Kirjoitin Laajakuvaan taannoin jutun autismidokumentista Salainen metsäni, jossa esitin teoksen sisältämän informaation olevan epämääräistä ja perustuvan enemmän taikauskoon kuin tieteeseen.
Elokuva käsittelee kritiikittä fasilitointina tunnettua menetelmää, jossa vaikeasti autistisen tai kehitysvammaisen ihmisen kättä ohjailee toinen henkilö. Lukuisissa valvotuissa kokeissa on todistettu fasilitoijien ohjaavan kättä tietoisesti tai tiedostamattaan itse.
Nyt osana autismisäätiön järjestämää “Keppulikuuta” pidetään Helsingin Kino Sherylissä 22. ja 23. huhtikuuta autismitietoisuutta lisäävä elokuvafestivaali, josta tuli mainos myös Laajakuvan toimituksen postilaatikkoon.
Festivaalin ohjelmistossa on myös Salainen metsäni. Elokuvan jälkeen elokuvantekijöille on varattu tunnin mittainen keskustelumahdollisuus. Autismisäätiö ei mainoksen mukaan ota vastuuta elokuvantekijöiden mielipiteistä.
Haluan edelleen muistuttaa, että fasilitointi on leikkimistä ihmisten tunteilla. Lievimmillään siinä annetaan vaikeasti vammaisen omaisille väärää toivoa. Pahimmillaan siinä käytetään toisen ihmisen mieltä ja kehoa hyväksi.
Aiheesta on tehty Suomessakin tutkimus, jonka tulokset puhukoot puolestaan.
Väärän informaation levittäminen ei ole tietoisuuden eikä tiedon edistämistä. Se estää oikeiden ja hyväksi havaittujen terapioiden ja teknisten apuvälineiden kehittämistä ja käyttöönottoa.
Fasilitoinnin kannattajat usein kärjistävät ja syyllistävät metodia epäileviä syrjinnästä ja ihmisarvon kiistämisestä. Miten ihmisarvoa edistää, että tekstiä tuottamaan kykenemätöntä henkilöä käytetään välineenä päämäärän sijasta?
Tapahtuman taustalla olevan Autismisäätiön nimi antaa mielikuvan virallisesta, jopa lääketieteellisestä toimijasta. Kyseessä on kuitenkin yksityinen taho, joka mainostaa toimintansa perustuvan autismin asiantuntemukseen.
Miksi nämä asiantuntijat eivät näe elokuvan esittämisessä ja siitä käsien pesemisessä moraalista ristiriitaa omien pyrkimystensä kanssa? Millaista asiantuntemusta levittää Salainen metsäni -elokuvan julkinen esittäminen?
Ymmärrän, ettei autismista ole tehty paljoa elokuvia. Halutaan näyttää kaikki, mitä on saatu aikaan. Taiteen ja kunnioituksen nimissä ei suljeta ketään ulos.
Samalla luotetaan liikaa katsojan medialukutaitoon. Mihin ei selvästi ole luottamista, kun katsoo millaista moskaa fasilitoinnin nimessä on voitu jo tähän mennessä julkaista. Ihmiset haluavat kauniita tarinoita. Totuudenpuhujasta voi tulla monien mielissä ilkimys ja ilonpilaaja.
Kuten jo alkuperäisessä jutussa perustelin, on vaikeaa pyyhkiä ennalta luotua mielikuvaa jonkun asian totuudellisuudesta, kun se on kerran totuutena esitetty. Ilmiötä kutsutaan yliluottamusharhaksi. Elokuvan esittämisen aiheuttamia vahinkoja sen nähneiden asenteissa on jo nyt vaikeaa oikaista.
Jään odottamaan tilanteen kehittymistä. Pahoin pelkään, että elokuva tullaan näkemään toiveistani huolimatta Ylellä (ainakin Helsingin Sanomien mukaan), vaikka esimerkiksi lafkan oman Prisma Studion blogisti on kuvaillut fasilitointia epäilyksettä harhailmiöksi. Lähetin asiasta kysymyksen Ylelle, jossa tiedustelin, miten totuus aiotaan tuoda esille elokuvan esittämisen yhteydessä. Kerron, kun olen saanut vastauksen.
Painotan lopuksi, siltä varalta, että joku tahallinen väärinymmärtäjä haluaa motkottaa: En pidä fasilitointiin uskovia ihmisiä pahoina tai tyhminä vaan vain ihmisinä, erehtyväisinä ja toiveikkaina. Minulla ei myös ole mitään elokuvan tekijöitä vastaan enkä pidä heitäkään ilkeinä tai typerinä.
Olen pitänyt asiaa esillä ja pidän vastakin ihmisoikeussyiden lisäksi siksi, että se on viime ajoilta selkein esimerkki paljon puhutusta valeuutisoinnista, jonka levittämiseen myös valtamedia syyllistyy, mutta ei näe malkaa omassa silmässään kritisoidessaan muita. Siksi aihetta kannattaa pohtia oikein huolella.
