Mestariuden tae on, ettei pelkää itseään. Hienoimmat kirjailijat ovat hylänneet tavanomaisen äänenmuodostuksen. He rääkyvät, muuten maa ei voisi järistä.
Kun kirjoitan näin, tiedostan ettei edes yksilöllisenä taiteena pidetty kirjallisuus synny tyhjiössä. Sitä kustannustoimitetaan, luetutetaan toisilla, muokataan. Moni hieno kirjailija on löytänyt äänensä toisen ihmisen avulla.
Joitain liian suuriksi kasvaneita pitäisi suitsia enemmän.
Väkevintä taidetta minulle on silti ollut pidäkkeetön raivo, täysi sielun ylennys tai alennus. Sivuilta voi aistia, kun tekijä on suvereeni eli ymmärtänyt mitä tarkoittaa kirjoittaa.
Raivolla en tarkoita, että teksti on vihaista, vaan että se on syntynyt kirjallisuuden ja elämän yhteistunteesta, joka on pidäkkeetön ja ehdoton. Siltä minusta, lukijasta on tunnuttava.
Lukija aistii tämän ihailuna kirjallista taituruutta kohtaan, mutta ihailu ei hukuta kirjaan uppoutumista on kyse sitten tarinasta, kielen taituruudesta tai tekstin kyvystä hyödyntää juuri kirjallisuudelle ominaisia piirteitä.
Hyvää kirjaa voi lukea jatkuvasti kahdella tasolla, tarkastellen sitä niin tekstinä, kirjainten sarjana, kuin nautintona, eikä kirjoitus kärsi siitä mitenkään. Kirjallisuus on esteettistä siinä missä mikä tahansa taide.
*
Todella hyviä kirjoja on vähän. Niin on myös todella huonoja kirjoja. Suurin osa kirjoista asettuu jonnekin välille “siedettävä – ihan hyvä”.
Mietin usein, miksi en vaikutu useammin, vaikka teilaan taideteoksia mielestäni aika vähän enkä ole nirso. Edes hatchet jobit eivät synny kirjoittajanlaadulleni luonnollisesti.
Pystyn myös nauttimaan keskinkertaisesta taiteesta. Lievemmät nautinnot ovat mahdollisia, vaikka maku olisi vaativa.
Minulla on ystävä, jonka kanssa käyn joitain kertoja vuodessa teatterissa ja muissa menoissa. Kerran erään varsin tavanomaisen hupinäytelmän yhteydessä hän pahoitteli minulle, että raahasi minut katsomaan jotain sellaista, joka ei olisi “minun tyyppiäni”.
En tiedä onnistuinko vakuuttamaan hänet siitä, että vaikka näytelmä oli kieltämättä aika huono, se ei latistanut kokemuksen mukavuutta. Olinhan hänen kanssaan, ja esitys oli teknisesti hiottu ja sen taiteellisen riman mataluus alusta asti selvä. Tuolloin teoksen voi hyväksyä sen omilla säännöillä, rentoutua, nauraa mukana ja kävellä tyytyväisenä ulos.
Paljon pahempia ovat korkealle kurottavat tai taiteellisuutta teeskentelevät epäonnistumiset, feikkaukset. Tekijä tavoittaa korkeaa nuottia, mutta ulos ei tule omaa ääntä vaan pelkkää ulkoa opeteltua loruilua.
*
Tietysti kyse on myös siitä, että tuhansien näkemieni elokuvien ja lukemieni kirjojen keskinkertaisuudesta on tullut keskiarvo. Olen joskus muotoillut asian raadollisesti: olen kulttuurimylly, suurimmasta osasta minuun syötettyjä asioita on tullut hahmotonta jauhelihaa.
Paljon koetun jälkeen isosta osasta taidetta tulee keskinkertaista, mestareita enää harvoista. Vuosia kestäneen valkoisen kohinan jälkeen myös hiljaisuuden merkitys korostuu. Maailma on edelleen täynnä mielenkiintoisia asioita, mutta enää minulla ei ole tarvetta nähdä niin paljon. Voin katsella sadepisaroiden valumista ikkunassa ja olla hiljaa tyytyväinen.
Pohjimmiltaan tämä kertoo vierineistä vuosista, ja tulevaisuudessa tunne kai vahvistuu. Juuri siksi sitäkin tärkeämpänä pidän tätä mainitsemaani suvereeniteettia, pelottomuutta. Elämän kokijan on oltava peloton ja vaadittava itseltään enemmän, siksi myös taiteen on tunnuttava elämältä. Pelokas taide on turhauttava kuin kuolema.