Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: eksploitaatio

Pari sanaa erään elokuvakirjan moraalisista painotuksista

Posted on 20.11.202023.09.2024 by kangasvalo

Peilin takana oli esillä isona kulttuurijuttuna Turun Sanomien printissä ja myös verkossa (maksumuurin takana).

Kari Salminen kiitteli teostamme. Samalla hän kuitenkin kutsui rasismin syynäämistämme trendin mukaiseksi.

Rasismia, seksismiä ja luokkakysymyksiä sivutaan teoksessamme siinä missä eksploitaatiosikailua ja pornoa, koska kyse on elokuvan historiasta.

Yhteiskunnalliset aiheet ovat olleet mukana kirjoituksissamme jollain tasolla aina. Toisin sanoen suurin osa kirjoittajista lukee elokuvaa niiden ideologiat tunnistaen.

Tämä ei ole “trendi” ellei esseismin jo vuosisatainen aalto ole trendi.

Olemme eri sukupolvea kuin Salminen. Meille rasismin käsitteleminen ei ole outous vaan osa luontevaa yhteiskunnallista diskurssia.

*

Salmisen nosto saa pohtimaan seuraavaa:

Käsitykseni mukaan kiinnostuksemme taiteen yöpuoleen ja samalla halu nostaa esiin teosten vanhentuneita asenteita voi olla joillekin lukijoille ristiriitaista.

Toisin sanoen he voivat ihmetellä, että miten samassa kirjassa voidaan kirjoittaa kieli poskella ja innolla eksploitaatiosta ja samalla ottaa kantaa ihmisoikeusasioihin.

Voin puhua vain omasta puolestani, mutta jakaisin syyt kolmeen osaan.

  1. Kirjoittajilla on erilaiset esteettiset ja ideologiset preferenssit.
  2. Erilaiset teemat ovat kontekstisidonnaisia. Fasismi natsielokuvassa on eri asia kuin fasismi läpeensä koomisessa Death Wish 3:ssa (1985).
  3. Joko-tai-valinta roskan ja ihanteiden välillä on tylsä ja epärealistinen asetelma. Vastakkainasettelu on teennäistä.

Käsittelen nyt erityisesti kolmatta kohtaa.

Kiinnostus valoon ja pimeään eivät sulje toisiaan pois. Niiden ei myöskään pidä tehdä niin. Ei julkisessa keskustelussa eikä taiteessa. Siksikin teoksessa nousee pinnallisesti katsoen vastakohtaisilta tuntuvia asioita esiin. Elokuva, niin kuin moni muu taide, heijastaa kaikkia ihmisyyden hahmottamisen tapoja.

Moraalin harmaan sävyjen puute muistuttaa minua ajattelusta, johon törmäsi ei niin kovin monta vuotta sitten, jolloin esimerkiksi sadomasokismia harjoittavia ihmisiä ei pidetty normaaleina vaan sairaina.

Nykyään tiedämme, että S/M-kulttuurissa pyörivät ihmiset ovat arjessaan ihan tavallisia tyyppejä, jotkut jopa tavallista tasapainoisempia. Epäilen sen johtuvan siitä, että erilaisille mielihaluille on heidän elämissään selkeät roolit; erilaisille itsensä toteuttamisen tavoille löytyy omat väylät.

Moralisteille fantasia kuitenkin määrittää ihmisen läpikotaisin: Gorekauhusta pitävä ei voi olla arkisessa elämässään kissanpentujen hoitotäti. Piiskasta ja steariinista pitävä ei voi olla hyvä perheenisä.

Jos kirjamme uskottavuus olisi kiinni ehdottomuudesta eli tekaistusta moraalisesta kahtiajaosta, luopuisin uskottavuudesta mielelläni.

*

Elokuvataiteessa ilmenee monenlaisia ristiriitoja.

Väkivaltaisten ja pehmoeroottisten blaxploitaatio-elokuvan tekijöille maksettiin heidän omasta mielestään hyvin. Heistä tehtiin samalla pienen luokan tähtiä ja kultti-ikoneita.

