253 on Kanadassa syntyneen, sittemmin brittiläistyneen Geoff Rymanin 90-luvun puolivälissä syntynyt jälkimoderni romaani. Kirjan alkuperäinen formaatti on ollut nettisivu. Muistan eksyneeni sinne joskus 2000-luvun puolivälissä.
Se on samalla OuLiPo-kirjallisuusperinnettä kevyesti jatkava teos, jossa kirjailija on asettanut itselleen mielivaltaiset säännöt, joita noudattamalla fiktion tapahtumat on kerrottava.
Tapahtuma-aika ja -paikka on seitsemän minuutin ajanjakso Lontoon metrojunassa ennen vakavaa onnettomuutta. Romaani esittelee kaikki täyden junan 253 matkustajaa. Vaunuihin mahtuu siis 252 ja kuljettaja. Ihmiset istuvat vastakkain toisiinsa nähden junan seinustoilla. Osa seisoo.
Suurin osa kirjan luvuista on tasan 253 sanaa pitkiä henkilökuvia. Profiileissa kerrotaan matkustajien elämistä aina seuraavalla kaavalla: ulkonäkö, luonne, mitä hän tekee tai ajattelee. Kosmopolitanismin periaatteita noudattaen kaikki saavat saman verran omaa tilaa.
Käytännössä monien samassa vaunussa olevien ihmisten ajatukset liittyvät vieressä istuviin matkustajiin. Yhdessä henkilökuvassa alkanut keskustelu voi jatkua lyhyesti toisessa.
Myös muita yhteisiä piirteitä löytyy. Jollain matkustajalla on ostettuna käytettynä toisen vanha nahkatakki. Jotkut työskentelevät samassa firmassa tai heillä on samanlaisia harrastuksia. Kaksi naista ovat sisaruksia, tietämättään matkalla saman junan eri vaunuissa.
Yhteydet romaani osoittaa sanoihin upotetuilla hyperlinkeillä. Nettisivut, jotka ovat kaatuneet jo vuosia sitten (kaupallisiin tarkoituksiin vapaa Internet on yli 20 vuotta vanha, miettikää sitä), mahdollistivat linkkien välillä navigoinnin.
Rymanin romaanilla ei siksi ole tarkoitus olla oikeaa alkua tai järjestystä. Se on jälleen yksi kokeilu vaihtoehtoisten lukutapojen viidakossa. Jonkinlainen loppu sillä voidaan väittää olevan.
Kirja on julkaistu myös paperilla, jolloin sen muoto muuttuu radikaalisti. Lukija joutuu päättelemään yhteydet itse. Koska teos on satoja sivuja pitkä, jää moni linkki kaikilta paitsi hyvämuistisimmilta huomaamatta erityisesti eri vaunuissa istuvien henkilöiden välillä.
Luin sähkökirjaversion, jossa hyperlinkit ovat jälleen paikallaan, mutta kokemus on silti toisenlainen kuin suoraan selaimesta luettuna. Epub sallii pomppimisen sivulta toiselle, mutta koska sähköversiossakin on navigoinnin vuoksi jonkinlaiset printtikirjaa muistuttavat sivut, on teoksessa hyppyjen rinnalla siisti kronologia.
Kirjan tapahtumahetki on sijoitettu erääseen tammikuun päivään, jolloin kirjailija Ryman sai tietää hyvän ystävänsä kuolevan AIDSiin. Henkilöt esittelevien lukujen lopussa odottaa junaonnettomuus, joka on jaettu seitsemään lukuun jokaisen vaunun mukaan.
Kaikki junasta ennen pääteasemaa poistuvat henkilöt selviävät. Joissain tapauksissa lukija saa tietää, mitä heille tapahtuu jälkeenpäin. Junaan jäävät kuolevat.
Kirja muuttuu harjoitukseksi siitä, kuinka nopeasti lukija voi samastua yhden fiktiivisen ihmisen tilanteeseen voidakseen toivoa hänen selviytymistään. Tästä muodostuu romaanin jatkuva jännite. Jokaisen uuden henkilön kohdalla kysymys on sama: selviääkö hän? Kokeilu on erikoinen, koska teoksen henkilöiden profiilit ovat banaaleja, kaikki ovat elämäntarinoiltaan toisiinsa verrattuna liian monipuolisia tuntuakseen uskottavilta.
Tylsät ihmiset on karsittu, siksi kahden ja puolen sadan ihmisen listassa on huteruutta. Tämä on jälkimodernin draamaa. Väistämättä moni henkilö tuntuu väkisin keksityltä, mitä he, rehellisyyden nimissä, ovatkin. Siksi on vaikeaa päättää tuleeko kirjaa moittia vai kiittää keinotekoisuudestaan.
Vaunuissa istuu mies joka ei tiedä haisevansa pahalle, ammattivalokuvaaja ja hänen mallinsa, katkeroitunut vanha näyttelijätär, japanilainen Elvis-imitaattori, orastava seksuaalirikollinen matkalla vapaaehtoiseen kastraatioon, kissoja rakastava maalaismummo, seonnut nainen joka aikoo varastaa sairaalasta vauvan, omasta kauneudestaan tietämätön musta nainen, oksenteleva juoppo ja 243 muuta monen ikäistä, kulttuuritaustaista ja näköistä henkilöä, kuin keskiaikaisesta tarusta.
Tältä näyttää herra Debendrath Karanin toiminnallinen osio:
What he is doing or thinking
Dreaming either of a Topic or a Yorkie. He normally has a cup of cocoa for breakfast, but this morning the tin was empty. The thought of Waterloo Station’s confectioners tugs at his heartstrings.At the last possible moment, he grabs his briefcase and gets off. He is going up the long escalator when he realizes—his portfolio is still on the train. His hand hurt, he didn’t want to pick up anything with it.
The folio is full of expensive colour reproductions of his best work and will cost 500 quid to replace. Lack of chocolate combines with a sick panic in his tummy. He tries to run up the escalator, but runs out of breath. He rests, leaning on his knees.
At the lost property counter, an elderly lady in line in front of him has lost a clock. By the time he gets to the counter, an old scarecrow of a white man asks him the time of the train. Debendrath guesses. The scarecrow smiles with satisfaction. ‘You’ll be lucky to get that back,’ he says. ‘There’s been a bit of a crash.’
Olen alleviivannut tekstistä kohdat, joissa on hyperlinkit muualle romaaniin. Karamellit vievät karkkikauppiaaseen, joka inhoaa makeaa. Portfolio johtaa kuvaukseen onnettomuudesta, jossa paperit sinkoilevat ympäri vaunua. Törmäyksestä kertominen taas vie neiti Jenny Greeniin, joka herra Karanin tavoin pelastuu sattumalta viime hetkellä nousemalla junasta.
Banaaliuden ja vääjäämättömyyden takia lukijan kokemus muistuttaa murha.infoa tai sanomalehtien lyhyitä henkilökuvia suuronnettomuuden uhreista, sillä erotuksella, että Rymanin uhrikuvat ovat vääjäämättä monipuolisempia kuin usein yhdeksi massaksi sotkeutuvat saman näköisten ja oloisten ihmisten kohtalot.
En tarkoita väheksyä. Todellisuuden tapauksessa banaalius syntyy mediasta, ei ihmisten elämän todellisesta arvosta.
Näin asetellussa romaanissa on väistämättä sadismin piirteitä, kuin parhaissa jännityselokuvissa. Vaikutelmaa korostaa esipuheen hilpeä ilmoitus kärsimättömille: tarinan loppuun ja onnettomuuteen saa hypätä suoraan.
Jotkut hahmot vaikuttavat tuhoon tuomituilta, mutta saavat pelastuksen toisten hahmojen kautta. Henkilö joka aikoi jäädä junaan nouseekin toisen hahmon näkökulmasta katsoen sieltä ja on hetkeksi pelastettu vääjäämättömältä, jonka vertauskuva juna tietysti on – kummitusjuna, jonka matkustajat eivät tiedä olevansa jo kuolleita.
Hirvittävää on onnettomuus, sen äkillisyys, ei kuolema itse.
253 ei ole lohduton kirja. Se muistuttaa lukijaa jatkuvasti omasta fiktiivisyydestään. Silmäniskut ovat siinä rajalla, voiko niistä pitää vai ei. Yksi junan matkustajista on näyttelijä nimeltään Geoff Ryman.
Rakennetta rikkovat myös satunnaiset alaviitteet, jotka ovat omien hyperlinkkiensä takana ja joiden sanoja ei lasketa 253:n rajaan. Näissä kirjailija puhuu hahmoista, tekemistään dramaturgisista ratkaisuista ja omaelämäkerrallisista kokemuksistaan.
Kun fiktio uhkaa lähestyä mielikuvittelun ja toden välisiä epäselviä rajoja, kertoja ottaa asiakseen huomauttaa alaviitteessä: “Olen keksinyt tämän yksityiskohdan päästäni.” Niin kuin asian ymmärtäminen väärin haittaisi tai kiinnostaisi ketään.
253:n johtoajatus tuntuu paikoin niin huteralta ja itseään toistavalta, että romaania kohtaan voi helposti tuntea vastenmielisyyttä.
Kirjailija itse on kuvannut sitä muita romaanejaan vähemmän traagiseksi, mutta huomasin, että en pystynyt lukemaan sitä kovin montaa sivua kerrallaan. Taustalla tikittävän kuoleman vääjäämättömyys yhdistettynä sen paperinmakuisuuteen kääntyi teosta vastaan.