Ajattelun voi havainnollistaa visuaalisesti, kehinä.
Ydinajattelua on yksinkertaiseen olemiseen liittyvä. Sen keskiössä on ajattelija itse; hänen tarpeensa ruoalle, juomalle, unelle, suojalle, läheisyydelle ja niihin liittyville tunteille.
Ydinajattelun ympärille muodostuu muita ajattelun kehiä. Jokaiselle asialle ja huomiolle on oma kehänsä, jonka ympärille tulee muita, ulompia kehiä.
Jos mielikuva tuntuu vaikealta, voi miettiä tähteä ja sitä kiertäviä planeettoja, jokaista planeettaa kiertävää kuuta, asteroideja, muuta avaruusromua.
Olen mieltänyt ihmisten sosiaalisilla tavoilla havaittavan älykkyyden yleensä sitä kautta, kuinka monelle kehälle ihminen pystyy ulottamaan ajattelunsa. Neurologian ystävä sanoisi varmaan, että kuinka hyvin ihminen pystyy aktivoimaan synapsejaan omien fyysisten rajoitustensa sisällä.
Ystävyydet solmitaan havaintojeni mukaan yleensä sellaisten ihmisten välille, joiden ajatukset liikkuvat samoilla kehillä. Ihmisten ei siis tarvitse olla asioista samaa mieltä, kyky ajatella tietyllä tavalla riittää.
Olen erityisen mieltynyt filosofiaan, koska filosofia on vain ajattelun aspekteja. Filosofia tuo kehiä lisää ja mahdollistaa siten myös liikkumisen kehältä toiselle.
Nuoruudessani mielsin asian esimerkiksi seuraavalla tavalla. Esimerkki on yksinkertainen mutta toivottavasti havainnollistava:
Perusargumentti taidekritiikissä on todeta, että objektiivista todistusta on mahdotonta antaa, joten kaikki on suhteellista ja siten yhtä arvokasta.
Edellinen on jo vähän monimutkaisempaa ajattelua kuin pelkkä taideteoksien merkitysten havainnoiminen, mutta periaatteessa kuka tahansa pystyy ajattelemaan näin. Tältä pohjalta kirjoitetaan muodoltaan jähmeää mutta kaikkien luettavissa olevaa sanomalehtikritiikkiä.
Samalla sen ajattelu antaa jokaiselle oikeuden ajatella niin yksinkertaisesti kuin haluaa. Jos objektiivinen todistus ei ole mahdollinen, kriitikkohan on aina oikeassa.
Tämä on ajattelua. Mutta filosofiaa on todeta, että väite kaiken samanarvoisuudesta on itse asiassa objektivistinen väite ja siten paradoksi. Vaikka objektivismi tuntuisi kuinka väärältä, sen vasta-argumentiksi on parasta keksiä jotain muuta kuin ohje, joka pyrkii olemaan universaalisti pätevä. Subjektin ja objektin vastakkainasettelun mustavalkoisuudesta luopuminen on hyvä askel.
Se vaatii luovuutta, useimmiten lukemista ja kirjoittamista eli oppimista. Näin perusajatuksen, tavanomaisen ajattelun, ympärille ilmestyy äkkiä lisää kehiä, joihin ajatus voi liikkua.
Kun klikkaat yllä olevaa videoesseetä, päädyt kohtaan, jossa puhutaan leikkauksen muutoksista vuosikymmenten välillä. Tekijä vertailee Imperiumin vastaiskun (1980) kohtausta tuoreemman Ant-Manin (2015) kohtaukseen.
Kummassakin on sama teema: sankari yrittää käyttää uutta erikoistaitoaan mutta epäonnistuu. Luke Skywalker yrittää nostaa avaruusaluksensa, muurahaisukko kommunikoida hyönteisille. Ero on, että Imperiumin vastaiskussa sekvenssiin käytetään 30 sekuntia, Ant-Manissa hädin tuskin sekunti.
Essee väittää, että vanhempi elokuva houkuttaa ajankäytöllään katsojan syvempään samastumiseen päähenkilön kohdatessa koettelemuksia.
Tämä edustaa kritiikin haaraa, jossa puhutaan siitä, mitä elokuvassa tulisi ja ei tulisi olla. Elokuvakirjallisuutta on tehty aiheesta hyllymetreittäin. Erityisesti elokuvantekijät miettivät näitä asioita, koska dramaattisen elokuvan tekeminen on psykologista manipulaatiota.
