Yllä on kuvankaappaus elokuvasta The Atomic Cafe (1982), joka on yhteen editoitu kooste yhdysvaltalaisia propagandapätkiksiä kylmän sodan ajalta.
Filmimateriaalia ei ole sormeiltu. Sotilaat marssivat kohti ydinräjähdystä autiomaassa.
Heille kerrottiin, että kyse on salaisesta harjoituksesta. Tarkoituksena olisi kokeilla, miten atomiaseita voitaisiin hyödyntää Neuvostoliiton hyökkäystilanteessa osana jalkaväen toimintaa.
Virallisuuksien ulkopuolella valtio halusi puolustussotaan valmistautumista enemmän tutkia ydinaseiden psykologista ja fyysistä vaikutusta sotilaisiin, joille valehdeltiin sivuvaikutuksista.
Atollit eivät enää riittäneet. Monet kuolivat säteilyyn. Kuvista näkyy ja kuuluu, että uhrattavat ovat valkoisia, kouluttamattomia maalaispoikia ja mustia miehiä.
Vaikka kuinka yritän, mieleeni ei tule montaa samalla tavalla arkijärjelle vierasta näkymää. Epäilen sen olevan myös filosofisen järjen hylkimä. Se käy selviytymisvaistoa, valintaa, tunnetta vastaan.
Elokuvassa on myös materiaalia, joissa eläviä sikoja altistetaan räjähdysten tuliaalloille. Sikojen korventuneet mutta vielä elossa olevat ruumiit ovat peilikuva elokuvan alussa nähdyille japanilaisten tuhoutuneille kehoille.
Presidentti Truman ylistää kirkkain silmin puheessaan, kuinka on hienoa, että tällaiset aseet on suotu Yhdysvalloille.
Kuvaillut kohtaukset muodostavat muistijälkiä, joista tulee tunnereaktioita, johon vain elokuva voi pystyä. Kyse on koe-eläimistä.
Toisenlaisiin maailmanloppuihin liittyvän kritiikkini Train to Busan -elokuvasta voi käydä lukemassa Laajakuvasta.