En uskonut Venäjän hyökkäävän täysimittaisesti. Oletin lähes täysin varmasti aikeen olevan Donbassin valtaus ja mahdollinen yhdistäminen Krimiin. Tätäkin pidin hankalana toteuttaa mutta sotataktisesti mahdollisena ja perusteltuna.
Virheeni oli, että luulin Vladimir Putinin kenraaleineen ymmärtävän perusasian. Jos aikomus on voittaa sota, ei sitä voiteta hyökkäämällä täydellä höyryllä maahan, joka on ehtinyt varustautua melkein vuosikymmenen ja jossa kansa seisoo yhdessä tunkeutujaa vastaan. Puolustustahto on yksi merkittävimmistä aseista, sen psykologinen arvo on korvaamaton.
Kansainväliset kyselyt osoittivat ennen sodan alkamista, että Ukrainan yhteinen puolustustahto on mielettömän korkealla. Yleisesti pidetään erittäin vaikeana valloittaa maata, jossa yksi kymmenestä kansalaisesta on valmis sissitoimintaan ja sabotaasiin.
Yksi kymmenestä voi tuntua vähäiseltä määrältä, mutta kuvittele tilanne: Yhdessä muutaman kymmenen perheyksikön kerrostalossa asuisi jo tällä lukemalla useita ihmisiä, jotka ovat valmiita joko ampumaan suoraan kohti, virittämään räjähteitä ja ansoja, heittämään Molotovin cocktaililla tai tekemään vastaavaa kiusaa.
Jos asuisit kerrostalossa, jossa 10 prosenttia asukkaista voi tehdä sinulle mitä tahansa, tuntisitko olosi turvalliseksi? Entä kokonaisessa kaupungissa? Osaisitko tehdä asialle mitään muuta kuin väännellä käsiäsi? Pystyisitkö olemaan aina valppaana ja valvomaan kaikkea?
Ukrainassa puolustamiseen valmiita ei ollut ennen sotaa vain joka kymmenes. Maassa asuu yli 40 miljoonaa ihmistä, joista noin kolmasosalla oli kyselyiden mukaan suuri puolustustahto. Tämä on hyökkääjälle hirvittävä lukema sotimaan ryhdyttäessä. Hyökkäyksen jälkeen lukema on nyt noin puolet.
Kootut selitykset! Joka tapauksessa en uskonut Venäjän hyökkäävän koko Ukrainaan vaan vain itään. Teko olisi tuolloinkin typerä. (Typeryyden vahvisti se, että Donald Trump kehui myöhemmin hyökkäystä fiksuksi.)
Olisi pitänyt ottaa huomioon, että Venäjää ei ohjaa hyviin sotatuloksiin pyrkivä taktikko vaan suuruudenhullu. Tein alkeellisimman virheen eli oletin, että suurvaltaa eivät hallitsisi idiotia ja paisuneet egot.
Nyt Venäjä on viestinyt rajaavansa toimintaansa… itään. Uskoo ken tahtoo, mutta jos tämä pitää paikkansa, suurvalta tekisi vihdoin niin kuin sen kaltaisen, yksittäisiin suurhyökkäyksiin keskittyvän armeijan olisi kannattanut alun perin tehdä saavuttaakseen menestystä.
En ole tietenkään Venäjän puolella, mutta tällaista massiivista tunarointia katsoessa ei kaltaiseni sotahistoriaa ajankulukseen lukeva nojatuolikenraali voi kuin tuntea oudosti turhautumiselle sukua olevaa ihmetystä. Ja hiukan sääliä niitä nuoria sotilaita kohtaan, jotka paremmasta tietämättöminä palavat elävältä tankkeihin. Mutta vain hiukan, suurin osa säälistä jätettäköön Ukrainalle.
*
Täysi välinpitämättömyys on Putinin “etu” ja etu, joka voi olla vain maansa mediakoneistoa hallitsevalla diktaattorilla. Inhimillisellä kärsimyksellä tai hiotuilla suunnitelmilla ei ole Moskovassa väliä vaan silkalla pullistelulla ja massalla. Tämä on fasismia aidoimmillaan; Eurooppaa uhkaa jälleen vanha tuttu vihollinen, tosin muodossa, joka saa Euroopan omienkin fasistien puntit tutisemaan.
