Eliisalla on ongelma, lapsuudesta asti mukana kulkenut toivottomuus. Isä on lähtenyt, äiti on hysteerinen ja itsekeskeinen kusipää. Eliisa itse on elänyt tahdottomana läpi elämänsä, kunnes päätyy naimisiin tylsän Askon kanssa, jolle synnyttää kaksi lasta, Lahjan ja Aarteen, joita rakastaa ja ei rakasta. Asetelma on tyypillinen. Ulospäin kaikki on hyvin. Tosiasiassa niskassa painavat mielenterveysongelmat ja rahahuolet. Perheen kassasta päävastuussa oleva Eliisa ei voi myöntää perheelleen heidän olevan vararikon partaalla. Rahaa ei riitä asuntolainan lyhennykseen, laskuihin tai mihinkään muuhunkaan kuin ruokaan. Lopputulos on selvä, Eliisa syöttää pirtelössä yliannostuksen unilääkkeitä koko perheelleen, poimii autotallissa lojuvan aseen ja tappaa perheensä ja itsensä. Tämä ei ole juonipaljastus, asia kerrotaan takakannessa ja on selvä ensimmäisestä sivusta alkaen.
Markku Pääskysen (s. 1973) lyhytromaani Vihan päivä (Tammi, 2006) on fiktiivinen kuvaus perustuen todelliseen rikokseen, vuonna 2004 Porvoon Anttilassa tapahtuneeseen joukkomurhaan, jossa velkaantuneen perheen äiti tappoi perheensä ja itsensä. Detaljit itse rikoksesta ovat suunnilleen samat, teoksen kertojan, surmaajan, mielenliikkeet kuviteltuja. Teos vaikuttaa perheellisen ja tapauksesta järkyttyneen kirjailijan yritykseltä selvittää tapahtumat itselleen.
Vihan päivä on teemoiltaan kiinnostava, klaustrofobinen tarina, jonka lähes pilaa suomalaiselle romaanitaiteelle kummallisen tyypillinen, runollisiin korkeuksiin kurkottava koivuklapiproosa. Koivuklapiproosan ongelma ei ole ytimekkyys, siis lyhyt ja tiivis ilmaisu, vaikka sitä siitä usein pilkataan. Paljon raskauttavampaa on, että joka toinen virke pitää sisällään “tarkan” huomion tai “kauniin” sanankäänteen, jossa ulkoisesti havaitulle annetaan kiertoteitse ilmaisu, joka ylevöittää sitä, viis siitä onko havainnon tekevällä henkilöllä siihen realistisesti kyvykkyyttä tai ei. Toisin sanoen kertomukseen luodaan tekosyvällisyyttä ja muka-merkityksiä maailman oletettuja todellisuuksia paljastavalla kaunopuheisuudella, jonka barokkimaisia kiemuroita proosan lyhytvirkkeisyys korostaa groteskiuteen asti. Eliisa on siis varsin koristeellinen puhuja ja ilmaisultaan kirjallisen kiertelevä ollakseen joukkosurmaa suunnitteleva mielenterveysongelmainen. Kirjallisuuden taikaa, sano.
Haluan lisätä, että koivuklapi ei ole suomalaisten miesten yksinoikeus. Edellinen kritiikkini huomioon ottaen myös naisoletetut kirjoittavat koivuklapia sydämensä kyllyydestä, he vain kyllästävät sen toisenlaisella krumeluurilla eli pidemmillä virkkeillä.
Pääskysen hahmot elävät, niin kuin hänen näennäisesti valoisammassa Sielut-teoksessaan (Tammi, 2015), klaustrofobisesti kuvatussa keskiluokkaisessa maailmassa, jossa yliopistoseikkailuiden jälkeen vanhemmat asettuvat omakotitaloihin kasvattamaan lapsia, katsomaan televisiota ja odottamaan etelänlomia. Vaivaannuttavinta on, etten ole varma, onko tämä asetelman kauhistuttavuus ollut kirjailijan tarkoitus.
Vihan päivässä ei ole ahdistavinta päähenkilön kokema toivottomuus vaan siihen johtavat syyt. Eliisa ei osaa hakea itselleen apua, toisaalta hän kokee tarvetta olla normaali. Hän hylkää yliopistoaikaisen (ja kömpelösti tarinaan kirjoitetun) naispuolisen kumppaninsa, ainoan ihmisen joka on rakastanut häntä täydellä vilpittömyydellä, ja tyytyy keskinkertaiseen Asko-nimiseen aviomieheen, jonka kanssa he elävät Porvoossa. Suomenruotsalainen naapuri lekottelee onnellisena riippumatossa samalla, kun Eliisa ampuu perheensä haulikolla.
Lyhytromaanin nimi on monitahoinen. Dies Irae on mahdollisesti Tuomas Celanolaisen (n. 1200–1270), Latino Malabranca Orsinin (?–1294) tai jonkun huomattavasti vanhemman tahon kirjoittama latinankielinen hymni tuomiopäivästä ja silloin koittavasta niin elävien kuin kuolleiden sielujen punnitsemisesta. Teksti oli kauan tärkeä osa katolilaista sielunmessua, ja se on siksi luonnollisesti osa monia läntisen klassisen musiikin sävellyksiä. Toisaalta nimi voi viitata Carl Theodor Dreyerin (1880–1968) samannimiseen, erinomaiseen elokuvaan vuodelta 1943, jossa noitavaino ja tuomituksi tulemisen pelko ajavat päähenkilön katkeraan marttyyriuteen.
