Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: David Lynch

Vielä Twin Peaksista

Posted on 13.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Kirjoitin Laajakuvaan tänään Twin Peaksista. Jatkan tekstiä jälkikirjoituksen omaisesti tänne.

Kolmas kausi antaa nenille nörttikulttuurille. [1] Alkuperäinen sarja luotiin työpaikkojen taukohuoneiden keskustelunavaajaksi. Siihen on suhtauduttu samalla tavalla nytkin.

Taukohuoneet ovat vaihtuneet Internetiksi ja kaikille mahdollinen spekulointi on mutatoitunut isojen nörttikulttuuria edustavien medioiden jakso jaksolta -analyyseiksi.

Samalla uusi Twin Peaks käy odotuksia vastaan. Se kutsuu katsojan makustelemaan, sarjan ystävät keskustelemaan ja odottamaan seuraavaa jaksoa osoittaen mielenköyhimmät analyysit naurettaviksi jo julkaisuhetkellään.

Ja mielenköyhästä todella voidaan puhua. Lähes kellään mielipidekirjoituksia tehneellä ei ole ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Sarjan saama vastaanotto on pikemminkin osoittanut kuinka tyhjää tv-kritiikki on.

David Lynchin tyyliin on suhtauduttu paikoin vihamielisesti jopa kehuvissa arvioissa, ilmeisesti koska se on tullut monille tv-kulttuurin ja kahden ensimmäisen kauden rakastajille mutta Lynchin elokuvia tuntemattomille yllätyksenä.

Kahdeksannen jakson abstrakteja näkymiä on kuvattu “kauniiksi hölynpölyksi, joka toimii parhaiten luupilla taidegalleriassa halpaa punaviiniä siemaillen”, ikään kuin televisioissa ja taidegallerioissa olisi säännöt, ehdottomasti noudatettavat diskurssit, jotka ovat luonnonlakeja.

Kritiikki muistuttaa Lynchin omaa näkemystä puhelimella katsotuista elokuvista. Täsmälleen samasta ei kuitenkaan ole kyse. Tekijä tietää formaattinsa ja mihin se on tarkoitettu. Asia voisi olla Lynchinkin mielestä eri, jos tehtäisiin elokuva, joka on suunniteltu teatterin sijasta ensisijaisesti puhelimelle.

Edellä mainitsemaani taidegallerioiden hölynpölyä masentavampaa näkemystä kokeellisen elokuvan esteettisistä mahdollisuuksista ei tule helposti mieleeni. Nimenomaan elokuvan, koska monet kriitikot eivät vieläkään tajua katsovansa elokuvan ja sarjan välimaastossa liikkuvaa hybridiä, vaikka toistelevat hokemaa kuin meemiä.

Suoranainen hätä muka-nörteillä on, kun jaksojen analyysi paljastuu Twin Peaksin arvaamattomuuden takia pohjimmiltaan turhaksi. Jaksoista ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, jos tapahtuminen nyt on mittari, jolla haluaa taidetta ajatella.

Mutta kun tv-kritiikki on: jaksojen kertaus, muutamat kohokohdat, lyhyt ja helppo oma mielipide loppuun. Tämän sovittaminen Twin Peaksiin osoittautui viikko viikon jälkeen koomisemmaksi. Teos tekee, mitä olen tv-sarjoilta odottanut eli käsittää “sarjan” sanan moniosaisuuteen viittaavasta luonteesta huolimatta kokonaisuudeksi.

Tämä on siirtymistä populaarista (toistosta ja kertosäkeistä) post-bop-jazziin (teemojen variointiin ja jatkuvaan kehitykseen).

Harva televisiokatsoja altistuu audiovisuaalisessa kuvavirrassaan millekään poikkeukselliselle – tai edes haluaa sitä. Hauskasti kolmas kausi tekee uusiksi ajan suosituinta tv:tä eli halpoja NCIS-tyylisiä rikosohjelmia kuten ensimmäiset kaudet oman aikansa saippuaoopperaa. [2]

*

Elinympäristön pehmustaminen vaaroja vastaan viedään niin pitkälle, että se ulotetaan koskemaan myös taideteoksia, joilta toivotaan ennakoitavuutta ja trooppeja. Televisiosarja on zeniitti kehityksessä, vielä pidemmälle viety kiteytys kuin popmusiikki.

Yleisestä nössöytymisestä muovautuu tuttu mustavalkoisen väittelyn maailma, jossa arkipäivän paineet puretaan mölyämällä tyhjänpäiväisiä, kun ei ole muuta tekemistä eikä konkreettisesti, materiaalisessa maailmassa esiintyviä haasteita.

Kukaan ei kuitenkaan todella tee mitään radikaalia, vaikka kovasti uhotaan, on kyse yhteiskunnallisista liikkeistä, taiteesta, väkivallasta…

Paitsi Twin Peaks, joka teki televisiossa jotain, mitä tullaan tuskin näkemään enää pitkään aikaan.


[1] Sana “nörttikulttuuri” liittyy pseudovastakulttuuriksi kutsumaani ilmiöön, jossa valtavirtaa markkinoidaan niin sanotun vaihtoehtoisuuden leiman avulla, koska se on erityisesti nuorille helppoa. Geek on uusi musta.

Kyse on samasta kuin anarkistimerkkien painamisesta vietnamilaisessa hikipajassa tehtyihin t-paitoihin. Edelleen elävän ja epäseksikkään nörttiyden alakulttuurin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Siis sellaisen, jossa voidaan puhua parhaista omien hahmojen kuolemista roolipelikampanjoissa viisi tuntia putkeen.

Nykyisessä mielessä nörttikulttuuri on vain toinen tapa kutsua passiivista harrastamista, siis television katsomista, videopelien pelaamista ja muuta, jos sen ympärille luodaan tarpeeksi suuri keskustelukulttuuri ja mainosympäristö. YouTube on ollut tässä avainasemassa.

Tarve määrittää itsensä kulttuurin osaksi taas syntyy huomiosta, että joku toinen ihminen voi tässä maailmassa pitää samoista asioista kuin itse.

Pidän jokaista vaahto suupielessä nörtiksi tunnustautuvaa ja siitä ylpeyttä tuntevaa ihmistä lähinnä raivokkaana kuluttajana. Tällainen identifioituminen on kuin pitäisi luonteensa merkittävimpänä piirteenä vessapaperin käyttöä.

[2] NCIS on ollut useampana vuotena maailman suosituin televisiosarja ja yksi suosituimmista yhdysvaltalaisista televisiosarjoista koskaan. Tämä on hyvä muistaa väitettynä laatutelevision aikakautena.

Twin Peaksin paluu

Posted on 22.05.201723.09.2024 by kangasvalo

Artikkelikuvassa mielipiteeni neljästä ensimmäisestä jaksosta.

Sisältää keskisuuria spoilereita juonesta ja isoja tyylistä.

Pakka pysyy hämmentävän hyvin kasassa. Teoksen editoinnista näkee sen olevan tarkoitettu yhtenäiseksi. Ja että se on kuvattu massiivisena kasana kuvavirtaa, joka on jälkikäteen editoitu “jaksoiksi”, vaikka mieleni tekisi puhua luvuista romaanikirjallisuuden tapaan.

Tunnelma on enemmän Fire Walk With Metä, Mulholland Drivea, Lost Highwayta ja jopa Eraserheadia kuin “klassista” Twin Peaksia. Erityisesti Mulholland Drivea. Tietysti televisiotuotantojen muuttuneet kuvasuhteet vaikuttavat myös mielikuviin.

Paljon on jo ehditty kirjoittamaan massiivisesta määrästä hämmentäviä esteettisiä ratkaisuja ja juonenkäänteitä, surrealismista tietysti myös. Samalla Twin Peaksin universumista on lähdetty rakentamaan huomattavasti laajempaa kuin pienen kaupungin paikallinen mystiikka.

Oikeastaan juuri pienestä syntyvä mystiikka puuttuu. Twin Peaksin kaupunki ei ole (ainakaan vielä) pääosassa eikä hassujen asukkaiden tapoja jakseta sen kummemmin ihmetellä. Aikaa vietetään paljon New Yorkissa, Las Vegasissa, Etelä-Dakotassa…

Tämä on luultavasti joitain “faneja” eniten häiritsevä asia. Fanitus on kyseenalaista toimintaa, joten nurkukoot, sillä juuri tämä pelastaa sarjan alun nostalgiaparaatilta.

Muutenkin mennään suoraan asiaan. Ei mehustella liikaa “katsokaa, tässä hän on taas!” -hetkiä, vaikka David Duchovnyn vierailu menee fan servicen piikkiin.

Uusia hahmoja on iso määrä. Se on hienoa, koska he ovat keskimäärin kiinnostavampia kuin vanhat, joita nähdään myös paljon, osaa hyvin lyhyesti. Lynch osaa esitellä uudet hahmot nopeasti mutta muistettavasti.

Poikkeus kiinnostavuuden sääntöön on kahdeksi (tai kolmeksi… tai jotain?) jakautunut Dale Cooper, joka on ansaitusti keskiössä ja jota venytetään lukuisiin mahdollisiin suuntiin. Niin metaforallisesti kuin ajassa ja tilassa.

Mietin Jodorowskyn Holy Mountainin tapaista okkultismia, kun reaalimaailmaan palaava agentti Cooper joutuu opettelemaan alusta ihmisyyden: kävelyn, puheen, kusemisen, lettujen syömisen, kahvinjuonnin.

Kiinnostavin uusista hahmoista on Matthew Lillardin erinomaisesti esittämä koulun rehtori, joka on mahdollisesti unensa välityksellä murhannut naisen. Tämä on eniten Lost Highwayta ja Mulholland Drivea.

Väkivalta on häiritsevää. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt televisioväkivaltaa, josta on tullut paha mieli. Elokuvienkin tapauksessa on saattanut vierähtää hetki. Tämä väkivallan palauttaminen banaalista merkitseväksi on hyvä asia.

Lynchillä ja hänen tiimillään on edelleen taito käyttää käytännössä jatkuvasti taustalla suhisevaa ambientia ja epämääräisiä hahmoja luodakseen katsojaa alitajuisesti uhkaavia kuvia. Eräs olento muistuttaa paljon elokuvan varhaisajoista, tarkalleen ottaen William K. Dicksonin ja William Heisen Monkeyshinesista (1890).

Väsähtäneintä on joskus pintaan nouseva seksismi. Toisaalta Twin Peaksin maailma on karkea. Tällaiset seikat voi nähdä osana hahmojen heikkouksia, joten en osaa olla tästä kovin nyreissäni.

Lynch korostaa esittämänsä Gordon Colen äänellä, että kannattaa täydestä sydämestään seksuaalista tasa-arvoa. Ohjaaja on osannut ennakoida syytteet.

Sarjan jälkituotannossa kuvaan on lisätty runsaasti digitaalisia tehosteita. Ne ovat epätodellisen näköisiä ja siksi pääosin toimivia, paikoin kauniitakin.

Eniten miellyin siitä, kuinka hidasta ja siinä mielessä vanhanaikaista televisiota (ja elokuvaa) sarjasta on lähdetty tekemään. Nopeampaan leikkaukseen ja rytmiin tottunut katsoja hamuaa puhelimesta Twitteriä auki.

Kosmostrippailuja häkellyttävämpää on tajuta, kuinka suuri osa omistetaan esimerkiksi “reinkarnoituneen” ja lähes aivokuolleen Dale Cooperin palloilulle kasinolla, jossa hän voittaa yliluonnollisilla voimilla yksikätisestä rosvosta 30 jättipottia peräkkäin.

Huumori tässä osiossa on niin typerää, monotonista ja äärimmilleen vietyä, että nautin siitä. Jostain toisesta se on varmasti puuduttavaa. Sama pätee näiden neljän jakson tyyliin muutenkin. Lynch on aliarvostettu näyttelijöiden ohjaaja, Kyle MacLachlan harmittavan vähän huippurooleissa nähty näyttelijä.

Yhteenvetona: Harvoin näkee televisiosarjasta näin selvästi, että ohjaajan auktoriteetti on ollut käytännössä rajaton. Odotan jatkolta hyvää. Saatan palata asiaan sarjan edetessä.

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Ei kannata varastaa hyviltä
  • Ihmeistä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme