Tekijä: kangasvalo

Pienet velvollisuudet

Posted on by kangasvalo

On hieno tunne löydettyään hyvää kirjallisuutta, josta ei Internetin perusteella melkein kukaan ole kuullut, johon törmää lähes sattumalta ja jota on painettu vuosia aiemmin vain yksi painos.

Kyse ei ole siitä, että iloitsisin omasta erinomaisuudestani, hienostelusta. En riemuitse siitä, että löysin nyt jotain jolla erottua, vaan löytämisestä ja löydetyn omimisesta sen paljastuttua jalometalliksi.

Äkkiä tuntuu siltä, että itselleni merkityksellistä taidetta onkin enemmän kuin osasin ajatella. Yleensä vain merkityksettömälle taiteelle on suotu tämä etuoikeus.

Manga ja uudempi suomalainen runous ovat tarjonneet minulle tällaisia lukukokemuksia eniten viime vuosina. En tarkoita edes joitain suurhiteiksi nousseita viime vuosien juttuja, vaikka esimerkiksi Henriikka Tavi ja Harry Salmenniemi kirjoittavat upeaa tekstiä.

Puhun sellaisista uudemmista kirjoista, joita kukaan tuskin luki edes niiden ilmestyttyä, vaikka niiden tekijät ovat luoneet useita kirjoja isoille kustantamoille ja joiden lukijoita on löytynyt vasta vuosien mittaan, ripauksittain.

Kun kirjoitan näin, tarkoitan kärjistäen, että teokset eivät ole ylittäneet kriittistä rajaa, jonka jälkeen niitä lukisivat entusiastien lisäksi myös muut hipsterit, saati muut ihmiset, jotka eivät lue runoja, esseitä, päiväkirjoja, lastuja ja muuta sellaista koskaan.

Näihin kirjoihin sitten palailen. Otan kirjahyllyni tai kirjaston tutuista kirjoista ylivoimaisesti useimmin runokirjoja satunnaiseen uudelleenselailuun.

Teen niin löytääkseni jotain mitä kaipaan. Panu Tuomen Vaaleanpunainen ilmestyskirja (2005) oli niin hieno kokemus, että luen siitä pätkiä vähän väliä. Kristiina Wallinin tuotanto on tasaisen erinomaista, mutta erityisesti Jalankantama on suosikkini.

Poesian julkaisemista Teemu Mannisen Futurama (2010) oli upea, vaikka sitä ei tunneta lainkaan niin laajalti kuin Lomonosovin moottoria (2014), Henriikka Tavin teoksia tai muita kustantamon hittejä.

Tällainen pienuus puhuttelee minua myös toisesta syystä. Olen erityisen kiinnostunut kirjoituskammiossa turhaa työtä puurtavista proosan ja runouden asialle omistautujista, joita voisi halutessaan kutsua myös kirjallisiksi luusereiksi.

Luuserista tulee suosittu joko kuolemansa jälkeen tai luovuttuaan kirjoittamisesta mutta harvoin silloinkaan. Tai sitten hän tekee suosionsa huipulla itsemurhan, taiteellisen tai todellisen. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi:

20 kirjaa julkaisseet luottokirjailijat, joiden nimiä kustannustoimittajat eivät muista edes mennessään näiden hautajaisiin.

Kriitikot, jotka julkaisevat yhden romaanin ja pitävät itseään epäonnistuneina, vaikka luovat vuosisadan terävintä proosaa lehtiin, joista sitä kootaan vuosikymmeniä myöhemmin antologioiksi.

Pöytälaatikkoon häkellyttäviä raapaisuita rustanneet takapirut, jotka ovat elämänsä aikana toimittaneet lukuisia keskimäärin kahden numeron ajan ilmestyneitä kirjallisuuslehtiä ja kääntäneet paria tuntematonta slovakialaista runoilijaa.

Upeita päiväkirjoja kirjoittaneet eksentrikot, joiden lähipiiri ei ole edes ollut tietoinen kirjallisesta suuntautumisesta.

Blogistit, jotka ansaitsisivat tulla julkaistuiksi monien koviin kansiin päätyneiden kirjailijoiden sijasta.

Konservatiivisen maaseudun emännät ja isännät, jotka eivät ole julkaisseet mitään, mutta joiden perinnöksi jättämistä kaapeista löytyy kokoelma runoja tai puolikas romaani, jotka osoittavat kiistattoman taitavuuden sanoissa.

Tunnetuimpia kirjallisia luusereita ovat Franz Kafka ja Arthur Rimbaud. Vähemmän tunnettuja ovat Stig Dagerman ja Cyril Connolly. Juha Hurmeen teoksessa Nyljetyt ajatukset (2014) mainittu August Pyölniittu on suomalainen oppikirjaesimerkki.

Jos joku epäilee minun puhuvan vaikka runoudesta halveksuvasti, katsokoot nimiä. Kirjallinen luuseri on hyvässä seurassa. On mielestäni rehellisyyttä myöntää, että pieni kirjallisuudenlaji kiinnostaa vain pientä joukkoa, jos heitäkään.

Kirjallisuuden jättiläistähdet sokaisevat kirkkaudellaan, mutta kuten astronomiassa, mieltä kiihottavampia ovat mustat aukot, tähtienväliset planeetat ja sammuneet tähdet.

Ne muistuttavat minua ainoasta haaveesta, joka minulla oli lapsena ryhtyessäni kirjoittamaan: Toivoin tekstini voivan olla lukijan pieneksi iloksi.

