Jollain tasolla kaikki minkä puolesta kirjoitan ja kaikki mitä etsin myös toisten ihmisten luovuudelta, on tavalla tai toisella kaaoksen, merkityksettömyyden ja ratkaisemattomuuden puolesta puhumista. Ei aina suoraan, mutta taustalla ajatus häämöttää kuitenkin.
Suhtaudun siisteihin tarinoihin epäluuloisesti, jopa fiktioissa. Esimerkiksi pidin opiskeluaikana kummallisena tapaa, jolla tv-käsikirjoittamisessa pyrittiin kaaren, hyvän kertomuksen, rakentamiseen väkisin.
Luin tuohon aikaan esimerkiksi Jonathan Rosenbaumin elokuvateoreettista kirjoittelua, jossa tarinallisuuden ylistetty asema kyseenalaistettiin siksi, että se sulki kokeellisuuden, yllättävyyden ja siten myös keskeneräisyyden ulos paitsi tyylikeinoina, myös kerronnan ja tunteiden ilmaisun välineinä. Rosenbaumin perustelut vakuuttivat. Tarinoiden ja arkkityyppien rajallisuus on helppo todistaa vain, jos mielikuvitus ei riitä.
Kun kaksi viestiä ovat ristiriidassa keskenään, jommassa kummassa on enemmän epäiltävää. Lopulta tarinoista turinoiminen vaikutti vähemmän ajattelulta ja enemmän vain helposti opiskelijoille opetettavalta. Rosenbaum on tässä kysymyksessä mielestäni edelleen oikea(mma)ssa.
*
Silloin harvoin, kun kirjoitan jostain minulle henkilökohtaisesta, mitä en tee mielelläni, epäröin, koska pelkään tarinallistavani elämääni, vaikka haluan vain käydä lävitse ajatuksiani.
Tunnen tuolloin itseni kirjallisesti kömpelöksi. Juuri tämä tarinan rakentaminen tyhjästä etoo minua monissa esseissäkin: minun elämäni on minun kertomukseni ja pälä pälä pälä.
Vaan eihän se ole, sillä elämäni kontrolli on rajallinen. En muista mitä olen tehnyt, minua ohjaavat impulssit ja ulkoa oppimani harhaluulot siinä missä muitakin, minulla on valemuistoja, olen tehnyt virheitä, jotka eivät korjaannu, ja tehnyt asioita oikein, vaikka en ole itse sitä tajunnut, sattuma on niin rääkännyt kuin lahjonnut minua, elämänasennettani ei voi tiivistää lauseisiin – jos voisi, en kirjoittaisi jatkuvasti.
Emme ole filosofisesti pystyneet osoittamaan edes vapaan tahdon olemassaoloa, silti elämänhallintaan tai sen menetykseen uskotaan laajalti, ainakin länsimaassa nimeltä Suomi.
*
Olen lukenut ilolla viimeaikaisia kertomuksellisuuskriittisiä puheenvuoroja enkä pelkästään journalismin ja tiedonvälityksen kannalta.
Ensimmäisen linkin takana Maria Mäkelä käsittelee artikkelissaan Totuuksia ja politiikkaa tarinallistuvassa mediaympäristössä (2019) kertomuksien voimaa, tarkemmin erästä poliitikko Emma Karin (vihreät) sosiaalisen median päivitystä vuoden 2017 kuntavaalien alla, jossa Kari kertoi tavanneensa laitapuolen kulkijan, jonka kanssa kävi merkityksellisen keskustelun.
Karin päivityksessä lukee muun muassa näin:
Kun astuin lavalta, luokseni käveli mies. Miehen hampaat olivat amfetamiinin viemät, silmät pälyilivät ja vaatteet haisivat lialta. ”Puhuit musta. Mää olen niitä, kadonneita poikia.” Hätkähdin. – – Nyt ei ole kotia, eikä toivoa paremmasta. ”Mun elämä meni jo, mutta pelasta ne muut pojat”, hän sanoin. [sic] Lupasin, että teen kaiken minkä voin. ”Se ei vaan taida olla tarpeeksi”, hän sanoi. Se kirpaisi.
Mäkelä taas kirjoittaa näin:
Keskiössä eivät kuitenkaan ole tapahtumat, vaan inhimillinen kokemus, vieläpä kolmella tasolla: ”kadotetun pojan” kokemus syrjäytymisestä (”Ongelmat
kasaantuivat eikä mikään onnistunut”); Karin kokemus kohtaamisesta (”Se kirpaisi […] Kävellessäni bussille mietin, että hänkin on ollut jonkun pieni
poika”); ja lopulta, mikä tärkeintä, päivityksen lukijan ja jakajan kokemus, sillä sosiaalisen median jaoissa on ensisijaisesti kyse reaktion ja kokemuksen jakamisesta (Papacharissi 2015; Mäkelä 2019).Kertomuksen yksityiskohdat toimivat kahdessa tehtävässä: kuten tarinallisessa journalismissa, ne ovat silminnäkijän todistusaineistoa vakuuttamassa, että ”tämä tapahtui”; voimakkaammin ne muistuttavat kuitenkin kaunokirjallisesta halusta luoda ruumiillisesti samastuttava tarinamaailma. Karin kertomuksessa yksityiskohdat ovat tunteesta ja kokemuksesta täyteen ladattuja: ”Miehen hampaat olivat amfetamiinin viemät, silmät pälyilivät ja vaatteet haisivat lialta”; ”Hänellä oli äiti, joka suukotteli varpaita […] Hänellä oli isä, joka kutitti vatsasta”.
“Pelasta ne muut pojat”? Huomaan ymmärtäväni valitusta, jonka mukaan ihmisiä manipuloidaan median tai poliitikkojen toimesta, koska Karin päivityksen kaltaista epäilyksenalaista kertomusta, mahdollisesti silkkaa potaskaa, jaetaan eteenpäin kritiikittä. [1]
Kuin Timo Soini parhaimmillaan, Kari kehittää tarinaan yksityiskohtia, jotka eivät tyydy havainnointiin vaan sinkoutuvat johtopäätöksiin ja affekteihin. Se on siis fiktiota tai ainakin fiktion rajoilla kävelevää vaikuttamista.
Vai onko kirjoitus tulkittavissa niin, että Kari on kohdannut elämänsä ensimmäisen kerran spurgun ja ymmärtänyt sopivasti vaalien alla, että myös epäonnistujilla on ihmisarvo?
*
Edellinen on vain yksi esimerkki hallinnasta tarinoilla. Tarinoilla rakennetaan järjestystä, järjestelmiä sinne, missä niitä ei ole. Tarinoita rakennetaan torjumaan kaaos.
Järjestyksen vuoksi uskotaan hallintoon. Jos ei uskota hallintoon, uskotaan salaliittoihin tai rahaan. Kun maallinen ei riitä, uskotaan psykologiaan, elämänviisauksiin tai henkiolentoihin.
Järjestys tai tarinallisuus on toki myös tarpeellista. Ilman tarinoita elämästä voi kadota mielekkyys. Samaten kavahdan ihmisiä, jotka kyseenalaistavat tarinoita näennäisesti ja pyytävät “avaamaan silmät” ja “lakkaamaan olemasta lammas”, koska he ovat useimmiten kaikkein syvimmällä omien pakkomielteidensä suossa.
Tarinoiden mukaan toimiminen ei ole yksioikoisesti pahasta. Ahdistavampaa on, jos niihin tulee myös uskoa ja jos tällaista ideologista antautumista jopa odotetaan.
Arjen tarinoista voi nauttia niin kuin teatterista tai elokuvasta – samalla olisi hyvä pitää mielessä, että kyseessä on esitys eikä todistus.
Se ei latista nautintoa tai esityksen arvoa, mutta jotta sitä voisi ymmärtää, on pidettävä mielessä, että nähdyn takana on paljon muutakin, ennen kaikkea valtavasti kohinaa, jota ei voi ymmärtää.
*
Missä on niiden paikka, jotka haluavat pitää kaaoksesta kiinni? Kaoottisuuden hyväksyminen nähdään moraalittomana, pahana, relativismina tai muuna haukkumasanana. Sen manataan tarkoittavan lopun alkua.
Kaaoksen ajattelemista pidetään aivan liian vaikeana, metafyysisenä, ei yhteneväisenä todellisuuden kanssa.
En ole pessimisti, mutta minusta tuntuu huonoina päivinä usein tältä: Ehdoton luotto tarinoihin ja järjestykseen, johonkin kaiken ratkaisevaan vastaukseen, joka vain odottaa juuri kulman takana, on ihmisluonnolle väistämätöntä. Yhtä väistämätöntä on, että kaikilla paitsi umpimielisimmillä ja vahvimmilla se johtaa elämänpettymykseen, kriisiin, ahdistukseen ja pahimmillaan väkivaltaan, sillä järjestelmien perustava heikkoutena on niiden sisään rakennettu, lopulta tapahtuva romahdus. Eiväthän järjestelmät voi muuta, koska ne eivät ole totta vaan fiktiota ja kaikki fiktiot vanhenevat.
[1] Valitettavasti tämä valitus on pääasiassa poliittisesti värittynyttä ja sillä tarkoitetaan, että tarinoiden pitäisi olla oikeistolaisempaa potaskaa.