Viime vuosina suomalaista runoutta on alettu esittää aktiivisemmin lavalla. Spoken word -skene on ollut iso vaikuttaja siinä, että myös muut runoilijat ja kirjailijat ovat alkaneet esiintyä ääneen. Muun muassa Bättre Folk -festareilla on kuultu kirjailijoita musiikin tahdissa.
Tämä on ollut osa pyrkimystä runouden popularisoimiseen. En osaa arvioida hankkeiden kannattavuutta, mutta ainakin esiintyvät runoilijat ovat tuoneet positiivista mediahuomiota. Kirjojen myyntiin asti tämä tuskin vaikuttaa, mutta ehkä joku runoilija jossain on voinut saada esiintymispalkkion.
Mielikuvani on, että runouteen, kenties kirjallisuuteen yleensä, kuuluu nykyään elimellisenä osana tekijän esiintyminen tekstiensä kanssa. Olenkin viime vuosina käynyt satunnaisesti kuuntelemassa runoilijoita tavaamassa tekstejään.
Seuraa tunnustus: 90 prosenttia kuulemistani esityksistä on ollut kauheita.
Kuunneltuani luentaa hiljentyneessä tilassa tunnen itseni ja koko ympäristön teeskenteleväiseksi. En tiedä mitään niin kornia, kuin sali, johon kokoontuneet kulttuuri-ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan lausuntaa. Dissosiatiivinen tila valtaa ihohuokoseni, ja minulla on suuria vaikeuksia ottaa hyväkin teksti vakavasti. Viimeistään hillittyjen taputusten alkaessa paljastuu kirkkaasti, miksi kulttuurieliittiä vihataan. Näinä hetkinä toivon, että joku astuisi keskelle tilaa megafonin kanssa, rääkäisisi aparaattiin minkä keuhkoista irtoaa (“PASKAAAAAAA!!!”) ja räjäyttäisi sen jälkeen pommiliivinsä ja meidät kaikki taivaan tuuliin. Tietenkin kun kirjoitan näin, ulkoistan siinä omaa ärtymystäni ja omaa tahtoani rikkoa pyhitetty, itsetyytyväinen ilmaisu.
(Kapakka sen sijaan on ympäristönä jo paljon parempi, vaikka turtunutta, kliseen lävistämää ilmapiiriä ei silloinkaan voi toisinaan välttää.)
Iso osa runoilijoista ei osaa esiintyä. Poikkeuksia toki on, esimerkiksi Stina Saari on yksi parhaista ääneen lukijoista. Kävin kuuntelemassa häntä taannoin Turun pääkirjastossa, ja hän onnistui herättämään Änimlingin (2018) henkiin tavalla, joka oli yllättävä ja sai katsomaan teosta aivan uudesta kulmasta. Olisin lukenut tekstin itse tyystin toisin, Saari muistutti kuitenkin, että teksti on hänen ja korosti omaäänisyyttään… omalla äänellään. Vuorostaan Lumoojan taannoin järjestämällä klubilla esimerkiksi Hanna Storm ja Joel Mäkipuro osoittivat olevansa esiintyjinä tehtäviensä tasalla.
Mutta sitten ovat kliseet. Spoken wordin tapauksessa kliseenä on kiihkeä sanomisen palo, jossa höpinän nopeus on peittämässä sanottavan ohuutta. Kirjallisen runouden tapauksessa taas esitykset ovat mennä mutinaksi.
Esimerkiksi Lassi Hyvärinen teurasti oman Tuuli ja kissa -teoksensa (2018) tunnistamattomaksi esittäessään sitä vuosi sitten Turun runoviikolla. Lämmin ja kujeileva runous kadotti Hyvärisen rauhoittavia napsineessa luennassa kaiken, mikä siinä oli hyvää. Vaikka esiintymisympäristö oli kapakka, pelastusta ei ollut saatavilla. Alan tällaisilla hetkillä katsoa kanssakuuntelijoiden kasvoja, joilta ainakin kuvittelen lukevani, että kaikki haluaisivat runouden loppuvan voidakseen tilata uudet tuopit. Tilanne ei ollut aivan yhtä kiusallinen kuin epäonnistuvaa stand-upia tai teatteria katsoessa, mutta ahdistunut hiki valui selkääni pitkin.
Kliseistä pahin on lukea tekstiä samalla, jatkuvalla äänenpainolla, joka iskee aina samaan kohtaan tauot, painottaa jokaista säettä samalla tavalla ja välttää muut äänenvärit kuin teeskennellyn ylväyden tekstin edessä. Tekstiin pidetään tarpeeton etäisyys, jota en tunnista monien prosaistien luennasta. Saati lauluista!
Runoa luetaan kuin kyseessä olisi ihmisen tunteesta erotettu kielellinen koe, visioin runoilijan alakoulun kevätjuhlaan, jankkaavan samalla hartaudella lävitse, kuinka mansikkamaito / kesä on aito.
Niin kuin jossain olisi runoilijoiden koulu, jossa opetetaan lukemaan ääneen näin, tai Homeros itse olisi lasketellut heksametrejään tällä samalla puunaamaisella nuotilla, jonka oppilapset ovat vuosituhansien ajan omaksuneet oikeaksi tavaksi ilmaista runon ääntä.
Myönnän toki sen, että runoissa itsessään on tällainen nuotti. Jokin niissä ihan houkuttaa esittämään tekstit samalla huonosti peitellyllä patetialla. Ehkä se on kielikuviin tukeutuminen; se ettei kukaan puhu muutenkaan kuin runoissa puhutaan, joten on vaikeaa kuvitella, miten sanoja voisi lausua muuten kuin kalikalla kalloon kolautetun koleudella.