Avainsana: demokratia

Demokratia Jumalana / Taide pelastajana

Posted on by kangasvalo

Demokratian merkittävimpiä ansioita on, että se pakottaa toisiaan inhoavat ja pohjimmiltaan keskinkertaisin empatiakyvyin varustetut ihmismassat elämään keskenään. Demokratia on kaikkein lainkuuliaisin hallintamuoto, siinä mielessä merkittävällä tavalla paljon autoritäärisempi kuin diktatuuri, joka perustuu pohjimmiltaan mielivallalle ja lain perverssille kääntöpuolelle.

Demokratian asema on olla Jumalan sijaisena maan päällä, ei-lihallisena liikuttajana yksilön sisimmässä. Jopa Suomen kokoisessa pienessä ja homogeenisessä maassa olisi ilman demokratiaa vaikeaa kuvitella todellista kansallista yhtenäisyyttä, jos miettii maan sisältämiä ihmisryhmiä ja niiden välisiä eroja. Demokratia pakottaa nämä ryhmät yhteistyöhön ja estää individualisteja ryhtymästä liian raakaan keskinäiseen kilpailuun. Kilpailu elintilasta ja vallasta on valjastettu lain suitsiman kapitalismin hyötykäyttöön. Kisasta pois jääneistä pitää huolen hyvinvointiyhteiskunta. Demokratiaa olisi vaikea pitää yllä ilman kapitalismia ja sosiaaliturvaa ja lakia. Yhden puuttuessa yhtälöstä muutkin osat murenevat. Tähän kaiken murentamiseen yhtä nävertämällä fasismi tähtää. Tätä hyväuskoinen maltillinen oikeisto ei tällä hetkellä käsitä tai halua käsittää.

Demokratiaa systeeminä voi kritisoida ja syystä. Moraalifilosofi Peter Singer (s. 1946) kirjoitti vuonna 1972 kuuluisimman esseensä, jossa perusteli, että tavallisuus on osoitus pahuudesta. Singer näki, että yhteiskunta, joka pitää normaalina kulutusta ja ylimääräisen rahan säilömistä tai sijoittamista enemmän tarvitseville antamisen sijasta, on normalisoinut pahan. Toisaalta Singerin näkemyksestä huolimatta demokraattinen yhteiskunta ei estä kansalaisia antamasta omaisuuttaan pois.

Demokratian puolustamisella tarkoitetaan, että jos yksilönvapauden tai sosiaaliturvan kaltaisista arvoista luovutaan, syytä teeskennellä empaattista ei enää ole. Hyvinvointivaltio on empatian simulaatio. Useille suomalaisille on vaikeaa ellei mahdotonta kokea sääliä kasvotonta työtöntä tai alkoholisoitunutta kohtaan. Siksi järjestelmä toimii säälin korvaajana, ottaa rahaa verojen muodossa ja toimii empatiakoneena, jonka kautta jokainen voi toteuttaa solidaarisuutta.

En ajattele, että toimiaksemme moraalisesti tarvitsemme uskontoa. Mutta ajattelen, että lähes jokainen meistä kantaa sisällään enemmän tai vähemmän vioittunutta uskontoa muistuttavaa henkistä rakennelmaa tai elämäntapaa, jolle on annettu uskonnon tai pyhän asema. Useimmille meistä lännessä tämä rakennelma on demokratia. Silti yhä useampi haluaa myös romuttaa sen.

*

Edellinen liittyy myös taiteeseen. Taide, kuten demokratiakaan, ei ole oikotie onneen. Taide ei pelasta kuin muutamia yksilöitä, joiden elämän se onnistuu kääntämään oikeaan suuntaan. Toisia taide tuhoaa. Suurimmalle osalle taide jää johonkin “mukavan jutun” tai “ihan saman” välimaastoon. En tiedä onko kyse nollasummapelistä, mutta taiteen vaikutus yhteiskuntaan ei joka tapauksessa ole yksioikoinen.

Oletus siitä, että taide sivistää, on osin harhaanjohtava. Ajatuksen lähtökohta on, että ihmisillä on syntyjään valmius ja halu tutustua taiteeseen tai siihen, mitä se tarjoaa. Näin ei ole, aivan kuten ihmisillä ei ole lähtökohtaista halua tutustua muihin kulttuureihin ja ymmärtää niitä.

Isoin todiste tästä on se, että elämämme on tungettu täyteen taidetta, kaupallista sellaista. Itse asiassa siltä on mahdotonta paeta. Huonekalut ja koneet on suunniteltu. Kirjahyllyissä on romaaneja, sarjakuvia tai alati päällä oleva televisio. Muotisuunnittelija on ajatellut käyttämiämme vaatteita. Jopa ruokaan suhtaudutaan kulttuurielämyksenä. Taide on täyttänyt sen paikan, josta vielä sata vuotta sitten saattoi kilpailla luonto.

Silti kaikkialle tunkeutuva ja isoilta osin massatuotettu taide ei ole jalostanut ihmiskunnasta kokonaisuutena fiksumpaa, jalompaa tai herkempää. Joistain ehkä, toisista ei. Ja moni haluaa nähdä koko taiteen palavan kokossa. Miksi, mikäli taide väistämättä kasvattaa?

*

Mutta taide tekee yhden asian niille, jotka sitä osaavat arvostaa. Se muuttaa koko tapaa havainnoida maailmaa.

Esimerkiksi kirjallisuuden lukeminen parantaa lukutaitoa, siis muutakin kuin kirjojen lukemiseen tarvittavaa konkreettista lukutaitoa. Tätähän hoetaan jatkuvasti. Oletuksessa on silti nurinkurinen elementti: jos lapselle lukee iltasatuja, hänestä mukamas kehittyy lukija.