Olin videon huomiosta vaikuttunut, koska se oli konkreettinen ja havainnollistava, ja paljasti paljon myös omasta maustani. Silti, asiaa pohdittuani, näen ehjältä tuntuneessa väitteessä murtumia. Hetkeksi lumouduin argumentaatiosta ja olin ohittaa sen, mitä todella tunnen.
Vaikka näen mitä esseisti tarkoittaa, en pidä esimerkkiä Imperiumin vastaiskusta onnistuneena. Sisälläni ei liikahtanut kummassakaan esimerkissä mitään. Väite jäi teoreettiseksi sanahelinäksi.
Kyse on samasta meemistä kuin aina. Vaikeuksien kautta voittoon. Tunnistin sen kummassakin tapauksessa. Se riitti. Jos jostain pidin Imperiumin vastaiskun pidemmissä otoksissa, se oli kuvauksen ja lavastuksen värimaailma, joka miellyttää minua enemmän kuin Ant-Manin vastaava.
Elokuvan ilmiselvä sankari on vain sankari, arkkityyppi. Sankaria ei voi ymmärtää juuri siksi, että hän on sankari, jalostettu myytti. Samastumisen etsiminen on jäänhauras tapa peittää, että kyse on vain voimafantasiasta.
Toimintaelokuvia tehdään tätä nykyä siltä pohjalta, että katsojat ymmärtävät vähemmästäkin, mistä on kyse. Jo sekunnin perusteella sankarin merkki on lyöty. Sitten itse asiaan eli spektaakkeliin.
Ant-Manin huonous on jossain muualla kuin saman kliseen kertomiseen käytetyssä ajassa. Imperiumin vastaisku on merkittävästä kulttuurisesta asemastaan huolimatta yllättävän pienellä budjetilla tehty ja siksi luovempi. Ant-Man on syntyessään franchiseen tukehtunut, taskulaskimen tekemä elokuva.
Eli Imperiumin vastaisku on parempi taideteos, koska siinä on käytetty mielikuvitusta ja otettu riskejä. Ant-Man on jättibudjetilla tehty, studiotuubista ulos puserrettu Marvel-mössö. Niistä etsivät suuria laadullisia eroja kriitikot, jotka eivät ymmärrä suuryritysten toimintatapoja.
Mad Max: Fury Road (2015), jota pidän loistavana, on nopeiden otosten tykittämisestä niin onnistunut esimerkki, että se houkuttaa parodisiin tulkintoihin. Maxin menneisyyden haamut tulevat vastaan heti alussa niin nopein leikkauksin, että kohtauksesta on vaikeaa saada selvää. Hahmot luonnostellaan sekunneissa. Sitten mennään täysillä lopputeksteihin asti. Kaipasinko pitkää samastumiseen houkuttelevaa kohtausta, jossa punnitaan vaikeita valintoja? En kertaakaan. Elokuvan tyyli riitti. Puolivälin jälkeen löytyvä hitaampi kohta, jossa rakennellaan rauhallisemmin hahmoja ennen loppupuserrusta, on rikkoa rakenteen tarpeettomasti, koska hahmot ovat pelkkiä ideoita, täyttä pahvia. Fury Road on tulevaisuuden klassikko.
On harhaluulo, että suurin osa Hollywood-elokuvista, jotka ruksivat “merkityksellisen kertomuksen” laatikot olisivat hyvin kirjoitettuja, jos onnistunut teksti käsitetään monipuoliseksi ja luovaksi. Tähtien sota -elokuvat ovat lapsille suunnattua fantasiaa, vaikka niiden editointi olisi rauhallista.
Arthouse vetää oikeasti kirjoitetuissa tarinoissa pisimmän korren. Mieleeni ei tule montaa elokuvaa, jossa ihmisten elämiin tulisi uppouduttua yhtä luonnollisesti ja monipuolisesti kuin esimerkiksi Jacques Rozierin unohdetussa uuden aallon elokuvassa Du côté d’Orouët (1971).