Esimerkiksi genren seksisymboliksi nostama Pam Grier on moneen otteeseen pitänyt koko blaxploitaation termiä aavistuksen huonona: näyttelijöitä ei hyväksikäytetty, heille maksettiin palkkaa työstä.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö seksuaalista häirintää olisi voinut olla. Apuna oli Grierin agentti John Gaines, joka edusti useita muitakin blaxploitaatio-tähtiä ja pyrki tietoisesti siihen, ettei hänen suojateilleen kävisi huonosti.

Toisaalta arvostettua filmihullujen taidetta – kuten Quentin Tarantinon elokuvia – on tuottanut Harvey Weinstein, joka kulissien takana raiskasi lukuisia naisia 80-luvulta lähtien. Ilmeisesti monet sisäpiiriläiset tiesivät asiasta tekemättä sille mitään.

Blaxploitaatio-elokuvat voivat olla siivottomia ja edustaa epäilyttävämpää maailmankuvaa kuin Weinsteinin tuottamat korostetusti arthousemmat elokuvat. Ensin mainitut ovat kuitenkin rehellisesti sitä, mitä sanovatkin olevansa. Isaac Hayes, Fred Williamson ja Pam Grier lahtaavat näissä elokuvissa aseilla väärintekijöitä. Välillä nähdään tissit. Se ei ole moraalisesti ylevää ja elokuvien viestiä voi pohtia monelta kantilta, mutta katsojana tiedän mitä saan, sen kontekstin ja tarkoituksen. Vaikka elokuvat voivat jonkun silmissä olla ala-arvoisia, ainakaan Grieriä ei ole kohdeltu huonosti.

Weinstein tuotantoineen taas on esimerkki toisenlaisesta ristiriidasta. Oikeille ihmisille on tehty pahaa yleisesti laadukkaiksi kehuttujen elokuvien tekemisen ohessa. Weinsteinin tuottamien teosten arvo ei tietenkään katoa kokonaan, mutta tahriintunut tausta tekee monista teoksista oudompia kokemuksia kuin jotkut eksploitaatiot.

Avainsana on tekopyhyys. Arvostan enemmän kursailemattomia eksploitaatioleffoja takonutta Jack Hilliä, joka ohjasi Coffyn ja Foxy Brownin (1974), kuin vaikka blaxploitaatiolle sittemmin kumarrellutta paskahousu-Tarantinoa, joka 1. peittää eksploitaationsa daideiluun ja 2. jätti Weinsteinin uppoavan laivan vasta, kun kura oli tarttua häneen itseensä.

Joku muu ajattelee varmaan toisin. Minulle näkemys on ilmiselvä, ei oikeastaan edes valinta.

Roskaelokuvat

Posted on 18.09.201723.09.2024 by kangasvalo

Jouni Hokkasen ja Nalle Virolaisen Roskaelokuvat on zinejulkaisuiden jalanjäljissä 1990 ilmestynyt ensimmäinen kattava suomenkielinen katsaus eksploitaatioelokuviin.

Kirja on erityisen isossa maineessa 80-luvulla varttuneiden elokuvaharrastajien piireissä. Muoto on pamflettimainen ja provosoiva. Ilmeisesti tämän perusteella kulttisuosikista otettiin 2009 uusintapainos, kustantajana Johnny Kniga. Painosta täydennettiin Hokkasen uusilla teksteillä.

*

Jos listaisin juuri nyt maailman parhaita elokuvia, joukosta löytyisivät muiden muassa Cannibal Holocaust (1980), The Return of the Living Dead (1985), Rabid Dogs (1974), Don’t Torture a Duckling (1972), Up! (1976) ja Tetsuo, the Iron Man (1989). Luetteloni olkoon merkki siitä, että luultavasti tiedän, mistä puhun.

Elokuvakirja on tylsä, jos asiantuntijat eivät osaa sanoa käsittelemistään elokuvista mitään ja huomaan tuntevani kaikki teokset ennalta. Aika on tietysti ollut toinen Roskaelokuvien ilmestyessä, ja Internet on tehnyt minulle pahojaan. Suurimman osan Roskaelokuvissa käsitellyistä elokuvista löytää jokaiselta ö-filmeihin keskittyvältä nettisivustolta.

