80-luvulla kirjallisuuskritiikeissä elänyt “pahan koulukunta” oli hatusta vedetty termi, jolla ajan taideprosaisteja, joilla oli etäisesti samanlaiset kiinnostuksen kohteet, saatiin sidottua siistiin kimppuun.
Väitän silti, että koulukunnittaminen palvelee enemmän kuin vahingoittaa kirjallisuutta.
Kirjallisuusharrastajalle niputus antaa oivallisen väylän tutustua teoksiin, jotka muuten jäisivät lukematta.
Sen rinnalla jonkun tampion väärinymmärrys kirjailijoiden todellisista aikeista ei paljoa vaakakupissa paina. Ilmiöittäminen tekee wannabe-intellektuellinkin kiinnostukselle höpöä.
En olisi koskaan törmännyt Annika Idströmiin ellen olisi lukenut Esa Sariolaa, Olli Jalosen kirjoja olisi jäänyt hankkimatta, Christer Kihlmaniin olisi jäänyt tutustumatta.
Veljeni Sebastianin (1985) kaltaista kirjaa en muista hetkeen suomalaisessa kirjallisuudessa kohdanneeni. Pikkuvanhasta 11-vuotiaasta Antista kertova tarina on suomalainen Peltirumpu, näennäisrealismista ponnistava satu.
Näin Antin sisäinen maailma ilmenee hänen opettajalleen lähettämässä kirjeessä:
Jättäkää minut rauhaan. Olkaa kuin minua ei luokassa olisikaan. Teen nimittäin työtä joka vaatii täydellisen ja rikkomattoman keskittymisen. Pieninkin häiriö tuhoaa yritykseni tehdä jotakin mikä tärkeydessään ei hipaisekaan yhtälöiden ratkaisulaskuja. Älkää siirtäkö minua pois ikkunan luota, minä nimittäin tarkkailen lintuja. Tarkemmin sanottuna yritän pysäyttää ne oksalle, pakotan ne tahdonvoimallani liikkumattomiksi ja sen jälkeen annan käskyn pudota maahan. Pidätte minua kenties hulluna mutta voin paljastaa teille että viime viikolla äidinkielen tunnilla sain talitiaisen pysymään oksalla kolmekymmentäviisi minuuttia jonka jälkeen annoin sille merkin pudota alas. Se todella putosi. Sitten se lähti lentoon. En kiusaa lintuja turhan takia, linnut ovat vain välikappaleita äsken mainitsemassani työssä joka parhaassa tapauksessa saattaa pelastaa minun ja erään toisen ihmisen hengen.
Antti on lyhytkasvuinen ja isopäinen niin kuin Peltirummun (1959) Oskar. Ikäisekseen hän on älykäs. Hänellä on insestisävytteinen ja omistushaluinen suhde äitiinsä Kaarinaan.
Antin matka alkaa loppupäästä, ikkunalaudalta, ja kertoo sitten omituisesta vuodesta pojan elämässä. Kertomuksen aikana esiin nousee myös katkelma Kaarinan kirjoittamasta romaanista, joka on tarinan maailmassa (auto)fiktiota mutta asettuu lujemmin perinteiseen psykologiseen realismiin kuin sitä ympäröivä kertomus.
Antti on epäluotettava kertoja, jonka tarinassa on aukkoja. Lähes loppuun asti Antti esittää itsensä voittajana, aina tilanteen päällä olevana. Hän on lahjakas mutta outo, ulkopuolella, säälimätön, herkkä.
Hän on kiusattu ja omalaatuinen poika, jota tarinaan mukaan tuleva isäpuoli kurittaa ansiotta ja joka ei aivan ymmärrä ihmisten tunne-elämää.
“Veli” Sebastian elää tarinassa taustalla. Hän on Antin unelmien ystävä, heijastuma, ristiriitainen ja julma tapaus, joka kiduttaa eläimiä, jotka kuitenkin rakastuneina saapuvat hänen armoonsa.