Entä My Dinner With André (1981), joka rikkoo kaikki “hyvin kirjoitetun elokuvadraaman” tunnusmerkit ja oli silti taide-elokuvaksi menestys, jäänyt klassikoksi ja käsitteeksi; eräänlaiseksi testiksi, jota mukaillen myöhemmät elokuvien ja sarjojen tekijät ovat katsoneet voivatko päästä pälkähästä asettamalla itselleen samoja rajoituksia? Esimerkkeinä tästä Frasierin jakso My Coffee With Niles (1994) tai laajemmin Larry Davidin ura ja hänen tyyliään matkineiden sitcomien aalto.
Tai jos tuoreempaa näkökulmaa haluaa, Kenneth Lonerganin Margaret (2011) ei ole ehjä teos, mutta silti se on hahmojen kirjoittamisen huippusaavutus. Edelliset esimerkit ovat hyvin kirjoitettuja elokuvia, ja vaikka rytmi on niissäkin tärkeä, on ensiarvoista tajuta, että kaikki päähenkilöt luonnostellaan muuten kuin ruksimalla helppoon samastumiseen houkuttelevien piirteiden laatikoita.
Luken ahdistus aluksen upotessa suohon on sama asia kuin Ant-Manin luovuttaminen. Asia tulee jälkimmäisessä selväksi parissa sekunnissa, eikä viivyttely toisi valmiiksi tunnistettavilla troopeilla kyllästettyyn elokuvaan mitään uutta. Ant-Man ei ole Sátántangó, jossa aika itsessään on merkittävä osa teoksen rakennetta.
Se on eri asia, onko viipyilevämpi tahti merkittävä osa Imperiumin vastaiskun ylivoimaisuutta Ant-Maniin verrattuna, siis osa sen luovuutta.
Vaikka en pidä supersankarielokuvista (ei vain minun juttuni, sori) ja riemastuisin, jos niihin saataisiin jotain syvyyttä muistuttavaa, ihmettelen luuleeko kukaan kriitikko todella saavansa toivomaansa, kun harmittelee niiden pintapuolisuutta?
Ehkä siksi pieniin tyylillisiin muutoksiin elokuvien välillä tartutaan niin suurella innolla ja niitä analysoidaan Internet-videoissa ja -kolumneissa liikaa.
Isot ja vaikeat tunteet eivät kuulu markkinakoneistojen jättituotteisiin. Niitä vältetään samoista syistä, joiden vuoksi Putouksessa kerrotaan helpoimpia vitsejä tutuimpien karikatyyrien suilla: yleisöä saadaan vetoamalla alimpiin yhteisiin nimittäjiin. Liian tunteikkaat elokuvat karkottavat katsojat, jotka tahtovat viihtyä.
Keskitason budjetilla tehtyjen draamojen katoaminen elokuvateatterien ohjelmistosta supersankarielokuvien tieltä – ja siirtyminen arthouse-teattereihin tai Netflixiin tai Amazoniin – liittyy myös suoraan elokuvateattereissa käyvien haluun nähdä spektaakkeleita, jotka eivät saa herättää liikaa todellisia tunteita.
Kuvio nähtiin jo 50-luvun lukuisissa epookkifilmeissä ja niitä matkineissa peplumeissa. Miten asioiden yhteyttä ei nähdä?
*
Yleisö kaipaa merkitsijöitä. Esimerkiksi Hämähäkkimies: vielä muutama vuosikymmen sitten olisi ollut käsittämätön ajatus, että voidaan tehdä kolmen elokuvan sarja (2002–2007), joka rebootataan viiden vuoden päästä kahden osan voimin (2012–2014), jotka sen jälkeen rebootataan vielä kerran vain kolme vuotta edellisen osan jälkeen (2017)!
Ennen tämä olisi kertonut tuotantoyhtiöiden vakavasta kriisistä. Nyt se kertoo siitä, että samaa tuotetta voi myydä minimaalisin muutoksin uudelleen ja tuotot pysyvät korkeina. Jokainen elokuvista on ollut suurmenestys.
Katsojat ovat menneet katsomaan Hämähäkkimiestä, eivät elokuvaa, eivätkä he odota kuin pienimpiä yhteisiä nimittäjiä: hahmon jokamiesmäisyyttä, sinkoilua New Yorkin pilvenpiirtäjien välissä, seittilinkoa, lapsuuden piirretyistä tuttuja konnia. Mitään sisältöä näillä merkitsijöillä ei ole.
