Nämä menevät samaan kategoriaan kuin monet suomalaisten esseistien väitteet. En tunnista kokemuksia todeksi, joten en osaa sanoa niiden oikeutuksesta mitään.

Enkä osaa ihan innostua siitäkään, että päähenkilö pohtii tuovansa Södergranin nykyhetkeen, haluavansa näyttää tälle feminismin pitkän linjan tähän päivään asti. Koen, että radikaalina modernistina ja Nietzscheä ihailevana Södergran olisi kauemmin elettyään voinut olla kunnolliseen suomenruotsalaiseen tapaan vaikka fasisti. Kuka sen tietää?

Ovatko nämä lillukanvarsia? En tiedä, mutta sen ainakin, että minähenkilön herääminen samaa sukupuolta olevan kanssa koetun seksikokemuksen myötä seksuaalisuuden mahdollisuuksiin on riemastuttavan lämmin kuvaus. Se pyyhkii aiempaan parisuhteen päättymistä käsittelevään lukuun liittyvää katkeruuden sävyä pois ja tuo kirjaan valon ja ra(i)kkauden puhuessaan siitä, mitä seksuaalisuus nimenomaan kokemuksena voi tarkoittaa.

*

Se, että käyn tällaista keskustelua romaanin kanssa ei ole huono asia, vaikka sellaiseksi kritiikki tavataan toisinaan kehystää. Joskus tekstin parissa tuntee ristiriitaista väittelyhalua siksi, koska kirjailija on Timo Hännikäinen tomppeli. Vähäpesolan tapauksessa tältä ei tunnu. Onnenkissa on luotu taitavasti. Osoittamani kohdat käsittelevät aiheita, joiden kanssa tunnen yleisemmin, yhteiskunnallisemmin, ettei niissä ole viety tarpeellisia kyseenalaistuksia niin pitkälle kuin olisi voitu.

Pidän esteettisesti esseismin ja fiktiomaisuuden yhdistelmistä, koska ne hyljeksivät genre- ja mooditietoisuutta olemalla vain sitä itseään eli kirjallisuutta. Siinä mielessä Onnenkissa on hyvin miellyttävä kokemus.

Teos hajoaa loppua kohden; aluksi kokeilevan romaanimaiselta näyttänyt kallistuu lopulta temaattisten esseiden sarjaksi. Omista mielihaluistani johtuen aiheet muuttuvat viimeisissä luvuissa aavistuksen vähemmän kiinnostaviksi enkä näe esimerkiksi meikkaamisen kaltaisiin sukupuolen representaatioihin liittyvissä pohdinnoissa kiinnostavaa, uutta feminististä sisältöä, vaan ne tuntuvat toisinnolta jo tutuksi tulleesta. Hajoavaa pakkaa en silti osaa pitää suurena erheenä, koska en välitä siistiksi silatuista kokonaisuuksista muutenkaan.

[1] Kosmoksella on saatettu ainakin kuvaannollisesti poksautella samppanjaa auki, kun ovat saaneet kisaan kaksi kirjailijaansa mukaan (toinen ehdokas on Arsi Aleniuksen Villa Alpha, 2019). Omaehtoinen linja on kannattanut.

[2] Olen avoimesti apokalyptisempi: Maailma on mielipiteiden sota, epäröivä päätyy ojaan. Jos voittaa, voi alkaa purkaa rakennetta, joka pakottaa olemaan näkemyksistään näin varma. Vaikka epäilenkin, että voittajan halut rakenteen purkamiseen ovat äkkiä kaikonneet: perästä tulevia ja halukkaita voittamaan on aina lisää ja lujuus on ainoa kilpi.