Kirjallisuusblogi
Oliko tässä kuussa jokin teema? Tuskin, ellei muutamia uutuusalbumeita lasketa mukaan. Kuvassa Injury Reserve.
Koenjihyakkei: Djebelaki Zomn 9:49
Dino Mansik: Ellidaey Ava 3:39
Injury Reserve: Wild Wild West 2:29
Gong: Zero the Hero and the Witch’s Spell 9:36
Beach House: Lazuli 5:02
Round Three: Acting Crazy 5:31
Little Simz: Little Q, Pt. 2 3:46
Henry Cow: Teenbeat 6:48
Lou Cifer & The Hellions: Alabama Woods 3:20
Aura Shining Green: Pohjanneito 5:42
Täysin huumorintajuttomasta ja sotaisasta nuortenromaanista löytyy seuraava virke: “Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt näkyville, sillä silloin olisin ollut hukassa.” Sanaleikin täytyy olla tahaton, koska muu teos on lähes täysin vailla leikillisyyttä, sanallisista pilailuista puhumattakaan.
Edellinen kertoo jotain Kyösti Wilkunan kirjailijanlaadusta: hän ei tunnista vitsiä, vaikka kirjoittaa sen itse.
Tapani Löfvingin seikkailut (1911) on nuortenromaanisarjoissa vuosikymmenestä toiseen uudelleen painettu teos, joka perustuu todellisen sissisotilaan, isovihan aikaan palvelleen Tapani Löfvingin, päiväkirjoihin. Tietääkseni viimeisin teoksesta otettu painos on 1990-luvulta, eli modernina aikana teoksen luetuttamiselle nuorisolla ei ole enää nähty syytä. Vaikea on kuvitella teiniä, joka tätä edes haluaisi lukea.
Myös minä olen saanut konservatiivisilta sukulaisiltani romaanin joululahjaksi ollessani 7-vuotias. Edellisestä lukukerrastani on siis vierähtänyt vuosikymmeniä enkä muistanut teoksesta kuin hatarasti sen tunnelman sekä tunteen, että en oikeastaan lukenut nuortenromaania vaan erilaiseen kääreeseen pakattua romaania aikuisille.
Mikään ei anna olettaa, että Wilkuna olisi tarkoittanut teosta muuksi kuin historialliseksi aikuistenromaaniksi. Ehkä romaani on tullut vuosikymmenien mittaan sijoitetuksi nuortenkirjallisuuden kategoriaan, koska se on niin lapsekkaasti kirjoitettu?
*
Kyösti Wilkuna (1879–1922) oli kirjailija, suojeluskuntalainen, heimosoturi ja täten osa orastavan suomalaisen fasismin historiankirjoitusta, siis sen fasismin jonka olemassaoloa vähäteltiin vielä 1990-luvulla.
Wilkunan kirjallisen uran suurin saavutus on tunnettua raamatunjaetta mukaileva lentävä lause (“Tulkohon sota ja veriset vaatteet.”). Hänen veljenpojastaan ja veljenpojanpojastaan Kustaasta ja Kustaa mark kakkosesta tuli merkittäviä historioitsijoita.
Vastikään lukemassani ja vuoden viimeiseen Lumoojaan kritikoimassani Marko A. Hautalan Algoth Untola -elämäkerrassa (Warelia, 2021) mainitaan Wilkuna useaan otteeseen. Hän työskenteli kustantamoille julkaisupäätösten tekijänä ja tässä asemassa oikoluki muun muassa Untolan teoksia. Hautala mainitsee Wilkunan pettyneen muiden ylenkatseeseen ja ainakin joskus saamatta jääneisiin apurahoihin. Hän oli myös yksi Untolan viimeisellä matkalla mukana olleista kirjallisista henkilöistä.
Wilkuna oli yksi ajan kirjallisen kulttuurin hang-aroundereista. Hän ei koskaan noussut suureksi vaikuttajaksi niin kuin moni muu oikeistolainen aikalainen, ja ainakin tämän teoksen perusteella se ei suoranaisesti yllätä.
Wilkuna tappoi itsensä verrattain nuorena. Hän kärsi mielenterveysongelmista. Pohtia voi vaikuttiko tekoon myös tasavaltalaiseksi ja demokraattiseksi käyneen Suomen kohtelu sisällissodan jälkeen tarpeettomaksi käyneitä ja likaisen työn tehneitä autoritaarisia oikeistolaisia kohtaan.
