Metsät ovat vain metsiä, kun on lapsi. Niiden uhka tuntuu tarinoissa uhkalta niiden itsensä takia. Siksi niihin haluaa kävellä syvälle uudestaan ja katsoa valoa, joka onnistuu tunkemaan latvuston lävitse enää hädin tuskin, haluaa haistaa maan voidakseen kokea saman kuin kirjoissa. Metsä ei ole noidan asuinpaikka, se on noita itse. Aikuisena metsä vaaditaan näkemään symbolina tai vertauskuvana. Meidät koulutetaan siihen, ja taide jatkaa koulimista koko elämämme. Enää ei voi pelätä metsää, pimeää itseään. On pelättävä sitä mitä metsä edustaa, eli jotain meissä, aina meissä eikä koskaan muualla. Me, minä. Metsä lakkaa olemasta valtakunta, siitä tulee metafora. Metafora on aikuisuutta, sillä aikuisuudessa mikään ei ole vain yhtä tai ääretöntä, se on kahta ja rajoitettua; pinta ja pinnanalainen. Metaforan pakottaminen tappaa taiteen. Se merkitsee jonkin menettämistä, ja siitä jostain syntyvän surun ylittäminen ei ole useimmille enää mahdollista. Ajatukset kulkevat kehää.