Hyvyyden tavoittelun ongelma, jos Jumala on hiljaa, on hyvän olemassaolo suhteessa muihin ihmisiin, joiden aivoituksiin ei pääse käsiksi.
Jos arvailuja muille parhaasta edes yrittää, on se usein kaikkea muuta kuin hyvää, kitkerää itsekeskeisyyttä ja toisten alistamista oman tahdon alle.
Virhe on ajatella, että paha on yksinkertaista ja suoraa ja totta, hyvä vuorostaan jotain muuta. Hyvä on korotettu liian korkeaan asemaan, uskonnolliseksi objektiksi. Sen saavuttaminen koetaan vaikeaksi kaikille paitsi pyhimyksille. Olen syyllistynyt samaan itseni kohdalla.
Nykyään hyvyyden apostolit ovat treenauksen ja mindfulnessin ammattilaisia, joiden suhtautuminen hyvään muistuttaa aivopesua enemmän kuin minkään uskonnon käsitys. Hyvä muuttuu heidän käsissään etäiseksi, epäilyttäväksi kissankullaksi.
Arkipäivän hyvä ei ole sen kummoisempaa kuin arkipäivän paha. Hyvää ei vain tunnisteta, sitä joka henkii kohteliaisuuksista, mainiosta mielialasta, avuliaisuudesta, yleisesti halusta olla toisten ihmisten kanssa.
Tommi Melender kirjoitti esseekokoelmansa Onnellisuudesta aluksi, ettei onnellisuudesta puhumista saa jättää puoskareille. Laajennan huomion koskemaan hyvää. Hyvästä on puhuttava rohkeasti, vaikka näkemykset eroaisivat toisistaan.
Ei ole hyvän vaan vaarallisen helppouden merkki, jos toimii toisia kohtaan niin kuin itse toivoo toimittavan itseään kohtaan. Hyvästä kielii enemmän toimiminen yleisen humaaniuden hengessä, ymmärtäen osansa kokonaisuudessa ja samalla yksilönä. Tämä on eri asia kuin ensin mainittu.
Kahden suuren asian, minän ja joukkojen, ajatteleminen yhtaikaa vaatii ajattelulta paljon. Kokonaisuuden ja yksilön välinen suhde on hankala hahmottaa, sillä näkökulma on väistämättä puolueellinen, minuuden.
Vaikka itsekkyys on vaara, minuus on suorin mahdollisuuksien rajoissa oleva reitti hyvään. Kuulin eräänä päivänä, että minulla on kiltit kasvot. Tietysti näin kuullessani haluaisin ajatella, että kasvoni ovat myös luonteeni peili.
Vakavasti ottaen, en haluaisi olla mysteeri vaan todella niin pinnallinen, että olemukseni kautta olisi mahdollista lukea sisäistä elämääni, jos ei ajatuksiani. Tähän myös pyrin, mutta mahdollisuuksistani voidaan olla montaa mieltä.
Ennen halusin eniten olla hyvä muille ihmisille. Nyt se on vain toiseksi suurin toiveeni. Nyt haluan eniten sanoa oppineeni tuntemaan, siis todella tuntemaan toisten ihmisten hyvyyden, koska se on samalla vastaus ensimmäiseen toiveeseeni.