Sebastian on myyttinen jättiläinen jonka suomaa pelastusta kurjuudessa elävät odottavat. Hänessä on enkelin ja psykopaatin piirteitä.
Idströmin vahvuus on, että Antin kertomuksen epäluotettavuus menettää merkityksensä, kun sattumat kasautuvat toistensa päälle. Pieni poika on samalla kertaa kurjimmista kurjin ja varustettu parhaimmilla eväillä selviytymiseen.
Pahan koulukunnan nimen taustalla väitettiin usein olevan niin sanottu psykologinen kiinnostus ihmisen pahuuteen. Mitä tämä merkitsee, sitä en osaa sanoa. Idströmiä ei kiinnostanut psykologinen näkökulma tv-haastattelun perusteella lainkaan.
Esa Sariolan kirjoissa psykologia on biologisesti virittynyttä, darwinismista kumpuavaa ankaraa sosiologiaa. Christer Kihlman pitää freudilaisuuteen kohteliaan etäisyyden kehtaamatta kiistää sitä tyystin, vaikka samalla laskee sen edessä päänsä. Idströmin Veljeni Sebastianissa ollaan unimaailmassa, Oidipuksissa ja Medeoissa ilman uuvuttavaa modernistista selittelyä.
Olen mieltynyt Fellinin elokuvaan Casanova (1976), jossa päähenkilö soutaa mustista roskasäkeistä tehdyn meren keskellä. Vertaisin sitä Veljeni Sebastianiin. Säkkimeri on täydellisen keinotekoinen ja sitä, mitä tarina vaatii. Ei tulisi mieleeni epäillä, etteikö kyseessä olisi meri, merellisempi meri kuin altaallinen vettä.
Huomaan ajattelevani Veljeni Sebastianin tunnelmaa jälkikäteen paljon, se on erikoinen teos. Koska se ei välitä kirjallisuuden rajoista, se tulee kirjallisuudeksi.
Antti Hurskaisen esseekokoelmassa Suru ei toimi (2018) kirjoittaja mainitsee nimiesseessä, että jos on olemassa kirja, johon hän toivoo saavansa lukijansa tutustumaan, se on Jälkikuva (1965).
Tein työtä käskettyä, en kadu. Jälkikuva on suvereeni saavutus, vaivattomuudella etenevä, pieni ja hiottu kirja, mikä on paljon vaikuttavampaa kuin 700 veljeksen kirjoittaminen.
Tietysti jokainen kirja on kirjoittamalla kirjoitettu, ei suoraan mielestä sellaisenaan paperille ilmestynyt ja heti valmis. Mutta Jälkikuvan tapa käyttää tajunnanvirtaa, pisteettömyyttä, pilkuttomuutta, on näennäisestä helppoudestaan huolimatta harkittu ja rytminen, jatkuvasti emootiota palveleva.
Kyseessä on avainromaani. Päähenkilön vaimo on (Jo)Hanna, joka on kirjan alussa kuollut, kaipauksen alati hämärtyvä kohde. 20 avioliittovuoden jälkeen Hanna menehtyy sairauteen. Mies jää yksin surun ja ajatustensa kanssa.
Teos on vain vaivoin peitelty merkintä Mannerkorven ja hänen vaimonsa, Anni Matilda Huuskosen, viimeisistä päivistä yhdessä ja kirjailijan yrityksistä selviytyä omillaan.
Tunteen syvyyden tavoittaminen on taiteen suurimpia haasteita, arpapeliä. Silloinkin kun olen yrittänyt kirjoittaa mahdollisimman suoraan, olen epäillyt kykyäni herättää lukijassa tunteita pelkkien ajatusten sijaan; kuin virkkeeni olisivat kokonaisia, mutta niiden pitäisi olla sitä toisin; kuin en löytäisi juuri oikeaa sanaa, joka avaa lukon.
Mannerkorven tekniikka on jo mainittu tajunnanvirta, joka on alussa sekavaa ja epätoivoista. Loppua kohden kerronta seestyy, suru ei lopu, se muuttuu tuskasta ja epätoivoisista eleistä arjen keskeltä kumpuaviksi muistoiksi, joista pitää kiinni.
Mannerkorpi kuvaa ihmistä yksityisimmillään, hetkinä joita ei joko tallenneta kirjallisuuteen tai niiden merkitystä ei ymmärretä. Hänen minähenkilönsä pakertaa mitä merkityksettömintä pientä askaretta, samalla ajatukset kiitävät hurjaa vauhtia. Näin tavalliset asiat johtavat suurimpaan saavutukseen, johon useimmat ihmiset perheen perustamisen lisäksi voivat päästä, elämän käsittelyyn sen elämisen rinnalla.
Jälkikuva näyttää millaisia maagisia eleitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi. Niiden kautta ei ole vaikea ymmärtää, miksi rakkaudella on ollut kulttuurista toiseen oma jumalansa. Rakkaus on tunteistamme ritualistisinta eikä sen uskonnollinen merkitys ole vähentynyt lainkaan kapitalismin aikana.
Kannen painuessa kiinni pusertuu raosta pehmeä ilmavirta kättäni vasten. Se tuoksuisi tietysti jos sormeni voisi niin tuntea. Ehkä tuntevatkin, mistäpä tietäisin kun olen yhtä täynnä tuoksua niin sormista kuin sieraimista. Kohotan kantta vielä ja ripa räpsähtää; törppö on se isompi, ripaniekka. Se on kuin takertunut käsiini, kannen reunan yli näen pöydällä tähdenreiän ja tähden ja kannen kuhmuissa ja kuopissa himmeän läikkeen kuin jäätymättömän järven pinnassa kuunnousun aikaan ja Hanna, minä höpisen, tällaisia näistä tuli, yksi pelti paloi vähän.
Mutta mitään Bachia ei ala kuulua mistään.
Piparkakkujen paistaminen edesmenneen ohjeiden mukaan on yksi rituaali, jonka Jälkikuva esittää. On tärkeää, että tutut asiat säilyvät. Luku, jossa edellinen tapahtuu, on kerralla arkinen ja monumentaalinen.
Minähenkilö tekee herkkuja päällisin puolin käytännöstä, onhan jouluna oltava pipareita, kun niitä on ollut aina. Tekemistä on hyvä olla, tekeminen uuvuttaa, tuo täyttymystä, vie surusta pois. Syvempi syy on vaimon muiston vaaliminen tutun toistamisella, tunnetun elämän jatkumisella.
Eleen voi nähdä säälin kautta. Silti se on askel kohti elämää, sen pyhittämistä. Löydän siitä omakohtaisuutta. Kun isäni kuoli lyhyen sairauden jälkeen liian aikaisin, äitini lopetti tietyt yhteisen elämän rutiinit kokonaan. Se oli kenties vapautta, toisaalta yksinäisyyden ja luovuttamisen myöntämistä, askel pois elämästä joka oli.
Itse olen rakkautta vaaliakseni tehnyt läpi elämäni symbolisia eleitä, vaikka tiedän, ettei kulloinkin kaivattu tiedä mitä teen, ei tule tietämään eikä välittäisi vaikka tietäisi. Olen harrastanut ja lukenut tullakseni lähemmäs rakkauttani, suorittanut uhrin ajastani ja ajatuksistani tunteakseni eläväni hetken hänen kanssaan samassa maailmassa. Touhuamisella on ollut merkitystä minulle.
Jälkikuva on tämän oivaltaessaan tavanomaista taideromaania loputtomasti tarkempi, niin haikea, että nielin karvaalta tuntuvaa palaa kurkussani. Sen proosa on malliesimerkki siitä, miten kirjoitus päätetään oikein, hyväksynnän eleeseen, jossa etääntyminen ja läheisyys ovat peruuttamattomasti yhdessä.