Parhaiten sen tiivistää mainittu Pyölniittu (1887–1979), päiväkirjoissaan tieteestä ja maailmantolasta filosofeerannut maatalonisäntä. Se on tarkoitettu moralisoivaksi elämänohjeeksi, mutta minun silmiini se näyttää rohkaisulta: “Täyttäessäni pieniä velvollisuuksia jäävät suuret täyttämättä.”

Kotiinpaluusta

Posted on by kangasvalo

Toisen maailmansodan loppupuolella Unkari on kaaoksen vallassa, maahan tunkeutuneet kasakat etsivät natseja ja heittävät summittain leireille kaikki kansallisuutta kyselemättä. Yksi nuori mies etsii tietä kotiin. Matkalla hän joutuu vangiksi ja tutustuu nuoreen venäläiseen sotilaaseen. Syntyy ystävyys.

Miklós Jancsó kuvaa Kotiinpaluussa (1964) historiaa virtana, jossa yksilö on kelluva karahka. Murhaaminen on lakonista; kyse on valtasuhteista, jotka ovat jatkuvasti läsnä myös arjessa, keskusteluissa ja eleissä, mutta Jancsó tiivistää eleet ja sanat ääritilanteiden edessä, esittää ne omat rajansa saavuttavassa muodossa, joista ei voi käydä edemmäksi: hyväksynnän, väkivallan ja vallankäytön rajankäyntinä. On yhdentekevää hyväksyykö kohtaloaan, jos lopputulos on sama.

Tarinassa kohdataan esimerkiksi mies, joka yrittää henkensä hädässä paeta vangitsijoitaan, mutta katsoja ei saa koskaan selville, mitä hänelle lopulta tapahtuu. Miehen pelokkaat kasvot jäävät mieleen, mutta hänet viedään venäläisten vankileirille, jonne päähenkilö ei joudu. Koska tarinan keskus on nuori unkarilainen sotilas, kamera seuraa häntä. Kaikki muut ihmiset katoavat historiaan, yksi nuori pelastuu väistämättömältä unohdukselta.

Kamerasilmä Jancsón elokuvissa on litteää ja avaraa laajakuvaa, mutta silti sen ulkopuolelta tulee jatkuvasti näkyviin asioita, joita edes sen näkökenttään ei mahdu. Usein yllätykset tulevat sellaisesta kulmasta, josta kuvaruudussa näkyvän ihmisen pitäisi ne nähdä. Mutta näin ei tietysti ole, kameran silmä alistaa kaiken siinä nähtävän. Vain se, mikä ilmestyy kameran eteen on todellista.

Mitä kuvaruudun ulkopuolella tapahtuu todella ja mitä ei riippuu ohjaajan mielivallasta. Joskus iso ihmisjoukko voi olla näkymätön ja äänetön kunnes on liian myöhäistä, toisaalta joskus kuvaruudun ulkopuolelta kuuluu laukauksia, jotka luultavasti surmaavat hieman aiemmin nähdyt ihmiset, joita ei enää nähdä kuvissa koko elokuvan ajan. Tekijäryhmä rikkoo näin jatkuvasti oletetun todellisuuden rajoja. Uhkaavaa vaikutelmaa korostaa Unkarin maasto, leimallisesti pusta ja suurien metsien puute.

Myös tämä esteettinen rajaus on ironinen ja kriittinen näkemys historiasta, siitä kuinka sitä käytetään katsomiseen muka laajasti ja silti aina rajaten. Kun päähenkilönkin tarina jää jollain tapaa kesken, ironia ja tarinan koskettavuus saavuttavat lakipisteensä.

Opintie

Posted on by kangasvalo

Minulla on ystävä, jolla on tapana purkaa sydäntään vakioaiheesta: Työläistaustaisena mutta korkeakoulussa opiskelevana hän kokee ristiriidan nykyisyytensä ja menneisyytensä välillä.

Koko keholla tehtävä työ ja teoreettiset yliopisto-opinnot eivät hänen mielessään sovi yhteen. Opinnot ovat pitkäaikainen unelma, mutta niiden lupaama tulevaisuus on epävarma. Samalla mielessä häilyy pelko: Ehkä maisterina on täysin hyödytön muille. Ehkä pitäisi kuitenkin mennä tehtaalle töihin.

Asiaa eivät helpota perhekuviot. Äiti syyllistää, kun pojalla ei riitä aikaa, eikä poika haluakaan olla perheen kanssa paljon tekemisissä. On tapahtunut irtautuminen omaan elämään yliopistokaupungissa. Vanhemmat ja eräät muut sukulaiset jäävät ystäväni näkökulmasta katsottuna aikakapseliin, jota ei kannata avata.

Ymmärrän näissä keskusteluissa keskustelukumppaniani täysin, koska olen itse käynyt läpi saman. Siksi yritän kannustaa häntä näkemään työläistaustan ja akateemisuuden myös tukevan toisiaan. Liian usein ihminen haluaa unohtaa toisen näistä ja kuvitella sen vihollisekseen.

Sen lisäksi pidän hyvänä merkkinä, että ihminen ylipäänsä pohtii hyödyllisyyttään muille ihmisille ja todella haluaa olla hyödyksi. Se on moraalisista ongelmista paremmasta päästä. Terve epäily osoittaa, että valittu tie on oikea. Epäily voi myös inspiroida tulevaisuudessa.

On mielestäni hienoa, jos ihminen on saanut nähdä kummatkin puolet suomalaisuudesta: rannikon suuret kaupungit ja sisämaan. Niiden välillä aukeaa syvin juopa suomalaisuudessa, ei niinkään konservatismin ja liberalismin.

Arvelen tämän olevan yhteinen kokemus monille heistä, jotka ovat kotoisin pienistä kaupungeista tai useimmista sisämaan suurista kaupungeista, ja joiden vanhempien tausta on työväenluokassa tai alemmassa keskiluokassa.

En usko, että korkeakoulutetuissa tai ylemmän keskiluokan perheissä on kohdattu näin usein samaa, vaikka en tietysti pidä samanlaisia kokemuksia mahdottomana.

Vuosia sitten eräs toinen ystäväni tuskaili, että kotopuolessa on mahdotonta käydä joutumatta riitaan. Kristillisen, lihansyöntiä harjoittavan, perinteitä arvostavan ja monilapsisen perheen tytär oli muuttunut isossa kaupungissa vegaaniksi ja moderniksi ateistiksi, jolla ei ollut suunnitelmissa perustaa perhettä.

Ymmärsin myös silloin ystävää, ja narratiivi kääntyi väistämättä hänen sukulaistensa moittimiseksi. Sittemmin olen miettinyt, olinko ymmärryksessäni liian yksisilmäinen.

Aikuistuva nuori tarttuu omaan erilaisuuteensa kuin hengenhädässä, luultavasti ylikorostaen perheensä jäykkyyttä ja kihisten, että miksi ne eivät muutu. Mikä on yhtä järjetön kysymys kuin pohtia häpeässään, miksi itse muuttui.

Muutos tuo häpeää. Kaikki aikuistuessa tehtävät valinnat eivät osu napakymppiin, mutta virheiden tai epävarmuuden rehellinen tunnustaminen tuntuisi liikaa oman, uuden elämäntavan kyseenalaistamiselta. Syntyneessä häpeässä vertaa itseään tavalla tai toisella sukulaisiinsa.

Luulen, että tästä syntyy tarve saada sukulaiset häpeämään itseään. Näin nuori aikuinen näkisi olevansa oikeassa itsestään ja muiden olevan väärässä. Koska perheet ovat tästä ihmeissään eivätkä tajua elänneensä hyvän elämän sijaan petoksessa, sitä kutsutaan junttiudeksi. Oma minäkuva vahvistuu, kun toisista tulee konnia. Syntyy ilmeisesti aikuistumisessa tärkeä tarina omasta kehityksestä.

Tämä ristiriita oman perheen ja itsen välillä on lähinnä aikuistumisen kasvukipuja oleva kokemus, joka oman sukupolveni tietyllä osalla on.

En perusta tätä tutkimuksiin vaan tunteisiin, joten kirjoittamaani tulee suhtautua ennen kaikkea kaunokirjallisena keinona. Satun vain törmäämään tähän jaettuun kokemukseen vähän väliä keskustellessani samanlaisista taustoista tulevien tuttujen kanssa. Moni kotoa muuttanut on halunnut tai haluaa ottaa niin selvän pesäeron entiseen kuin mahdollista.

Huomaan myös toisenlaisen taipumuksen, joka alkaa kun eristystä on kestänyt jonkin aikaa. Jossain vaiheessa etäisyyttä on saatu tarpeeksi. Mikä ahdistus alla on ollutkaan, se alkaa helpottaa. Perheenjäsenet ovat lopulta vain ihmisiä. Myös itsensä näkee vain ihmisenä.

Maaseudusta puhuvat suurimmalla halveksunnalla usein ne, jotka ovat tulleet itse nuoruudessaan maalta kaupunkiin. Isäni, paljasjalkainen helsinkiläinen, naureskeli jo aikanaan näitä savolaisia, karjalaisia ja hämäläisiä, jotka tulivat suurkaupunkiin ja muuttuivat vuodessa aidoiksi stadilaisiksi, puhetyyleineen ja arvoineen.

Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut, paitsi ehkä se, että nyt nuoret sukupolvet muuttuvat kaupunkilaisiksi jo ennen sinne muuttoaan, vellovat sisäisessä ristiriidassa, jonka massamedia on heihin synnyttänyt. Siinä he kärvistelevät ennen diasporaansa korkeakouluihin.

Kun vuodet kuluivat, tarve erottua edellisistä sukupolvista hälveni minunkin sisältäni. Myöhemmin en hävennyt, mutta tunsin itseäni kohtaan ärtymystä. Kuinka olin kehdannut vaatia, että perheeni pitäisi ymmärtää omia kiinnostuksenkohteitani täydellisesti ja pyöritellyt silmiäni, kun sukulaiset kymmenettä kertaa kysyivät, että mitä teen työkseni.

Sen sijaan olen alkanut miettiä, miltä aikuistuminen monien vanhempien silmissä näyttää. Se voi olla kauhea muutos, jos siihen ei osaa valmistautua. Ovelle ilmestyy vieras ihminen, joka on ottanut naamiokseen tutut kasvot, mutta vaatii samoja asioita kuin se aiemmin niin läheinen: suojaa, ymmärrystä, kaikkia niitä asioita, joita vieraille ihmisille on sosiologiankin mukaan niin vaikeaa antaa.

