Jatkosota-extra

“Huonompi kuin Cum Town.” – Jaakko Kuitunen

“Ei taida kertoa jatkosodasta.” – Äitini kuultuaan kirjan nimen

*

Satiiri omaksuu ivaamansa kohteen tavan kommunikoida ja kärjistää ilmaisuja paljastaakseen kohteensa pohjimmaisen naurettavuuden.

Avantgarde rikkoo totunnaisuuksia.

Jatkosota-extra (2017) on absurdi poliittinen satiiri. Näin lukee kannen sisäliepeessä, se ei välttämättä tarkoita mitään. Sanakolmikko poimitaan jokaiseen kirjaa käsittelevään arvioon. Kukaan ei tyydyttävästi täsmennä, mitä se tässä yhteydessä tarkoittaa.

Avantgarde ja satiiri Jatkosota-extrassa omaksuu salaliittoteoreetikkojen kärjistykset armottomalla tavalla, jolloin lukijan vastaanotto muuttuu änkytykseksi.

Jaakko Yli-Juonikas on kauhukirjailija.

*

Tämä on viime vuoden kirjallisuustapaus, joka ei ole jysähtänyt tietoisuuteen yhtä kovaa kuin toinen kokeellinen Finlandia-ehdokasmammutti, Miki Liukkosen O (2017). Epäilen Jatkosota-extran pitkän kantaman vaikutuksen olevan isompi.

En ole O:ta vielä lukenut, koska Liukkosen edellinen romaani Lapset auringon alla (2013) ei ollut kiinnostava vaan Houellebecq/DeLillo-sekamelska. Se oli yksinkertaista ja keskenkasvuista proosaa, joka halusi naamioitua vaikeaksi. Pelkään saman trendin jatkuvan, koska tämä uusin on ilmeisesti DFW-romaani.

Jatkosota-extra taas on Pynchonia mutta ei pastissi vaan oma kaaoksensa.

Kirja on kertomus maailmasta, jossa kaikki hourupäisimmät oikeistolaiset salaliittoteoriat ovat totta. Samalla Suomen kansallinen turvallisuus on uhattuna. Fiktiiviset henkilöt ja oikeilla nimillä esiintyvät tosielämän poliitikot seikkailevat laajassa hahmogalleriassa.

Kihelmöivän houkuttelevaa ja pikkuporvarillista olisi julistaa, että Jatkosota-extra ei ole kirja vain perussuomalaisuuden ja laajemmin maailmanpolitiikan esiin nostamista ilmiöistä, vaan se irvailee yleensä politiikan retoriikalle. Se olisi väistöliike.

En tarkoita, että Yli-Juonikas on saarnaaja tai että teos ei olisi monimuotoinen ja -mutkainen, vaan että kirjan kiinnostuksen kohde on rönsyilevä mutta rajattu, niin kuin valtavat sosiaaliset ilmiöt yleensä ovat. Kirja olisi huonompi, jos se olisi vain yksi kertomus politiikasta yleensä.

Jatkosota-extrassa kuvataan muitakin poliitikkoja kuin oikeistolaisia, mutta sisältö suodatetaan höyrypääteoretisoinnin lävitse. Vaikka teos vaihtaa genreä tiuhaan tahtiin, vainoharhainen konservatismi on sen moodi.

Jokainen kirjan henkilö epäilee jonkin taustalla olevan jotain. Sävy on tieteellistä vakavuutta tavoittelevaa valeuutisten, omiaan horisevien kommenttipalstojen ja chauvinismiin taipuvaisten foorumien kiukkua. Välillä hypätään valkoisen Suomen vanhahtaviin poikainseikkailuihin ja sotamuisteloihin.

Samassa paketissa ovat ajan oikeistopoliittisen vaikuttamisen merkit, koko herkkulautanen: feminismin pelko, uhkailu Internetissä, kulttuurimarxismista puhuminen, ideologioiden palvelukseen valjastetut uudissanat. Pepe-sammakot, false flagit ja muut löytyvät sanoina ja kuvina.

Jatkosota-extran satiirisin kärjistys, pilkattavan kohteen puhetavan omaksunta, on tehdä totta huhuista [1]; sivut ovat ähkyyn asti täynnä merkintöjä exoskeleton-kaupoista, mädättämisestä ja kaikelle paitsi ihmisaivoille näkymättömiä signaaleja lähettävistä tuulimyllyistä. Ei ole epäilystä, etteivätkö kaikki poliittisesti absurditkin väitteet olisi elävää todellisuutta.

Kirjoitin, että Yli-Juonikas on kauhukirjailija. Edellisessä kappaleessa perusteet. Kirjan ahdistavuus syntyy samasta lähteestä kuin sen huumori.

*

Poliittisia menestystarinoita ei enää luoda voileipätarjoiluilla ja vaalikahveilla vaan Facebook-algoritmeilla ja nettiaktivismilla: 4chanissa, Uuden Suomen blogeissa, Twitterin häikkätileillä, Homma-forumilla ja Redditissä.

Alleviivauksen vuoksi Teuvo Hakkarainen puhuu sulavaa ranskaa kera knallin ja sateenvarjon. Varsinaiset veikeilyt ovat osoittelevuudessaan silkkaa Pahkasikaa, mutta niiden toistuvuus osoittaa pian, ettei tarkoitus ole vain kertoa niin sanottua vitsihuumoria, vaikka monille sanavalinnoille tyrskähdinkin.

Mukana on myös irrationaalisissa paikoissa esiin tulevia hymiöitä, merkkihenkilöiden vääriä nimiä ja elinvuosilukemia, meemihokemia, sanojen hatusta vedettyjä etymologisia juuria ja muita valheita.

Teemojen lisäksi mukana on siis kieltä, jota ei Suomessa ole tavattu yhdistää korkeakirjallisuuteen, koska jälkimoderni tuli meille vuosikymmeniä myöhässä. Nettiyhteisöllisyyteen sorvattu kieli tunkee lonkeroitaan yleiskieleen.

what mind perseän karvoista

Hän, joka ei ymmärrä blogien ja foorumeiden kielen kehitystä ja kuinka netti kannustaa omiin päättömiinkin jorinoihin, ei luultavasti tajua tästä kirjasta mitään. Tarkoitan, että lukeminen vituttaa useimpia varmasti, vaikka Yli-Juonikas on moniäänisen tekstin luojamestari jopa kansainvälisellä tasolla. Epäilen, että moni Imagen lehteilijä tapailee trenditeosta läpi raudan maku suussa ja kivun tähdet silmissä välkkyen, koska tästä kuuluu tykätä ja esittää olevansa mukana vitsissä. Loput eivät uskalla tunnustaa. Suomalaiset ovat huonoja ironisoimaan. Mille ei voi nauraa, siitä on vaiettava. [2]

*

Hashtagit ja hymiöt ilmestyvät romaanin kieleen jatkuvasti ja rikkovat tekstien repliikkejä kirjallisiksi, estävät puhutun kuvitelman eli etäännyttävät lisäämällä puheeksi väitettyyn toisen puheemme, puhelin- ja tietokonekielemme horinaa. Henkilöt puhuvat toisilleen, ja kesken repliikin auto-correct tekeekin virheen.

Internet-linkit ovat mukana ja muuttavat tekstin kokonaiskuvaa lukuhetkellä, retrospektiivissä. Linkkejä voi kokeilla itse. Otantani perusteella ne toimivat. Näin erään hahmon repliikissä, joka kuulostaa mielipidekirjoitukselta:

Kuvaavana esimerkkinä voidaan mainita Karjalan prikaati, jonka viimesyksyisestä n. 1800 alokkaan saapumiserästä palveluksen keskeytti kahden viikon jälkeen n. 700 alokasta eli lähes 40 prosenttia. Tilannetta voi siis liioittelematta kutsua katastrofiksi paitsi suomalaisen kansanterveyden, myös maanpuolustusresurssien kannalta. http://bit.ly/1pyJSWk

Karjalassa todella on muuta maata suurempi varusmiespalveluksen keskeyttäneiden määrä, prosenttiluvut eivät toki ole noin isoja. Näin kirjoitettu asemoi itsensä toden ja dystopisen liioittelun väliin. Linkin takana odottaa jotain, joka tuo tekstiin lisäsävyn. YouTube-kanavan nimi on Memory Hole, joka liittyy Wikipedian perusteella kirjan teemoihin:

A memory hole is any mechanism for the alteration or disappearance of inconvenient or embarrassing documents, photographs, transcripts, or other records, such as from a website or other archive, particularly as part of an attempt to give the impression that something never happened.

Arvatkaapa kuulkaa, näin tapahtuu kirjan juonessa.

50-luvulta asti presidenttinä olleen Eeli Sinistön uudenvuodenpuheen linkin takana on James Hirvisaaren Väärentämätön evankeliumi. Eeli Sinistö viittaa ITE-taiteilija ja mystikko Elis Sinistöön.

Ja niin edelleen.

Kaikki ei ole Internetiä. Mukana on Yli-Juonikkaan edellisen suurtyön, Neuromaanin (2012), kaltaisia viittauksia oikeisiin kirjoihin, kuten Jussi Niinistön tietoteoksiin tai jo mainittuihin konservatiivisiin nuortenlukemistoihin, esimerkkinä Lahja Aallon Karhumies Tarsa (1940). Tai Neuromaaniin itseensä.

Jälkimoderniin kuuluu, että eräs katkelma “jatkuu sivulta 601”. Sivulla 601 on tietysti valkoisen avaruus. Siihen voi vaikka kirjoittaa omiaan. Samassa paketissa on valokuvia, ristikko, iltatyttö, nuotteja (inspiraation löytää esimerkiksi kirjailijan blogista, jossa myös James Hirvisaaren mystiset taipumukset nostetaan esille).

*

Onko se hyvä. Jatkosota-extraa on vaikeaa lukea ilokseen minulle mieleisellä tavalla. Tyhjä lause: kirja haastaa tavan lukea, ainakin jos jälkimoderni ei ole tuttua. Ymmärrän Yli-Juonikkaan tavoitteen kirjoittaa kirja, jonka haluaa lukea uudestaan. Siksi kirjassa on vaihtoehtoisia reittejä kuten Neuromaanissa, se mahdollistaa katkelmallisen lukemisen, sen tarjoamista lähdetiedoista voi intohimoinen antikvariaattien kiertäjä koostaa itselleen kokonaisen kirjaston referenssipuuksi.

Teksti on ainakin yhdellä tavalla voitokasta. Olen lukemista seuraavina päivinä löytänyt kirjan ulkopuolisesta maailmasta osin tarkoituksella ja myös kasautuvassa määrin sattumalta lukuisia yksityiskohtia, jotka putkahtavat muodossa tai toisessa teoksen sivuilla kuin pienet sienten lakit.

Jatkosota-extra ei ole esine vain designiltaan, vaan se on nimenomaan esine tässä maailmassa. Se hyökkää päälle myös lukemisen ulkopuolella eikä pelkästään ilmiselvimmistä syistä; mitä käsittämättömin pieni yksityiskohta saa äkkiä selityksensä marginaalikulttuurista.

Tässä maassa ehkä sata ihmistä haluaa lukea näin haastavaa kirjaa. Lähes kaikki heistä ovat kulttuurialalla. Tämä on kaikkien Jatkosota-extrojen kohtalo, Finlandia-ehdokkuutta tai ei. Kuulun pieneen ryhmään, johon en oikeastaan haluaisi, vaikka teoksessa ei ole vikaa. Tiedän, ettei tällainen kirjallisuus vetoa näin pienessä maassa kehenkään. Mutta eivät minua ne toisetkaan kirjat kiinnosta.

---

[1] Huhu: nimi jolla valeuutisia kutsuttiin ennen.

[2] Kirjallisuushistorian yleinen tuntemus auttaa. Ensimmäisen luvun punchline “Hyvää, sanoi mustapartainen mies” menee ummikolta ohi; punchline määrittää kirjan osaksi suomalaisen satiirin jatkumoa mutta twistillä.