Avainsana: 1990

Jouni Hokkasen ja Nalle Virolaisen Roskaelokuvat on zinejulkaisuiden jalanjäljissä 1990 ilmestynyt ensimmäinen kattava suomenkielinen katsaus eksploitaatioelokuviin.

Kirja on erityisen isossa maineessa 80-luvulla varttuneiden elokuvaharrastajien piireissä. Muoto on pamflettimainen ja provosoiva. Ilmeisesti tämän perusteella kulttisuosikista otettiin 2009 uusintapainos, kustantajana Johnny Kniga. Painosta täydennettiin Hokkasen uusilla teksteillä.

*

Jos listaisin juuri nyt maailman parhaita elokuvia, joukosta löytyisivät muiden muassa Cannibal Holocaust (1980), The Return of the Living Dead (1985), Rabid Dogs (1974), Don’t Torture a Duckling (1972), Up! (1976) ja Tetsuo, the Iron Man (1989). Luetteloni olkoon merkki siitä, että luultavasti tiedän, mistä puhun.

Elokuvakirja on tylsä, jos asiantuntijat eivät osaa sanoa käsittelemistään elokuvista mitään ja huomaan tuntevani kaikki teokset ennalta. Aika on tietysti ollut toinen Roskaelokuvien ilmestyessä, ja Internet on tehnyt minulle pahojaan. Suurimman osan Roskaelokuvissa käsitellyistä elokuvista löytää jokaiselta ö-filmeihin keskittyvältä nettisivustolta.

Tämä yksin ei ole ongelma, mutta kameli saa selkävaivoja, kun lukija tajuaa, etteivät Hokkanen ja Virolainen osaa kirjoittaa.

Kirjassa on alle 400 sivua. Sen kieli on yllättävän persoonatonta, joten sanottu toistaa itseään ja puuduttaa. Jokaisesta elokuvasta ynnätään niissä olevat raakuudet ja kuitataan ne joko hyviksi tai huonoiksi.

Mässäilykohtausten korostamisesta näkee, että tekijät ovat fetisistejä. Se on näkökulma sekin eikä sen huonompi kuin muukaan, mutta näkökulma vaatii rinnalleen kyvyn sanoa.

En ole kiinnostunut Perjantai 13. päivä -elokuvista. Seuraava Virolaisen arvio olkoon silti esimerkki:

Tähän asti on oikeastaan vain kehuttu elokuvia, mutta nyt haukutaan oikein olan takaa. Eli lyhyesti sanottuna Friday the 13th -leffat ovat mielestäni täysin perseestä. Ne ovat tylsiä (siis tyyyylsiä), mielikuvituksettomia, mekaanisia ja aina samalla muotilla tehtyjä. P-a-s-k-a-a. Kaksinaismoralistista mainstream-gorea. Yäk. Äitini katseli näitä peräkkäin nelosen ja vitosen ja ihmetteli, että ovatko kaikki kauhuelokuvat näin ikävystyttäviä. Ainoa hauskuus mitä näistä löytyy on kuutososan alkutekstien Bond-parodia. No niin, haukkukaa minua! (Ai niin, poiminta Gorezone 3:n kysymyspalstalta: Will Jason Voorhees die? Only if he bores himself to death!)

“Olan takaa” haukkuminen tarkoittaa sen tunnustamista, että elokuva on tylsä ja sanan “paskaa” tavuttamista kirjain kirjaimelta. Omaa äitiä käytetään tietysti mittapuuna konservatiivisuudelle. “Yäk” on kirsikka kakun päällä.

Uhmakkuuteen peittyy, että teksti on kauttaaltaan huumorintajutonta, vaikka yrittää parhaansa teeskennelläkseen muuta.

Eikä tekstissä sanota mitään elokuvista. Jutun kruunaa, että Perjantai 13. päivä (1980) on luokiteltu splatteriksi. Mitä se ei ole, eli kriitikko haukkuu elokuvan osin siksi, ettei se muistuta genreä, johon hän luulee sen kuuluvan.

Zinemäisyyden näkee siinä, että teoksen rakenne on hajanainen. Luvut eivät seuraa toisiaan kovin oleellisessa järjestyksessä. Filmien listauksista hypätään haastattelun tapaisiin. Seuraa artikkeli jostain genrestä. Välillä elokuva saa jostain syystä oman muutaman sivun mittaisen luvun, vaikka sen voisi käsitellä osana listoja.