Tämä yksin ei ole ongelma, mutta kameli saa selkävaivoja, kun lukija tajuaa, etteivät Hokkanen ja Virolainen osaa kirjoittaa.

Kirjassa on alle 400 sivua. Sen kieli on yllättävän persoonatonta, joten sanottu toistaa itseään ja puuduttaa. Jokaisesta elokuvasta ynnätään niissä olevat raakuudet ja kuitataan ne joko hyviksi tai huonoiksi.

Mässäilykohtausten korostamisesta näkee, että tekijät ovat fetisistejä. Se on näkökulma sekin eikä sen huonompi kuin muukaan, mutta näkökulma vaatii rinnalleen kyvyn sanoa.

En ole kiinnostunut Perjantai 13. päivä -elokuvista. Seuraava Virolaisen arvio olkoon silti esimerkki:

Tähän asti on oikeastaan vain kehuttu elokuvia, mutta nyt haukutaan oikein olan takaa. Eli lyhyesti sanottuna Friday the 13th -leffat ovat mielestäni täysin perseestä. Ne ovat tylsiä (siis tyyyylsiä), mielikuvituksettomia, mekaanisia ja aina samalla muotilla tehtyjä. P-a-s-k-a-a. Kaksinaismoralistista mainstream-gorea. Yäk. Äitini katseli näitä peräkkäin nelosen ja vitosen ja ihmetteli, että ovatko kaikki kauhuelokuvat näin ikävystyttäviä. Ainoa hauskuus mitä näistä löytyy on kuutososan alkutekstien Bond-parodia. No niin, haukkukaa minua! (Ai niin, poiminta Gorezone 3:n kysymyspalstalta: Will Jason Voorhees die? Only if he bores himself to death!)

“Olan takaa” haukkuminen tarkoittaa sen tunnustamista, että elokuva on tylsä ja sanan “paskaa” tavuttamista kirjain kirjaimelta. Omaa äitiä käytetään tietysti mittapuuna konservatiivisuudelle. “Yäk” on kirsikka kakun päällä.

Uhmakkuuteen peittyy, että teksti on kauttaaltaan huumorintajutonta, vaikka yrittää parhaansa teeskennelläkseen muuta.

Eikä tekstissä sanota mitään elokuvista. Jutun kruunaa, että Perjantai 13. päivä (1980) on luokiteltu splatteriksi. Mitä se ei ole, eli kriitikko haukkuu elokuvan osin siksi, ettei se muistuta genreä, johon hän luulee sen kuuluvan.

Zinemäisyyden näkee siinä, että teoksen rakenne on hajanainen. Luvut eivät seuraa toisiaan kovin oleellisessa järjestyksessä. Filmien listauksista hypätään haastattelun tapaisiin. Seuraa artikkeli jostain genrestä. Välillä elokuva saa jostain syystä oman muutaman sivun mittaisen luvun, vaikka sen voisi käsitellä osana listoja.

Hokkasen myöhemmin tekemät lisäykset ovat osin tarpeettomia. Matka Pohjois-Koreaan tuskin kiinnostaa ketään, joka on lukenut maasta hiukankin enemmän. Joiltain osin lisäykset ovat kuitenkin kiinnostavia, jäsenneltyjä ja alkuteosta paremmin kirjoitettuja, siis parasta mitä teoksesta löytyy. Lyhyet esittelyt Hongkong-elokuvasta ja olennaisista roskaelokuvanimistä ovat ohuudestaan huolimatta asiallisia.

Sillisalaatissa on oma viehätyksensä. Onnistunut esimerkki ovat Robin Bougien toimittamat ja poikkeuksellisen kauniisti kuvitetut Cinema Sewer -antologiat. Cinema Seweriä on mukavaa lukea. Bougie käyttää ylisanoja railakkaan yliampuvasti mutta hauskasti.

En voi olla miettimättä, olisiko Roskaelokuvien alkuperäinen painos ajanut esteettisesti paremmin asiansa. Huumorintajuttomuudella, ilman kuvitusta ja konservatiivisella painojäljellä kirja on tarpeettoman työläs tahkottava.

