Gaspar Noé on kontrastien mestari. Kyse on värien estetiikasta. Hallitseva väri on punainen. Climaxin (2018) alkukohtauksessa käytetään Ranskan lippua, jonka valkoinen ja sininen hyökkäävät silmille (“Tämä elokuva on ylpeästi ranskalainen”, toteaa alkutekstiplanssi), vhs-kuvat vaihtelevat sliipatun laajakangasdigitaalisuuden kanssa. Pitkät otokset vuorottelevat välähdysmäisten kohtausten kanssa, joita pilkkovat ihmisen silmänräpäyksiä imitoivat mustat skarvit.
Toinen kontrasti on ihmisen raakuus sivistyksen rinnalla. Climax on elokuva ihmisistä, jotka ovat koreografioineet elämänsä ja paljastavat eläimellisyytensä lähinnä puheissa, jotka ovat itse tekoja suurempia.
Kun ihmisjoukko päätyy nauttimaan sangriaa, joka on terästetty psykedeeleillä, he näyttävät mielihyvän ja kauhun perimmäisen piirteet, sivistyksensä piilottamat puolet itsestään.
Joidenkin tapauksessa suuret puheet peittävät lähinnä epävarmuuden. Elokuva ei väitä animalismin olevan sivistyksen takana oleva perimmäinen totuus, tosin se esittelee nämä kaksi piirrettä yhtä vahvoina.
Ohjaajan roskaelokuvaharrastus näkyy siinä, kuinka Climax muistuttaa hysterialtaan 30-luvun huumevalistuselokuvia. Muut elokuvan vaikutteet näkyvät heti alussa nähtävässä VHS-julkaisujen pinossa. Joukossa on Rainer Werner Fassbinderin Fox and His Friends (1975) ja Querelle (1982), Andrzej Zulawskin Possession (1981), David Lynchin Eraserhead (1977), George Romeron Dawn of the Dead (1978), Jan Kounenin Vibroboy (1994), Pier Paolo Pasolinin Sodoman 120 päivää (1975), kokoelma Kenneth Angerin lyhytelokuvia, Gerard Karglin Angst (1983), Dario Argenton Suspiria (1977), Buñuelin ja Dalin Andalusialainen koira (1929) ja lopuksi Harakiri-nimisen ranskalaisen lehden julkaisema sketsinauha. Lista on oikeastaan koko Noén uran esikuvien tiivistelmä. VHS:ien vieressä on kokonainen pino kirjoja Nietzscestä homoseksuaalin elokuvan historiaan.
Visuaalisesti taitava cinefiili Noé ei valitettavasti tiedä mitä taidoillaan ja tiedoillaan tekisi. Hänen ilmiömäinen elokuvantajunsa häviää hänen teostensa pinnalliselle sisällölle, joka on alakoulutason nihilismiä, suunnattu lapsille.
Asenteeltaan elokuva on fasistinen. Heikot sortuvat elon tieltä, vain pelottomimmat pärjäävät pettymyksittä loppuun.
Noé on tehnyt kaksi kautta aikain hienoimpiin kuuluvaa elokuvien alkujaksoa Irréversibleen ja Enter the Voidiin (2009). Climaxissa on kolmas. Elokuvan väkivaltainen loppu on leikattu alkuun.
Seuraa hitaita ja loputtomilta tuntuvia haastatteluita, joissa kaikki päähenkilöt esitellään ovelasti kuin kyseessä olisi yhtaikaa sisäänpääsykoe elokuvan keskiössä olevaan tanssiryhmään ja samalla itse elokuvaan. Pinkka VHS-nauhoja nähdään tässä kohtauksessa.
Sitten seuraa huikean pitkä otto, joka alkaa viisiminuuttisella tiukasti koreografioidulla tanssikohtauksella.
Näin estetisoidusta väkivallan jälkiseuraamuksesta siirrytään hitaaseen hahmokehittelyyn ja lopulta elämän riemukkuutta ilmentävään tanssiin, jota seuraa jälleen odotuksen ja pelon vuoristorata.
Noén teoksissa on alusta asti ilkeä jännite. Lopputekstit tulevat useimmiten alussa, pitkät otot, taitavasti valittu musiikki ja nopeasti ruudulla välkkyvät tiedot aiheuttavat levottomuutta.
Ohjaaja on alkujaksojen tekijänä niin taitava, että hänen elokuvansa jäävät niiden varjoon. Hän ei keksi, miten elokuvaa voi jatkaa säilyttäen saman intensiteetin. Vain Irréversible on teoksena kokonaisen tuntuinen, hellittämätön.
Climaxin tapauksessa on samoin. Elokuvan pelastaa se, että se on Noén kevyin. Siinä on tragedian elementtejä, mutta välistä pilkottaa mustaa huumoria ja silkkaa esteettistä riemua.
Noé on tehnyt filosofista manifestia teeskenteleviä b-elokuvia koko ikänsä. Climax tuntuu ensimmäistä kertaa rehellisesti kauhuelokuvalta, audiovisuaalisia orgasmeja tarjoamaan pyrkivältä eksploitaation ilotulitukselta.
Ei ole ihme, että ohjaaja kuvaili elokuvan tekoprosessia helpoksi. Climaxista on nopeasti tullut hänen uransa arvostetuin filmi. Välillä ruudulla vilkkuu godardilaisia väliplansseja. Tekstit kertovat, että kuolema on ainutkertainen huippukokemus ja muuta keskinkertaista.
Onnistuessaan estetiikallaan välittämään kerrankin myös iloa Noé saa katsojan unohtamaan istumisen passiivisesti elokuvateatterin penkissä. Katsojat vieressäni ja takanani reagoivat elokuvaan voimakkaasti.
Climaxin kuvaus erityisesti alun tanssikohtauksessa tuottaa mielihyvää, joka on sukua seksuaaliselle innostukselle ja jännitteelle. Noé on ehkä lähimpänä ohjaajaa, joka tekee onnistuvasti aina silloin tällöin yritettyä ja melkein aina pettymyksen tuottavaa arthouse-pornoa. Katsoja ei tätä välttämättä rekisteröi, koska itse akti on usein piilotettu tai epäseksikäs.