Hokkasen myöhemmin tekemät lisäykset ovat osin tarpeettomia. Matka Pohjois-Koreaan tuskin kiinnostaa ketään, joka on lukenut maasta hiukankin enemmän. Joiltain osin lisäykset ovat kuitenkin kiinnostavia, jäsenneltyjä ja alkuteosta paremmin kirjoitettuja, siis parasta mitä teoksesta löytyy. Lyhyet esittelyt Hongkong-elokuvasta ja olennaisista roskaelokuvanimistä ovat ohuudestaan huolimatta asiallisia.

Sillisalaatissa on oma viehätyksensä. Onnistunut esimerkki ovat Robin Bougien toimittamat ja poikkeuksellisen kauniisti kuvitetut Cinema Sewer -antologiat. Cinema Seweriä on mukavaa lukea. Bougie käyttää ylisanoja railakkaan yliampuvasti mutta hauskasti.

En voi olla miettimättä, olisiko Roskaelokuvien alkuperäinen painos ajanut esteettisesti paremmin asiansa. Huumorintajuttomuudella, ilman kuvitusta ja konservatiivisella painojäljellä kirja on tarpeettoman työläs tahkottava.

Ankeaa vaikutelmaa korostaa, että kirjassa on korjaamattomia lapsuksia. Goblin-yhtyeen kutsuminen Goblinsiksi (ja sen väittäminen Dario Argenton bändiksi) on vielä ymmärrettävää, mutta emämunauksen puolelle menee väite, että Lone Wolf & Cubissa (1970–1976) olisi viisi osaa kuuden sijasta.

Erityisen oudoksi virheen tekee, että kirjoittajat väittävät sarjan ensimmäisten osien olevan aikansa raainta elokuvaa. Nimenomaisesti listauksesta unohdettu sarjan kuudes osa on yksi 1970-luvun väkivaltaisimmista elokuvista ja jättää kaikki muut Lone Wolf & Cubit taakseen. Tämä on samuraielokuvan perustriviaa jos mikä.

Kenties mokien kirjaan jättämistä voi perustella autenttisuudella, mutta tekstiä on joka tapauksessa menty sörkkimään. Siinä samalla olisi voinut tehdä myös oikolukua.

Perjantai 13. päivän lisäksi myös John Carpenterin The Thing (1982) ja Lone Wolf & Cub ovat kirjassa splatteria. Tosin sanaa “splatter” ei juuri käytetä. Erityisesti Virolainen käyttää kirjan aikana niin monta kertaa uudissanaa “lätistely” – joka ei ole onneksi vakiintunut suomeen – että se kääntyy itseään vastaan. Lukijan on tarkoitus tottua sanaan. Sen sijaan se osuu toistuessaan silmään kuin sivulta toiselle jatkuva kahvitahra.

*

1990-luvun alussa Hokkasen & Virolaisen näkemykset ovat varmasti olleet raikas tuulahdus kanonisoidun sanomalehtikritiikin ja Peter von Baghin (1943–2014) kaltaisten monoliittien välissä. Henkinen kekkoslaisuus sekä Neuvostoliiton ja lännen välissä rähmällään olo ovat painaneet tekijöiden mielessä.

Edellisestä voi päätellä, että kirjan sävy on ummehtunut lähes kolmen vuosikymmenen aikana auttamattomasti. Huonoimmin on vanhentunut taide-elokuvasta valittaminen ja sen kuvitteellinen vihollisuus eksploitaation kanssa.

Inhottujen pimpuloiden, fräntien ja vonbaghien rakastama arthouse palvelee Roskaelokuvissa näppäränä pahuuden symbolina.

Tämä on papukaijamainen vastareaktio, jossa käytetään vastapuolen retoriikkaa oman tunteilun oikeuttamiseen. Se on subversiivistä mutta ei transgressiivistä. Järjestelmää ei rikota tai kirjoiteta uusiksi, vaan sen säännöillä pelaamista jatketaan.

Aika tekee anarkismista setämieheyttä. Ongelma ei ole provokaatio vaan sen mielikuvituksettomuus ja kehnous. Joskus on oikein ladata kummatkin haulikon piiput ja antaa palaa. Hokkanen ja Virolainen onnistuvat vain tuhnauttamaan. “P-a-s-k-a-a” on niin laimea ja tyypillinen elokuvissakävijän kritiikki, että sen voi ohittaa olankohautuksella.

Verrataan tätä hatchet jobien moderniin klassikkoon, runoilija John Dolaniin, joka kirjoittaa David Brooksin kirjasta seuraavasti:

Reading Bobos in Paradise, I realized that it’s not so hard to make money by writing: all you have to do is suck and swallow several million people at once. It’s certainly worked for David Brooks, who sucks like a Black Hole, and could give Linda Lovelace swallowing lessons. He’s making a fortune from this book, which is nothing more than fellatio in print.

Of course, hard-working prostitutes from Night Flight to Tijuana trailer parks are performing the same service for petty cash—but that’s because they can only service one client at a time, while Brooks, with this book, has found a way to suck off every Boomer in America at once. Brooks’ message is simple: “Oh, you’re tho wunnaful. Oh, pleathe, more. Deepuh. Oh yeth, yeth. Let me gobble it all up.” It’s a little garbled—you can’t expect the man to enunciate perfectly with thirty million cocks in his mouth—but the thesis is clear enough: the “Bobos” (Brooks’ witty abbreviation for “bourgeois bohemians”) who control America are the most wonderful people ever.

Dolanin vitsi on hauska, koska se vie absurdeihin mittoihin yhden ainoan herjan (“oh, pleathe, more” on kohta jossa nauran), tekee sen käyttäen kieltä luovasti ja on samalla osa kritiikkiä, koska Dolanin vitsin idea on kirjan sanoman epämiellyttävyys. Näin haukutaan “olan takaa”.

Roskaelokuvien tekijät eivät käytä näkemyksiään mihinkään. Niistä ei synny edes muistettavia loukkauksia. Tällaisista käytetään näppärää uudissanaa edgelord.

Muistikuvieni mukaan Hokkanen myönsi Elitisti-lehden foorumilla, että teos on aikansa tuote. Tämä on rehellisesti sanottu. Klisee taidetta pikkurilli pystyssä katsovasta kriitikosta elää, mutta modernit alan ammattilaiset ovat avarakatseisempia ja valmiimpia antamaan anteeksi kuin maksava yleisö. Usein liiankin valmiita, kun pitäisi tilata tykistökeskitys. Tuolloin vanhaa, jähmeää elitismiä suorastaan kaipaa.

Kirjoittajien itsensä ihannoimat tekijät ovat arvostaneet arthousea. Dario Argento sanoo niin kirjasta löytyvässä haastattelussa. John Waters on hehkuttanut elokuvataidetta laidasta laitaan. The Last House on the Left kumartaa Ingmar Bergmanille. Ja niin edelleen.

Eksploitaation fanien ei tarvitse jakaa esteettistä arvomaailmaa ihailemiensa ohjaajien kanssa, mutta analysoinnin arvoista olisi voinut olla, miksi “roskan” ohjaajat antavat niin paljon painoarvoa taide-elokuvan ilmaisukeinoille. Tätä ei kuitenkaan käsitellä, koska se olisi oikeasti mielenkiintoista.

Kirjoittajat vastustavat kekkoslovakialaista sensuuria sen perusteella, että kansa haluaa nähdä raakuuksia, siis markkinataloudellisesta näkökulmasta. Tavoite on jalo, mutta argumentti ontuu. Ontui silloin ja ontuu nyt.

Suurin osa ihmisistä ei halua nähdä mondo-elokuvia tai gorepätkiä eikä välitä niiden sensuroinnista tuon taivaallista. Eksploitaatio on hupia rajatulle yleisölle eikä eroa siinä suhteessa taide-elokuvasta. Suuri yleisö haluaa nähdä Harry Potterin tai muuta feel-goodia. Valtavirtaelokuva on hallinnut aina, eivätkä höltyneet sensuurilait ole vaikuttaneet eksploitaation menestykseen lippuluukuilla ratkaisevasti.

Roskaelokuvat on tietyn sukupolven nostalgiaa. Oudointa on, että edelleen on lukijoita, jotka pitävät kirjoittajien suorapuheisuutta virkistävänä. Eivätkö he ole käyneet Internetissä viimeisen 20 vuoden aikana ja lukeneet kommenttipalstoja?

Kuva on Russ Meyer -elokuva Mudhoneyn juliste.