Ankeaa vaikutelmaa korostaa, että kirjassa on korjaamattomia lapsuksia. Goblin-yhtyeen kutsuminen Goblinsiksi (ja sen väittäminen Dario Argenton bändiksi) on vielä ymmärrettävää, mutta emämunauksen puolelle menee väite, että Lone Wolf & Cubissa (1970–1976) olisi viisi osaa kuuden sijasta.

Erityisen oudoksi virheen tekee, että kirjoittajat väittävät sarjan ensimmäisten osien olevan aikansa raainta elokuvaa. Nimenomaisesti listauksesta unohdettu sarjan kuudes osa on yksi 1970-luvun väkivaltaisimmista elokuvista ja jättää kaikki muut Lone Wolf & Cubit taakseen. Tämä on samuraielokuvan perustriviaa jos mikä.

Kenties mokien kirjaan jättämistä voi perustella autenttisuudella, mutta tekstiä on joka tapauksessa menty sörkkimään. Siinä samalla olisi voinut tehdä myös oikolukua.

Perjantai 13. päivän lisäksi myös John Carpenterin The Thing (1982) ja Lone Wolf & Cub ovat kirjassa splatteria. Tosin sanaa “splatter” ei juuri käytetä. Erityisesti Virolainen käyttää kirjan aikana niin monta kertaa uudissanaa “lätistely” – joka ei ole onneksi vakiintunut suomeen – että se kääntyy itseään vastaan. Lukijan on tarkoitus tottua sanaan. Sen sijaan se osuu toistuessaan silmään kuin sivulta toiselle jatkuva kahvitahra.

*

1990-luvun alussa Hokkasen & Virolaisen näkemykset ovat varmasti olleet raikas tuulahdus kanonisoidun sanomalehtikritiikin ja Peter von Baghin (1943–2014) kaltaisten monoliittien välissä. Henkinen kekkoslaisuus sekä Neuvostoliiton ja lännen välissä rähmällään olo ovat painaneet tekijöiden mielessä.

Edellisestä voi päätellä, että kirjan sävy on ummehtunut lähes kolmen vuosikymmenen aikana auttamattomasti. Huonoimmin on vanhentunut taide-elokuvasta valittaminen ja sen kuvitteellinen vihollisuus eksploitaation kanssa.

Inhottujen pimpuloiden, fräntien ja vonbaghien rakastama arthouse palvelee Roskaelokuvissa näppäränä pahuuden symbolina.

Tämä on papukaijamainen vastareaktio, jossa käytetään vastapuolen retoriikkaa oman tunteilun oikeuttamiseen. Se on subversiivistä mutta ei transgressiivistä. Järjestelmää ei rikota tai kirjoiteta uusiksi, vaan sen säännöillä pelaamista jatketaan.

Aika tekee anarkismista setämieheyttä. Ongelma ei ole provokaatio vaan sen mielikuvituksettomuus ja kehnous. Joskus on oikein ladata kummatkin haulikon piiput ja antaa palaa. Hokkanen ja Virolainen onnistuvat vain tuhnauttamaan. “P-a-s-k-a-a” on niin laimea ja tyypillinen elokuvissakävijän kritiikki, että sen voi ohittaa olankohautuksella.

Verrataan tätä hatchet jobien moderniin klassikkoon, runoilija John Dolaniin, joka kirjoittaa David Brooksin kirjasta seuraavasti:

Reading Bobos in Paradise, I realized that it’s not so hard to make money by writing: all you have to do is suck and swallow several million people at once. It’s certainly worked for David Brooks, who sucks like a Black Hole, and could give Linda Lovelace swallowing lessons. He’s making a fortune from this book, which is nothing more than fellatio in print.