Vanhempi etsii naamion takaa todisteita tutusta lapsesta, samalla kun vieras kutsuu joulupöydässä kinkkua murhaksi, pilkkaa avioliittoa vanhentuneeksi instituutioksi vaikka vaatii oikeutta siihen kaikille, irvailee mummon uskonnollisuudelle ja saattaa jopa paheksua alkoholin käyttöä, kaikki tietyssä oikeudenmukaisuuden tunnossa.

En sano, etteivätkö nämä huomiot olisi tosia ja perusteltuja argumentteja. Keskustelut ja aiheet eivät myös toistu jokaisessa ruokapöydässä samanlaisina. Mutta kyse ei ole siitä, kuka on oikeassa ja minkä suhteen. Perhesuhteet harvemmin pohjautuvat oikeudenmukaisuuteen, logiikkaan tai totuuteen. Merkitsevämpää on kyky elää ja selviytyä yhdessä, joskus järjettömiin keinoihin tukeutuen.

Sitten tulee tämä vieras, joka opettelee selviytymään ja ajattelemaan itse, ja murskaa kaiken, jonka pohjalta hänet on kasvatettu, tuo tahattomasti ja tahallisesti mielipiteillään ilmi, että hänet on kasvatettu huonosti, kunnes hän on viimein nähnyt valon.

Porvarilliseen perheeseen ulkoa tuleva, kaiken totutun ja turvallisen hajottava vierailija on läpi vuosikymmenien elokuvataiteessa toistuva tematiikka. Elokuvia ovat aiheesta tehneet Pier Paolo Pasolini (Teorema), Takashi Miike (Visitor Q), François Ozon (Water Drops on Burning Rocks, Rainer Werner Fassbinderin näytelmän pohjalta)…

Ylempien yhteiskuntaluokkien tarinaksi metafora muotoutuu taiteilijaluonteiden luokkakriittisyyden lisäksi siksi, että porvarikriittiset elokuvat tehdään, ironista kyllä, porvareille, joille tarina kerrotaan kuin se olisi satu. Yksi osasyy on myös taiteilijoiden haluttomuus tai kyvyttömyys tunnistaa sama ilmiö köyhemmissä perheissä.

Työläisperheissä tämä vierauden kokemus koetaan luonnostaan ilman mystisiä vierailijoita. Heille kokemuksesta ei tarvitse kertoa scifinä, koska se on arkirealismia.

Kun sosiaalisessa mediassa puhutaan kahdesta poliittisesta ääripäästä Suomessa, vaikuttaa käsitykseen liberaalista ääripäästä mielikuva kaupungista voimana, joka repii perheet hajalle. Se ottaa rakkaan lapsen ja palauttaa tämän kotiovelle vierasta kieltä solkkaavana avaruusolentona.

Kun törmään kiihkoilijoiden fantisointiin esimerkiksi suvaitsevaistoksi kutsumiensa ihmisten raiskauksilla ja kuolemalla, huomaan heidän kautta rantain toivovan samaa lapsilleen tai sukulaistensa lapsille. Näistä kun todennäköisesti tulee liberaalimpeja kuin heistä itsestään. Tai on jo tullut. Kenties on niin, että öykkäreillä on ylivertaisiksi kuvittelemansa kyvyt omien lastensa kasvattamisessa, eivätkä he usko näistä koskaan tulevan “vieraita”.

Nopea kuntavaalianalyysi

Posted on by kangasvalo

Kuntavaalit ovat ratkenneet, ja Suomi on ottanut aimo loikan sekä liberaalimpaan että vihervasemmistolaisempaan suuntaan.

Paljon puhuttiin sotesta ja sen sellaisista, erityisesti tuloslähetykseen osallistuneet puoluejohtajat tekivät niin. Tämä on sanoilla koreilua, joka kuuluu jokaisen puoluejohtajan tulikokeeseen vaalilähetyksissä, jolloin pitää kaivaa jostain suuria selittäviä syitä. Ihmeellisesti ne ovat kaikilla erilaiset. Kuntavaalitkin ovat pohjimmiltaan arvovaalit.

Median polttavimmat puheenaiheet ovat soten sijasta olleet koko ajan seksuaalisuus, pakolaisuus ja maahanmuutto. Varsinaisista kunta-aiheista merkittävin on ollut koulutus. Uskon, että suurimmat vaaleissa nähdyt prosenttimuutokset ovat aiheutuneet nimenomaan näiden aiheiden jatkuvasta pitämisestä tapetilla. Isoimpien puolueiden kannatuksissa ei tapahtunut järin radikaaleja muutoksia, koska samat ihmiset äänestävät lähes aina kokoomusta, demareita ja keskustaa.

Keskusta Juggernautti jatkaa matkaansa ja sai sydänmaillaan taas kerran noin miljoona valtuutettua. Ehkä jonain päivänä maaseutu tulee järkiinsä ja huomaa, että modernilla keskustalla ei ole paljoakaan tekemistä maaseudun tai oikeastaan minkään kanssa. Vaalien ilahduttavin uutinen olikin keskustan pieni vaalitappio. Juha Sipilä on ainoa puoluejohtaja, joka voi vastata, että “kuntavaalejahan tässä käydään”, kun häneltä tiedustellaan voisivatko hallituksen toimet kenties hieman vaikuttaa vaalituloksiin. Kieltämättä keskustan kannattajat ovat lähes ainoita, joita oikeasti kiinnostaa, mitä kuntatasolla tapahtuu esimerkiksi soten osalta. Onhan hyvä veli -verkostot jotenkin turvattava. Kaikki muut puolueet ymmärtävät, että kuntavaalit ovat tietysti osoitus hallituspolitiikasta ja siitä hyväksytäänkö sitä.

