“Tässä teille kukkia, ne ovat muovisia, kestävät paremmin.” “Ah, tuoksuvatkin ihan siltä!”
Edellinen dialoginpätkä käydään Jacques Tatin elokuvassa Enoni on toista maata (1958). Modernistisessa talossa asuva Arpelien kotirouva saa vierailta tuliaisia.
Siinä tiivistettynä filmin eetos. Tati kuvaa 50-luvun modernismissa muuttuvaa Ranskaa, jossa muovi korvaa tiilen ja puun. Vanhan edustajana on Tatin itsensä esittämä herra Hulot, joka terrorisoi tahtomattaan siskonsa, mainitun rouva Arpelin, perhettä.
Elokuvaa voi helposti pitää konservatiivisena, edistyksen vastaisena. Mielestäni dialogi on paljastavampaa kuin voisi olettaa.
Tati asettaa rinnakkain vanhan, unelmien Ranskan ja huippumodernin teknologian. Ensimmäisessä istutaan kahviloissa parantamassa maailmaa, kaikki tuntevat kaikki. Toisessa keskiluokka istuu jäykissä ja kylmissä huoneissa ja epäröi koskettaa toisiaan.
On silti pinnallista ajatella, että elokuva typistyisi siihen, että yksin arkkitehtuuri saisi ihmiset elämään. Elokuva on melankolinen mutta masentavaa tulkintaa syvempi, ja Tatin seuraava elokuva Playtime vahvistaa sen. Vanhojen arvojen ei tarvitse olla ristiriidassa näennäisen järjestelmällisesti muuttuvan maailman kanssa.
Herra Arpel ostaa uuden, edelleen modernin mutta iloisemman ja värikkäämmän auton kuin naapureilla. Hän on edelleen kuluttaja, mutta ainakin hän ilmaisee valinnallaan sisäistä persoonaansa. Hän myös oppii vahingossa uudestaan lapsenomaisen pilailun salat, ehkä löytää yhteyden poikaansa.
Vitsi on, että hyvä vitsi kestää sukupolvenvaihdoksetkin.
Muovi ei vielä rappioita ihmistä, mutta jos muuttuu sen kaltaiseksi, peli on hävitty. Muovilta tuoksuvat kukat voivat olla joko helpotus tai tuomio – romantiikka joko elää tai ei kestä, koska se on rakennettu epäaidolle pohjalle.