Of course, hard-working prostitutes from Night Flight to Tijuana trailer parks are performing the same service for petty cash—but that’s because they can only service one client at a time, while Brooks, with this book, has found a way to suck off every Boomer in America at once. Brooks’ message is simple: “Oh, you’re tho wunnaful. Oh, pleathe, more. Deepuh. Oh yeth, yeth. Let me gobble it all up.” It’s a little garbled—you can’t expect the man to enunciate perfectly with thirty million cocks in his mouth—but the thesis is clear enough: the “Bobos” (Brooks’ witty abbreviation for “bourgeois bohemians”) who control America are the most wonderful people ever.

Dolanin vitsi on hauska, koska se vie absurdeihin mittoihin yhden ainoan herjan (“oh, pleathe, more” on kohta jossa nauran), tekee sen käyttäen kieltä luovasti ja on samalla osa kritiikkiä, koska Dolanin vitsin idea on kirjan sanoman epämiellyttävyys. Näin haukutaan “olan takaa”.

Roskaelokuvien tekijät eivät käytä näkemyksiään mihinkään. Niistä ei synny edes muistettavia loukkauksia. Tällaisista käytetään näppärää uudissanaa edgelord.

Muistikuvieni mukaan Hokkanen myönsi Elitisti-lehden foorumilla, että teos on aikansa tuote. Tämä on rehellisesti sanottu. Klisee taidetta pikkurilli pystyssä katsovasta kriitikosta elää, mutta modernit alan ammattilaiset ovat avarakatseisempia ja valmiimpia antamaan anteeksi kuin maksava yleisö. Usein liiankin valmiita, kun pitäisi tilata tykistökeskitys. Tuolloin vanhaa, jähmeää elitismiä suorastaan kaipaa.

Kirjoittajien itsensä ihannoimat tekijät ovat arvostaneet arthousea. Dario Argento sanoo niin kirjasta löytyvässä haastattelussa. John Waters on hehkuttanut elokuvataidetta laidasta laitaan. The Last House on the Left kumartaa Ingmar Bergmanille. Ja niin edelleen.

Eksploitaation fanien ei tarvitse jakaa esteettistä arvomaailmaa ihailemiensa ohjaajien kanssa, mutta analysoinnin arvoista olisi voinut olla, miksi “roskan” ohjaajat antavat niin paljon painoarvoa taide-elokuvan ilmaisukeinoille. Tätä ei kuitenkaan käsitellä, koska se olisi oikeasti mielenkiintoista.

Kirjoittajat vastustavat kekkoslovakialaista sensuuria sen perusteella, että kansa haluaa nähdä raakuuksia, siis markkinataloudellisesta näkökulmasta. Tavoite on jalo, mutta argumentti ontuu. Ontui silloin ja ontuu nyt.

Suurin osa ihmisistä ei halua nähdä mondo-elokuvia tai gorepätkiä eikä välitä niiden sensuroinnista tuon taivaallista. Eksploitaatio on hupia rajatulle yleisölle eikä eroa siinä suhteessa taide-elokuvasta. Suuri yleisö haluaa nähdä Harry Potterin tai muuta feel-goodia. Valtavirtaelokuva on hallinnut aina, eivätkä höltyneet sensuurilait ole vaikuttaneet eksploitaation menestykseen lippuluukuilla ratkaisevasti.

Roskaelokuvat on tietyn sukupolven nostalgiaa. Oudointa on, että edelleen on lukijoita, jotka pitävät kirjoittajien suorapuheisuutta virkistävänä. Eivätkö he ole käyneet Internetissä viimeisen 20 vuoden aikana ja lukeneet kommenttipalstoja?

Kuva on Russ Meyer -elokuva Mudhoneyn juliste.

Violated Angels

Posted on 25.06.201723.09.2024 by kangasvalo

Violated Angels (1967) perustuu Richard Speckin vuotta aiemmin Yhdysvalloissa tekemään joukkomurhaan. Speck tunkeutui sairaanhoitajaopiskelijoiden asuntolaan ja tappoi kahdeksan nuorta naista. Kôji Wakamatsun eksploitaatioelokuva ottaa lähtökohdan ja sovittaa sen japanilaiseen ympäristöön, lopputuloksena genrensä klassikko.