Kokoomus Teflonpuolue jatkaa voittokulkuaan. Loka ei kokoomukseen tartu. Se ei ole mikään ihme. Kokoomus on kaikista Suomen puolueista ammattimaisin johdettu, mikä johtunee siitä, että Suomen kaikki markkinointikonsultit äänestänevät kokkareita ja osaavat antaa neuvoja. Kasvojenkohotuksia ja erilaisia pieniä muodonmuutoksia on tehty niin usein, että moraalittominkaan plastiikkakirurgi ei suostuisi tekemään yhtään lisää. Kun Sauli Niinistö ei jaksa olla enää presidentti (eli toisen kautensa jälkeen, kun Niinistö ensin saa sanottua “kyllä” kansan rukouksiin), Jan Vapaavuoresta saadaan verrattain varmasti seuraava päämies tälle maalle. Joten Suomi on luultavasti seuraavat parikymmentä vuotta kokoomuslaisen presidentin johtama, jos mitään radikaalia ei tapahdu.

Kristillisdemokraatit Kannattaa vaihtaa surkeasta imagosta kärsinyt vanha johtaja hyvin puhuvaan ja selvästi pehmeämpään, miellyttävämpään ja keskustalaisempaan (lue: merkeliläiseen) Essayahiin, joka voi hymyillä onnellisesti muiden oppositiojohtajien (miinus Antti Rinne) kanssa ja soperrella inhimillisemmästä politiikasta, vaikka krisujen kokoiselle puolueelle on elintärkeää lähinnä se, että johtaja on karismaattinen. Jos hyvin käy, kukaan ei kysy uskonnosta eikä siitä tarvitse puhua vapaaehtoisestikaan. Oma ennustukseni on, että kristillisdemokraateissa on potentiaalia lievään kannatuskunnan nousuun, jos kortit pelataan ennen eduskuntavaaleja maltilla ja oikein.

Perussuomalaiset Tämä oli minulle suurin yllätys. Ei siis niinkään vihreiden menestys ja persujen tippuminen vaan se, että vihreiden nousu tapahtui persujen kanssa symmetrisesti ja persut tippuivat näin paljon. Odotin noin kymmentä prosenttia, mutta mentiin alle yhdeksän. Nukkuvista ja kenties muista puolueista tuli vihreille ääniä, persujen äänestäjät taas painuivat nukkuviin vielä pettyneempinä suomalaiseen politiikkaan kuin yleensä. Eivätkä tästä voi perussuomalaiset syyttää muuta kuin itseään. Täysin linjaton, työväestön pettävä politiikka yhdistettynä sisäiseen hajaannukseen povaa romahdusta. Liikaa konservatiivisuutta, liian vähän radikalismia. Persujen vaalivalvojaisissa oli tunnelma kuin nakkikioskilla köniin saamisen jälkeen. Timo Soinin sössötystä puhujanpöntössä teki pahaa katsoa. Sali oli hiljainen. Jossain pirisi puhelin.

RKP Suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisia.

SDP Demarit ovat luultavasti onnistuneet saamaan jonkin verran uusia tukijoita, mutta se ei lohduta, kun vanhat kannattajat kuolevat. Kannattaisi viimein panostaa kunnolla Sanna Marinin kaltaisiin valovoimaisiin nuoriin poliitikkoihin ja lopettaa sössöttäminen. Vasemmistoliberaalien sydämet voitetaan selvästi puhumalla sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta abstrakteimmilla alueilla kuin demarit ovat sisäistäneet: humanismin ja kansallisuuden. Ja koulutuksen. Demareista on tullut Antti Rinteen esiintymiskoulu, jossa aina jännitetään, milloin Antti oppii seuraavan kerran ulkoa jonkun retorisen keinon, jotta ei tarvitse luntata lapusta. Tommy Uschanov ennusti joskus, että vasemmistopuolueet eivät pärjää tulevaisuudessa, jos ne eivät ala aktiivisesti kosiskella myös nuoria. Vasemmistoliitto on nyt tajunnut tämän. SDP ei vieläkään vaan puhuu vanhusten ja lapsiperheiden puolesta. Mutta vanhukset alkavat olla jo lähellä hautaa ja lapsia haluaa yhä harvempi.

Vasemmistoliitto Tämä oli myös lievä yllätys. Vasemmisto on jäänyt vihreiden varjoon eikä ole tajunnut hyödyntää täydellä voimalla mahdollisuuksiaan, mutta se on päässyt peesissä nousuun saavuttaen ensimmäisen ison kuntavoittonsa vuosikymmeniin. Iso ansio on sillä, että Li Andersson on karismaattinen ja samalla sopivasti ärsyttävä johtaja. En ole nähnyt aikuisten miesten (ja paino sanalla miesten) saavan niin isoja kiukkupotkukohtauksia kenenkään muun poliitikon kuin Anderssonin mielipiteistä. Tämä on tietysti myös ongelma, koska puolue ei voi elääkseen nojata siihen, että se on aika tavalla niin kuin vihreät ja sillä on kaikista puolueista vetovoimaisin puheenjohtaja.