*
Teoksessa Tapani Löfving “seikkailee” eli pestautuu sissiksi kruunun palvelukseen ja ryntää isovihan aikaan murhanhimossaan suin päin tappamaan ihmisiä ja tekemään kaikenlaista, välillä hyvin lapsellistakin jäynää kasakoille.
Siinä se. Siinä koko reilusti päälle 200-sivuinen teos. Mitään muuta ei päähenkilön mielessä juuri liiku paitsi mielitietty Riikka, joka on kuitenkin täysi sivuajatus kaiken tappamistyön lomassa.
Tapani Löfvingin seikkailut on ehtaa pulpia. Jokaisessa luvussa tapahtuu jotain toiminnallista. Päähenkilö ei ole paikallaan hetkeäkään, liike on jatkuvaa, sielunelämä rauhatonta. Sotimisen välissä olevat ajat kuitataan muutamalla virkkeellä. Yksityiskohtaisimmin kuvaillaan taisteluita. Ruumiita kerääntyy kasapäin.
Kerrontaan kuuluu, että venäläiset ovat rokonarpisia ja rumia, suomea puhuvat maalaiset petollisia eivätkä ymmärrä omaa parastaan eli isänmaan ja kruunun etua. Kuolleille tovereilleen Löfving ei uhraa ajatustakaan vaan jopa tärkeän matkakumppanin ja teoksen olennaisimman sivuhenkilön kuolema teoksen puolivälissä kuitataan olankohautuksella: hahmo mainitaan teoksessa enää kaksi kertaa ohimennen kuolemansa jälkeen. Teosta on kutsuttu “suoraviivaisen toteavaksi” kerronnaltaan. Itse muotoilisin, että päähenkilö on kaikessa “miehuullisuudessaan” epämiellyttävä ja epäinhimillinen.
Vaikka romaani perustuu Löfvingin päiväkirjoihin, ei ole vaikea nähdä, että kyse voi olla myös suursotaa toivoneen ja myöhemmin kaikenlaisiin sissiretkiin osallistuneen Wilkunan fantasiasta: Löfving on hänen self-insertinsä. Historiallinen Löfving taas oli terroristi, jota suomalaiset eivät syystäkään osanneet arvostaa, sillä venäläiset kostivat hänen tekonsa siviileille.
Kuten kirjallinen vastineensa, oikea Löfving piti tavallisia ihmisiä pelkureina. Tämä näkyy myös teoksen naiskuvassa, joka on vastenmielinen. Löfving halveksuu venäläisille itseään myyviä “kunniattomia naisia” niin kuin köyhyys ja epätoivoiset ajat eivät koskisi kansaa. Parempi olisi naisen tappaa itsensä kuin antaa tulla venäläisen koskemaksi, sankari antaa ymmärtää useaankin otteeseen. Kaksi tyttöä haluaisi vaihtaa uskontonsa ortodoksiuskoon mutta saavatkin rangaistukseksi raippaa. Kohtaus esitetään teoksessa komediana eikä traagisena.
Päähenkilön mielitiettyä Riikkaa kuvataan pääasiassa ilmaisulla “solakka ja korkeapovinen”. Suomeksi siis “laiha ja isot tissit”. Luonnollisesti Riikka on niin kunniallinen, että on valmis ampumaan itsensä milloin tahansa venäläisen uhatessa. Wilkunaa kiinnostaa naispäähenkilönsä niin vähän, että nimikin vaihtelee Riikan yhdellä koolla ja Riikan kahdella koolla välillä.
Riikka-niminen nainen on oikeasti ollut olemassa ja hän oli Löfvingin lapsuudenystävä ja puoliso. Tämä kirjassa kerrottu siis pitää paikkansa. Riikan joutuminen parikin kertaa kaapatuksi ja urhoollinen taistelu raiskatuksi tulemisen uhkaa vastaan tuskin on totta edes nimeksi.
Wilkuna vakuuttelee pyrkineensä olemaan pohjimmiltaan historialle uskollinen. Lukijaa askarruttaa, miksi hän on päättänyt sijoittaa Löfvingin äidin kuoleman ennen tämän sotilasuraa eikä sen jälkeen niin kuin todellisuudessa. Liekö kyse poikakirjallisuuden perinteestä tehdä päähenkilöstään jollain tavalla “orpo” eikä täten velvollinen muulle kuin itselleen? Vai onko kyse vain kirjailijan dramatiikan tajusta, jonka potentiaali jää hyödyntämättä, sillä myös äidin kuolema mainitaan kirjaimellisesti kerran sivulauseessa eikä sen jälkeen enää koskaan?
Jostain syystä teoksesta jää päällimmäisenä mieleen – vielä huumoriin lopuksi palatakseni – Wilkunan ainoa yritys kertoa vitsi. Kasku on tyypillinen kakkajuttu, jossa punchline on, että hevonen ripuloi kahden venäläisen upseerin päälle.
Kirjailijan kainous käyttää rumia sanoja estää kertomasta punchlinea kuin vihjaillen, joten vitsi ei pääse maaliinsa edes onnahdellen. Kertoja kovasti vakuuttelee, että tapaus oli kerrassaan ratkiriemukas.
Ehkä Wilkuna siis tunnisti vitsin. Hän ei vain ymmärtänyt sen mekaniikkaa.
Lokakuussa viihdyttiin paljon Etelä-Amerikan kärjessä. Kuvassa Soda Stereo.
Soda Stereo: Nuestra Fe 6:37
Death in June: Holy Water 4:00
:Of The Wand And The Moon:: Twilight Halo 4:44
Dino Saluzzi & Anja Lechner: Serenata 8:43
Julio Sosa & Leopoldo Federico y su Orquesta 3:34
Eduardo Darnauchans: De Despedida 1:40
The Anemic Boyfriends: Love Attack 2:27
Kiasmos: Swept 5:33
Magdalena Bay: Chaeri 4:17
Dias De Blues: Toda Tu Vida 9:26
Death in June: Neutralize Decay 3:27
Vera Sienra & Eduardo Mateo: Aquel 3:00
Brontën sisaruskatraasta Emily (1818–1848) on samaan aikaan ikonisin ja mysteerisin. Hän tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan perheen elämästä syrjäisellä maatilalla Yorkshiressa, Pohjois-Englannissa.
(Mysteerisin on eri asia kuin suuren yleisön vähiten tuntema: kirjoittaneista siskoksista se kunnia menee Annelle.)
Yleinen mielikuva on, että Emily oli syrjäänvetäytyvä erakko, joka vaelsi syksyisillä nummilla, loi tunnetuimman teoksensa ja kuoli sitten lähes tuntemattomana pois. Hän siis viihtyi traagisesti omissa oloissaan ainoana seuranaan sisaruksensa, jotka elivät yhtäläisen ankeaa elämää ja kuolivat kaikki nuorina vähintään yhtä paljon melankoliaan kuin sairauksiin.
Käsitys johtuu luultavasti Emilyn ainoan romaanin, Humisevan harjun (1847), keskushahmosta, goottilaisesta talosta, jonka suojissa elää useita sukupolvia toinen toistaan sekaisempia perheenjäseniä.
Kertomukseen kuuluu myös, että sisarusten isä, pappi Patrick Brontë, oli ankara ja eristi lapsensa maailmasta silkkaa ilkeyttään. Tähän jälkipolvien keskuudessa tiukasti eläneeseen ajatukseen on selvästi vaikuttanut Humisevan harjun demoninen päähenkilö, Heathcliff.
*
Teoksessaan Emily Brontë Reappraised (Saraband, 2018) tohtori Claire O’Callaghan tekee ilahduttavan selväksi, etteivät mielikuvat pidä paikkaansa tai ne perustuvat vääriin luuloihin, huonoon lähdemateriaalin tuntemukseen ja huteraan psykopatologiaan. Teos on osa Brontën sisaria modernein silmin tarkastelevaa kirjasarjaa, jonka muut osat ovat Charlotte Brontë Revisited (Saraband, 2016, kirj. Sophie Franklin) ja Anne Brontë Reimagined (Saraband, 2020, kirj. Adelle Hay).
O’Callaghan käy esimerkiksi laajalti popularisoitua ilkeän isän myyttiä vastaan. Brontën sisarukset elivät syrjässä, mutta osasyy tähän ei ollut isän ilkeys vaan huoli; kaksi sisarusparven vanhinta siskoa oli kuollut paikallisessa koulussa levinneeseen tuberkuloosiin. Varjellakseen muita lapsiaan Patrick laittoi heidät käymään kotikoulua.
