Julkaistu alun perin 12.8.2015.
Osa tekstistä on julkaistu tätäkin aiemmin toisessa yhteydessä.
1
Kalvas hehku (1962) on Vladimir Nabokovin (1899–1977) tunnetuin teos Lolitan (1955) jälkeen ja metafiktion klassikkoromaani. Lyhyt synopsis: Kirjan ytimessä on 4 laulua (yhteensä 999 säettä) pitkä runoelma, joka on jäänyt murhatun runoilija John Shaden viimeiseksi työksi, joka julkaistaan romaanin mukaan postuumisti. Runoelman nimi on myös Kalvas hehku (Pale Fire). Runoelmaa kehystävät esipuhe ja sen jälkeen runoelman säe säkeeltä lävitse käyvä analyysi, joista kummastakin vastaa Charles Kinbote, joka on saanut runoilijan leskeltä, Sybil Shadelta, luvan julkaista teos kommentaarin kanssa. Kinbote on Shaden kanssa viisi kuukautta ennen tämän kuolemaa ystävystynyt superfani ja työtoveri yliopistolla.
Ensimmäisestä säeanalyysista lähtien lukija huomaa Kinboten kanootin kolahtelevan virran laidasta toiseen ilman ainuttakaan melojaa. Vertaamalla runoelman säkeitä Kinboten analyysiin näkee Kinboten tulkitsevan runoelmaa vähän miten sattuu. Kinbote, joka on kotoisin itäeurooppalaisesta Zemblan kuningaskunnasta, on ystävystynyt Shaden kanssa kertoakseen hänelle tarinoita maansa kuninkaan ihmeellisestä matkasta maanpakoon Yhdysvaltoihin. Kinboten motiivina on ollut jättää joku jälki runoushistoriaan, jos vanheneva Shade vain tekisi suuren runoelmansa Zemblan historiasta (Kinbote kuvailee itseään loistavaksi prosaistiksi mutta surkeaksi runoilijaksi). Kun ystävän viimeinen työ ei pidäkään sisällään mainintoja sen kummemmin Zemblasta kuin Kinbotesta, kirjallisuuskriitikko alkaa lukea rivien välistä.
Kinbote on tunari. Hän hyppii sen yli, mikä ei häntä kiinnosta tai mitä hän ei ymmärrä. Hän vetoaa ystävyyteensä Shaden kanssa tulkitessaan yksityiskohtia, jotka eivät liity asiaan mitenkään. Pienimmätkin yhtäläisyydet hän tulkitsee kertomukseksi Zemblasta. Kinboten merkinnät harhailevat ja muuttuvat ennen pitkää vaivoin peitellyiksi tilityksiksi hänen omasta elämästään sekä oudoksi sivukertomukseksi salamurhaaja Graduksesta, joka haluaa tappaa Zemblan kuninkaan. Shaden säkeet oman elämänsä tapahtumista, kuten hänen tyttärensä traagisesta kuolemasta, antavat latua Kinboten katkeralle tilitykselle. Lukijalle avautuu monia tulkintamahdollisuuksia, joista tärkein on se, että Kinbote on kertomustensa Zemblan kuningas… Tai ehkä sittenkin seinähullu venäläinen emigrantti nimeltä Botkin. Tai kenties jotain muuta: lukija joka haluaa pysyä paasauksen lomassa hereillä joutuu etsimään vastausta vanhan miehen kirjoittamasta runosta ja, ironisesti, lukemalla rivien välistä hänen faninsa yrityksiä lukea runoa rivien välistä.
Kalvaassa hehkussa on paljon yhtymäkohtia Lolitaan. Kumpikin kirja käsittelee eurooppalaisen, itsekeskeisen älykön edesottamuksia vieraassa, pohjattoman keskiluokkaisessa kulttuurissa, johon älykkö haluaa joka tapauksessa jättää jälkensä. Lolitan kertoja Humbert Humbert etsii mahdotonta rakkautta ja rajatonta valtaa toisen ihmisen yli, Kinbote samaa halutessaan vaikuttaa Shaden runon syntyyn. Lolitassa toinen pahan edusmies ja vastapaino Humbertille on massakuluttamisen kulttuuri, Kalvaassa hehkussa samassa asemassa on näivettynyt älykköakatemia. Kummassakin teoksessa minäkertoja on erittäin epäluotettava, mielenterveydeltään kyseenalainen ja alaikäisiin seksuaalisesti mieltynyt. Humbert Humbert on yksinomaan nuoriin tyttöihin ihastuva heteroseksuaali, ja Kinbote on homoseksuaali, jolle kelpaavat myös vanhemmat miehet. Kumpaakin kalvaa kosminen yksinäisyys.
Ei ole vaikeaa tajuta, että Kalvas hehku on vitsi, joka kohdistuu liikaa lukeviin akateemikkoihin, itsekeskeisiin kirjailijoihin ja omahyväisesti kirjoja käsitteleviin lukijoihin. Sen lukeminen tuntuu pyytävän lukijaltaan korkeakoulutusta tai siihen verrattavissa olevaa sivistystä sekä kokemusta kirjallisuusanalyysien lainalaisuuksista. Vitsi kestää yli 300 sivua, ja se on teknisesti valtava taidonnäyte. 999 säettä pitkä, itsessään teoksena merkittävä runoelma on olemassa vain fiktiivistä kontekstiaan varten, jossa jokaiselle runoelman säkeelle löytyy häiriintynyt selitys. Tämä on sellaisen kirjailijan kynänjälkeä, joka on tiennyt täsmälleen mitä on ollut tekemässä. Siksi se on pystyyn kuollutta tekstiä, ja sen jokainen ratas näkyy aivan liian selvästi.
Kristiina Drews, ja hänen apunaan runosuomennoksessa edesmennyt Jukka Virtanen (1933–2019), ovat nähneet suuren vaivan tuodakseen Shaden jambiset säkeet ja Kinboten hourailut suomeen. Ainoa mukisemisen aihe on siinä, että jambiseen ilmaisuun pakotettaessa suomalaiset säkeet menettävät alkuperäisten kauneuden. Pale Firen alkuperäistekstin hienointa antia on ero, joka Shaden ja Kinboten teksteissä on. Välillä taas suomennoksessa Shaden runon säkeet noudattavat sellaisia koukeroita, että kauneus katoaa ja runo tuntuu itsessään parodiselta.
2
Kalvas hehku on kuiva ja ontto kirja. En menisi aivan yhtä pitkälle kuin V. S. Luoma-aho, joka kutsui Zemblan kuningasta kirjallisuushistorian paskimmaksi meemiksi, mutta aika lähelle päästään; kolmanneksi paskin voisi olla tarpeeksi lähellä totuutta, sillä ainakin Steven Hallin (s. 1975) Haitekstin (2007) nimikkoeläin on vielä huonompi. Kirjan vika on se, että vitsi on ylipitkä, ei se että vitsi on olemassa ja teoksen kantava teema.
Kalvas hehku matkii rasittavan sedän tapaa iskeä silmää sekä kyynärpäällä vieressään istuvan pahaa-aavistamattoman sukulaisen kylkiluita. Samalla tapaa Nabokov kirjoittaa lukijalle, tökkien kyynärpäätä kylkeen, mutta Nabokov on tässä kirjassa (ei Lolitassa, joka on mestariteos) pahempi kuin rasittava sukulaissetä, koska kirja ei kestä vain hetkeä vaan niin kauan kuin kestää lukea yli 300 sivua.
Nabokovin kirjailijaminä piilottelee erään kontekstuaalisen kikan takana: kirja käsittelee lukijoita ja heidän odotuksiaan. Nabokov voi metatasolla kysyä lukijalta, miksi hän on tyytymätön kirjaan, jonka juonessa itsekeskeinen lukija on tyytymätön lukemaansa ja haluaa tulkita sen uusiksi. Eikö se ole ironista?
Kirja siis yrittää estää tavat, jolla sitä voi kritisoida. Nabokov osoittaa Kalvaassa hehkussa tietävänsä mitä tekee jopa silloin, kun kirjoittaa sivutolkulla umpitylsää paskaa siitä, kuinka kertakaikkisen hulvattomia humanistiset akateemikot ovat – enkä puolustelisi tätä ryhmää yleensä, mutta rajansa kaikella, kertoohan tällaiseen mittaan venyvä sormella osoittaminen lähinnä pakkomielteestä, joka tekijällä on ivaamaansa ympäristöön. Useiden sivujen mittaiset kertomukset itäeurooppalaisen parodiamaan homosta kuninkaasta maanpaossa ovat itsetietoisuudessaan epähauskoja ja kyllästyttäviä lukea, vaikka ne ovat teoksen rasittavan päähenkilön hengentuotetta ja siten kirjan kontekstissa “perusteltuja”. Ne ovat silti tosiasiassa Nabokovin hengentuotetta, jota minun on pakko lukea, jos mielin kirjan loppuun.
On kuin kirja rakentaisi itsensä ympärille kritiikin pelokkuudesta kertovat muurit – ne rakennetaan sekä niiden harjalta julistamista että niiden taakse piiloutumista varten. Moni taiteilija ottaa tietoisen riskin asettaessaan itsensä kritiikin kohteeksi, toisin kuin Nabokov, joka on liiankin tietoinen kirjallisuusmaailman realiteeteista ja luo rasittavan päähenkilön kuin kostoksi; päähenkilön, joka voisi olla hauska mutta paljastaa teeman riittämättömyyden.
Nabokov varmistaa ja ilkkuu, tietää olevansa rasittava ja venyttää sitä mahdollisimman pitkälle. Mitäs läksit matkaan, kysyy kirjailija sivu sivun perään ja tekee siitä tärkeän ja olennaisen kysymyksen. Kieltämättä lukija ei voi vastaukseksi kuin nyökytellä; niin… miksi lähdin? Vastaus: Koska pidin paljon tekijän suurteoksesta ja halusin nähdä, mitä hänellä voisi olla tässä toisessa kirjassa tarjottavana. Mitä tällä väsyneellä metatason ketkuilulla teen, jos kirjailija yrittää kaikkensa, etten voisi pitää hänen teoksestaan?
Kaiken tulkinnallisen kikkailun ja kirjallisuussivistyneistölle ilkkumisen jälkeen voitto tässä turhassa kädenväännössä on lukijan, koska kaikista kauniista vastalauseista huolimatta hän voi heittää kirjan pois ja unohtaa sen. Sitten lukija voi lukea jotain muuta, kuten Italo Calvinoa (1923–1985), joka teki samaa paremmin.