Vihreät Pitkään uumoiltu menestys toteutui nyt, selvästi vastareaktiona persujen sekoiluun ja kiristyneeseen maan kahtiajakoon. Liberalismi voitti. Vihreät onnistuivat mobilisoimaan nuoria kaupunkilaisia ja tulemaan esille jopa yllättävissä maaseutukunnissa hyötyen eniten yhteiskunnan sähköistyneestä ilmapiiristä. Puolue onnistuu esittämään itsensä vaihtoehtona niin demareille, vasemmistolle, RKP:lle, keskustalle kuin kokoomukselle. Tämän vuoksi olen vihreiden menestyksestä kahta mieltä. Kiva että vaihtoehtoa kuullaan. Toisaalta, yleinen humanismi ei mielestäni ole mikään poliittinen linja. Ja taas toisaalta, sillä ei ole ollut äänestäjille koskaan väliä, joten taidan jupista yksikseni. Yhtä kaikki 4 prosentin nousu on hyvin suoriuduttu, kun ottaa huomioon, että Ville Niinistö on niin vastenmielisen siirappinen puhuja, kuin joku pyramidihuijari. Mutta pian sekin ongelma korjataan.

Muut Miksi piraattipuolue, jonka luulisi saavan mediamarkkinoinnin ammattilaisia puolelleen, ei onnistu murtautumaan kunnolla läpi? Pari valtuutettua on mukavasti, mutta silti jotain tehdään väärin, kun feministipuolue humahtaa heti kättelyssä kentälle samalla voimalla eikä edes Jiri Kerosen kaltaista sosiaalisessa mediassa näkyvää vahvaa persoonaa saada valtuustoon. Epäilyni: Rahanpuute vaikuttaa tietysti, mutta piraateilla on myös tapana kirjoittaa aivan liian raflaavasti, analyyttisesti ja perusteellisesti omia näkemyksiään liian vaikeista asioista. Niin ollaan uskollisia omatunnolle mutta ei voiteta vaaleja. Vaalit voitetaan iskulauseilla, selkeillä muutaman kohdan ohjelmilla ja oikealla kohderyhmittämisellä. Nyt puhutaan järkeviä, mutta liian pitkään ja liian korkeakoulutetulle yleisölle. Niin feministipuolue kuin eläinoikeuspuolue taas voivat menestyä vihreiden vanavedessä, jos tajuavat vetää oikeista naruista ja nousta asioidensa yläpuolelle, oikeiksi vaihtoehdoiksi. Potentiaalia on. Ryhmä “muut” oli vihreiden jälkeen eniten kannatustaan nostanut joukko. Kyllä nukkuvista kalastaa voi ja vaihtoehdoille olisi tilausta.

Muilla puolueilla ei nähdäkseni ole valtakunnallisesti mitään väliä.

Kotikaupunkini tulos: Mielestäni Turkuun saatiin hyvä valtuusto. Kaupunki on selvästi sosiaalisesti liberaali ja vahvimman eli kannatustaan menettäneen kokoomuksen kannoilla ovat kolme vasemmistolaisinta puoluetta: vihreät, demarit ja vasurit. Li Andersson oli äänikuningatar ja tarjosi myös tulosillan ehkä paljastavimman hetken piikitellessään kokoomuksen lisäksi vihreitä, vasemmiston pahinta kilpailijaa, Helsingin äänestyksen tekemisestä pormestaripeliksi. Ville Niinistön peittelemätön ärtymys kesti nanosekunnin mutta oli selvästi havaittavissa. Kuntavaalikoneiden mukaan läpi menneillä on järki päässä ja ylilyönneiltä on vältytty. Eikä Olavi Mäenpäätäkään tulla enää näkemään valtuutettujen joukossa.

I Am a Heron loppu

Posted on by kangasvalo

I Am a Hero loppui viime maaliskuussa. Lännessä verrattain tuntematon Kengo Hanazawan sarjakuva oli vuosina 2009–2017 julkaistu zombigenren kauhumanga, jota arvostettiin tarkasta ja kauniista piirrosjäljestä sekä juonen kunnianhimoisuudesta.

Sarjasta julkaistiin verrattain myöhään englanninkielisiä painoksia, joten länteen se on kulkenut ennen kaikkea Internetin fanikäännösten ja erään saksalaisen kustantamon kautta.

Viimeiset julkaistut numerot aiheuttivat sitä seuranneessa fanikunnassa raivoa samaan tapaan kuin The Sopranos -sarjan viimeinen jakso. Mangan saralla lopetusta on verrattu usein Gantz-nimisen kulttimainetta nauttivan kauhusarjakuvan loppuun, jota pidetään fanikunnassa yhtenä kaikkien aikojen pettymyksistä.

Kieltämättä I Am a Heron loppu on erikoinen, mutta palataan sen varsinaiseen sisältöön myöhemmin. Spoilaan tässä kirjoituksessa koko sarjan, joten jätä lukematta, jos haluat tutustua siihen.

On spekuloitu, että sarjakuva loppui, koska kustantaja vaati sitä. Näin käy joskus. Suosittu tai kulttimainetta nauttiva teos alkaa menettää lukijoitaan. Piirtäjille ja käsikirjoittajille ilmoitetaan, että sarja saa pian kirveestä, joten on aika laittaa homma pakettiin ja siirtyä seuraavaan projektiin. Tämä on nimekkäiden tekijöiden etuoikeus. Usein lopetuskäsky tulee ilman, että taiteilijat voivat asialle mitään. Kaikki jää kesken.