Kotona sisarukset tuntuivat päiväkirjamerkintöjensä perusteella viihtyvän, kujeilivat, leikkivät, yrittivät luistaa jokapäiväisistä askareista. Yksi leikeistä oli Gondal, mielikuvitusmaailma, johon Emily ja Anne panostivat erityisen paljon. Gondal oli päiväkirjoihin ja vihkoihin raapustettu yhteinen kertomus, joka tuo nykylukijalle mieleen pöytäroolipelien maailmat.
Gondalia on kutsuttu fanifiktioksi, koska se sisältää joidenkin todellisten henkilöiden mielikuvituksellisia seikkailuja. Toisaalta sen fantastinen tapahtumaympäristö tekee siitä varhaisen englantilaisen spekulatiivisen fiktion edustajan. Moni Emilyn kauneimmista runoista on syntynyt alun perin Gondal-eepoksen sivutuotteina ja niitä on parin vuosisadan aikana ylitulkittu henkilökohtaisina tunnustuksina.
Pappilan henki oli kaikesta päätellen lämmin. Ankarassa maisemassa kuljeskelu ei ollutkaan surumielistä vaan kaikesta päätellen luonnosta viehättynyttä. Myöhäisemmällä iällä Emily nautti isänsä tavoin ulkoilmassa kävelystä ja ulkoilutti koiriaan nummilla.
Ei ole toisaalta ihme, että mielikuva yhdistettynä Humisevan harjun voimaan on kiihottanut lukijoiden mielikuvitusta. Kuva hitaasti tuulisilla kummuilla vaeltavasta mustiin pukeutuneesta naisesta on voimakas.
Ajattelen, että tuolloin maailma liikkui hitaammin, joten ihmiset katsoivat pidempään, viihtyivät yksinkertaisissakin askareissa paremmin. Sellaisella aikakaudella on enemmän uskottavuutta ja nostalgista lumovoimaa kuin liian nopeasti eteenpäin sinkoutuvalla.
Kotikoulu ei käynyt sisarten kohtaloksi eikä heistä täten tullut erakkoja. He työskentelivät opettajina ja haaveilivat myös oman koulun perustamisesta. Hankkiakseen harjoitusta Emily ja Charlotte asuivat jonkin aikaa Brysselissä, jossa opiskelivat ranskaa. Emily kävi myös harvakseltaan suurissa kaupungeissa ostoksilla ja viihtymässä.
*
Lukijat ja myös tutkijat tuntevat Emily Brontën ennen kaikkea hänen kirjoitustensa kautta. Niistä on säilynyt romaani, joukko runoja sekä päiväkirjamerkintöjä, satuja ja joitain kirjeitä. Kuvia kirjailijasta ei ole. Sisaruskatraan ainoan pojan, Branwellin, maalaus siskoistaan on kuuluisa mutta amatöörimainen. Siinä Emily katsoo ainoana suoraan kohti tarkkailijaa ja hänen ilmeensä on korostetun vakava. Teos on ainoa kuva Emily Brontësta, joka voidaan vahvistaa aidoksi.
Kirjan kannessa olevaa maalausta on myös väitetty hänen kasvoikseen. Tätä on mahdotonta todistaa. On todettu kuvassa olevan todennäköisesti jonkun tuntemattomaksi jääneen mallin. Korpinmustat hiukset ja suuret silmät tuntuvat sopivan hyvin mielikuvaan goottilaisesta kirjailijasta, kuten myös O’Callaghan myöntää. Hän toteaakin avoimesti valinneensa kuvan kanteen, koska se vastaa hänen omaa mielikuvaansa Emilystä.
Monet myöhemmät mukaelmat ovat olleet samoilla linjoilla, mutta Branwellin näkemykseen siskostaan (pienet etäällä toisistaan olevat silmät ja pähkinänruskeat hiukset) kuvaa ei voi yhdistää.
On melkein turhauttavaa, kuinka 1800-luvun merkittävimpiin kuuluva kirjailija ei tullut ikuistetuksi edes säällisen muotokuvamaalarin siveltimenvetoihin ja kuoli kaksi vuotta ennen kaupallisten valokuvauspalveluiden syntyä.
