Minua kiinnostaa aivan toisenlainen televisio kuin kehutut “huippusarjat”, jotka yleensä tympivät minua jo ennen ensimmäisen kauden loppua. Koska laatudraama esittää yleensä luovaa peittääkseen toisteisuutensa ja se on aivan liian ilmiselvää, haluan katsoa telkkarista jotain helppoa, viihdyttävää ja tarinoinnista vapaata – tarkoituksellisen kaavamaista. Käännyn usein brittiläisten visailuohjelmien puoleen.
Nämä visailut ovat oikeaa tietovisaa enemmän kevyitä paneeliohjelmia, joita tutut tv-kasvot juontavat. Nämä myös vierailevat toistensa ohjelmissa. Hyviä esimerkkejä ovat Never Mind the Buzzcocks (1996–2015), QI (2003–), 8 Out of 10 Cats (2005–) ja sen spin-off 8 Out of 10 Cats Does Countdown (2012–) sekä Would I Lie to You? (2007–). Monissa näistä sarjoista nähdään seuraavia kasvoja: Jimmy Carr, Aisling Bea, David Mitchell, Sarah Millican, Bill Bailey… Paneelit ovat myös nuorille stand-up-koomikoille hyvä ponnahdusalusta.
BBC:n Only Connect (2008–) on miellyttävä poikkeus. Siinä on vain yksi julkkisjuontaja, alusta asti mukana ollut Victoria Coren-Mitchell, toimittaja, koomikko ja ammattimainen pokerinpelaaja. Osallistujat ovat kahteen joukkueeseen jaettuja taviksia. Keskiössä ovat pirullisen vaikeat kysymykset. Voittajajoukkue jatkaa eteenpäin. Kauden voittajat saavat palkinnoksi mainetta ja kunniaa.
Tehtävissä etsitään yhtäläisyyksiä. Ensimmäisellä kierroksella joukkueiden on arvuuteltava, mikä yhdistää neljää eri vihjettä, jotka voivat olla sanoja, kuvia tai musiikkia. Mitä aikaisemmin vastauksen tietää, sitä enemmän saa pisteitä.
Toinen kierros nostaa vaikeustasoa: nyt kilpailijoiden on tiedettävä kolmen vihjeen perusteella, mikä on sarjan neljäs vihje. Kolmannella kierroksella etsitään sanasekamelskasta aikarajan puitteissa neljää kokoavaa tekijää, joilla sanat voidaan jakaa ryhmiin.
Viimeisellä kierroksella arvuutellaan sanoja ja sanontoja kirjainrimpsuista, joista puuttuvat vokaalit.
Kisa on epätavallisen haastava. On vaikeaa sanoa, mikä on visailun kohderyhmä, mutta sarja on pienuuteensa ja vaikeuteensa nähden suosittu. Sen ympärille on syntynyt fanisivustoja ja kulttimaine. Katsojaluvut ovat olleet parin miljoonan paikkeilla, ja esityspaikka on siirretty kulttuurikanava BBC Fourilta suuremman yleisön BBC Twolle.
Mistään Kymppitonnista ei ole kyse, vaikka Only Connect on kai jonkinlaista eläkeläisviihdettä. Siinä väläytelty toisinaan pikkutuhma huumori on joskus surrealistista ja usein kuivempaa kuin cream cracker. Kysymykset taas ovat aivan liian visaisia mumman ja paapan kepeäksi aivojumpaksi. Ohjelman musiikki on geneeristä ja hienovaraisesti käytettyä. Jännitystä ei ole, eikä kisassa voita mitään paitsi hyvän mielen, lasilliset kuohuvaa Coren-Mitchellin kanssa ja ehkä jonkin pystin. Edes palkinnon antamista ei näytetä kunnolla kauden viimeisessä jaksossa, vaan se peittyy pimennetyn studion ja lopputekstien taakse.
Omituisin piirre on, että studioyleisöä ei ole ollenkaan. Tietysti näin oli esimerkiksi suomalaisessa visailuklassikossa Suomen tietoviisas (1990–98), mutta nykyaikaisten visailuohjelmien aikana tämä on poikkeuksellista. Yleisön ja jännitysmusiikin puute näyttää kirkkaasti, miten muut kisaohjelmat pyrkivät luomaan keinotekoista intensiteettiä niin paikan päällä kuin kotikatsomoissa.
Coren-Mitchellin deadpanilla heittämien vitsien ainoat naurut voivat päästä kisaajilta, useimmiten on kuitenkin hiljaista. Yleistunnelma on kiehtovan vaivaannuttava.
Kilpajoukkueet koostuvat ihmisistä, joita ei televisiossa saada nähdä kuin fiktion karikatyyreissa: Nörteistä, joiden sosiaalista kömpelyyttä Coren-Mitchell saattaa lempeästi pilkata, vanhoista pubivisojen senseistä, roolipeliharrastajista tai matemaatikoista. Kisan yleishenki on silti kannustava ja luokseen kutsuva. Juontajan tehtävä on kuivilla jutuillaan luoda kisaajille lähestyttävä tunnelma.
Tietovisojen viehätys perustuu usein siihen, että katsoja voi arvuutella kilpaa kisaajien kanssa ja paukutella henkseleitään: “Kyllä minä tuon olisin tiennyt.” Haluatko miljonääriksi? -tyyppisten ohjelmien julkkisversioita katsoessa taas joutuu tuskastuneena läpsimään otsaansa, kun koko kansan idolit paljastavat idiotiansa.
Only Connectin tapauksessa ylemmyydentuntoon ei ole mahdollisuuksia. Kisaan osallistujat ovat lähes varmasti tietorikkaampia ja nokkelampia kuin keskimääräinen kotisohvalla istuja. Tämä on nörttien kosto.
Saan yleensä yhden tai pari ensimmäisen tai toisen kierroksen kysymystä oikein ennen kisaajia. Useimmiten minulla ei ole hajuakaan, mitä edes haetaan. En silti turhaudu. Tämä kokijan oman rajallisuuden näkeminen selvästi – ja sen myöntäminen – on hyvin harvinaista jopa dokumenttielokuvaa katsoessa. Ja varsin vapauttavaa.
Samalla se purkautuu arvostuksena liian räikeään havaijipaitaan pukeutunutta hikoilevaa niskapartaa, koukkuselkäistä patua tai hiukan liian hiljaa vastauksensa supisevaa silmalasipäistä tyttöä kohtaan (ääniraidalta kuulee välillä, että miksaamossa nostetaan mikrofonien volaa ylös). Hei, meissä todella on sisällä jotain, jota pelkkä kuori ei voi paljastaa.