Fasismiin on aina kuulunut voiman kultti. Väkivallan ajatellaan korvaavan ne puutteet, jotka syntyvät yhdistävän, humaanin päämäärän, järkevän logistiikan tai realististen suunnitelmien ollessa tiessään.
Osin tätä tarkoitetaan Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltolan sodan alkuvaiheessa toistelemalla “hullun miehen taktiikalla”. Putinin ei tarvitse välittää. Sotimista jatketaan vaikka niin kauan, että kaikki ovat kuolleet, jos siitä on jotain geopoliittista etua. Palkinnoksi tulee kai suihinotto Stalinin aaveelta. Koko talous paskotaan siinä sivussa: aivan vitun sama, tulkaa hakemaan täältä Kremlistä tai salaisesta bunkkerista, jos uskallatte.
Esteeksi tulee se, että armeija ei voi enää suorittaa sille annettua tehtävää. Silloin on mentävä niin pitkälle kuin voi räpiköidä, kunnes tilanne alkaa kääntyä lopullisesti hyökkääjää vastaan. Tällöin tyydytään siihen, mihin olisi jo alun perin pitänyt tyytyä, aletaan neuvotella oikeasti. Alkutavoitteisiin nähden lopputulos on joka tapauksessa häviö. Ratkaisu selitetään voitoksi, koska kotimaassa koko touhu on muutenkin tarjottu idän vapautusoperaationa.
Ison-Britannian selkärangattomat poliitikot ovat olleet jo valmiit nostamaan pakotteita, jos “hyökkäys loppuu” ja Venäjä lupaa kiltisti, ettei se toistu. Niin ei tulisi tehdä ja toivon Euroopan puolesta, ettei EU:ssa harkita samaa, vaikka pahoin pelkään. Venäjää tulisi ahtaa maanrakoon pakotteilla vielä pitkään sodan jälkeen. Ei kostoksi vaan opetukseksi ja muistutukseksi kaikille osapuolille. Samalla EU voi jatkaa kauan kaivattua omavaraisuusprojektiaan suuremmalla motivaatiolla. Jos katkeruus länttä kohtaan on Venäjällä muutenkin hallitseva ulkopoliittinen mieliala, sille voi antaa edes tukevat perusteet.
*
Sotia ei voiteta pelkällä aseistuksella. Isot pyssyt ovat kaikesta huolimatta väline, eivät päämäärä. Niitä on käytettävä oikein. Ennen kaikkea on voitettava sydämet ja mielet; ei vain omien parissa vaan myös vastustajien.
Tämä unohtuu tuhoa manaavissa uutisotsikoissa, jotka seuraavat sotatapahtumien kulkua kuin jalkapallo-ottelua ja hämmästelevät sitten “altavastaajan” menestystä. Päivien venyessä toisiksi ja Kiovan valloituksen käytyä mahdottomaksi Venäjä ei ole saanut vastaansa vain Ukrainaa vaan lisäksi Yhdysvallat ja koko läntisen liittouman rahapanoksen. Toveri Xi katselee vierestä, kun Volodja on hylännyt rahat ja ajaa kolmipyöräisellä ilman päätä.
Lapselliset toivovat Ukrainan suurta vastahyökkäystä, vaikka nykyisen kaltaisilla täsmäiskuilla ja hissuksiin etenevillä pistoilla Ukrainan asemassa olevan valtion on tehtävä työtään. Se on resurssien käyttöä parhaalla tavalla. Jotkut myös luulevat, että Putinin tarkoitus on sytyttää ydinsota. Kyllä se olisi sytytetty jo, jos tämä olisi oikea periaate.
Lukuisia erilaisia huomioita niin oikeasti päteviltä kuin mutuilevilta analyytikoilta on esitetty siitä, että Venäjän sodanjohto tuntuu olevan suhteellisen kujalla. Ainakin se on tullut selväksi, että Venäjä taistelee vuosikymmenien takaisilla keinoilla. Modernia kaupunkisotaa on lähdetty sotimaan historiasta tutulla taktiikalla (ja sekalaisella kokoelmalla modernia kalustoa ja ikivanhoja panssareita), jossa eturintama niitataan ja seuraavat laitetaan rivistöihin korvaamaan kuolleet. Tämä on tehnyt taistelumoraalille sen mitä olettaisikin, ja jälki on sen mukaista. Huhujen mukaan jopa Venäjän omien upseerien päältä on pöristelty tankilla.