Eliisa ei silti puhu viimeisestä päivästään vihan vaan ilon päivänä. Valehteleeko hän? Onko vihan päivä jokin toinen päivä? Onko sillä kuitenkin uskonnollinen merkitys, jota ei pidä sotkea surmaan? Vai voivatko ilo ja viha sotkeutua keskenään? Näennäisen levollinen kerronta on kontrastissa monien sävellysten raivoon kuten Mozartin (1756–1791) sävellyksen lisäksi tunnetuimmassa Verdin (1813–1901) versiossa:
Myös Dreyerin elokuva on täynnä raivoa. Se on kertomus eräänlaisesta hengen totalitarismista. Samoin Pääskysen kirja, vaikka se kuvaa näennäisesti masennusta. Viimeisillä hetkillään protagonisti ajattelee olevansa pian vapaa “kylästä” ympärillään, sillä häpeä “kylän” edessä ajaa häntä tekoonsa vähintään yhtä paljon kuin mielessä elävä mustuus. Vielä päähenkilöäkin ahdistavampi on Pääskysen luoma kuva keskiluokkaisen keskimääräisestä maailmasta, joka ajaa päähenkilön kurjuuteen kuin ainoan henkilön, johon hän teoksessa ilmeisesti samastuu: naapurin kapisen kissan.
Samalla on huomioitava, että Pääskynen kuvaa päähenkilönsä toiminnan vain masennuksen kautta. Tämä on, kikkailevan kielen lisäksi, teoksen suurin särö. Silkka masennus ja häpeä eivät perhesurmaamiseen riitä eivätkä aja siihen. Eliisa kuvataan rakastamassa lapsiaan erillisinä ihmisinä itsestään, mikä ei ole psykologisesti täysin tosi kuvaus ihmisestä, joka aikoo seuraavaksi syöttää yliannostuksen jälkikasvulleen ja ampua heidät, jotta he voivat olla yhdessä seuraavassa maailmassa.
En ole varma tässäkään tapauksessa, onko Pääskynen ollut tarkoituksellinen. On huomioitava, että teos on kuvattu Eliisan näkökulmasta ja hänen ehdoillaan. Jos ajattelen kyynisesti, Pääskynen on kirjoittanut humaania proosaa, jotta voisimme nukkua yömme rauhassa ja armossa, kuitaten tapahtuneen tuntemalla empatiaa tappajaa kohtaan. “En hyväksy mutta ymmärrän”, on hyvä tuutulauluhokema. Päämääränä lässytys ei ole millään tapaa mielenkiintoinen vaan pornografinen sanan negatiivisessa merkityksessä. Siis kamaa, jota lahjotaan Finlandia-ehdokkuuksilla, jos ymmärrätte yskän. Niin Vihan päivälle myös kävi.
Jos ajattelen myötäsukaisemmin, Eliisa on epäluotettava ja epäsympaattinen kertoja, kaunokirjallisessa kaunopuheisuudessaan narsistinen tai epävakaa, sillä lähinnä persoonallisuushäiriöinen tai hoitamattomalla tavalla psykoottinen on valmis kiistämään toisten ihmisten toimijuuden ja kykenevä suunnitelmallisuuteen, jossa vie niin lapsensa kuin puolisonsa mukanaan helvettiin. Kenties tähän teoksen nimi viittaa; teko on Eliisan kosto tylsälle puolisolle, lapsille joita ei tosiasiassa halunnut, vittumaiselle äidille, lähteneelle isälle, Suomen Pankille, verovirastolle, nimismiehelle, presidentille, Porvoolle ja koko rottamaiselle maailmalle.
Samalla Eliisan rakkaus lapsiaan kohtaan puhuu ensimmäisen vaihtoehdon puolesta ja sen, että Pääskynen ei tunne tarpeeksi hyvin ihmisen psykologiaa, koska tietämyksen sijasta on päättänyt ymmärtää tunteilla tekoa, jonka selitys on pohjimmiltaan vähemmän kaunopuheinen ja enemmän banaali tai tavoittamaton kuin usein myönnetään. Kaunokielisessä kulttuuripuheessa hehkutetaan mielellään, että fiktio auttaa meitä ymmärtämään toisia ihmisiä. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että kirjailijat ovat luonnostaan suuria ihmistuntijoita. Useimmat eivät ole. Edes psykologit, lääkärit ja papit eivät ole, vaikkakin todennäköisemmin kuin kirjailijat. Tunne ei ole tiedon väärti, koska tunnemme samoissa tilanteissa toisin kuin muut ihmiset, tavalla jolle olemme jo varhain ehdollistuneet, vaikka yrittäisimmekin jakaa toisillemme tunteemme puhumalla.
Lyhytromaanista puuttuu Michael Haneken (s. 1942) elokuvan Seitsemäs manner (1989) kaltainen transgressiivinen haastavuus, siis haluttomuus selittää väkivaltaista tekoa sanallakaan. Pääskysen teoksessa käsittämättömälle annetaan selitys, vähän liian helppo, vaikka kiinnostavimmassa taiteessa selitykset ovat yleensä aivan muita kuin humanistisia, lähempänä reaalista.