*
Tunnetuin kirjallinen teos Emilyn elämästä on Elizabeth Gaskellin (1810–1865) käsialaa oleva The Life of Charlotte Brontë (1857), joka loi vuosikymmeniksi pohjan Brontë-tutkimukselle. O’Callaghan riepottaa Gaskellia kunnolla.
Gaskellia väheksyttiin aikansa miespuolisten kirjailijoiden ja kriitikoiden toimesta. 1960-luvulla hänen kunniansa palautettiin hänen teostensa feministisen uudelleenluennan myötä. O’Callaghan vuorostaan kritisoi häntä asenteellisena ja valheellisena elämäkerturina.
Gaskell tunsi Charlotten, joka on Emilyn imagosta osin vastuussa. Charlotte, jonka tiedetään olleen varsin erilainen luonne kuin Emily, editoi siskonsa kirjoituksia tämän kuoleman jälkeen ja loi kuvan mystisestä, hankalasta ja jurosta ihmisestä. Motivaatio tähän on mahdollisesti ollut sisaruskateus tai Charlotten yksitotinen näkemys Emilyn pelottomasta käytöksestä.
Gaskell, joka ei koskaan tavannut Emilyä, myönsi ettei koskaan pitänyt hänestä Charlotten kertomusten perusteella. Gaskellin kirjoituksissa Emily näyttäytyykin mielenvikaisena.
Yksi Gaskellin väitteistä on, että Emily oli eläimiä pahoinpitelevä julmuri. O’Callaghan pitää sitkeästi elänyttä käsitystä kyseenalaisena. Aikalaistodistukset kertovat Emilyn välittäneen eläimistä koko tunteidensa kirjolla ja pitäneen pappilassa omaa eläinhoitolaansa. Hoitolassa hän piti huolta nummilta löytämästään haavoittuneesta faunasta.
Yhtä omituisena O’Callaghan nostaa esiin tarpeen tehdä Emilystä milloin joko autisti tai maanisdepressiivinen, mikä selittäisi hänen “lahjansa”. Amatöörien harrastama, mukamas kaiken selittävä diagnosointi on kieltämättä rutto jopa kirjallisuustieteissä. Eikä näitä viiltäviä analyyseja jostain syystä tehdä yhtä mielellään mieskirjailijoista.
Teoksessa luodaan Emilystä kuva protofeministinä. Hänet tunteneet ovat luonnehtineet häntä “maskuliiniseksi”, suoran toiminnan ihmiseksi. Feministiksi kutsuminen voi olla liioiteltua, mutta aikaansa nähden kirjailija oli ilmeisesti poikkeuksellinen tapaus antaessaan palttua normeille.
O’Callaghan nostaa esille tapauksen, jossa Emilyn tuttavat moittivat häntä siitä, etteivät hänen vaatteensa seuranneet muotia, johon kirjailija vastasi olevansa juuri sellainen millaiseksi Jumala hänet tarkoitti.
Vuosien ajan tätä pidettiin todisteena siitä, ettei kirjailija välittänyt ulkonäöstään tai oli toivottoman pihalla nykymaailmasta. O’Callaghan sanoo sen, mitä lukija ajattelee väistämättä: muotihömpötyksistä piittaamatonta naista nyt vain katsotaan kieroon.
*
Lyhyestä mitastaan huolimatta Emily Brontë Reappraised on todella kiinnostava ja harkitusti myyttejä murtava teos. Se ei väitä olevansa oikeassa; tiedot Brontëjen elämistä ovat yksinkertaisesti liian vajavaiset. Mutta se tekee mitä tieteiden pitäisi eli tarkastelee näitä vajavaisuuksia ja kehottaa olemaan ottamatta vakavasti heikosti perusteltuja argumentteja.
Aivan kirjan viimeisillä sivuilla se murskaa systemaattisesti joitain yleisimpiä legendoja Emilystä ja vahvistaa toisten todenperäisyyden. Valheellisten joukossa on joitain käsittämättömiä, jotka liittyvät brittiläisen likasankojournalismin rakastamiin juoruihin.
Omituisimmissa väitteissä Emily olisi harrastanut seksiä siskonsa Annen tai veljensä kanssa tai ollut mystikko, jumalan hullu, joka kanavoi tekstiä jostain ulkopuolelta. Charlotten näkemys siskostaan saattoi jopa muistuttaa tätä mystikkokulmaa, kenties koska hänen oli vaikea hyväksyä Emilyn olleen kirjallisesti niin lahjakas.