Tai kuten Netflixin toimitusjohtaja Hastings sanoi kriitikoiden lyttäämän mutta yleisön rakastaman elokuvan Bright (2017) kohdalla, Wikipediasta suoraan lainattuna: “If people are watching this movie and loving it, that’s the measurement of success. And if the critics get behind it or don’t, that’s a select group of social media influencers talking to a specific audience.” Täysosuma, valveutuneet todella saarnaavat vain toisilleen.
Kriitikot lyttäsivät Brightin jo tutuksi tulleista syistä. Se ei ollut “klassinen” käsikirjoitus, sen hahmot ovat ohuesti, nopeasti luonnosteltuja. Siinä on merkitsijöitä ilman merkityksiä. Eli se on typerä.
Ja sitä halutaan. Aivan kuin John Wayne ei voinut elokuvissaan itkeä, koska edusti silloista miesihannetta. Massat etsivät jotain muuta kuin hyvin kirjoitettua ja haastavaa.
Lopuksi, jos laajennetaan yhteiskuntaan elokuvien ulkopuolella, mitä ovat sosiaalisen median profiilit paitsi valikoituja merkitsijöitä, joiden toivotaan herättävän jotain tunteiden kaltaista, ei varsinaisia tunteita? Tarkoitus on luoda netin selaajille mielikuva olemassaolosta, ohut ajatus siitä, että sosiaalisen median profiilin takana on mukava, kunnollinen ihminen. Mutta väitettä ei saa ottaa liian tosissaan tai syntyy ikävyyksiä, tavalla tai toisella.
Jos Karl Marx näkisi Euroopan nyt, sytyttäisi hän kai rauhassa sikarin ja denialismissaan tuumisi, että kohta se alkaa, se mistä puhuin. Kun ei se idiootti tajunnut, että ihmiset pitävät tästä kaikesta.
Akatemian ja suuren yleisön suurin ero suhteessa taiteen vastaanottoon on, että vain äärimmäisen akateeminen kritiikki muistaa välillä tiputtaa väsyneitä huomioita tekijän kuolemasta. Yleisö ei ole välittänyt tekijästä koskaan muutenkaan… Ja siksi tekijä on aina läsnä. Michael Bay -elokuva on käsite, vaikka ei ajattelisi tekijää aktiivisesti katsoessaan Transformersia. Michael Bay on kritiikeissä Michael Bay -elokuvan merkittävin lähde ja olemus. Michael Bay -elokuva on olemassa ennen kaikkea suurelle yleisölle. Myöskään kukaan kriitikko ei nykypäivänä puhu tosissaan täyden subjektivismin kautta, hyläten tekijän intentiot. Sellaista kritiikkiä saa etsiä Suomestakin muualta kuin ehkä Niin & näinin sivuilta (ja tämäkin on vain arvaus). Auteurismi sävyttää vähintään taustalla nimenomaan kritiikissä. Entä Iida Rauhalammin Ylen Kulttuuricocktailiin kirjoittama artikkeli, jossa dramaattisesti hyvästellään Johnny Depp ja James Franco, koska nämä ovat paljastuneet epätäydellisiksi ihmisiksi ja jopa nilkeiksi, heidän rikoksensa anteeksiantamattomiksi, heidän huolella hiottu ja isolla rahalla luotu julkisuuskuvansa sekä rooliensa monimuotoisuus yhteensovittamattomiksi yksityisyyden kanssa? Kotikaupunkini yliopiston mediatutkijaa lainataan: “Katariina Kyrölän mukaan taidetta on mahdotonta erottaa tekijästään. Tutkija sanoo, että tietenkin voimme äänestää jaloillamme ja olla tukematta seksuaalisesta ahdisteluista syytettyjän [sic] henkilöiden taidetta.” Tekijän pitäisi olla vain yksi osa kaikesta, mutta Kyröläkin – jonka oman alan klassikkoihin käsite tekijän kuolemasta kuuluu – tuo esille, että Blue Is the Warmest Color (2013) meni pilalle, koska ohjaaja käytti yhdessä kohtauksessa epäeettisiä keinoja.
Tämä on todellisuus. Jos jokin tässä on ylimielistä, se on olettamus, että voimme todella tuntea tekijän, mutta tämä on ylimielisyyttä, jota ilman koko humanistista akatemiaa ei olisi olemassa. Henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut tekijän roolia samalla tavalla kuin Kyrölä, vaikka olen aina korostanut teoksen suhdetta osana todellisuutta. Olen siis ollut hiukan keskimääräistä barthesilaisempi katsoja. Olen painottanut teoksen itsensä epäeettisyyttä ja tarkoituksellisuutta suhteessa maailmaan, kuten tein Laajakuvaan kirjoittaessani The Disaster Artistista (2017), en niinkään taiteen luomiseen käytettyjen keinojen epäeettisyyttä. Siksi en käsitellyt kritiikissä sanallakaan James Francon ahdistelusyytöksiä; en edes ajatellut asiaa muutamaa hetkeä kauempaa, koska mielestäni elokuva oli epäeettinen toisella tavalla, jonka koin velvollisuudekseni tuoda esille, koska muuten siihen ei kiinnitettäisi lainkaan huomiota ahdistelu-uutisten sijasta – ja koska halusin puhua elokuvasta. Minusta on turhauttavaa, että katsojien mieliin vaikuttamaan pyrkivälle propagandalle annetaan usein vankilasta vapautumisen kortti silkan taiteellisen vapauden nojalla, mutta ihmisiä kiinnostaa sitä vastoin valtavasti, kuinka törppö teoksen tekijä on ollut. Haluan puhua korostetusti teoksista, en niiden ohi, niin kuin suurin osa kulttuurikeskustelusta käydään ja on myös historiallisesti käyty. Koen, että vaikka tekijä olisi osa teosta, ei teos ole samalla logiikalla automaattisesti osa tekijästä puhumista ja kummastakin voi puhua liikaa suhteessa toiseen.
Barthes on joka tapauksessa hävinnyt humanistisen veikkauspelin, ja hyvä niin. Näin mediatutkimuksen isot nimet katoavat historiaan yksi kerrallaan, osaksi historiankirjoitusta, kauemmas olennaisuudesta, koska media ja yleisön suhde siihen muuttuvat nopeammin kuin koskaan ennen.
Ironia syntyy, kun huomaa tahtomattaan kyseenalaistavansa toisen nautinnon. Se ei ole kaunista, olen ajatellut, vaan rumaa, enkä pidä argumenteista, joissa asetetaan kyseenalaiseksi toisten nautinnon oikeutus. Voin sanoa, mistä sinun tulisi mielestäni pitää, mutta en voi kiistää kokemuksesi totuudellisuutta juuri sinulle.
Joskus tunne on silti läpitunkeva ja olen alkanut ymmärtää sitä paremmin, sillä se on merkki inhosta. Se on kuin kehon yökkäysreaktio pilaantuneen maidon lemussa.
Otetaan helpoksi esimerkiksi televisio, joka edelleen sulostuttaa tuhansien keskiluokkaisten perheiden viikonloppuiltoja. Tai YouTuben mielenköyhin sisällöntuotanto. Huomaan joskus yrittäväni teeskennellä, että kaikki, mitä kummastakin näen ja jonka on tarkoitus tuottaa ihmisille helppoa nautintoa, on minulle ihan okei. En silti voi mennä niin pitkälle, että valehtelisin tunteistani itselleni. Tunnen halveksuntaa ja vastenmielisyyttä.
Banaaleinta minulle on, kun selvä keskinkertaisuus saavuttaa kuvitelmat omalaatuisuudesta ja sitä aletaan kutsua neroudeksi.
Ehkä olen salaa pehmoista pehmoin ja triggeröidyn kitsistä. Joudun kriisiin, koska inhoni on niin vahvaa ja samalla toinen puoli minusta yrittää tukahduttaa tunteeni epä-älyllisenä ja antimodernina.
*
Tunnen edellä kuvatulla tavalla myös uutisia kohtaan. Kun nuorempana pidin olennaisena, että ihminen seuraa aikaansa – ja tavallaan olen samaa mieltä edelleen – olen jo usean vuoden ajan pitänyt vapaaehtoista mediapimentoa perusteltuna itsepuolustuksena.
Uskon ja luotan, että ihminen kuulee merkittävimmät uutiset sormeilematta jatkuvasti puhelintaan. Uutistoimistot ovat aggressiivisia klikkiotsikoita, trendien pakottamista, henkilöpalvontaa ja huonosti naamioitua mainosjournalismia sekä harhaanjohtavia, tunteisiin vetoavia lausuntoja, sivistymättömiä kolumnisteja ja älyvapaita Twitter-tilejä. Mielestäni ei ole liioittelua kutsua tätä kaikkea henkiseksi ahdisteluksi ja hyväksikäytöksi.