Onko tämä sadistinen elokuva, kuten esimerkiksi Amos Vogelin kokeellisen ja uskaliaan elokuvan historiaa valottavassa Film As a Subversive Art -kirjassa (1974) todetaan? Päällisin puolin kyllä. Elokuvan rungon muodostaa toinen toistaan naisvihamielisemmiltä tuntuvien murhien sarja. Useissa murhissa on eroottinen pohjavire.

Wakamatsun myöhempi filmografia tuntuu kuitenkin vihjaavan, että ohjaaja käyttää eksploitaation keinoja, koska on kasvanut niihin kiinni ja saadakseen rahaa tuleviin elokuviinsa.

Wakamatsu työskenteli uransa alusta lähtien valtavalla työtahdilla ohjaten muutamassa vuodessa Nikkatsu-yhtiölle parikymmentä elokuvaa. Hän perusti oman tuotantoyhtiön rutiiniin totuttuaan ja koettuaan tulleensa Nikkatsulla aliarvostetuksi. Tuottamissaan elokuvissa hän käsitteli itselleen tutuilla keinoilla pinnan alla jotain muuta.

Kuten moni muu Wakamatsun elokuva, Violated Angels on esteettisesti hyvin kaunis, vaikka se tapahtuu käytännössä yhdessä tilassa ja monet otokset ovat käsivarakuvaa. Filmi on säästösyistä pääasiassa mustavalkoista. Varjot ovat jyrkkiä, valo vähäistä. Harvat, tarkoin valitut väriotokset kylpevät räikeissä sävyissä.

Estetiikka auttaa ymmärtämään filmiin kohdistettuja sadismi- ja misogyniasyytöksiä. Kauniit kuvat erotisoivat murhat ja tekevät ne helpommiksi katsoa.

Toisaalta saman helppouden tähden elokuvaa lukemaan kykenevä katsoja saattaa voida pahoin. “Miksi katson tällaista? Miksi pidän sitä kauniisti kuvattuna?”

Vaikutelmaa korostaa myös uhrien irrationaalinen toiminta, joka voidaan selittää murhaajan hallusinaatioilla.

Juoni on muutenkin heppoinen, hahmojen käytös omituista, vaikka ilmeisesti perustuu siihen, mitä Speckin tekemistä murhista tiedetään. Tarina on vain ponnahduslauta visuaaliselle kikkailulle ja jonkinlaisen allegorian rakentamiselle.

Kuvien herkuttelevuutta ja machomiehistä sadismia ei voi kiistää. Päähenkilö ampuu ensimmäiseksi lesbotyttöä rintakehään ja myöhemmin seksuaalisesti aktiivisen naisen vaginaan, koska ei saa kyrpäänsä seisomaan. Heppoisempaa fallossymboliikkaa saa etsiä.

Toisaalta Wakamatsun kamera tallentaa kaiken niin etäältä ja huolella peitellen – estetisoiden pikemminkin etäännyttävästi kuin pornografisesti – että voi arvioida ohjaajan olleen kiinnostuneempi muusta kuin perverssien kiihottamisesta. Elokuva peittää enemmän kuin näyttää eikä ole goremässäilyä.

Toisaalta retostelemattomuus tehostaa vaikutelmaa väkivallan vääjäämättömydestä ja kauheudesta. Eksploitaatio on ollut ohjaajalle väline, ei päämäärä. Siinä mielessä Violated Angels poikkeaa huomattavasti monista myöhemmistä pink-elokuvista. [1]

*

Olen elokuvista kirjoittaessani käsitellyt usein parhaimman taiteen selittämättömyyttä. Tarkoitan sillä monen muun seikan lisäksi tarpeettoman psykologisoinnin välttämistä.

Violated Angels taiteilee selitysten ja niiden katoamisen rajalla. Murhaajan motivaatio voi olla helposti paikallistettava ja lattea, mikä lässäyttää elokuvan pelkäksi eksploitaatioksi. Mutta on myös mahdollista, että päähenkilö on motiiviton tai kuten hän itse ilmaisee: syy tappamiseen löytyy, mutta hän ei itse tiedä sitä.

