Katselin ensimmäistä kertaa Fassbinderin tunnetuimpiin kuuluvan elokuvan Pelko jäytää sielua (1974). Elokuva oli luultavasti isoin minulta vielä näkemättä ollut eurooppalainen auteur-elokuva.
60-vuotias leskirouva Emmi (Brigitte Mira) astuu sateella kapakkaan, jossa 40-vuotias siirtotyöläinen “Ali” (El Hedi ben Salem) viettää aikaa juopotellen.
Emmin ja Alin välille kehittyy nopeasti kahden yksinäisen ihmisen romanssi. Pian kaksikko on naimisissa. Tämä herättää valmiiksi epäluuloisessa naapurustossa vihan.
En katselukumppanini kanssa voinut olla spekuloimatta, kuinka upeaa olisi, jos elokuva tehtäisiin uudestaan Suomessa otos otokselta samanlaisena. Tietysti käsikirjoituksesta tulisi muuttaa tapahtumapaikat ja aikakausi, mutta ydin ja kuvalliset ratkaisut pidettäisiin samoina.
Lopputulos saisi kaikki raivoihinsa. Fassbinderin provokatiivinen etu ja pohjimmainen rehellisyys on, ettei hän älyllistä eikä selitä. Elokuvan kuvaamissa yhteisöissä pesii avoimesti ennakkoluuloisia mulkkuja, joiden toimia ei selitetä psykologisilla löpinöillä tai yhteiskunnallisilla rakenteilla.
He olisivat karikatyyreja, ellei jokainen duunariammatissa toiminut (tai Internetissä käynyt) olisi omin silmin todistanut, että tällaisia työväenluokan ja alemman keskiluokan rasistit ovat.
Fassbinder ei anna armoa millään tolkullisuuden nimessä tehdyllä päänpaijauksella tai helpoilla äärioikeistoirvailuilla, joihin paeta. Elokuvan rasistit ovat tavallisia ihmisiä, naapureita, perheenjäseniä, pinnalta korostetun samanlaisia kuin sankaritar Emmi.
Rasisti ei ole lippua heiluttava natsikarikatyyri. Puolalaisen kanssa aiemmin naimisissa ollut Emmi tuumii koomisen lapsekkaasti: “Kaikkihan me olimme ennen natseja.” Brutaali viha antaa tietä opportunismille, jonka Emmi hyväksynnän kaipuussaan haluaa nähdä ystävällisyytenä.
Ohimennen mainitaan Münchenin terrori-isku, mutta elokuvan sivuhahmojen inho ulkomaalaisuutta kohtaan ei johdu tästä vaan yleisestä vierauden vihasta. Ali ymmärtää paremmin: “Arabi koira, saksalainen isäntä.”
Ei kannata aliarvioida, kuinka paljon ihmiset ovat valmiita vihaamaan ulkomaalaisia myös silloin, kun mitään syytä ei ole. Pelkkä vieraus riittää klaaniajattelun heräämiseksi henkiin. Meidän jengi jee, teidän jengi buu.
Siivoojaeukot Emmin töissä kutsuvat Alia ja hänen kaltaisiaan saastaisiksi. Jopa läheisistään hyvää uskova Emmi on luisua kultaansa kohtaan alentuvuuteen rakkaustarinan edetessä. Ali vastaa vieraantumalla, etsimällä tuttua ja turvaa vieraasta sylistä.
Sävysokeutena pidän, että elokuvaa on sittemmin käsitelty voittopuolisesti, luultavasti sen Douglas Sirk -vaikutteiden takia, vakavana melodraamana, vaikka se käyttää vahvoja etäännytyskeinoja, kuten musiikin vähäisyys ja etäälle asetettu kamera, joka liikkuu harvoin. Näyttelijöiden kankeus yhdessä lavasteiden teatraalisen asetelmallisuuden kanssa korostaa mustaa huumoria.
Pelko jäytää sielua hirvittää, ja hirvitys naurattaa ääneen absurdin todellisessa ankeudessaan. Roger Ebert on havainnoinnut, nimenomaan tämän elokuvan yhteydessä, että Fassbinder sotkee tahallaan monien elokuviensa moodit. Katsoja menettää tällöin otteensa.
Toinen erinomainen esimerkki tästä on samana vuonna Pelko jäytää sielua -teoksen kanssa valmistunut Martha, joka onnistuu lähes mahdottomassa yhdistäen parisuhdeväkivallan ja absurdin huumorin. Muiden tekijöiden tapauksessa kyse olisi sävyvirheestä, Fassbinderin tapauksessa kyse on tuotannon johtoajatuksesta.
Hauskinta Suomi-uusinnan ajatuksessa on, ettei sitä voisi koskaan tapahtua jo siksi, että poikkeuksellinen taide vaatii aina poikkeuksellisen tekijän, ne ovat käyneet vähiin.