En ole varsinaisesti kyllästynyt uutisiin vaan mediaan. Olen kuullut alalla edelleen työskenteleviltä kollegoilta kaikenlaista. Firmojen supistusten myötä uudeksi normaaliksi on tullut työntekijöille langennut järjetön työtahti, jossa yksi henkilö tekee hommat, jotka ovat aiemmin olleet kahden tai kolmen työntekijän heiniä.
Nopeus säästää rahallisia resursseja mutta syö toimittajien jaksamista ja työn laatua. Media on siirtynyt nettiin, puheenaiheiden synnyttämiseen otsikoilla, koska otsikot ovat ainoa asia, jonka puhelimen käyttäjät enää lukevat.
Lasku oli nähtävissä rajuimmillaan silloin, kun opiskelin alalle, noin 10 vuotta sitten. Jo silloin uutispäälliköt sanoivat, että klikkausten reaaliaikainen seuranta on tulevaisuutta. Tulevaisuudesta tuli nykyisyyttä ennätysnopeasti. Nyt tilanteeseen on jo totuttu, ja klikkien seurannasta on siirrytty uutisia kirjoittaviin automaatteihin, trollibotteihin ja sosiaalisen median ylikorostumiseen.
Muistaakseni joku Long Playn tai vastaavan hidasta journalismia tekevän julkaisun iso nimi (Vehkoo? Silfverberg? Nikkanen? En muista enkä jaksa tarkistaa.) laukoi aikanaan, että Long Playn taipumuksesta hitaaseen journalismiin huolimatta tilaa on sekä hitaalle että nopealle tiedonvälitykselle.
Lausunto oli liikuttavan armelias, niin kuin kukaan kysyisi mitään hitaalta journalismilta, joka vie uutistilasta noin 0,0001 prosenttia. Mietin jo tuolloin, että noin sanoo tai kirjoittaa ihminen, joka pelkää, ettei saa tulevaisuudessa töitä; ehkä jopa ihminen, joka salaa vihaa tilannetta, mutta yrittää järkeillä inhonsa joksikin muuksi…
Viihdettä tehdään aivan kuin uutisia, ja uutiset ovat viihdettä. Jopa uutiset ovat kitsiä.
*
Oikeastaan on ihme, etten ole kirjoittanut kitsistä aiemmin, vaikka se on suosikkiaiheitani, maahan uhmaavasti viskattu hanska.
Pyörin kitsin suhteen epämääräisellä vyöhykkeellä aiheen kiehtovuuden, henkilökohtaisen välinpitämättömyyden ja satunnaisesti esiin purkautuvan tunteellisen vitutuksen välillä, enkä osaa valita mitään niistä.
Kitsi on monia asioita. Minulle se on sitä, että kohottaa nuoruudessaan kokemansa arvottoman pop-moskan ylevyyteen vain ainutlaatuiseksi kuvittelemansa ajan takia.
Vahvaa nostalgian tunnetta vailla olevalle ihmiselle tämä jää tavoittamattomaksi, sillä olen pitkälti välinpitämätön asioita kohtaan, joista olen pitänyt lapsena tai teini-ikäisenä. Oikeasti kiinnostaviksi on jäänyt kahden käden sormilla laskettava määrä asioita. Tunteellisimmat muistijälkeni liittyvät toisiin ihmisiin, eivät populaarikulttuurin pyhäinjäännöksiin tai lapsuuteni suosikkisipseihin.
Olen aina ajatellut, että hyvä on vielä edessä ja se on jotain uutta. Niin se on ollutkin, vaikka sen löytäminen on ollut toisinaan hankalaa. Konsertti, maalaus, arkkitehtoninen tila, oikeaan aikaan kuultu luento, paras ja usein vaikea rakkaus.
Sitten kirjoitan esseitä äänellä, jolla yritän tavoitella neutraalia tasaisuutta, mutten malta olla pistämättä piikeillä sieltä sun täältä, kohdistamatta liikaa, milloinkin mieleen tulevan häiriön pohjalta. Ääneni hukkuu kohinaan.