Panssaritaktiikka on nyt hylätty ja siirrytty ampumaan tykistöllä, mitä kaikki Venäjän armeijan tuntevat pelkäsivät. Tykit ovat epätarkkoja ja niiden tehtävä on kylvää terroria. Jos siinä sivussa osutaan johonkin “oikeaan” kohteeseen, se on lähinnä bonus.
Mutta Ukraina kestää. Tätä taistelutahdon voima tarkoittaa.
Isojen pyssyjen mahti ei ole yksiselitteinen. Maallikolle panssarivaunuissa ei ole eroa, ohjukset ovat kaikki keskenään samanlaisia. Tämä ei voisi pitää vähempää paikkaansa. Konflikti on jo osoittanut monien tankkimallien alkavan kulkea historiassa samaan suuntaan kuin sotalaivojen eli ylikalliiksi ja vähän kerrassaan vanhanaikaisiksi tuhokoneiksi, jotka eivät tiukassa paikassa pärjää halpoja, käteviä ja sissitoimintaan soveltuvia aseita vastaan. Tai panssarien tapauksessa ainakaan niin kauan, kun sotilaat ovat pelokkaita ja motiivia vailla olevia alokkaita, jotka eivät osaa suojata laitteita.
Hakeutuvat ohjukset tai erilaiset liekkipommit taas ovat hirveitä aseita mutta maksavat tukuittain riihikuivaa, joka palaa kirjaimellisesti ilmaan. Rahavarastoa on, mutta sitä on jäädyttämällä kavennettu. Kurssit syöksyivät hillittömästi alas ennen Moskovan pörssin sulkemista. Sota on käynyt kalliiksi, ja vaikka kassaa on kerrytetty projektia varten, se hupenee päivä päivältä kiihtyvää tahtia. Kauppasaartojen vuoksi ei ole asioita mitä jatkuvasti heikkenevillä ruplilla ostaisi.
Paljon mainostetut Venäjän kaverit ovat vähemmän kavereita kuin luulisi, eikä niiden kiikuttamilla rahoilla pidetä imperiumia pystyssä ainakaan ennen suuria talousmuutoksia. Ja miksi haluttaisiinkaan pitää, paitsi reaalipoliittisista syistä; kun Venäjä on käynyt tarpeeksi heikoksi, Kiina ja muut hylkäävät sen enemmän mielellään kuin haluaisivat sanoa. Intia on ehkä poikkeus (ja sielläkin Modi saattaa välillä miettiä, onko aseiden ostaminen Venäjältä tämän performanssin valossa kauhean fiksua). Yksi imperiumi pelilaudalla vähemmän helpottaa muiden töitä. Sitä ennen Venäjää voi ainakin näennäisesti jeesata lännen kiusaksi.
Oligarkit vetivät kaikesta omat johtopäätöksensä ja poistuivat ajat sitten joukolla maasta. Gazpromin johtokunnasta taas on poistuttu ihan toiseen hiippakuntaan asti.
Olin jo kerran väärässä mutta ennustan seuraavaa:
Massalla voidaan vielä saada aikaiseksi paljonkin ja periaatteessa julistaa venäläisille koko Ukraina “voitetuksi”. Näin todennäköisesti myös käy. Entä sitten? Nykyaikaiset sodat päättyvät vain harvoin tuollaisiin hetkiin. Mikäli Putin on sellaisesta haaveillut, hän elää vielä enemmän menneisyydessä kuin luulisi. Konflikti on jo nyt kestänyt kahdeksan vuotta. Se ei tulisi loppumaan edes Kiovan antautumiseen, vaan Ukrainassa ja sen ympäristössä käytäisiin jopa katastrofin sattuessa erilaisia rähinöitä vielä kauan. Venäjän kansalle tämä on yksi viilto sieluun lisää.
On pidettävä mielessä, että Yhdysvallat ei voittanut Afganistanin sotaa, vaikka valloitti koko maan. Sekin oli toisinto Neuvostoliiton seikkailuista samassa maassa. Itse asiassa Neuvostoliiton matka Afganistaniin on suorastaan kylmäävän samanlainen kuin Venäjän tämänkertainen sekoilu Ukrainassa.
*
Venäjä on tullut tässä pelissä kusetetuksi, myös itsensä toimesta. Levitettyihin harhaluuloihin on alettu uskoa.
Olen vuosien ajan kuunnellut silmiäni pyöritellen väitteitä siitä, kuinka “länsi on heikko” ja pian itä jyrää meitin. Ajattelu on perusteettoman apokalyptista. Näitä hokemia toistelevat kaikenlaiset ihmiset kokoomuslaisesta perheenisästä panssaripaitaa käyttävään neofolk-janariin ja vasemmistolaiseen hipsteriin. Yhdelle toteamus edustaa voivoteltavaa tosiasiaa, toinen nauttii ajatuksen marttyyrihengestä ja kolmannelle se on perverssi fantasia.
Erityisessä suosiossa on traaginen vertailu Roomaan. Siis siihen imperiumiin, jonka perintö elää vieläkin Länsi-Roomaan ja Bysanttiin jakautumisesta huolimatta, sattumoisin juuri EU:n ja Venäjän muodossa.
Mutinaa idän vahvuudesta on kuultu jo vuosia, vaikka jotkut ovat yrittäneet kertoa päinvastaisesta. Siihen on turruttu niin paljon, että median mukaan “oli yllätys”, että EU pystyi vastaamaan nopeasti ja yhteisrintamassa öykkäröintiin.
Yllätykseksi kutsuminen on outoa ja tarkoittaa hyppäämistä pinnallisimpien EU-analyytikkojen ja sanomalehtikolumnistien kelkkaan. Valtavien finanssipäätösten tekeminen lähes tyystin epäröimättä ja synkassa liittolaisten kanssa oli EU:lta suoritus, jota vähempää en olisi odottanut. Unionista lähtenyttä Iso-Britanniaa on kyykytetty samanlaisella päättäväisyydellä ja menestyksellä niin kuin jokainen tilannetta vuosia läheltä seurannut tietää.
Raha ja maltti ovat EU:n vahvoja alueita. Byrokraateilla oli luultavasti kaikki tarvittavat paperit valmiina jossain komeron perällä. EU:n reagoinnin hitautta ja “pettymystä” hoki pelolla otsikoita myyvä media, joka oli hoppuillen julistamassa kaikkea menetetyksi jo yhden päivän jälkeen. Sekä tietysti Ukrainan presidentti Zelenskyi, joka on vaatinut länneltä paljon ja syyllistänyt minkä ehtii, koska diplomatiassa ei saa mitään, jos ukaasit eivät ole tarpeeksi lujat.
Kiinnostaisi tietää, missä suhteessa Eurooppa oikeastaan on heikko. Yhdysvaltain tapauksessa ymmärrän väitteen kulttuurin kahtiajaon vuoksi. Sen sijaan EU on moniäänisyytensä takia vahva ja muuttunut Ison-Britannian… tai siis Englannin… jatkuvan kiusanteon poistuttua aina vain lujemmaksi mannerliitoksi. Parlamentin etuna pidetään sitä, että kuka tahansa onnistuu ajamaan siellä sopivissa porukoissa haluamiaan tavoitteita.
EU välttää konflikteja ja haluaa mieluummin sopia kuin sotia. Kukaan ei syytä kiinalaisia tämän taktiikan toimivuudesta, mutta erityisesti me täällä Euroopassa olemme alttiita haukkumaan itseämme siitä, minkä ajattelemme heikkoudeksi, vaikka näiden “heikkouksien” vastakohta on fasismin ja tyrannian ihannointi eli jo edellä mainittu voiman palvonta kaiken muun kustannuksella.
Euroopan Unioni on keskenään kiistelevä, outo kokoelma valtioita mutta ei mikään kaoottinen myrsky. Sen toiminta on ollut ihmeellisen eheää ja kehittyvää alusta asti ja viime vuosikymmeninä entisestään kiihtyen. Toivoa sopii, että ilmastoasioiden suhteen saadaan sama hönkä päälle.
Venäjän jälkeen EU joutuu nimittäin suurimman haasteensa eteen. Ei ole mielestäni epäilystäkään siitä, että on laajalti EU:sta kiinni, miten ympäristömme tulevaisuudelle käy. EU:n ja Kiinan rahalla tehdään todennäköisimmin myös muissa maissa suurimmat ilmastopanostukset. Yhdysvaltoihin en tässä asiassa luota pätkääkään.