Toisaalta lopetuksessa saattaa olla kysymys tekijän isän kuolemasta, johon sarjakuvan lopussa olevalla omistussivulla viitataan, mutta tämä menee vielä enemmän puhtaan spekulaation puolelle.

Sarjan lopetuksen saama surkea vastaanotto johtuu osaltaan siitä, että fanit ovat jakautuneet kahtia.

Jotkut lukivat teosta satiirina otaku- ja mangakulttuurista. I Am a Hero kommentoi jatkuvasti mangan ja erityisesti kauhusarjakuvien ja seinenin [1] trooppeja, mutta koska se ei läiski lukijaansa naamaan ironiallaan, hassuttelu jää monilta huomaamatta, vaikka pääteema on kontrasti todellisen ja kuvitellun sankaruuden välillä.

Toinen fanijoukko luki I Am a Heroa kuten mangaa yleensä luetaan: juonen ja piirrosjäljen takia.

Teos kertoo Hideo Suzukista, keski-ikää lähestyvästä otakusta, joka piirtää tunnetumpien mangakoiden sarjakuviin taustoja. [2] Tämä on yleinen käytäntö nimekkäimpien sarjojen kohdalla. Pääpiirtäjä tekee kuvakäsikirjoituksen ja piirtää ja tussaa olennaisimmat kohtaukset. Muut piirtävät taustat, poistavat ylimääräisiä luonnosjälkiä ja hiovat työt. Yleensä avustajia on neljä, kuten Hideon työpaikalla.

Hideo elää epätyydyttävässä parisuhteessa Tekkon kanssa ja unelmoi tekevänsä suuren, taiteellisesti arvostetun mangan, mutta ei saa aikaiseksi. Hän on saanut julkaistua yhden pari osaa pitkän sarjakuvan, joka nauttii kulttisuosiota. Ironisesti suurin fani on Tekkon ex-poikakaveri Korori, joka ihailee Hideon töitä. Hideo inhoaa Kororia ja pitää tätä kilpailijanaan.

Yksin ollessaan Hideo puhuu mielikuvitushahmoille, jotka vastaavat hänelle. Öisin hän näkee mielensä mörköjen hiipivän varjoista. Hän suojautuu näitä vastaan piirtämällä maahan taikaympyröitä ja nukkumalla haulikko ulottuvillaan. Tämä on poikkeuksellista, koska Japanissa on harvinaista omistaa aseenkantolupa. Hideon harrastus on tarkka-ammunta.

Hideo on tyypillinen itseensä käpertynyt vanhan polven nörtti. Hän ei ole varsinainen hikikomori [3]: hänellä on sosiaalista elämää sekä tyttöystävä ja hän käy töissä. Mutta hänellä on suuria vaikeuksia itseluottamuksen ja mielenterveyden kanssa.

Hideo on säälittävyydestään huolimatta itsekeskeinen ja sosiaalisissa tilanteissa hiukan vaikea pälli, kuten moni ihmisten keskellä sosiaalisesti pihalla oleva nörtti on. Toisaalta yhteiskunta kuvataan mangassa suorituskeskeiseksi ja ahdistavaksi.

Tapahtuu zombiapokalypsi. Tämä on yksi parhaiten toteutettuja kuvauksia koko maailman kattavasta epäkuolleiden aallosta, joita olen missään mediassa nähnyt. Kestää 10 lehteä ennen kuin kaaoksen alkuun edes päästään. Jännite kasvaa hitaasti.

Zombit värjyvät taustalla, mutta sarja käyttää niin paljon aikaa päähenkilön sekavan luonteen ja elämän kuvaukseen, että teosta tietämättömänä selaava saattaa ennen kymmenettä numeroa luulla lukevansa arkista draamasarjakuvaa yhden miehen henkisestä rappiosta.

Ei ole ihme, että kun zombit viimein tulevat rytinällä esiin, Hideo luulee aluksi näkevänsä aiempaa pahempia hallusinaatioita. Niin saattaa arvella myös lukija.

Avain on nimessä. I Am a Hero on kuvaus Hideon matkasta kohti sankaruutta. Siten se on satiiria monista shônen-sarjakuvista [4] tutusta asetelmasta, jossa päähenkilö oppii itsestään uusia puolia, kunnes saavuttaa tavoitteensa itsereflektion ja aikuiseksi kasvamisen kautta.

Hideon itsereflektio on jatkuvaa mutta hedelmätöntä. Kun edistystä tapahtuu, se on vähittäistä. On mahdollista kyseenalaistaa tapahtuuko suuria muutoksia sarjakuvan aikana ollenkaan.

Haulikkoa mukanaan kanniskeleva, änkyttävä ja jatkuvasti hikoileva sankari ei uskalla aluksi edes käyttää kanuunaansa. Itsepintainen laista kiinni pitäminen on täysin kaheli ajatus, kun maa on kaaoksen vallassa, mutta tapakulttuuri istuu tiukassa. Toisaalta, kuten Anime-lehdessä huomioitiin, Hideon halu pitää kiinni tavoista pitää hänet ihmisenä.

Jos Hideo on sankari, on epäselvää kenen sankari hän on. Hän kohtaa matkansa varrella kymmeniä ihmisiä, jotka kaikki kuolevat tai katoavat häneltä ulottumattomiin.

Monet muista kohdatuista hahmoista ovat myös nörttejä. Teoksen skenaario on käytännössä tämä: Entä jos järjestäytyneen yhteiskunnan tuhoutuessa lähes ainoat jäljelle jääneet ovat ylemmyydentuntoisia, lautakulttuurissa aikaansa viettäviä ja populaarikulttuurissa marinoituja poikia? Jälki ei ole kaunista.

I Am a Heron lopusta on tarkemmin analysoidessa vaikea sanoa sen olevan kovin äkillinen. Sarjakuva on rakentunut jo pitkään lopussa nähtävään kliimaksiin, jossa kaikki eloonjäämiskamppailun osapuolet mittelevät toisiaan vastaan.

Mukana ovat Hideo, eräs kulttijohtaja, zombit, Kurusuna tunnettu hirviö ja satunnaisten selviytyjien ryhmä, jota on seurattu sarjassa useiden numeroiden ajan Hideon seikkailujen jäädessä taka-alalle.

Lopetuksessa on syvää ironiaa. Hideo osallistuu pilvenpiirtäjän katolla tapahtuvaan taisteluun kaukaa, jättimäisen nostokurjen päältä. Hän ampuu muutaman laukauksen mutta vääriin henkilöihin. Hän ampuu yhden hirviön pelastaen tytön, joka kuolee joka tapauksessa.

Toisen laukauksen hän ampuu epätietoisuudessaan tarinan “todelliseen”, tyypillisempään sankariin, Kororiin. Hän pelastuu vain, koska kopio Hideon omasta sarjakuvalehdestä on luodin ja kehon välissä.

Tämä on kaikki tietysti naurettavaa ja samalla sarjan luonteelle tyypillistä. I Am a Hero pyörittelee jatkuvasti sankarillisuuden merkkejä ja merkitsijöitä ja kääntää niitä ympäri.

Hideo jää jälleen kilpailijansa varjoon nousematta koskaan tilanteen tasalle. Hän ei ikinä kohtaa sarjan muita päähenkilöitä paitsi kaukaa, kiväärin tähtäimen läpi.

Sarjan rakenne aukeaa lopussa. Sivuhahmoiksi luulemamme henkilöt ovat mitä tyypillisin esimerkki päähenkilöistä. Hideo on tyypillinen sivuhenkilö, hassutteleva otaku, jonka teot vaikuttavat lopussa ratkaisevilta päähenkilöiden kannalta, mutta jonka kohtalona on kadota sarjasta.

Tämä ei ole seikka, joka raivostutti faneja. Suurempaa vihaa aiheutti lopetuksen näennäinen keskeneräisyys. Tarinan suuria mysteerejä ei ratkaista. Zombien alkuperää ei kerrota, ja ne katoavat maan päältä. Eloon jääneet henkilöt matkustavat kornille paratiisisaarelle ja perustavat sinne uuden ihmiskunnan.

Hideo on ainoa eloonjääneistä, joka ei pelastu näin. Hän jää harhailemaan yksin Tokioon, kaljuuntuu, hallusinoi ensimmäistä kertaa sitten mangan alun ja viimein opettelee valamaan luoteja, joilla metsästää peuroja ja villisikoja. Hän on selvinnyt.

Hänen otteensa elämästä on ehkä vankempi kuin aiemmin. Hän pystyy elättämään itsensä, hänen mielialansa on tyynempi. Hän on menettänyt kaikki rakkaimpansa ja saanut pitää heistä vain fantasiakuvat. Aika kuluu vanhoja heiloja muistellessa ja runkatessa. Sivilisaatio on romahtanut, mutta ainakin ympärillä on loputtomasti mangaa luettavana.

Tavallaan kyse on toiveiden täyttymyksestä, Hideosta on tullut se mies, joka hän on pohjimmiltaan aina ollut, otakujen sankari, nahjus joka sinnittelee elämässä kiinni. Selviytymään on hyvä oppia, mutta elämän mielekkyys ilman muita ihmisiä kyseenalaistetaan. Lukija voi miettiä, ovatko maailmanlaajuisen katastrofin onnekkaimmat sittenkin sen ensimmäiset uhrit.

Tästä fanijoukon tyrmistys. Yksiselitteinen hyvyys ja pahuus loittonevat, syyt lahoavat. Mangaa juonen vuoksi lukeneet ihmettelivät, kun sankari paljastui lähes täsmälleen samanlaiseksi paskahousuksi kuin ennen. Mutta totta on, että jännittävät tapahtumat ovat vain peittäneet hahmon luonteen hyvin. Koko maailman on pitänyt romahtaa, jotta yksi mies löytäisi selkärangan.

I Am a Heroa voi kutsua nihilistiseksi. Parempi ilmaisu on, että se kuvaa lievintä mahdollista toivoa.

[1] Seinen tarkoittaa aikuisille miehille suunnattua sarjakuvaa.

[2] Otaku on omasta harrastuksestaan lähes pakkomielteisesti kiinnostunut supernörtti. Alan ei tarvitse liittyä mangaan tai animeen, vaikka sana yhdistetään länsimaissa useimmin niihin. Myös intohimoinen autonrassaaja tai lätkäfani voi olla otaku. Mangaka on sarjakuvapiirtäjä.

[3] Hikikomori on nimitys yhteiskunnasta eristäytyneille ihmisille, jotka ovat usein sulkeutuneet omiin huoneisiinsa tai asuntoihinsa ja pyrkivät välttämään ihmiskontaktia. Ilmiö on merkittävä sosiaalinen ongelma Japanissa ja monien työttömien nuorten tulevaisuudenkuva.

[4] Shônen on nuorille pojille suunnattua sarjakuvaa.