Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Avainsana: absurdismi

St. Elwick’s Neighbourhood Association Newsletter Podcast

Posted on 26.03.202323.09.2024 by kangasvalo

St. Elwick’s Neighbourhood Association Newsletter Podcast (2019–) on Mike Wozniakin käsikirjoittama komediapodcast, joka käsittelee Lounais-Englannin Exeterissä sijaitsevan fiktiivisen St. Elwickin kaupunginosan tapahtumia.

Nimensä mukaisesti podcast on St. Elwickin naapurustotiedotteen korvike. Printtipuoli on leikkausten takia lopetettu, joten lehti on korvattu podcastilla, jota juontaa lehden ainoa tekijä, säälaitoksella työskentelevä Malcolm Durridge (Wozniak).

Durridge ei hallitse tekniikkaa ja on pyytänyt yliopistossa opiskelevaa tytärtään Jessicaa eli Jessiä editoimaan jaksot ja poistamaan kömmähdykset. Jess ei ole kiinnostunut isänsä toiveista ja on ladannut nauhoitteet eetteriin sellaisenaan. Durridgen ohjelmat ovatkin täynnä epätoivoista huokailua, pahantahtoista juoruilua naapureista, yli lentävien helikoptereiden meteliä, pitkiä hiljaisuuksia sun muuta häiriötä, joka ei koskaan pääsisi ammattimaisesta podcastista läpi. Luonnollisesti kaikki tämä kertoo oikean podcastin huolellisesta käsikirjoituksesta.

Wozniakin komedian lajista kertoo paljon, että komea mies on kasvattanut törkeät pensseliviikset, jotka on ominut osaksi hahmoaan mauttoman ruskean puvun lisäksi. Wozniak näyttää ja kuulostaa elämänsä kriisin kynnyksellä olevalta maantiedonopettajalta. Siltä kuulostaa myös Durridge, joka roikkuu päivästä toiseen sormenpäidensä varassa mielenterveytensä kielekkeeltä.

Durridge on Wozniakin komediatyylin bravuuri, hänen tyyppihahmonsa, joka toistuu niin hänen stand-upissaan kuin TV-esiintymisissään. Durridge on oman elämänsä straight man. Änkyttävä, laimealla tavalla konservatiivinen perheenisä ei haluaisi mitään niin paljon kuin elämän jatkuvan samalla tylsällä uomallaan, mutta naapurustoa kansoittavat eksentrikot ja typerykset tekevät toiveet mahdottomiksi.

Vaikka sarjassa on Wozniakin lisäksi vierailevia näyttelijöitä esittämässä naapuruston asukkaita, perheenjäsenet luonnostellaan pakinaperinteen mukaisesti lähes yksinomaan Malcolmin kertomusten perusteella. Jonkinlaisen juonen edetessä kuuntelijalle paljastuu Malcomin elävän tapahtumaköyhässä avioliitossa vaimonsa Cathyn kanssa, eivätkä lapset piittaa isästään tai tiedä tästä ihmisenä mitään. Jess raahaa sitcom-tyyliin kotiin ei-toivottuja poikaystäviä, ja teini-ikäinen Paul on isänsä sanojen mukaan “täysi paskiainen”.

Kuvitteellisen naapuruston nimi on ilmeinen väännelmä Exeterin monista St.-alkuisista paikannimistä ja Exwickin esikaupunkialueesta. St. Elwick on kuva normaaliudesta ahdistavana paikkana. Pinnan alla kuohuu hysteria, mitä korostavat naapuruston idyllisyys sekä arjen pienuus ja keskinkertaisuus. Malcolm on St. Elwickin ja ennen kaikkea omien odotustensa vanki. Paikka todella on mielentila.

*

Kokonaisuutena St. Elwick on yksi kiinnostavimmin käsikirjoitetuista ja tuotetuista komediapodcasteista, joskin se hyödyntää myös Beef and Dairy Network Podcastista (2015–) tuttua improvisaatiota. Wozniak on yksi Beefin vakionäyttelijöistä.

Podcastin huumori perustuu arjen outouttamiseen ja sosiaalisten tilanteiden vaikeuteen. Jaksot etenevät usein pitkiä pätkiä ilman vitsin vitsiä, mutta mukana on liuta eksentrisiä ja joskus liiankin aidoilta tuntuvia hahmoja, jotka huvittavat vaikkeivät ehkä naurata.

Hyväksi esimerkiksi käy jakso 4, joka perustuu yksinomaan sille, että työurallaan turhautunut Durridge yrittää haastatella entistä työtoveriaan Lyndsey Mulligania (Yasmine Akram), joka on siirtynyt yrittäjäksi ja perustanut merkittävän yrityksen. Samalla Durridge yrittää ilmaista haluavansa päästä yritykseen töihin. Mulligan ei kuitenkaan tajua Malcolm-paran vihjailuja vaan haluaa puhua yksinomaan koirien parissa tekemästään vapaaehtoistyöstä.

Seuraa melkein parikymmentä minuuttia kestävä, farssin perinteiden mukainen piinallinen mestarinäyte noloista sosiaalisista tilanteista, jossa yksi yrittää ja toinen ei ymmärrä tai ymmärtää mutta haluaa vältellä aihetta. Periaatteessa vitsi on koko ajan sama, mutta tilanteen ahdistava koomisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Lopussa odottaa katastrofi.

Sarjan vetovoima on kaikille tuttu; Durridgen elämä on niin turruttavan ikävää ja keskinkertaista, että kuuntelija tuntee helpotusta verratessaan sitä omaansa. Malcolm ei sarjan edetessä opi koskaan artikuloimaan haluamaansa selvästi, eivätkä hänen taitonsa kehity vuosien mittaan suuntaan tai toiseen. Hänen naapurinsa ovat kuuroja hänen valitukselleen. Durridgen onneksi juuri kukaan naapurustossa ei tunnu kuuntelevan hänen podcastiaan, vaikka jokainen kovasti niin vakuutteleekin. Näin ollen sarjaa kuuntelevalle tulee outo tunne; kuin vakoilisi tavallisia ihmisiä näiden arkisissa puuhissa ja kuulisi jotain, mitä ei todellakaan pitäisi.

Podcastin edetessä eräänlainen jännite syntyy siitä, joutuuko Malcolm nauhalle lipsauttamastaan koskaan kuseen. Cringe-huumoria parhaimmillaan (tai pahimmillaan). Durridgea käy melkein sääliksi, mutta hahmon omaan nilkkaan osuva nihkeys ja perienglantilainen konservatiivisuus saavat kuuntelijan tuntemaan pikemminkin uteliaisuutta, vähän kuin katsoisi työmuurahaista raahaamassa liian raskasta sokeripalaa.

Vieraina on tuttuja ääniä: Benjamin Partridge ja Henry Paker ovat Wozniakin tovereita Beef and Dairyssa ja mainiossa improvisaatioon perustuvassa Three Bean Salad -podcastissa. Toisaalta lähes kaikki Wozniakin Taskmaster-kumppanit vierailevat sarjassa: Sarah Kendall, Charlotte Ritchie, Jamali Maddix ja Greg Davies ovat kaikki vuorollaan näytelleet St. Elwickissä.

On valitettavaa, että St. Elwick on Wozniakin muiden kiireiden vuoksi jäänyt vaille uusia jaksoja yli vuoden ajan. On epävarmaa jatkuuko sarja enää koskaan. Wozniak oli 2021 esitetyn Taskmaster-kautensa suosituin kilpailija, ja hänellä on riittänyt show’n jälkeen kiireitä uuden stand-up-kiertueen, Three Bean Saladin, Beefin ja We Are Not Alone -komediaelokuvan (2022) parissa. Toivoa kuitenkin sopii, kaipaan Malcolm Durridgen lamaannuttavaa keskinkertaisuutta.

Muistiinpanoja elokuvista, 8

Posted on 12.11.202023.09.2024 by kangasvalo

Titicut Follies (Ohj. Frederick Wiseman; Yhdysvallat: 1967)

Asianajaja Frederick Wisemanin mittavan dokumenttiuran aloittaneen Titicut Folliesin kuvaama Bridgewaterin vankimielisairaala on kuin Arkham kaikkein sekopäisimmistä Batman-sarjakuvista. Kuvaavaa on, että elokuva on toteutettu Vietnamin riehuessa taustalla. Kyse on eräänlaisesta kotirintaman sotarikoksen tallentamisesta. Niin tämän kuin Vietnamin tapauksessa vallassa olevat eivät tajunneet kameran armottoman silmän tallentavan todellakin kaiken – se mikä voi itsestä tuntua mitä arkisimmalta toimenpiteeltä ei sitä elokuvateatterin kankaalta olekaan.

Henkilökunnan jäsenet kiusaavat erästä potilasta kuin sadistiset vartijat vankia. Miestä ärsytetään kuin koiraa ja hänet jätetään kylmään selliin alasti murisemaan. Tuomiopäivää messuava jakomielitautinen pulisee pihalla taukoamatonta poliittista tajunnanvirtaa. Kierointa on, että hän kuulostaa ajoittain suhteellisen tervejärkiseltä verrattuna Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan. Järkyttävimmässä kohtauksessa seurataan läheltä nälkälakossa olevan ihmisraunion pakkosyöttämistä. Pakkosyöttämisen kanssa leikataan ristiin kuvia lopulta kuolleen miehen ruumiin käsittelystä. Sairaalassa kuolleet laitetaan heppoisiin arkkuihin kuin joulukoristeet pahvilaatikoihin. Vainajat siunataan maahan vain henkilökunnan seisoessa haudan äärellä.

Wisemanin tehtävä oli muuttaa mielenterveyspotilaiden kohtelua inhimillisemmäksi. Jotain ihmisoikeuksien kehityksestä kertoo, että teoksen kuvaamasta ajasta ei ole 200 vuotta vaan vain vähän päälle 50. Vankilan asukkailla ei ole mitään oikeuksia. Eräs kahdeksi vuodeksi Bridgewateriin murtovarkaudesta tuomittu henkilö vietti siellä lopulta 57 vuotta kykenemättä pääsemään ulos. Uskomattominta on tietysti se, että paikka on olemassa vieläkin, eikä meno ole tiettävästi muuttunut kuin vasta aivan viime vuosina. Vielä vuonna 1999 sairaalan vartijat tappoivat yhden asukeista. Muun muassa tätä on Amerikan Yhdysvallat. Onko Bridgewatereita montakin vielä?

Elokuva on yleissivistävä näkemys siitä, mitä ihmiset voivat tehdä toisilleen luvan kanssa ilman, että täytyy Joshua Oppenheimerin tapaan lähteä haastelemaan Indonesian kansanmurhan tekijöiden kanssa. Yksi lensi yli käenpesän (1975) on tähän verrattuna leppoisa satu. En voi suositella tätä kenellekään. Suosittelenkin tätä kaikille.

Vomit-Action (Ohj. Otmar Bauer; Itävalta: 1969)

Lyhytelokuva on yksi tunnetuimmista Wienin action-performanssitaiteen teoksista. Mies juo punaviiniä, oksentaa punaviinin edessään olevalle valkealle pöydälle ja syö moskan rämmäleineen kaikkineen uudestaan. Vomit-Action on oleellinen teos elokuvallisen transgression ymmärtämiseksi. Oksentamisen ja sitten oksennuksen uudelleen syöminen on toimintona niin lihallisen luotaantyöntävä, ettei edes mustavalkoinen filmi tai vuosikymmenten etäisyys saa pyyhittyä pois silkkaa ruumiillista reaktiota, jonka teoksen näkeminen aiheuttaa – reaktio ei välttämättä ole niinkään pahoinvointi kuin jonkinlainen oman kehollisuutensa yliherkkä tiedostaminen. On vaikea kuvitella omituisintakaan fetisistiä nauttimassa tästä, sillä teos on yksinkertaisuudessaan ja karuudessaan jotain muuta kuin pornografiaa. Oman osuutensa katselukokonaisuuteen tuo filmin raspi ja nettiajan artefaktit. Vimeosta tämänkin näkee. Joskus mietin, että mitä ihmettä teen elämälläni.

Akihabara Majokko Princess (Ohj. McG; Japani: 2009)

En nyt oikein tiedä, miksi katsoin tämän. Tai siis tiedän, koska kuka voisi vastustaa Kirsten Dunstia hyppelehtimässä pitkin Tokion Akihabaraa loliasussa, johon kuuluu liian lyhyt hame ja sininen peruukki? Kyse on cover-musiikkivideosta The Vaporsin sietämättömään renkutukseen Turning Japanese (1980). Video on luotu alun perin taiteilija Takashi Murakamin johdolla pop-taidenäyttelyyn. Eli aika hirveää konseptualismia tämä on, niin kuin saattaa odottaa, ja mitä kummallisinta fetisismiä, joka niin satirisoi kuin syleilee länsimaiden ja Japanin välillä olevaa aggressiivista kulttuurivaihtoa. Sanoisin tämän olevan muka-aitoudestaan (lue: ironiastaan) huolimatta rasismia, mutta en oikein osaa näyttää sormella, että miten. Lähinnä mietin, että toivottavasti Dunstille on myös maksettu tästä eikä koko roskaa ole kuvattu jollain lomamatkalla.

Color Out of Space (Ohj. Richard Stanley; Yhdysvallat, Malesia ja Portugali: 2019)

Color Out of Space (1927) on mielestäni toinen kahdesta hyvästä Lovecraft-novellista (toinen on The Shadow Over Innsmouth, 1931), joten odotin pelko perseessä tältä elokuvalta jotain. Ja niin se vain on, ettei onnistu oikeanlaisen Lovecraft-elokuvan tekeminen edelleenkään, vaikka Color Out of Space on jo hyvä yritys siihen suuntaan. Jälleen monsterit ovat liiaksi esillä, sanoin kuvaamattomat kauhut vähän liiaksi sanoin kuvailtavissa, vaikka yritys kaamean värin abstraktioon on ihan hyvä (ja silti liian kasarinostalginen neonpläjäys…). Samalla oikein katsottava ja liian päällekäyvä teos. Mysteeri uupuu. En tiedä onko tarkoituksellista vai tahatonta, mutta Nicolas Cagen tapa näytellä tässä(kin) ja elokuvan käsikirjoituksen paskuus erityisesti replikoinnin osalta tekee keskiössä olevan perheen aamiaispöytäkeskustelut oudommiksi kuin niitä seuraavat tapahtumat. Olen taipuvainen ajattelemaan tällaisen sekoilun olevan ihan plussaa, mutta tehoa se vie itse kauhulta.

Liebelei (Ohj. Max Ophüls; Saksa: 1933)

Nuori upseeri hakkailee upseerin vaimoa, kunnes kohtaa oikean elämänsä naisen, muusikon viattoman tyttären. Kevyestä, lähes unelmoivasta romanssielokuvasta siirrytään ironiseen ja julmaan loppuratkaisuun. Kaikki tietysti huippukauniisti kuvattuna, sillä onhan tämä Ophüls vanhemman elokuva. Teos on rikollisen unohdettu nykyään. Ironian käytön ja suorasukaisen, suorastaan modernin käsikirjoituksen tähden näen elokuvassa paljon samaa Stanley Kubrickin parhaimmistoon kuuluvan Barry Lyndonin (1975) kanssa.

Whiplash (Ohj. Damien Chazelle; Yhdysvallat: 2014)

Whiplash kuvaa jazz-koulua, jossa J. K. Simmonsin ilmeisesti Oscarin arvoisesti ylitulkitseman opettajan sadismi ajaa rumpalioppilaan pieksemään kätensä verille. Tekeehän vain henkinen väkivalta todellisen muusikon. Joihinkin teoksen käänteisiin auto-onnettomuuksineen on aavistuksen vaikeaa uskoa, mutta elokuvan tahti on niin hyvä, että sille antaa jossain määrin anteeksi. Vastaavalla tavalla alistavan opettajan olen valitettavasti itsekin kohdannut, joten sotilasmaiseen kuriin ja hajota & hallitse -taktikointiin ei ole mahdotonta uskoa. Yleensä nyrpistäisin nenääni sille, että elokuva ei ota kantaa puoleen tai toiseen, mutta tässä tapauksessa on jotenkin sopivasti häiritsevää, että päähenkilö mahdollisesti häviää väännön; näyttämällä vihamiehelleen lopulta närhen munat, hän pelaa tämän säännöillä. Muuten kyseessä onkin aika perus “urheiluelokuva”, jonka musiikki on toki viihdyttävää. Kerran tämän katsoo, toiste ei.

Prinsessapäiväkirjat (Ohj. Garry Marshall; Yhdysvallat: 2001)

Ei nyt äkkiseltään tule mieleen vastakohtaisempia elokuvia kuin Prinsessapäiväkirjat ja Vomit-Action. Niin ne vain löytyvät tästä samasta päiväkirjasta! Ystävän toiveesta katsoimme tämän ja jatko-osan. Varsin tyypillistä eskapistista fantasiaahan tämä on. Anne Hathawayn esittämälle yksinhuoltajaperheen nuorelle tytölle selviää, että hänen edesmennyt isänsä onkin ollut vieraan vallan kuningas. Teini tapaa Julie Andrewsin esittämän isoäitinsä, joka on virkaa tekevä hallitsija. Nuorta aletaan koulimaan hassuttelumontaaseissa prinsessaksi. Kuvioon kuuluu tietysti se, että nörtti muutetaan silmälasit poistamalla, hiukset suoristamalla ja persoonallisuus nitistämällä Hollywood-staraksi ja tylsän näköiseksi glamour-ihmiseksi, jonka täytyy opetella ottamaan vastuuta ja muuta hevonpaskaa. En nyt tietenkään ole kohdeyleisöä, mutta ymmärrän kyllä, miksi tätä on katsottu monissa pyjamabileissä. Jollain oudolla tavalla sympaattinen. Jatko-osa sitten taas on totuttuun tapaan vain sielua vailla oleva ja häthätää kokoon kursittu mössö.

Rosencrantz & Guildenstern ovat kuolleet (Ohj. Tom Stoppard; Iso-Britannia & Yhdysvallat: 1990)

R&G ovat Hamletin mitättömimmät nimetyt sivuosahenkilöt. Tässä Stoppardin tunnetun näytelmän filmiversiossa he huomaavat itsekin olevansa vain pieniä pelaajia itseään suuremmassa pelissä. Kuninkaat ja kuningattaret puhuvat ihan kummallisesti ja ilman heitetty kolikkokin laskeutuu samalle puolelle vaikka kuinka monta kertaa. Suuri pettymys, vaikka pääosissa ovatkin mainiot Tim Roth ja Gary Oldman. En saa tällaisesta metakommentoivasta ja ylikirjoitetusta hassuttelusta irti yhtään mitään. Liian postmodernia minulle enkä suoraan sanottuna näe tarvetta Hamletiin upotetulle Huomenna hän tulee -uusinnalle, joka on kumpaakin dekonstruktion kohdettaan heikompi kaikissa suhteissa. Vaikka ajatus kahden klassikon törmäyttämisestä on paperilla nokkela.

Posted on 08.07.201823.09.2024 by kangasvalo

Witold Gombrowicz (1904–1969) pohtii päiväkirjoissaan, kuinka uskomatonta on, ettei kaikkia ihmisiä voi koskaan tuntea. Eräänä päivänä hän odottaa matkalle lähtöä ja miettii elämänsä siteiden pienuutta, jonka ehkä vain kirjoittaminen voi teeskennellä ylittävänsä, keinotekoisesti mutta kuitenkin, absurdin yrittämisen välttämättömyydellä.

Samaa ajattelin paljon kasvuiässä. Koin murhetta, jota en osannut paikallistaa. Luulin sen olevan eksistentialistista ahdinkoa, vaikka se oli vain ikävää. Sittemmin se ajautui kaikkien jo kerran ajateltujen ja siten pois heitettyjen lastujen joukkoon.

Gombrowiczia asia vaivasi eri tavoin koko elämän. Se löytyy jo hänen esikoisromaanistaan Ferdydurkesta (1937). Hänelle kysymys identiteetistä oli yksi olennaisimmista; kuinka ihminen muokkautuu omaksi itsekseen mutta muiden vaikutuksesta.

Ehkä siksi hän pohti niin kuumeisesti yksilöllistä ihmisyyttä. Sitä, omaksi tahdoksi kutsuttua, ei voi olla olemassa vailla muita. Paradoksi on koko humaaniuden ydin.

Ei ole yllätys, että hän vihasi Roland Barthesia (1915–1980).

Tietysti osansa tämän erityisyyden tunteen rakentumisessa oli sillä, että Gombrowicz eli niin hämmästyttävän arkipäiväisen kuin poikkeuksellisen elämän ja oli kirjoittajana omintakeinen, sodanjälkeisen Euroopan ja modernismin aliarvostetuimpia.

Hän meni pidemmälle kuin muut, paikkaan, jossa seksikäs muuttuu oudoksi.

Jaan Gombrowiczin tuumailuaiheet, vaikka olen tavanomainen työläinen, joka unohdetaan heti niin kuin suurin osa meistä. Istuin eilen linja-autossa ja mietin tätä. Vain päivää aiemmin eräs tuttuni otti minuun yhteyttä kymmenen vuoden tauon jälkeen, ehdotti tapaamista.

Aivan viime vuosina ihmiset ovat palanneet elämääni pitkien taukojen jälkeen. Onko tämä joku ikään liittyvä juttu vai onko paluu jatkuvaa ja huomaan sen vasta nyt?

Olin hieman väsynyt, bussissa istui vain muutama matkustaja, joiden tajusin olevan vieraita ja samalla entistä paremmin sen, että kaikki lähipiirissäni olivat minulle tuntemattomia ennen kuin heistä äkkiä tuli tuttuja, jopa tärkeitä.

Jollain perimmäisellä tasolla ihmiset tuntemattomiksi jäävätkin, mutta puhun tässä nyt kontekstista, jolla ymmärrän ihmisten sosiaalisten verkostojen yleensä muodostuvan. Tunnenko liikkeenpitäjän, jolta olen ostanut viimeisen parin vuoden aikana vaatteeni, vaikka olen saanut häneltä aina erinomaista palvelua? Entä lähimarkettini itäeurooppalaisittain murtavan aamukassan?

Mietin heidän elämäänsä, eikä mieleeni tule mitään todellista, vaikka hekin lähtevät töistä, sulkevat ovet, kävelevät kotiin, jossa tekevät ruokaa tai jossa odottaa hän, joka on jo kattanut lautaset pöytään. Mitä välitilan ihmisiä he minulle ovat?

Sattuman kautta tajuan olevan outo lahja, että olen löytänyt vastaan kävelleistä kasvoista myös niitä, joita rakastaa – vaikka koen, etten ole saanut tunteideni nostamiin kysymyksiin haluamiani vastauksia.

Olen muuttunut seurassa toisenlaiseksi, elän tietynlaista elämää kohtaamieni ihmisten kautta niin kuin hekin tahoillaan. Jossain odottaa tuntemattomia, joista tulee minulle vielä tärkeitä. Vähentääkö tämä muiden arvoa, onko kuka tahansa korvattavissa – ei, sillä hyvyys ei ole itsestäänselvyys.

Työt

Posted on 23.08.201723.09.2024 by kangasvalo

Sisyfos vierittää kiveä vuoren laelle, huipulla järkäle vyöryy alas. Sisyfos joutuu työntämään sen uudestaan ylös. Tämä oli hänen rangaistuksensa Manalassa. Sen hän sai kuoleman kieltämisestä. Tarina oli eksistentialisteille makupala, onhan Sisyfos symboli sille kuinka ihminen kuluttaa aikaansa päivästä toiseen samaan, on vapautensa vanki ja, mikä pahinta, jatkuvasti tietoinen omasta roolistaan. Camus’lle Sisyfos oli absurdi sankari.

Mutta filosofit yliarvioivat tyypilliseen tapaan kokijan tietoisuutta itsestään. Legendasta ja sen tulkinnoista puuttuu, mikä tekee omasta Sisyfoksen työstämme todella mahdollista: unohdus.

Muisti on rajallinen. Yksilö toistaa samoja tekoja päivästä toiseen. Ihmisten joukot toistavat edellisten sukupolvien virheitä. Suurimmassa mittakaavassa abstraktit ideat palaavat kerta toisensa jälkeen, historia toistaa historiaa.

Tehdessään yksilö menettää muistinsa ja keskittyy asiaan. Hän ei koe edellisten tekojensa toistosta johtuvaa painolastia vaan vain käsillä olevan. Jokainen syöty voileipä on aina uusi, sen taakkana ei ole kaikkien tuhansien aiemmin syötyjen leipien muistoa. Vasta joutilaisuudessaan, filosofisina hetkinään, ihminen voi tuumia ajan kiertoa ja ihmisyyttään.

Joiltain eläimiltä puuttuu tietoisuus. Se on heidän pelastuksensa. Älykkäämmät eläimet taas joutuvat luottamaan aivojensa rajallisuuteen ja kykyynsä uppoutua tehtäviin. Filosofia lakkaa hetkeksi olemasta, koska meillä on peukalot.

Unohtaminen mahdollistaa jatkuvat virheet; vapaa-ajallaan ihminen pohtii sen olevan tragedia. Mutta koska yksilö ei ole jatkuvasti läsnä, on unohdus myös siunaus. Teot voivat tuolloin olla jatkuvasti mielekkäitä itsenään. Löytyy merkityksiä taiteesta, luonnosta, kokemisesta.

Ihminen ei opi mitään, mutta lohtu siihen on sama kuin kivun tuottaja – ainakaan ihminen ei opi mitään. Sisyfoskin unohtaa jossain vaiheessa montako kertaa on kiveä työntänyt ja tyytyy työhönsä. Päivät sekaantuvat toisiinsa ja saavat äpäriä. Tuhannet eiliset muuttuvat yhdeksi.

Joku voi kysyä: miksi et halua kommentoida kotikaupungissasi tapahtunutta terrori-iskua? Siihen en voi vastata muuta kuin että lue tarkemmin.

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Ei kannata varastaa hyviltä
  • Ihmeistä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme