Luin kummatkin Antti Hurskaisen tunnetuimmista esseekirjoista. Ne ovat kirjastossa harvoin vapaana, mutta nyt sain ne käsiini. Tarkoitan siis teoksia Tapan sut – esseitä populaarikulttuurin vaikutusvallasta (2014) ja Välinpitämättömyys (2016).
Ozzyteksti (2013) jäi lainaamatta aiheensa takia. Mikä rikos sanoa esseekokoelman kohdalla! Ozzy Osbournessa on aina ollut housuihinsa lorottaneen, vuoden ympäri talvipusakka päällä kolikkoa ynisevän spurgun viehätys eli ei viehätystä lainkaan.
Vasta teosten lukemisen jälkeen tajusin, että olen kirjoittanut vuosia sitten erääseen musiikkiverkkolehteen samaan aikaan kuin Hurskainen. En muistanut tätä johtuen lehden luonteesta – kaikista silloisista toimittajista ja avustajista tapasin vain kolme.
Samana vuonna kyllästyin niin musiikkikirjoittamiseen kuin musiikkiin. Seurasi romahdus, joka ei tosin ollut yhtä radikaali kuin muutamaa vuotta aiemmin, jolloin lopetin Internetistä, levyltä tai radiosta tulleen musiikin kuuntelun yli vuodeksi kokonaan.
Myöhemmässä tapauksessa osumaa otti enemmän musiikista kirjoittaminen, enkä ole palannut sille tielle vieläkään. Tätä blogia ei lasketa. Yhteensattuman kautta myös Hurskainen koki samaan aikaan levyarvioiden tekemisen yhtä puuduttavaksi, kuten hänen blogikirjoituksensa 28 sivun haastattelu tämän vuoden maaliskuulta kertoo:
Lopetin levyarvioiden kirjoittamisen noin kuusi vuotta sitten, koska oivalsin muistuttavani levyarvioijaa. Käytin kliseitä, etsin vertailukohtia, luokittelin ja pidin tätä ”iskevänä”, tuota ”hitaasti sulavana”. Kun arvostelun logiikasta irtisanoutuu, koko genrestä tulee mykkä. Levyarvioita on määrittelemättömän ajan mahdoton lukea vain koska ne ovat levyarvioita.
Toisin kuin Hurskainen, en ole päässyt kokonaan ylitse ärsytyksestä. En toisaalta osaa kirjoittaa musiikista. Hurskainen osaa, hyvin.
Kirjoitankin siksi elokuvista, kirjoista ja peleistä. Perustin muiden tovereideni kanssa Laajakuvaa samana vuonna kun Ozzyteksti julkaistiin. Yritin näin hyödyntää saamiani kokemuksia. Muutamia esseitä olen sitten ajan mittaan kirjoittanut.
On hyvä, että tämä kaikki valkeni minulle vasta jälkikäteen, koska olisin lukenut kummankin kirjan tekstit täysin toisella tavalla. Nyt Hurskaisessa oli minulle kirjoittajana sopivasti tuntemattomuutta. Kirjailijan kuva sai aueta tekstien kautta.
*
Vaikka Tapan sut on kirjana vaikuttavampi, sen esseet pitkiä ja kunnianhimoisia, Välinpitämättömyyttä oli hedelmällisempi lukea.
Kirjat edustavat lievästi kahta erilaista tapaa kirjoittaa esseetä, vaikka ne eivät ole missään nimessä täysin eri puista veistettyjä. Jako on karkea, ja se voi olla muille kirjat lukeneille perusteeton.
Tapan sut sisältää enemmän tunne-esseismiä, jossa seurataan asioiden välillä syntyviä mielleyhtymiä. Esimerkiksi käy kirjan nimiessee, jossa liikutaan popmusiikin lyyrisen väkivallan ja oikean väkivallan merkitysten risteyskohdissa.
Tunne-esseetä pidetään mestarilajina, koska se sallii kirjallisella ilmaisulla irrottelun ja omii heikkouden osaksi rakennettaan. Oikeastaan mitä avoimemmin kirjailija pystyy omia ja muiden syntejä ruotimaan, sitä ansiokkaampi kirjoitus on.
Lukija vietellään mukaan kirjailijan subjektiivisuuteen. Eteneminen ei ole lineaarista eikä yksin empiiristä. Välillä täräytetään suoraan mielipiteitä, joiden pohjimmainen perustelemattomuus hyväksytään mielihyvin.
Antti Nylén on erinomainen esimerkki tunne-esseististä, koska hän on valmis hylkäämään rationalismin seuratakseen kirjallista ideaa – ja tuhahtaa halveksuvasti päälle.
Lajin heikkous on se, että teksteistä jää helpommin käteen vain palanut puupenni. Jos mielleyhtymät eivät vastaa kirjailijan mielleyhtymiä, ajatusharjoitukset jäävät tyhjiksi melskaamisiksi. Vene vuotaa. Tietenkin tämä on parhaimmissa lajin kirjoitelmissa käännetty voitoksi, mutta se on vaikeaa.
Siksi Tapan sut on Välinpitämättömyyttä parempi kirjallinen teos, mutta siitä on vähemmän kirjoitettavaa. En aina tajua, mitä Hurskainen yrittää minulle kertoa, vaikka hän välttää nylénmäiset roiskaisut. En jaa samaa tunnemaailmaa.
Tunne-esseen vastapaino on tietoessee, joka rakentuu fyysisiin havaintoihin, kertomuksiin ja logiikkaan, koottuun tietoon.
Putte Wilhelmsson on tietoesseisti par excellence, ääriesimerkki joka on esseen julkaisun jälkeen valmis väittelemään satojen vihaisien kommentoijien kanssa ja kirjoittamaan vastineita ja vastineiden vastineita osoittaakseen muiden argumenteissa virheet. [1]
Tietoesseen heikkous on vaara kuivuudesta ja latteudesta.
Tunne-esseisti piiloutuu kirjailijaminän taakse, tietoesseisti ei.
Välinpitämättömyydessä on enemmän tietoesseistiikkaa kuin Tapan sut -kirjassa. Esimerkiksi nimiessee, Hurskaisen kertomus lentokentän kirjakauppiaan työstä, on pääpiirteiltään tietoessee.
Se käsittelee kirjailijansa tuntemuksia ja ei-tieteellisesti-mitattavia asioita, mutta on argumenteiltaan empiirinen, suoraviivainen ja kehittelyissään looginen. Sen johtopäätökset ovat liitettävissä niinkin tylsiin tosiasioihin kuin kirjojen myyntilukuihin.
Sen perusasiat ymmärtääkseen ei tarvitse harjoittaa abstraktia tai metaforallista ajattelua. Sen selkärangan muodostavat suorat, perustellut kokemukset. Loput ainekset ovat lukijalle vaistomaisesti löydettävissä.
Kuten jo sanoin, tunne-essee on kirjallisuuden mestarisarjaa. Se onkin genre, joka sisältää paljon vaikuttavaa tekstiä. Olen silti vaistomaisella tavalla mieltynyt toiseen joukkoon; armottomiin kuvauksiin empiirisistä tosiasioista, joita kuorrutetaan omilla kokemuksilla.
Syy voi olla proosallinen, kuten koulutukseni journalismissa, haluni vahvistaa sanottu faktana.
Epäilen syyn olevan syvemmällä. Myönnän: Minusta on tunnuttava, että kirjailija puhuu todesta puhuessaan myös minulle havaittavissa olevaa totta. Tai valehtelee niin hyvin, ettei mieleeni tule kyseenalaistaa. Haluan tulla vietellyksi.
Tosiasioilla ja nähdyn kuvaamisella on helpompaa vietellä kuin teorialla. Minun on heti helpompaa lukea tekstiä enkä osaa pitää helppoutta kirjallisuudelle vahingollisena.
Toisaalta se tekee tunne-esseistä vaikuttavampia suorituksia, koska onnistuessaan ne pystyvät välittämään vaikeampia ajatuksia.
Silti mietin, onko tunne-esseisiin nähty vaiva sen arvoista, kun voi kirjoittaa journalistisemmin ja olla silti vaikuttava. Pohjimmiltaan tietoesseen pienemmässä kirjallisessa arvostamisessa ei ole rationaalista pohjaa.
Rationalismi taas on sana, jota tunne-essee välttää.
Toisin kuin kirjallisuutta harrastava asuinkumppanini, jonka kanssa olen aiheesta keskustellut useasti, siedän hyvin esimerkiksi Antti Nylénin harjoittamia vuodatuksia, koska Nylén on niin hyvä kirjoittamaan. Kärjistys on tyyliä.
Jos taas en olisi marinoinut itseäni kirjallisuudella, sillä mitä kirjallisuus merkitsee, pitäisin Nyléniä yliarvostettuna valittajana, kuten ystäväni pitää… Naurettavana sellaisella runopoikamaisella tavalla, jonka Nylén kääntäisi luultavasti kirjoituksissaan ympäri omaksi edukseen ja minun vahingokseni.
Tämä hänen kirjoituksissaan usein toistuva retorinen keino kuvaa vuorostaan, miksi pidän huonoina päivinä Nyléniä angstaavana vinkujana. Aika met(k)aa.
Rajan väsyttävän puolelle ylittää Timo Hännikäinen, koska Hännikäinen kirjoittaa kuin tietoesseisti, vaikka sisältö on tunne-esseismiä pahimmillaan.
Jos pitää Hännikäistä haasteellisena ja vaikeita kysymyksiä asettelevana luettavana, ei haasta lukijana tarpeeksi. Samoista aiheista olisi mahdollista kirjoittaa myös oikeasti vaikeasti.
Sen sijaan ainoa Hännikäiseltä kokonaan lukemani kirja, Kunnia (2016), on huonoin lukemani esseekirja. Se on niin huono, että ajattelin kirjoittaa siitä tähän blogiin, mutta tajusin että kirjoituksesta tulisi itselleni liian epätyypillinen ja kirjailijaa kohtaan asenteelliselta vaikuttava.
Hurskainen on turvallisesti välimaastosta. Hän kuvailee tunteitaan, mutta ne eivät ole vaikeita tai kovin vieraita satunnaiselle lukijalle. Sen lisäksi hän uskonhypyistään huolimatta perustelee maltillisesti, vetää johtopäätöksiä eri lähteistä eikä lyö yli kuin harvoin. Mukana on hiukan ilkeilyä, mutta kukkahattu saa olla tavallista syvemmällä päässä, jos näistä kirjoista provosoituu.
Kaikista tässä luetelluista saatan lukea hänen tekstejään mieluiten, vaikka pidän uuden suomalaisen esseen mestarityönä Nylénin trilogian viimeistä osaa, Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (2016).
[1] Wilhelmsson, kuten Markku Eskelinen, hallitsee harvinaisen taidon: hän on niin rasittava keskustelukumppani, että edes asialleen omistautunein trolli ei jaksaisi häntä provosoida. Kirjoitan tämän kummankin kirjallista työtä arvostaen.