Tosiasiassa lukeminen laukaisee myötäsukaisia signaaleja niiden päissä, jotka ovat lukenemiseen jo ennalta kykeneviä kulttuurisen ja biologisen perimän vuoksi ja joilla on siihen kiinnostusta. Se ei tee lapselle iltasatujen lukemista vähemmän kannattavaksi, mutta muuttaa sen suomien hyötyjen painopistettä. Useimpien kohdalla lukemisen suomat hyödyt ovat korkeintaan torjuntavoittoja ennen muun maailman vyörymistä niskaan.

Suomalaisten kulttuurisia tottumuksia laajalti tutkineessa Suomalainen maku -teoksessa (Gaudeamus, 2014) himolukijaksi määriteltiin yli 20 teosta vuodessa tankanneet lukijat. Suomalaisten ylivoimainen enemmistö jää alle 20 luetun kirjan. Eliitti, se joka on saanut lukemisesta suurimman hyödyn ja ilon, pääsee yli kahdenkymmenen teoksen.

Minulle, joka elän lukemisesta ja sen muodostaman kulttuurin sisällä, 20 kirjaa on mitättömän pieni lukema. Luen yksin runoteoksia vuodessa yli kaksinkertaisen määrän tähän nähden.

Muiden ihmisten lukemien kirjojen määrä on niin pieni, että olen alkanut tosissani epäillä muiden ihmisten sivistyksen laajuutta ja sitä myöten heidän vaikuttimiaan. Koen ymmärtäväni edelleen maailmasta kovin vähän, vaikka silmieni editse on kulkenut miljoonia, ellei miljardeja merkkejä tekstiä eri kielillä. Kuinka vähän toiset ymmärtävät?

Kirjallisuuden hyöty, sen tarjoama anti yksilön elämän kohentamiseksi, tulee esiin vasta jatkuvalla lukemisella, lukevalla elämäntavalla. Määrä ei suoraan ratkaise mitään. On kuitenkin niin, että jos ihminen lukee alle 20 kirjaa vuodessa, täytyy niiden olla todella hyvin valittuja muuttaakseen ajattelussa mitään, ollakseen aitoja haasteita ja oikeasti sivistäviä.

Lukeminen, niin kuin demokratia, määrittää ihmisen kokonaisuutena joksikin toiseksi kuin mitä se muuten olisi. Olenkin alkanut epäillä, että ihmiset, jotka eivät lue, eivät voi koskaan täysin ymmärtää ihmisiä, jotka lukevat. Kyse ei ole vain kulttuuripääomasta vaan kyvystä hahmottaa koko maailma ja verkostot subjektien välillä. Voisi sanoa, että lukeva ihminen on kuin viimein valon nähnyt uskova. Jumala on lukevan ihmisen puolella. Ja tämä on vain lukemiseen liittyvä huomio. Entäs kun yhtälöön lisää koko muun taiteen ja kulttuurin?

Kyky nähdä maailma toisin tietysti ällöttää joitain ihmisiä. Halutessaan tuhota demokratian ja taiteen moni ihminen pyrkii itse asiassa kieroutuneeseen tasa-arvon ihanteeseen: jos minä en voi ymmärtää enkä saada, siitä nauttiminen ei kuulu muillekaan.

Tarkoitus on saada kaikki ajattelemaan ja kokemaan samalla tavalla. Tämäkin on harha. Taiteen ja demokratian puolesta puhuvat fantisoivat sivistyksen itsessään sivistävästä vaikutuksesta, jossa kaikista tulee älykkäitä ja herkkiä. Yritys menee tosiasiassa kuuroille korville. Sama harha vaivaa barbaareja, heidän ratkaisunsa on vain päinvastainen, koska he näkevät sivistyksen ja demokratian ihmiset toisistaan erottavina tekijöinä, jotka tulee tuhota. Sillä jos ei ole ihanteita, ei ole pelkoa ja katkeruutta siitä, ettei koskaan yllä niihin.

Politiikkaa suomeksi, 2

Posted on by kangasvalo

“Kansa on puhunut, pulinat pois” on luultavasti piinallisin ja toistetuin suomalainen poliittinen klisee. Sellaista sanomalehtikolumnistia ei ole, joka ei käyttäisi lausahdusta vaalien jälkeen. Hokemassa laiskuus ja kunnianhimottomuus yhdistyvät juuri sopivasti populistiseen perseennuolentaan.

Lentävän lauseen kontekstia ei usein selvitetä tai se kerrotaan väärin. Virke todetaan toisinaan populistipoliitikko Veikko Vennamon (1913–1997) keksinnöksi, mikä ei ole totta. Lausuja oli keskustan Johannes Virolainen (1914–2000), ja konteksti ei liittynyt eduskuntavaaleihin vaan keskustan puoluekokoukseen vuonna 1980, jossa Paavo Väyrynen (s. 1946) valittiin Virolaisen tilalle puheenjohtajaksi. Lainauksen tarkka muoto on “kansanvalta on puhunut, pulinat pois”, mikä on merkitykseltään olennaisesti toinen kuin useimmille tutumpi muoto. “Kansa” ilmentää kansan itsensä erehtymättömyyttä, “kansanvalta” sitä, ettei järjestelmää voi muuttaa muuksi.

Lukuisat kerrat ministerinä toiminut Virolainen, keskustan voimahenkilö ja myöhemmin eduskunnan puhemies, joutui antamaan paikkansa parrasvaloissa Väyryselle. Väyrysestä tuli lopulta vallasta sivuun pelattu huumorihahmo, jolle vittuillaan jopa Ylen vaalivalvojaisissa, minkä pitäisi kertoa, että politiikka vanhenee kuin vanha maito ja kansanvallalla on monia puolia.

Kun poliitikko mainitsee kansan puhuneen, sillä yritetään pedata peiliin katsomisen paikkaa ja luoda mielikuvaa nöyryydestä, ikään kuin analyysit vaalien tuloksesta ja sen syistä muuttuisivat laittomiksi ja hyödyttömiksi kansanedustajien tultua valituiksi.

Tosiasiassa tästä analyysien kuuluu juuri alkaa. Gallupeja tehdään ennen vaaleja kuukausittain, ja ne vaikuttavat demokraattiseen päätöksentekoon liikaakin. Jostain syystä tuloksen, siis sen, mikä oikeasti merkitsee, vatvomista pidetään silti epäpyhänä. Kuinka pitkä on aikaväli, jolloin politiikasta puhuminen on lopetettava vaalien jälkeiseksi ajaksi? Viikko? Vuorokausi? Sitten kun maakuntalehden toimittaja on saanut kirjoituspalkkionsa?

Ainakin Sitra on kyllästynyt hokemaan:

Vaikka kansa onkin nyt puhunut (tai 71,9 % äänioikeutetuista), emme Sitrassa toivo pulinan loppuvan neljäksi vuodeksi.

Syksyllä 2022 toteutetun kansalaiskyselymme mukaan yli 700 000 suomalaista haluaisi osallistua päätöksentekoon aktiivisemmin myös vaalien välillä, jos se olisi vain nykyistä helpompaa.

Osallistumiseen motivoisi etenkin avoin ja oikea-aikainen tieto. Sitä pitäisi olla helpommin saatavilla sekä päätöksenteon asialistalle tulevista asioista että kuulluksi tulemisen keinoista. Tiedon lisäksi, tällä vaalikaudella tulisi panostaa siihen, että kansalaisten osallistumisella olisi vahvempi kytkentä, eli vaikutusta, viralliseen päätöksentekoon.

Kansaan vetoaminen toimii kansalaisten oikeuksia vastaan. Tunnetulla hokemalla implikoidaan vaalien olevan ainoa oikea tapa vaikuttaa. Näin ei ole, vaikka vaalien tulosillassa Pauli Aalto-Setälä (s. 1966) sanoi, ettei keksinyt toista tapaa toimia Suomen hyväksi kuin alkaa ehdolle eduskuntaan. Yhdistysten luvatussa maassa, joka on täynnä tekemätöntä työtä, hyväntekeväisyyttä, aktivismia ja lahjoituskohteita… Eikö mieleen muka oikeasti tullut muuta keinoa kuin oman henkilökohtaisen vallan lisääminen?

Kaikkein suurin virhe lainauksessa on se, että kansa ei voisi olla väärässä. Demokratia ei tarkoita sitä, että kansa olisi oikeassa. Moni ratkaisu historiassa on osoittanut kansalaisten kykenevän vaaleissa laajaa kärsimystä lisääviin valintoihin. Demokratia tarkoittaa sitä, että kansalla on oikeus valita, vaikka sitten yleisiä etuja vastaan. Se on oikeus, jota on puolustettava samalla, kun sen mahdollisesti aiheuttamat katastrofit on yritettävä torjua. Tähän torjuntaan tarvitaan muuta kansalaisaktiivisuutta.

Vaalikatsaus 2023

Posted on by kangasvalo

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa vaalikatsauksen. Edellisen, vuonna 2019 tekemäni raportin tapaan luon silmäyksen aiemmin kirjoittamaani ja kommentoin sitä. Olen 2019 vaalien lisäksi kommentoinut vuoden 2017 kunnallisvaaleja.

Keskusta Suoraan lietteeseen. Tässä olen ollut eniten väärässä. Kirjoitin nimittäin neljä vuotta sitten, että kepu voi tulla vielä takaisin. Keskusta sai vanhoista puolueista kokea sen, minkä epäilin tapahtuvan SDP:lle: puolue ei kyennyt uudistumaan paineessa. Vuonna 2017 kirjoitin, että “ehkä jonain päivänä maaseutu tulee järkiinsä ja huomaa, että modernilla keskustalla ei ole paljoakaan tekemistä maaseudun tai oikeastaan minkään kanssa”. Olin tuolloin ironinen, mutta näin todella on käynyt. Olin vuonna 2019 sitä mieltä, että kepu liukui Juha Sipilän pääministeriyden aikana liian oikealle ja menetti rytäkässä suurimman osan kannattajistaan. Vaikka olen edelleen samaa mieltä, haluan korostaa, ettei keskusta voi tällä hetkellä tehdä mitään oikein. Puolueen kannalta pahinta on, että sekoilu ja selkäänpuukotus ovat kusseet omille kintuille, eikä tätä pysty myöntämään kuin nuorisojaosto, joka saattaa aavistaa, että keskustan kannattaisi ottaa paikka noin 10 prosentin kannatuksen yleisliberaalina puolueena – niin kuin Ruotsissa. Puolueen toivo on jäädä suoraselkäisenä oppositioon, ei tarttua tilaisuuteen. Kun keulakuvina ovat olleet Annika Saarikko tai tämä Archie Comicsin hahmolta näyttävä karikatyyri, ei se ainakaan kovin nuorekasta kuvaa anna. Tosin kepu ei olisi kepu, jos se ei olettaisi voivansa tuhota sisältä käsin kaksi muuta porvaripuoluetta. Ennustan jo nyt, että jos perskeko II mitenkään toteutuu, se voi olla viimeisen 30 vuoden dysfunktionaalisimpia hallituksia, jopa enemmän kuin Kataisen täyskäsi tai Sipilän sirkus aka perskeko I.

Kokoomus Pidän jollain tapana kiinnostavana suomalaista dikotomiaa, jossa velasta ollaan niin huolissaan, että porvarit halutaan Suomen johtoon. Kun seurauksena siitä on paljon puhuttua leikkauspolitiikkaa, joka ei tee muuta kuin kurjista suurimman osan oloja, seurauksena on todennäköisesti seuraavalla kerralla tappio. Vuonna 2017 pidin Jan Vapaavuoren presidenttiyttä varmana, sitten hän muni asiansa, ja nyt on mahdotonta sanoa, että kuka Niinistö I:n paikan ottaa. Kepulla ja vihreillä on ironista kyllä todennäköisimmät tarjokkaat, vaikka kumpikin otti näissä vaaleissa turpaan niin, että tukka lähtee. Puhun presidenttipelistä, koska ei kokkareista ole paljoa sanottavaa. Kokoomus on odotetusti vaalien voittaja, ja Petteri Orpo, jos mahdollista, vielä enemmän. Kertoo paljon suomalaisista, että harmaa ja hajuton mies on onnistunut pysymään puolueen puikoissa näin kauan. Vaali-iltana Orpo näytti voiton hetkellä riemastuneen sijasta enemmän siltä, että sydän ei enää kestä.

Kristillisdemokraatit Kirjoitin aiemmin, että krisuilla on mahdollisuus nostaa kannatustaan kuin huomaamatta. Niin myös kävi vuoden 2019 vaaleissa, mutta sen jälkeen jonkinlainen katto on saavutettu. Kristilliset seuraavat tilanteen kehitystä kulisseissa, ja on hallituspohja mikä tahansa, kutsuun ollaan valmiita vastaamaan. Sari Essayahin valtakausi jatkunee niin kauan kuin häntä itseään huvittaa.

Liike nyt Liike nyt on ensimmäistä kertaa käsittelyssäni eduskuntapuolueena. Hjallis Harkimon egotrippiprojekti on Suomen populistisin puolue, mielestäni huomattavalla marginaalilla populistisempi kuin Riikka Purran perussuomalaiset, joiden arvot osaa kuka tahansa edes luetella. Liike nytin agendana tuntuu olevan epämääräinen liberalismi, joka tiivistyy markkinamyönteisyyteen ja piilotettuun konservatismiin. Kuvittelen tyypillisen äänestäjän kaupunkilaiseksi, 38-vuotiaaksi hipsteripartamieheksi, jolla on oma media-alan firma sekä rusetti yhdistettynä raidalliseen kauluspaitaan. Hän haluaa viinin lähikauppaan ja lapsille Elon Muskin tietokonesirut aivoihin mutta ei ulkonäöstään huolimatta tunne oloaan mukavaksi transoikeuksista puhuttaessa. Naispuolinen vastine näyttää nuorelta Jaana Pelkoselta. Liike antaa mahdollisuuden vähän kenelle tahansa ehdokkaana olevalle sanoa mitä haluaa. Se ei johtanut suuriin voittoihin nyt, mutta mielestäni Harkimon ei kannata olla maansa myynyt. Puolueen tulos lupaa kasvuvaraa.

Perussuomalaiset Riikka Purra on alkuodotusten vastaisesti onnistunut persujen johdossa ja ihmiskasvoistanut puolueen politiikkaa aavistuksen verran kohti yleispuoluetta. Samalla persut ovat nähdäkseni hyvin tietoisesti lähestyneet ruotsalaista vastinettaan niin politiikaltaan kuin imagoltaan. Perussuomalaiset on kuitenkin, kuten edellisellä kerralla huomioin, edelleen protestipuolue. Uskallan veikata, että hallitusvastuu muiden porvaripuolueiden kanssa saattaa aiheuttaa sisäisiä kriisejä. Tosin niihin ollaan takuulla valmistauduttu paremmin kuin Timo Soinin aikana. Puolue on myös, kuten on huomioitu, onnistunut tuomaan itseään nuorison tykö. Näissä vaaleissa manattiin megalomaanista voittoa ja keskustan paikan ottamista. Niin myös kävi mutta ei aivan sillä voluumilla kuin epäiltiin. Persujen on parasta toivoa, ettei keskusta pysty keksimään itseään uudelleen oppositiossa.

RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.

SDP Haluaisin tässä yhteydessä mainita jotain, jonka kirjoitin vuoden 2017 kuntavaalien aikaan: “Kannattaisi viimein panostaa kunnolla Sanna Marinin kaltaisiin valovoimaisiin nuoriin poliitikkoihin ja lopettaa sössöttäminen. Vasemmistoliberaalien sydämet voitetaan selvästi puhumalla sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta abstrakteimmilla alueilla kuin demarit ovat sisäistäneet: humanismin ja kansallisuuden. Ja koulutuksen.” Sokeakin kana löytää näemmä jyvän, tarkoitan sitten itseäni tai SDP:tä. Demarit lähti näihin vaaleihin tyypillisellä kuivalla sönkötyksellään, ja itse kampanja oli laimeaa vatkulia. Se ei haittaa, koska kaikki tietävät, että puolueen tähti tappionkin hetkellä on Marin, joka on latonut tietä muille nuorille naisdemareille. Kiinnostavin asia vaali-illassa oli, että demareiden sinänsä kelpoa tulosta ei kehdattu kutsua tappioksi eikä Marinia häviäjäksi. Häntä on mahdotonta kuvitella häviämään. Suomen kansa on onnistuttu pelottelemaan velkapuheella järjettömäksi, ja pääministeriä on mustamaalattu minkä on ehditty, mutta fakta on se, että tällä vaalikaudella demareiden johtama hallitus on selvinnyt hyvin koronakriisistä ja jotenkin myös keskustasta, vienyt Suomen Natoon, pitänyt talouden jokseenkin kohdillaan ja edustanut maailmalla kenties ahkerammin kuin ikinä. Haluan kuitenkin korostaa, että iso osa tästä ei ole SDP:n ansiota, vaikka puolue on vihdoin ottanut askeleita nuorentumisen suuntaan, eikä se ole enää “Antti Rinteen puhekoulu”, kuten sitä parissa edellisessä katsauksessa kutsuin. Jos demarit tajuavat oman parhaansa, sama kehitys jatkuu.

Vasemmistoliitto Vasemmistoliitto on hukannut vatuloinnillaan tuhannen taalan paikan. Niin kuin vihreät, vasurit ovat tyytyneet apupuolueen asemaan hallituksessa. Esimerkiksi oppivelvollisuuden laajentaminen, jolle Li Andersson antoi kasvonsa, on mielestäni hoitajamitoitukseen verrattava virhe, jossa luunmurtumaa yritetään korjata laastarilla. Suurien kriisien hetkellä vasemmistoliitto on osoittanut kyvyttömyytensä luoda suuria linjoja. Puolueen vakikannattajille tällä ei ole merkitystä ja jollain tavalla vasemmistoliiton “8 prosentin taktiikka” tekee tästä kiintotähden poliittiselle taivaalle myös tulevaisuudessa. Notkahdus kannatuksessa menee osin vaalitaktikoinnin piikkiin. Ensi eduskuntavaaleissa tilanne luultavasti normalisoituu. On silti ihme ja kumma, ettei kannatusta saada realisoitua tuon paremmaksi. Ongelma on edelleen liiassa akateemisuudessa ja sosiaalisen median heikossa hyödyntämisessä. Minja Koskela on nyt näyttänyt mallia, joten ei kun koko konkkaronkka Instaan ja TikTokiin.

Vihreät Vihreät on kaikista vasemmistopuolueista eniten kriisissä. Se on tyytynyt soittelemaan toista viulua Marinin tulipunaisena hohkavan auringon alla ja kantanut tällä tavalla hallitusvastuuta. Voin kuvitella, että vihreiden kulisseissa tämä nähdään mallikkaana työnä ja äänestäjät typeryksinä. Ongelma on sama kuin Maria Ohisalon imagolla: mallikas kympin tyttö ei ole kauhean kiinnostava tapaus, kun ilmassa on paineita ottaa enemmän kantaa asioihin. Ohisalo on, jos mahdollista, harmaampi kuin Pekka Haavisto ja täysin Marinin ja jopa Annika Saarikon jyräämä. Kirjoitin aiemmin, että vihreistä on tullut kaupungin keskusta. Ryhdittömyys ilmastopaniikin keskellä korostaa tätä. Venäjän hyökkäyksen eteenpäin sysäämää vihreää siirtymää ei ole onnistuttu lunastamaan oman politiikan onnistumiseksi saati korostamaan sen merkitystä kansalliselle turvallisuudelle, miinus Heidi Hautala, joka ei ole enää kotimaan politiikassa mukana. Nyt sitä viljaa niitetään.

Muut Pienpuolueita oli jälleen mukana niin maan perkeleesti. Viimeksi ajattelin piraateilla olevan jotain mahdollisuuksia, mutta sitten Petrus Pennanen lähti menemään ja tälle kävi niin kuin ilmeisesti kaikille teknologia-alan isokenkäisille, eli hulluus otti vallan. Kristallipuolue sekoili pienpuoluetentissä jälleen ansiokkaasti muttei eduskuntapaikan veroisesti. Liberaalit ovat osoittautuneet muitakin oikeistopuolueita pershullummiksi. Natseja oli mukana avoimesti ja komeasti. Jälleen haluaisin muistuttaa, että niin fasismi kuin kommunismi tulisi kieltää vapaassa demokratiassa. Ketä todella kiinnostaa, mitä mieltä nämä puolueet ovat? No ei näemmä ketään.

Tältä pohjalta lehmänkauppoja tekemään.

Ihmisen ja jumalten lait: Antigone

Posted on by kangasvalo

Antigonea (442 eaa.) kutsutaan trilogian viimeiseksi osaksi. Sitä se ei ole. Sillä ei ole tekemistä kahden muun Sofokleen (496/495–406 eaa.) “thebalaisen näytelmän” kanssa, vaan ne on niputettu yhteen tekijänsä harvoina jälkipolville säilyneinä ja sattumalta samojen tapahtumien ympärillä pyörivinä teoksina.

Näytelmä ilmestyi noin puolitoista vuosikymmentä Oresteian (458 eaa.) jälkeen; Aiskhylos (525/524–456 eaa.) oli kuollut Sisiliassa vain jonkin verran tunnetuimman teoksensa ensi-illan jälkeen. Antigonesta tuli välittömästi kehuttu ja tulevana klassikkona pidetty, mikä on auttanut sen selviämisessä vuosituhansien lävitse.

Sofokles on varmasti tuntenut Oresteian, sillä Aiskhylosta pidettiin mestarina ja tiedetään nuoremman kirjailijan matkineen vanhempaa. Näkemystä ei voi todistaa, mutta Antigone tuntuu kommentaarilta aiemmin ilmestyneelle näytelmätrilogialle, joka yrittää vakuuttaa katsojansa kaupunkijärjestelmän lakien ylivertaisuudesta.

On eri asia, onko kyseessä oikea vastine. Samaten on spekuloitu Sofokleen jopa parodioineen Aiskhyloksen näytelmiä, mutta kyseessä on luultavasti käännösvirheiden vuoksi syntynyt väärintulkinta.

Antigonessa laki asetetaan perusteellisesti kyseenalaiseksi. Teos on ilmestynyt kriittisenä aikana Ateenan historiassa, nationalistisen hengen noustua ja kärjistyttyä Samosta vastaan käytäväksi sodaksi. Sofokleesta, porvarin pojasta ja sotilaasta, tehtiin tähän metakkaan kenraali. Siihen nähden teksti on varsin suorasukainen pohdinta vallan oikeutuksesta.

Kirjoitin Oresteian kohdalla sen olevan tahattomasti oma kritiikkinsä asettaen sivistyksen periaatteet kyseenalaisiksi. Antigone ei ole näin kriittinen Ateenan lakeja kohtaan, mutta se asettaa vastakkain maallisen lain ehdottomuuden ja “jumalten lakien” ailahtelevuuden. Se on varoitus.

Jumalten laki ei ole yksi yhteen sama asia kuin moderni yksilöllinen moraalintaju, mutta kenties lähimpänä antiikin kreikkalaisen yhteiskunnan vastinetta sille. Kun laki ja kansalaisten sisin oikeustaju käyvät toisiaan vastaan, jälkimmäinen on nähtävä jumalten kutsuna.

Tähän perustuu myös Julian Jaynesin (1920-1997) kiistelty, pseudotieteellinen, mutta siitä huolimatta kiinnostava kaksikamarisuuden teoria, jonka mukaan ajatteleva ihminen ei kulttuurin alkuhämärässä vielä käsittänyt ajattelevansa.

Ilias (n. 750 eaa.) olisi tällöin muistiinmerkintöjä ajasta, jolloin yksilöiden sisimmässä kuuluvaa ääntä eli moraalista kompassia ei erotettu jumalten puheesta; ajatukset olivat siis eräänlaisia hallusinaatioita. Siksi jumalat olisivat teoksessa niin aktiivisessa roolissa. Käsitykseen oman itsen arvosta nimenomaan itsenä kykenivät vasta sivistyneet, eepoksia muistiin merkinneet ja demokratioissa eläneet ihmiset, jotka tulisivat sen jälkeen pohtimaan ikuisuuden ajan yksilön ja yhteisön välistä suhdetta.

Teoria on humpuukia muun muassa siksi, että se pitää itsensä käsittävää mieltä todella paljon nuorempana keksintönä kuin voimme historiallisten todisteiden perusteella päätellä sen olevan. Tästä huolimatta se antaa kiintoisan kirjallisuusteoreettisen väylän tarkastella Sofokleen näytelmää.

Antigonen juonessa vallasta luopuneen Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat päätyneet eri puolille Theban kaupunkivaltiota vastaan kohdistuneessa sodassa. Pojat tappavat toisensa. Theban kuningas Kreon on kummankin veljeksen isosetä ja pitää kaupunkia vastaan käynyttä petturina eikä “kansalaisena”. Näin ollen muiden kansalaisten ei tule Polyneikesta haudata.

Kansalaisten oikeustajua vastaan tämä sotii: hautajaisriittien kieltäminen on massiivinen rangaistus, valtava häpeä, erityisesti omaa sukua kohtaan. Veljesten sisko Antigone uhmaa kuninkaan käskyä suorittaen Polyneikeen hautausriitit joka tapauksessa. Kuningas raivostuu ja tuomitsee surulle omistautuneen Antigonen kuolemaan kuoron harkitsemaan kehottavista lausunnoista huolimatta.

Antigone suljetaan kivilohkareiden tukkimaan luolaan ruoan ja juoman kanssa nääntymään hitaasti. Hänen rakastettunsa, Kreonin oma poika Haimon, yrittää kääntää isänsä pään, mutta kuningas ei kuuntele. Tyrannin mieltä ei muuta myöskään myyttinen ennustaja Teiresias, jota kuningas epäilee lahjotuksi. Vanha mies suuttuu ja poistuu varoittaen, että Kreon tulee vielä menettämään kaiken.

Kreikkalaiset tragediat opettavat ironisesti, että ennustajien kuuntelusta ei ole juurikaan hyötyä, koska se, mistä on kerran ääneen varoitettu, tapahtuu joka tapauksessa.

On kirjoitettu, ettei kyse ole siitä, onko Antigonella oikeus protestiin, vaan siitä, toteuttaako Antigone vai Kreon jumalten tahtoa. Antigone sanoo Haadeksen kaipaavan jo perinteidenkin mukaan vainajaa luokseen. Kreon ei tästä piittaa vaan haluaa tehdä kuolleesta esimerkin kansalaisten anarkiaa vastaan.

Samalla pohditaan yhdessä kauneimmista eurooppalaisen kirjallisuuden näytelmäkatkelmista sitä, mikä on ihmisen osa. Yleensä esiin nostetaan kuuluisa kuoron pohdinta ihmisen ristiriitaisesta luonnosta (“Paljon on ihmeitä maailmassa, vaan ihmeellisin ihme on ihminen…”), mutta itseäni viehättää enemmän tämä fatalistisempi näkemys, suomennos Kirsti Simonsuuri:

“Kauas kantava toivo tuo lohtua monille ihmisille,
vaan monille se on petollinen harha,
sekopäisiä himoja täynnä.
Se tulee ihmiselle joka ei tiedä mitään
ennen kuin panee jalkansa tulen kuumuuteen.
Oli viisaasti sanottu kun joku lausui:
paha näkyy hyvän kaltaisena sille,
jonka mieltä jumala
on johtamassa tuhoon.
Ihminen voi elää elämäänsä ilman kärsimystä
vain lyhyen hetken.”

Näytelmä päättyy siihen, että Kreon on karmealla tavalla väärässä. Epäilyksen siemen on jäänyt jäytämään kuninkaan mieleen, ja lopulta kuoro vakuuttaa kuninkaan siitä, että hän on ehdottomuudessaan hätiköinyt.

Kreon määrää Antigonen pelastettavaksi luolasta, mutta käsky tulee liian myöhään, tyttö on jo hirttäytynyt. Haimon raivostuu ja yrittää tehdä Oresteian määrittämistä rikoksista vakavimman, isänmurhan, mutta lyötyään ohitse kääntääkin miekan itseensä ja syöksyy siihen. Tieto kiirii palatsiin, ja itsemurhan tekee myös Kreonin vaimo Eurydike. Kuningas murtuu, kuoro joutuu kantamaan hänet tyhjäksi jääneeseen asuntoon.

Kreon on pitänyt käskynsä, se on ollut ensimmäinen virhe. Toinen on, että hän rikkoo lopulta itse sitä vastaan. Lopputulos on absurdi, sillä kansalaisten mielipiteet ovat olleet alusta asti kuninkaan päätöstä vastaan. Samoin jumalat, ylimystö, jopa vanhojen miesten kuoro. Kuningas pitääkin päänsä puolustaakseen lähinnä itseään ja yhteisyyttä, kaupunkivaltioiden arvoista tärkeintä, mutta päätyy aiheuttamaan sekasorron. Sen vuoksi hän menettää kaiken itselleen tärkeimmän.

Tai kenties näin. Edes BBC:n In Our Time -ohjelman antiikin asiantuntijat eivät olleet yhtä mieltä siitä, mitä näytelmällä on haluttu sanoa aikalaisille, vaikka on selvää, että poliitikko ja ylimystöön kuulunut Sofokles on kohdistanut sen vertaisilleen, ehkä piikkinä tai vaikeiden kysymysten herättäjänä. Käännöksen lukijan näkökulmasta opetus on, että vain omatunnoton tottelee lakia ehdottomasti.

Jos Kreon ei välittäisi seurauksista, olisi täysin tunnoton ihminen, järjestyksen ylläpitäminen olisi hänelle helpompaa. Mutta hän välittää ja tuomitsemisen innossaan ei ymmärrä muidenkin välittävän. Laki ei voi koskaan hallita yksittäisen ihmisen ratkaisuja, erityisesti sellaisen, jonka puolella jumalat ovat.

Antigonen tuomitsemalla Kreon tuomitsee itsensä, koska ei enää osaa piilottaa yksityistä minäänsä lain taakse. Kuoro saa viimeisen sanan:

“Ylpeiden ihmisten mahtavat sanat
rankaistaan kyllä mahtavilla iskuilla,
niin vanhoina he oppivat kai viisautta.”

Hallitusta odottaessa

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin kaksi vuotta sitten kuntavaalien tuloksista. Näin eduskuntavaalien jälkeen, vappupäivän iltana, on hyvä palata silloisiin tuumailuihini ja katsoa, miten arveluni ovat pitäneet paikkansa ja mikä on mennyt mönkään.

Tällä kertaa arvioisin polttavimpien puheenaiheiden olleen ilmastonmuutos ja vanhusten hoito. Maahanmuuttokeskusteluakin toki vilauteltiin, mutta se katosi selvästi edellisten alle, joten konservatiivien oli profiloiduttava vastustamaan vihreää luontopolitiikkaa, ei maahanmuuttajuutta.

Jälleen, niin kuin edellisessä analyysissani, käsittelen jokaista puoluetta erikseen.

Keskusta Vaalien ainoana häviäjänä Suomen keskusta sai ottaa kontolleen niin Juha Sipilän sössötyksen kuin epäonnistuneen hallituspolitiikan. Sipilä ei silti ole suostunut täysin myöntämään, että politiikka on ollut epäonnistunutta. Tämä ei onnistunut kuntavaaleissakaan, kuten jo silloin huomioin. Mietin puoluejohdon ja kannattajien eroa jo edellisten eduskuntavaalien aikaan: kentän ääni on perinteisesti ollut enemmän vasemmalla, puolue on liukunut hissuksiin liikaa oikealle. Äänestäjiä karkasi luultavasti niin kokoomukseen, demareihin, vasemmistoon kuin persuihin. En odottanut, että turpiin tulisi näin paljon. Saarikon kieltäytyminen puheenjohtajuudesta yllätti myös. Keskusta ei silti olisi keskusta, ellei kykyä vanhaan kunnon kepulointiin ja poliittista silmää olisi. Imperiumin paluuta odotellessa.

Kokoomus Petteri Orpo teki tasapainoilun Suomen ennätyksen möläyteltyään vanhuskiistassa omiaan. Niin vain on, että teflonpuolue jatkaa kulkuaan. Ydinkannattajajoukkoa eivät paljon laitoshoitojen heikkoudet kiinnosta, eikä oikeastaan mikään muukaan paitsi oikeistolainen talouspolitiikka. Puolueen suurin uhka onkin se itse, koska se yrittää tasapainotella kahden kannattajakunnan välillä. Eduskuntaan noussut Harkimo on piikki lihassa ja voi houkutella oikeammalle liukuneiden vihreiden lisäksi liberaaleja pois. Elina Lepomäen ja Juhana Vartiaisen kaltaiset rautanyrkit taas haluavat koventaa puoleen linjaa. Puheenjohtaja sai ja saa tulevaisuudessakin paskaa niskaansa kummaltakin laidalta, vaikka likapyykkiä ei julkisesti paljon tuuleteta. Nyt vaikuttaa siltä, että Orpo ottaa luultavasti jyrkän kulman oikealle päin, mikä tekee hallituksen muodostamisesta demarien kanssa vaikeaa.

Kristillisdemokraatit Saamani mielikuva on, että Sari Essayah on ollut pidetty johtaja niin omiensa joukossa kuin muiden puolueiden näkökulmasta. Niin sanottu merkeliläinen linja on jatkunut ja kannatuksessa on tullut pienoista nousua. Kiintoisaa on pohtia, onko kristilliset jopa se eduskuntapuolue, joka on näin julkisuuskuvaansa pehmennettyäänkin liikkunut kaikkein vähiten kauemmaksi alkuperäisestä, tässä tapauksessa Päivänsalon veljesten, visioimasta puolueen ydinnäkemyksestä. Paljon yhtenäiseen linjaan voi toki vaikuttaa se, että krisut ovat olleet pitkään eduskunnan pienin vakiopuolue.

Perussuomalaiset Persut saivat ison voiton. Puolue on asemoinut itsensä uusiksi taitavasti ja nopeasti. Kirjoitin viimeksi, että puolue saa syyttää huonosta kuntavaalimenestyksestä vain itseään: politiikka oli linjatonta ja radikalismi vähentynyt ydinkannattajien näkökulmasta liikaa. Niin vain kävi, että erinäisten kommervenkkien jälkeen Timo Soinista on tullut poliittinen ruumis, tämän letkautukset ovat jopa entisten kannattajien mielestä noloja, ja Halla-aho tullut tilalle. Linja on löytynyt, radikalismi palannut. Tällä hetkellä taktiikkana vaikuttaa olevan yhtaikaa vakuuttelu yhteistyöstä ja samalla asettuminen kaikissa kynnyskysymyksissä vastahankaan. Pidän puolueen suurimpana uhkana sitä, että sen kannattajakunta jakaantuu edelleen vahvasti niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti vasemmistoon, keskustaan ja oikeistoon. Persut on siis pysynyt protestipuolueena.

RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.

SDP On myönnettävä, etten odottanut demareiden kykenevän voittamaan vaalit edes näin pienellä erolla. Epäilen näiden olevan myös viimeiset vaalit aikoihin, jotka SDP voittaa. Osin takana on ollut se, että kaikille on luvattu kaikkea, mikä tulee johtamaan tämän vaalituloksen nojalla itsensä jalkaan ampumiseen, ellei ay-Rinne osoittaudu neuvottelijamestariksi. Yllättävää on kuitenkin, että ilmeisesti puolueessa on alettu ottaa vanhenevan kannattajakunnan uhka vakavasti. Kyseessä on edelleen eläkeläisten puolue, mutta ehdokkaissa oli nuoria puolueista kolmanneksi eniten ja sukupuolijakauma oli hyvin tasainen. Kirjoitin viimeksi, että SDP:stä on tullut Antti Rinteen puhekoulu, eikä näiltä osin mikään ole muuttunut mihinkään. Samalla takeltelulla kompastellaan eteenpäin.

Vasemmistoliitto Vasemmisto jatkaa kuntavaaleissa saamaansa nostetta ja nosti kannatustaan reippaasti ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tätä en odottanut. Tulevaisuutta varten on selvästi alettu pedata paikkoja, sillä ainakin Helsingissä olisi Li Anderssonin johtajuuden jälkeisiin tehtäviin tarjolla hyvin itseään brändääviä ehdokkaita. Tarkoitan siis Honkasaloa ja Kivelää. Ongelma on puolueen linjattomuus, jossa haluttaisiin vähän flirttailla jonkin sortin populismin kanssa mutta ei kuitenkaan: liika akateemisuus paistaa läpi. Mahdollisia lisäkannattajia erityisesti työväestöstä ei tavoiteta sillä potentiaalilla, joka voisi olla.

Vihreät Viimeksi kirjoitin, että ällömakeasta Ville Niinistöstä päästään onneksi pian eroon. Niin nopeaa on politiikka, että Niinistön jälkeen puolueen puheenjohtajana ehti käydä Touko Aalto, sitten Aallon loppuunpalamisen seurauksena maagisin riitein paikalle manattu Pekka “Tolkun Peksi” Haavisto ja nyt ollaan valitsemassa seuraavaa puheenjohtajaa, joka on lähes varmasti tiukan asiallinen Maria Ohisalo. Vihreät oli iso vaalivoittaja, mutta se olisi voinut olla isompikin. Pidän Haaviston keskitien linjauksia ja puolueen linjan epämääräisyyttä väistämättömänä ilmiönä. Aika näyttää onko se eduksi. Pidän erityisesti Touko Aallon julkista kohtelua puolueen toimesta kaksinaamaisena ja osoituksena arvojen siirtämisestä kohti jonkinlaista Suomessa usein toimivaa “keskitien konservatismia”, vaikka Aallon astuminen sivuun noin muuten oli oikea päätös. Vihreät on keskituloisten perheiden valinta, kaupungin keskusta.

Muut Kirjoitin kuntavaalien aikaan, että muiden joukossa on äänikalasteluun mahdollisuuksia. Tässä olin oikeassa. Harkimo pääsi Liike Nytillään eduskuntaan ja poikansa oli hilkulla päästä toiseksi edustajaksi. Piraattien Pennanen sai hyvin näkyvyyttä ja ääniä. Epäilen tällä olevan tulevina vuosina pääkaupunkiseudulla mahdollisuus eduskuntapaikkaan. Feministien Aro sai vähemmän menestystä kuin odotin. Luulen, että lähes kaikki suomalaiset puoluekantaan katsomatta toivottavat esiin ponnahtaneelle ja sitten totaalisesti tuhoutuneelle Siniselle tulevaisuudelle hyvää matkaa manalaan. Paavo Väyrynen otti omalla puolueellaan köniinsä, provokaatiot olivat jopa tälle kansalle liian sakeita. Paluuta odotellessa. Muilla pienpuolueilla ei nähdäkseni ole edelleenkään mitään väliä.

Toivottavasti lukijoiden vappu oli hyvä. Sirkus jatkukoon.