Niille jotka haluavat elokuviltaan helppoja maailmanselityksiä on annettu pakotie. Kuvakieli vihjaa tappajan olevan harhainen ja hänen maskuliinisuutensa olevan kuohittu, mikä on luultavasti tylsin mahdollinen syy, jonka tapahtumille voi antaa.

Elokuvan lopussa nähtävät kuvat taas vihjaavat, että murhissa on kyse jännityksen (yksityisen tai yhteiskunnallisen) laukaisevasta rituaalista, jonka suhdetta todellisuuteen voidaan epäillä. Sairaanhoitajat ovat symbolisia merkkejä, jollaisina he näyttäytyvät myös oheisessa artikkelikuvassa.

Toisaalta aivan elokuvan viimeisissä kuvissa kohti asuntolaa rynnistävät poliisit antavat katsojalle syyn epäillä kaiken tapahtuneen jossain todellisuudeksi kutsutussa.

Wakamatsu on lisännyt loppuun materiaalia ajan opiskelijamellakoista leikaten sitä ristiin poliisien kanssa. Kuvat joko kasvattavat elokuvaa entisestään tuoden siihen vielä yhden tason tai latistavat sen, koska yrittävät tehdä teoksesta poliittisen allegorian, jossa kuohittu ja patoutunut maskuliinisuus vertautuu tukahdutettuun (vasemmisto)poliittiseen aktivismiin. Tämä on ajatuksena masentavan yksioikoinen.

Elokuvan kuvakielestä on luettavissa, että se yrittää saada katsojan tuntemaan empatiaa harhaista murhaajaa kohtaan; hän on päähenkilömme, eivät syyttä tapetut naiset. Tässä suhteessa elokuva epäonnistuu, koska se olettaa väkivallan syiden pohtimisen pakottavan katsojan empatiaan, mikä ei ole totta, niin kuin esimerkiksi Jim Thompsonin kovaksi keitetyt rikosromaanit ovat osoittaneet.

Moraali ja närkästys ovat pohjimmiltaan irrallisia syistä. Jos teko on tarpeeksi groteski, katsojalla ei ole syytä taipua myötätuntoisuuteen, vaikka tappajan tekojen taustalle löytyisi narratiivi.

Aivan kuin terrori-isku ei ole moraalisesti perusteltavissa niillä syillä, jotka selittävät sen. Tämän vuoksi elokuvasta ei jää käteen niin paljon kuin voisi toivoa.

Teoksen pelastaa se, että sekalaiset ainekset ovat keskenään niin yhteensopimattomia, että kokonaisuudesta ei voi sanoa mitään lopullista, ja se jää kummittelemaan mieleen. Ankeat selitykset siis käyvät toisiaan vastaan ja tekevät yhdessä elokuvasta katsottavan.

En silti usko tuntevani ketään, jolle voisin hyvillä mielin suositella Violated Angelsia.


[1] Pinkki elokuva, pink film on yleisnimitys 60-luvun puolivälissä syntyneelle japanilaisen elokuvan alalajille ja käsittää monenlaisia eri genreihin kuuluvia elokuvia, joissa kaikissa on eksploitaatiomielessä lisättyä seksiä ja väkivaltaa. Wakamatsua pidetään pinkkien elokuvien pioneerinä. Alalaji tuotti paljon rahaa ja siihen laskettavaksi kuuluvia elokuvia tuotetaan vieläkin, mutta sen suosio väheni rajusti 90-luvulle tultaessa. Monet lajin arvostetuimpiin kuuluvat ohjaajat ehtivät ennen tätä siirtyä turvallisesti arthouse-elokuvien puolelle. Kontrasti nykyhetken ja lajin alun välillä on merkittävä. Moni pink film on nykyään heiluvilla digikameroilla kuvattu ja päin persettä värimääritelty softcore-nyhväys. Violated Angels on 2.35:1-kuvasuhteessa kuvattu filmielokuva, joka näyttää halpuudestaan, improvisaationäyttelemisestään ja kolmen päivän kuvausajastaan huolimatta esteettisesti häikäisevältä. Eastmancolorina toteutetut väriosuudet voisivat olla isonkin budjetin elokuvista.

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Ei kannata varastaa hyviltä
  • Ihmeistä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme