Uutisia!

Ensilukemalta en saanut näistä runoista kiinni, ajattelin niiden olevan jollekin muulle kuin minulle ja olin unohtavinani ne. Palasin niiden pariin ensin ajatuksissani ja pian selailun kautta, menin kuuntelemaan runoilijan esiintymistä Varsinais-Suomen runoviikolla ja lopulta ostin tämän kirjan. Nyt Uutisia! on loppuaan lähestyvän vuoden suosikkiteoksiani.

Se on erikoista, koska Uutisia! on maulleni epätyypillinen kirja. Se on jokseenkin räiskyvä, se keskittyy muuhun kuin kielen asetteluihin itseensä, se on suora olematta beat-runoutta tai tilitysruiskauksia paperille. En kutsuisi sitä mestariteokseksi, samalla en voi olla ajattelematta, että se on keskivertokokoelmaa enemmän tekijänsä näköinen, mikä on miellyttävää.

Parhaimmillaan Uutisia! on raikas, ilolla tehdyltä tuntuva kokonaisuus, jollaiset, kumma kyllä, jakavat eniten mielipiteitä. Pidän usein tunkkaisesta, en raikkaasta. Heikoimmillaan mietin, että teksti yrittää liiaksi olla oivaltavaa, tehokkaista havainnoista lipsutaan teepussiaforismiin.

Runoviikolla Välipakka puhui Turun pääkirjastossa. Kävin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan eläimistä runoudessa ja runonlausuntaa, turvallisesti takarivistä. Viikon teema “runo & eläin” oli otettu vakavasti. Olisin kuunnellut aiheen käsittelyä kauemminkin, jos runoilija ei olisi lopettanut tunnin paikkeilla yleisön kyllästyttämisen pelossa.

Luonteva lähtökohta oli Välipakan huomio eläinten suuresta esiintyvyydestä hänen runoudessaan, vaikka hän ei koe olevansa luontorunoilija. Kuitenkin hänen elämänsä on ollut ja on isosti (lemmikki)eläinten täyttämää. Runoilija oli koostanut listan kirjoissaan käyttämistään eläinsanoista, joita oli lukuisia. Eläimet ovat myös Uutisissa jatkuvasti vierailijoina, elleivät peräti tähtinä.

Olen tehnyt saman eläinhavainnon omista kirjoituksistani. Tukeudun eläimeen ympäristön ja olemisen ilmentäjänä, vaikka en tunne olevani kovin kiinnostunut luonnosta. Luultavasti valehtelen itselleni, ja lapsuuteni luontoriemu on pyrkinyt teksteissäni ahkerasti pintaan ja sitä kautta takaisin elämääni.

Noin tunnin loppupuolella keskityttiin paljon enemmän runonlausuntaan. Luin Uutisia!-kirjan runoja kansien välistä samaan tahtiin, kun niitä lausuttiin. Jotkut runoilijan sanavalinnat olivat toisenlaisia kuin kirjassa; en siis ole ainoa, joka tekee omalle tekstilleen luettaessa muutoksia.

Muuttuiko teksti lennossa suulle sopivampaan muotoon vai oliko se muuttunut vielä julkaisun jälkeen? Kiinnostavaa oli pohtia joidenkin tekstin yliviivattujen kohtien lukematta jättämistä ja toisten lukemista, ratkaisujen merkitystä.

Korostan näitä yhtäläisyyksiä, vaikka kirjoitan huvikseni enkä ammatikseni, koska erityisesti moni nuori kirjoittaja ei tajua, että on terveellistä hakeutua muiden sanojen äärelle ja tajuta piilevät yhtäläisyydet.

Ylimielinen pölvästi lannistuu muiden tekemästä kirjallisuudesta ja kuvittelee oman ainutlaatuisuutensa murenevan. Kirjoittajanalku terveellä itsetunnolla ymmärtää asian oikein, sillä hänelläkin on mahdollisuus kiinnostavaan sanottavaan, jos joku toinen on pohtinut ja tehnyt samoja asioita kuin hän.

Tässä on kirjailijahaastatteluiden, luentojen, runonlausunnan ja runoviikon kaltaisten tapahtumien arvo.

*

Välipakan kirjoista välittyvä asenne on itsevarmuutta uhkuva, ilkikurinen. Pidän hänen teoksissaan niiden väkevästä feminiinisyydestä. Teksteissä on humoristinen, toisinaan seksikäskin ote.

Pikkuhiljaa, kirja kirjalta, Välipakka on siirtynyt kohti kokeellista ilmaisua. Uutisia! on huipentuma tässä kehityksessä, lukuisten erilaisten muotojen yhteensulautuma, esteettisesti loppuun asti hiottu kirja. En ihmettele, että sen tekemiseen meni vuosia.

Ei typografinen kokeilu epätavanomaista ole maailmalla eikä edes Suomessa, mutta ilahdun hiotun sellaisen näkemisestä ja kokemisesta. Se osoittaa runoilijan ymmärtäneen tekstin olevan estetiikkaa. Kokeilevuus on Uutisia!-kirjassa kivaa, mikä on minulle positiivinen sana, ei ironista vähättelyä.

Siksi en käsitä Pasi Huttusen näkemystä Keskisuomalaisessa. Hänen arvionsa mukaan Uutisia! olisi raskas lukea. Kirja on iso, kutsuvan näköinen, ja jo siksi helpompi luettava kuin moni ohut ja pehmeäkantinen A5-koon runoläpyskä, jossa jo fontti on tukehduttaa.

On lukuisia kirjoittajia, joiden tekstin estetiikan ymmärrys on niin radikaalisti erilainen, etten voi ilahtua, ovat he sitten prosaisteja tai runoilijoita. Tällöin kappalejaot ja säejaot eivät soi oikein. Katja Raunion Käy kaikki toteen (2015) oli proosapuolelta tällainen kokemus; rohkean kokeellinen mutta lukukokemuksena väärällä tapaa epätasapainoinen ja sietämätön. Tämä on paljon raskaampaa kuin tekstien latominen totutusta poikkeavalla tavalla.

*

Seison orapihjalaneliössä ja yritän ymmärtää
sillä uutista rauhoittavampaa lääkettä ei ole

uutisia: koira pystyy haistamaan ihmisen tunnetilan
ovulaation, syövän ja korkean verenpaineen

tuijotan koiraa, kun sen kirsu hipaisee ihoani
pujotan sille pannan kaulaan

mutta koiraa ei voi ulkoiluttaa
nilkkaan ulottuvassa aamutakissa

koiraa voi ulkoiluttaa bikineissä

portin ohi kävelee nainen
hänellä on lapsi vaunussa

lapsi huutaa täyttä kurkkua
lapsi huutaa täyttä tomaattia

nainen on yksin, ettei vain olisi yksinäinen, yksi nainen

hänen miehensä kuoli vaikeaan sairauteen
hänen miehensä kuoli helppoon sairauteen
uutiset loppuvat kevennykseen mutta elämä ei

koira syöksyy aamutakin helmojen ali kuin härkä
muistutan sitä, että taitava matadori saa aina

palkaksi härän korvat

Teema on ympäristö nimeltä elämä, sen moninaisuus, josta rikkainkin mediaksi kutsuttu alusta kadottaa otteensa.

Välistä pilkahtaa, kuinka Google Translate rakentaa omia totuuksiaan, annetaan keskiluokkaisuuden ihanuutta korostavia haastatteluja, uunotetaan Facebook-kavereita kuvilla hedelmätorneista…

Välissä ollaan ihmisten ja eläinten maailmassa, median ulkopuolella, toisin sanoen sisällä jossain muussa, kivuliaammassa mutta paremmassa.  “kotona koira tuijottaa palloa jossa tietää pompun elävän / se on sairas eikä jaksa juosta se laskee tassun / pallon päälle ja tuntee yhä sykkeen”.

Teksti limittyy, asettuu päällekkäin, imitoi junia ja puita, rakentuu ravun tai pitsin muotoon. On valitettavaa, ettei blogini muoto anna toistaa asetteluita.

Kirja päättyy alun perin Facebookissa jaettujen värikuvien sarjaan, jota siivittävät kertomukset kuvien takaa sekä merkinnät eri kuvien naamakirjassa saamista reaktiopainalluksista.

Kuvat esittävät erilaisia mahdollisiin ja mahdottomiin yhdistelmiin pinottujen vihannesten ja hedelmien torneja. Kuvilla on kokeiltu, mihin asti yleisö on valmis uskomaan silmiään rationaalisen epäilyksen sijasta.

Oleellisen aiheen käsittelytapa on keveä. Iloisen väriset kuvat torneista saavat minutkin iloiseksi, ja ajattelemaan kuinka maailman mielessään asettelee. Visuaalisen, perinnöllisen ehdollistumisen vuoksi kolme päällekkäin kököttävää pulleaa tomaattia näyttävät herkullisen lisäksi söpöiltä, jopa herttaisilta. Siksi niitä seuraaviin kuviin chilipalon päällä tasapainottelevista hedelmistä haluaisi melkein uskoa.