Toisaalta hyvää tarkoittavat seksuaaliaktivistit ovat halunneet väkisin nähdä sisarukset todelliset intohimonsa tukahduttamaan joutuneina lesboina, vaikka todisteita tästä on aivan yhtä vähän kuin lihallisesta sisarusrakkaudesta.
Pohdintojen toiveajattelu – tai eksploitaationnälkä – saa pohtimaan jälleen kerran tarinallistamisen halua. Osa lukijoista ja tutkijoistakin ei kestä ajatusta siitä, että ihminen voi tehdä jotain puhtaasta halustaan. Syitä käytökseen etsitään lapsuuskokemuksista, traumoista, jumalasta. Kun teoria, heikostikin muotoiltu, on “valmis”, se laitetaan myyntiin ja kaikki muu ihmisen elämässä taivutetaan teorian ympärille vaikka väkisin.
Oma lukunsa ovat luurankojen kaapista kaivelijat, jotka yrittävät selittää ihmisen yhdellä tapahtumalla: Insesti! Väkivalta! Hulluus puhkeaa!
Kukaan todellinen henkilö ei selity tyhjäksi vain yhdellä kokemuksella, ei edes vauvaiän ohittanut lapsi saati 30-vuotiaaksi elänyt nainen, jolla oli kirjallisten töidensä perusteella kaunis ja monimutkainen sisäinen elämä.
Teoksen suurin puute on sen halu spekuloida kevyesti joillain O’Callaghanin omilla arveluilla. Kenties Emily olisi nykyaikana kiinnostunut Instagramista tai ollut eläinsuojelija mutta tällainen ajatusleikki on muuten asiallisessa kirjallisuushistoriassa kauneusvirhe, vaikka sen on tarkoitus tuoda teksti lukijalle lähestyttävämmäksi; tarpeettomat modernisoinnit lähinnä vanhentavat teosta tahattomasti. Muuten kirjoituksen kevyt ote palvelee kokonaisuutta hyvin. Lähdeluettelo on kattava, pohdinnat ovat johdonmukaisia.
Sarabandin Brontë-kirjailijoiden keskustelun voi kuunnella yltä.
Aloita in medias res, kerro henkilökohtaisista sattumuksista, kuinka selätit kuolemanpelkosi, siivosit romuttuneen parisuhteen jäljiltä elämäsi rippeitä, kuinka sydämeesi sattui niin kovin. Kaikki palasi kuin taikaiskusta mieleesi näkemästäsi taideteoksesta. Tee itsestäsi tähti silloinkin, kun kyse on muiden elämästä ja työstä.
Puhu ideologiasta, mieti ideologiaa, katso maailmaa ideologian linssin lävitse. Oleta X ja Y, aseta ne vastakkain maailmaan jossa elät, miellä kokemuksesi todellisuuden prismaksi, hajottajaksi joka näyttää valon sellaisena kuin se mielestäsi aina on ollut. Kirjoita tarina todeksi maailmaan.
Hanki koulutus, jonka koet antavan maailmalle lisäarvoa. Teeskentele vaatimattomuutta vaivoin pidätellyn ylpeytesi peitoksi. Opettele uusi kieli vanhan kielesi päälle. Unohda aktiivisesti. Sulaudu tapettiin, josta olet pakottanut itsesi pitämään. Käytä kirjoittaessasi uutta kieltä, tarkasti, niin kuin pitää. Vältä arvottamista. Puhu oppimisesta, vaikka et tiedä mitään historiasta.
Älä sano mitään. Kirjoita sanoja paperiin mutta jätä sanomatta kaikki mitä et pidä ehdottoman turvallisena ja sallittuna. Älä yhdistä lankoja toisiinsa, älä lue mitään mitä ei ole pakko. Poimi avainsanat tiedotteesta. Vältä nolostuttamasta ketään, ennen kaikkea itseäsi.
Minkä tahansa polun valitsetkin, pidä huoli siitä, että se on tiukasti vasemman käden puolella. Lausu rohkaisuksi muutama sana maagisen taskupeilin edessä. Olet valmis tekemään kulttuurikritiikkiä.